Kellonaika on nyt 30.09.20 21:48

1 osuma on löytynyt haulle 0

Cavan päiväkirja

Revanssi
24. huhtikuuta 2020 #tiehtähtiin2020

Perjantaina mä keräsin itseni ja viimeiset itsevarmuuden rippeeni ja kiipesin Cavan selkään. Vaikka mulla ei ollut suuria toiveita siitä, että orin ja mun yhteistyö paranisi seuraavaan osakilpailuun mennessä treenaamalla, ei se ainakaan treenaamattakaan tapahtuisi.

Koska mä halusin minimoida riskit törmätä yökyöpeli-Amandaan, ja mieluusti kehenkään muuhunkaan tallilaiseen, mä lähdin Auburniin jo heti aamuseitsemän jälkeen. Josefina oli noussut vähän mua ennen ja lähtenyt siivoamaan tallia kuudeksi, mutta mä olin pitänyt silmiä kiinni siihen saakka, että ovi oli paukahtanut kiinni. Yksi syy siihen oli se, että mä olin kuolettavan väsynyt edellisviikonlopusta ja viikon valvomisista (selvästi mä olin tulossa vanhaksi), mutta samalla mua vähän painoi meidän eilinen keskustelu. Mä en ollut arvannut, että mua kiristävä tunne oli näkynyt päällepäin, enkä mä missään nimessä ollut halunnut puhua siitä. Sen ääneen sanominen, että alkanut kisakausi paskoine suoritukseen painoi mua, olisi tehnyt siitä todellista, enkä mä halunnut antaa itsestäni heikkoa kuvaa. Edes Josefinalle. Varsinkaan Josefinalle.

Parkkipaikka oli mun onnekseni liki tyhjä, kun mä kaarsin Jeepini sinne. Minka ja Jonathan olivat ruokkineet hevoset ja valmistelivat parhaillaan päiväruokia, ja mä huikkasin niille, että Cava voisi jäädä sisään. Mun onnekseni Penna Vaanila ei ollut töissä. Se olisi varmaan kieltänyt mua ratsastamasta ennen kuin Cava olisi syönyt kaikki aamuheinänsä ja sitten pitänyt vielä ruokalepoa, enkä mä olisi päässyt satulaan ikinä.

Nyt mä kuitenkin harjasin ja varustin iloisesti hörisevän Cavan ja talutin sen maneesiin, joka oli tyhjä, niin kuin mä olin laskelmoinutkin. Mun päivän tavoitteena oli ratsastaa Cavalla pari ympyrää ihan lyhyttä laukkaa, niin että ori tosiaan kevenisi edestä ja tekisi takaosalla töitä, odottaisi ja kuuntelisi mua. Se ei ollut liikaa vaadittu Cavan tasoiselta kenttähevoselta, mutta mulla oli paha aavistus siitä, että mä saattaisin joutua jonkun aikaa vääntämään.

Aavistus piti paikkaansa: Cava kiskoi vastaan ja mä hikoilin sen selässä. Mä puristin itsestäni ulos kaiken mitä siinä ennen puolta yhdeksää lähti, ja siltikin mulla meni reilusti yli tunti, että sain Cavan viimeinkin ottamaan viisi pientä ja siistiä laukka-askelta, jolloin se ei nyppinyt ohjaa tai painanut ulkoapuja vasten tuhannen elefantin voimalla.

”Onnistuuko?” Matilda Tammilehdon synkkä ääni halkoi ilmaa, kun mä jarrutin Cavan käyntiin. Se laittoi oven perässään kiinni ja pysäytti Zelian, alkoi säätää satulavyötä ja jalustimia katsomatta enää muhun päinkään.

Mä puhalsin kuin maratonin jälkeen, kun taas Cava hypähteli siihen malliin, ettei tuntunut missään. Eikä se varmaan olisi seuraavalla kerralla tippaakaan parempi kuin aiemmin.

”Ei”, mä totesin Matildalle, enkä selittänyt eikä Matilda kysellyt.

Mä tunsin oloni uupuneeksi, ja vaikka mä olin sen päivän tavoitteeni saavuttanut, ei sekään tehnyt mua yhtään sen tyytyväisemmäksi.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 23.04.20 21:43
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 45
Luettu: 2627

Takaisin alkuun

Siirry: