Kellonaika on nyt 24.11.20 11:56

14 osumaa on löytynyt haulle 0

Branin päiväkirja

Mahdollisuuksia
14. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 12/24 #rosengårdsyksy19

Vaikka mun käsi oli jäykkä ja kieltämättä vähän kipeäkin, Bran tuntui olevan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, ja niinpä me osallistuttiin lauantaina Arne Rosengårdin valmennukseen normaaliin tapaan. Se vähäinen laukka, mitä me ennen kaatumista ehdittiin ottaa, oli kaikeksi onneksi tehnyt tehtävänsä ja Branissa ei ollut liikaa pitelemistä – reipas ja iloinen se kyllä oli, mutta ei villi. Siitä oli kiva päästä hyppäämään, niin kuin oli mustakin. Vieläkin hauskempaa tietysti olisi ollut, jos mun telottu käsi ei olisi muistutellut olemassaolostaan joka kerta kun otin ohjasta, mutta kaikkea ei voinut saada.

Vähän hurjasteluksi menneiden Seppeleen kisojen jälkeen tuntui tarpeelliselta päästä hyppäämään rataa. Siinä oli joitain meille vielä vaikeita tehtäviä; pieniä teitä ja vähän vinoon hypättäviä esteitä, kolmoissarjakin. Bran kuitenkin petrasi hyppy hypyltä ja mä sain tuotua sen kohtuullisen hyvin ponnistuspaikkoihin ja puhtaasti yli suurimmasta osasta esteitä. Selvästi se oli kuitenkin huolellisemman perusratsastuksen tarpeessa – ihan vain apujen läpimenoa, notkeutta ja reaktionopeutta pitäisi saada kehitettyä hallikaudella merkittävästi. Muuten mä olisin ongelmissa esteiden kasvaessa isommiksi ja Branin saadessa lisää itsevarmuutta ja intoa.

No, ne olisivat ehkä tammikuun murheita, mä mietin siinä loppukäyntejä kävellessäni. Tälle vuodelle tuskin enää kisoja ilmaantuisi, ja mulla olisi koko pitkä, kylmä ja pimeä vuodenaika käytettävänä yksityiskohtien hiomiseen.

”Puhuin pari päivää sitten Dierkin kanssa puhelimessa”, Arne Rosengård paljasti toinen käsi jo maneesin oven kahvalla, aivan kuin olisi juuri vasta muistanut koko asian. ”Dierk kertoi, että etsit hevosta.”

Mä yritin tulkita Arnen äänestä, oliko se päätellyt että mä en enää haluaisi ratsastaa Brania, mikä siis ei missään nimessä pitänyt paikkaansa.
”Joo”, mä vastasinkin vähän varovasti. ”Hypättävää siis vain, kisakaudelle. Branin rinnalle jotain kokeneempaa.”

”Oliko sinulla joku jo mielessä?” Arne tiedusteli, ja mä jouduin myöntämään, etten ollut vielä saanut käsiini mitään erityisen kiinnostavaa diiliä. Joko hevoset olivat liian kokemattomia, liian lahjattomia tai tarjous liian kallis tai muuten mahdoton toteuttaa – kaiken kaikkiaan mä välillä jo mietin, että saatoin etsiä neulaa heinäsuovasta.

Mutta sitten Arne Rosengård, tyttöystäväni isä ja tuo harvinaisen hyvä haltia, hymyili ja ilmoitti: ”Minulla saattaisi olla pari ideaa.”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.12.19 22:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 2214

Zelian päiväkirja

14.12.2019
Arnen estevalmennus klo 11
ensimmäinen osa, kirjoitettu yhdessä @Jusu R.:n kanssa

#rosengårdsyksy19

Matilda pakottautui kääntämään katseensa Jusuun ja Zeliaan, joka näytti erilaiselta toisen ratsastajan alla. Matilda oli niin tottunut näkemään vain Laurin tammansa satulassa, että kaikkien muiden näkeminen Zelian selässä tuntui samaan aikaan kauhistuttavalta ja kiehtovalta. Jusu ei ollut näyttänyt kovin kärsivältä niinä hetkinä, kun Matilda oli ratsukon menoa vilkuillut ja nainen oli salaa kiinnostunut kuulemaan, mitä Jusu hänen tammastaan ajatteli.

“Ihan sama”, Matilda lausui ääneen, koska ei siinä tilanteessa enää osannutkaan ottaa roolia asian päättämisestä. Grannilla hyppääminen oli toki erilaista ja haastavaa, muttei suoranaisesti kamalaa, vaikka samaan aikaan viimeisten tehtävien hyöty oman hevosen satulassa tuntui ajatuksena hyvältä. Matildan katse oli odottava, kun tämä kallisti päätään toivoen, että Jusu tekisi kerrankin päätöksen hänen puolestaan.

Teki se sitten, puolentoista sydämensykäyksen verran odotettuaan ja aivan varmasti olonsa pakotetuksi kokien.

“Musta voidaan vaihtaa”, kuopus-Rosengård sanoi vähän varovaisena, sillä hän pelkäsi, että vastaus olisi jotakin seuraavista: isän mielestä halveksuttavan turvallisuudenhakuista, Matildan mielestä loukkaavaa koska Jusu ei halunnutkaan hypätä hänen hevosellaan tai Grannin mielestä ärsyttävää, koska omistaja tahtoi heti päästä kokeilemaan Zelian tarjoamia oppeja.
Okej, sitten vaan, miten sanotaan, töpinäksi”, vahvisti Arne ja muunsi muutamien esteiden korkeuksia odotellessaan ratsunvaihtoa.

Ruskeat nahkaohjat vaihtuivat mustiksi, kun Matilda vaihtoi takaisin Zelian selkään. Tamma tuntui vireältä ja hyppäämisen tuoma riemu huokui siitä vielä voimakkaammin kuin Grannista, joka sekin oli sileään verrattuna selvästi syttynyt hyppäämisestä. Itsepintainen hymy yritti puskea Matildan suupieleen, kun tämä kokosi ohjia ja otti pätkän kevyttä ravia nauttien siitä kotiinpaluun tunteesta, jonka oman tamman omassa satulassa istuminen aiheutti.

Hyppääminen oli mukavaa aina, mutta erityisesti, kun oli paljon ajateltavaa ja touhu vaati viimeisenkin keskittymisenpisaran. Josefinan mieli askarteli kovasti alkuvalmennuksen tuottamien kokemusten parissa. Mitä isä oikein halusi, mitä Granni tarvitsi, miten tässä oikein pitikään muuttaa ratsastustaan? Aina se oli yhtä vaikeaa: irtaantuminen omista tavoista ja tottumuksista. Jusu vilkaisi vähän epätoivoisena Matildaa ja mietti, että se ei näyttänyt olevan yhtään niin pulassa kuin hän. Tyttö painoi mieleensä, että kysyisi – jos uskaltaisi – jälkeenpäin, oliko tyyneys aitoa. No, ei ehkä sentään aivan niin suorin sanankääntein.

Viimeiset hypyt tuntuivat Matildasta tutuilta, koska vaikka hän oli hypännyt tehtävät juuri vieraalla hevosella, Zelia tuntui juuri siltä, mitä nainen oli nuoren tamman ostaessaan hakenutkin: omaan käteen sopivalta. Ehkä ne saisivat sittenkin jäädä heidän joulukuunsa ainoiksi ja samalla vuoden viimeisiksi hypyiksi, koska Zelia tarjosi potentiaaliaan niiden vähäisten hyppyjenkin edestä.

Matilda rapsutti Zelian kaulaa vielä viimeisen kerran, ennen kuin liukui alas tamman satulasta. Nainen veti enkkuviltin tamman satulan yli ja hieraisi tyytyväisenä tummanruunikon kaulaa Zelian riiputtaessa päätään kaikkensa antaneena.
“Kiitos”, Matilda kääntyi sanomaan Arnelle ja vilkaisi sitten Jusua, jonka oletti lähtevän yhtä matkaa talliin purkamaan ratsunsa.
“Eipä mitään”, tuumasi Arne kättään leppoisasti heilauttaen (ja niin, eipä kai kukaan valmentaja maksua kummempaa kiitosta vaatimalla vaatinutkaan), ja siirsi sitten huomionsa tyttäreensä. “Vi ses ju ikväll, eller hur?”
“Ja-a, javisst”, hymyili Josefina, joka piti kovasti isänsä Kalla-vierailuista ja vietti tämän kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Isän valmennukset loppuisivat hieman aiemmin kuin Jusun työt, minkä jälkeen he suuntaisivat myöhäiselle illalliselle.

Odottavaisella mielellä Josefina talutti Grannin Matildan ja Zelian perässä maneesin oville ja aina talliin saakka. Hullussa rohkeudenpuuskassa Jusu päätti hyödyntää sitä, että Zelian kanssa samassa karsinavälikössä oli peräti kaksi tyhjää paikkaa. Upeasti Dressage Masterseissa esiintyneen Coconsa kanssa puuhastelevaa Tildaa Josefina tervehti ujosti, ja kun Tilda hetken kuluttua poistui paikalta, tyttö rohkaisi mielensä ja avasi keskustelun Matildan kanssa.

“Oliko, tai siis, saitko jotakin irti valmennuksesta?” hän kysyi varovaisen kohteliaaseen sävyyn, ja samalla uskaltamisella jatkoikin vielä: “Tuntuiko erilaiselta palata Zelian selkään Grannin jälkeen? Toivottavasti se ei ollut susta ihan hirveä. Granni siis.”

Matildan kulmat kohosivat ennen katsetta, joka hapuili hetken äänen lähdettä kuin nainen ei todella olisi uskonut juuri Jusun puhuneen.
“Joo, sain”, Matilda ähkäisi kopaten satulan pois Zelian selästä. Vasta pesty huopa tuoksui vienosti pesuaineelta ja se oli yksi niistä luksuksista, jotka korostuivat Auburnin tiloissa.
“Se oli ihan hyvä herätys - Granni on niin erilainen kuin Zelia. Tai Sipsi”, Matilda jatkoi ja laski satulan hetkeksi käsistään lähimmälle telineelle napaten käteensä harjan. “Mutta ei se hirveä ollut.”

Zeliaa pykälän vanhempana Granni oli luonnollisesti edellä koulutuksessa, vaikka Matilda tiedostikin, että Zeliallakin olisi kokeneemman ratsastajan kanssa voinut jo olla alla startteja suuremmissakin luokissa. Toisaalta tamman henkinen puoli kehittyi kisojen näkökulmasta hitaammin, joten ehkä kukaan ei olisi edennyt sen kanssa Matildaa nopeammin.
“Mitä sä pidit tästä?” Matilda kysyi katse tiiviisti Zelian tummassa karvapeitteessä, koska vastauksen kuuleminen jännitti naista enemmän kuin tämä koskaan myöntäisi.

Jusu oli aika harkitsevainen persoona, ja siksi Matilda yrittikin olla ryntäilemättä johtopäätöksiin, kun vastausta ei aivan heti kuulunut. Tehokkain ottein Josefina, jolla oli jo kiire töiden pariin, käsitteli Granniaan ja puhui sitten hoitotoimenpiteiden lomassa juuri ja juuri niin kuuluvalla äänellä, että se kantoi naapurikarsinaan saakka.

“Mä en tiedä saako näin sanoa omasta hevosesta, mutta melkein musta oli luontevampaa ratsastaa Zeliaa kuin Grannia”, hän myönsi ja naurahti pienesti. “Granni ei oikein ole… mun ykköstyyppiä, tavallaan, mutta kyllä mä siitä silti pidän. Pidin Zeliastakin, tuntui nopealta, kevyeltä ja terävältä. Hirveästi en viitsinyt siihen painetta laittaa, tuntui että se olisi kerännyt nopeasti kierroksia. Sellaisia, mitä ei noilla korkeuksilla ainakaan olisi tarvittu, jos millään.”

Jusu hymyili vähäsen ja vilkaisi sitten kelloa.

“Kuule, mun täytyy huolehtia Granni Purtseille, että ehdin töihin”, hän sanoi sitten. “Mutta oli mukava hypätä yhdessä ja kokeilla Zeliaa. Ehkä otetaan joskus uusiksi. Siis sitä hyppäämistä, äh, en yritä ryöstää Zeliaa, tiedäthän.”
“Joo”, Matilda vastasi nopeasti rullaten Jusun sanavalintoja Zeliasta mielessään. Nopea, kevyt ja ketterä kuvasivat tammaa täydellisesti ja Matilda oli hyvillään siitä, että ne ominaisuudet olivat välittyneet myös uudelle ratsastajalle.
“Otetaan uusiksi”, Zeliaa harjaava nainen hymähti osoittaakseen myöntymyksensä Jusun epämääräiselle heitolle. Yhteisvalmennuksissa oli toden totta oma juttunsa.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 13.12.19 10:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3017

Grannin päiväkirja

Vaihtoehtovalmennus
14. joulukuuta 2019, klo 11.00 Arnen estevalmennuksessa
@Matilda T. kanssakirjoittajana & valmennusparina
#rosengårdsyksy19


Arne katseli verryttelyhyppyjään suorittavia ratsukoita kasvoillaan neutraali ilme, joka ei paljastanut miehen mielessä risteilevien ajatusten luonnetta. Jotakin isä kuitenkin juonitteli, rohkeni Jusu arvailla, kun kommenttia epäonnistuneesta hypystä ei kuulunut. Isä jätti palautteen antamatta vain silloin, kun ajatteli kuumeisesti jotakin muuta. Katse seurasi kyllä koko ajan Josefinaa, ja milloin ei häntä, niin sitten Matildaa, joka oli ehdottanut yhteistä treenihetkeä. Se oli sopinut mitä mainioimmin, sillä kummallakin nuorella tammalla oli takanaan hyppytaukoa ja kaksin treenaamisen tuomat tauot varmasti soisivat helpotusta molemmille ratsukoille.

“Hmm, hyvä”, kajahti Arnen ääni, eikä se ollut kummallekaan ratsukolle lausuttu kehu vaan lähinnä huomion kiinnittämiseksi tarkoitettu. “Me vaihdamme hevosia.”
“Me?”
“No, te. Se vaikuttaa, hmh, nyttig, hyödylliseltä.”

Mikroilme Matildan kasvoilla oli paljastaa naisen ajatukset, jotka virtasivat naurettavan hitaasti tämän raajoihin. Tummanruskeat silmien katse lipui Arnen kautta Jusuun ja hetken Matilda mietti, oliko tyttärellä ollut näppinsä pelissä isänsä ideaan, joka oli yllättänyt violettihiuksisen täysin.  Bambi kuitenkin ainakin näytti yhtä lailla ja avoimemmin yllätetyltä kuin hän.

Zelia vaikutti kummastuneelta, kun Matilda lipui sanaakaan sanomatta alas valmiiksi verrytellyn ratsunsa selästä. Tamma oli tuntunut hyvältä ja päällimmäinen tunne ratsunvaihdoksesta oli naisen mielessä turhautuminen: miksi hänen täytyi luopua valmennuksesta omalla hevosellaan? Täytyikö hänen maksaa täysi hinta siitä, että loppuaika menisi Grannin nappuloiden etsimiseen, kun hän samalla tuhraisi kaavaillun, joulukuun ainoan hyppykertansa Zelialla?

Matilda ei sanonut sanaakaan, kun he vaihtoivat tammoja. Zelian korvat pyörähtivät epäluuloisesti taaksepäin ja se oli viimeinen havainto, jonka Matilda tammastaan teki ennen huomionsa kääntämistä happamaan Granniin. Vähän Zeliaa suuremman tamman satula tuntui vieraalta, vaikkei siinä luultavasti ollut paljon eroa satulaan, jossa Matilda oli juuri istunut -  he olivat Jusun kanssa suunnilleen samankokoisia kuten heidän hevosensakin olivat. Se ei kuitenkaan ollut Matildan oma satula, kuten ei ollut hevonenkaan. Enää.

“Joo-o, näyttää hyvältä”, ilmoitti Arne, kun ratsukot pääsivät liikkeelle. “Ne on jo aika valmiina töihin. Voitte melko pikaisesti ottaa parit yksittäiset hypyt, ja tämä linja on hyvä, tulkaa sekin kerran-kaksi niin aloitellaan.”

Jusulle ei tullut mieleenkään jupista vastaan, niin erikoinen kuin käsky olikin ollut. Kun Arne kehotti tekemään jotakin, Jusu teki eikä kysellyt, ja niin nytkin: tyttö koetteli hieman tuntumaansa vieraaseen hevoseen allaan ja teki siirtymiä askellajista toiseen, ennen kuin johdatti tamman pian turhia paineistamatta yksinkertaiselle pystyesteelle. Sydän takoi vimmatusti, sillä enemmän kuin mitään muuta Jusu pelkäsi mokaamista uuden hevosen kanssa sen omistajan silmien alla. Jopa pelko Grannin kamaluuden paljastumisesta hautautui sen ajatuksen alle. Tyttö yritti ajatella Zeliaa minä tahansa vanhempiensa kasvattina, sellaisena nuorena, joita hän oli ratsastanut melkoisen pienestä pitäen, jottei olisi hätääntynyt tyystin. Oli paras unohtaa, ettei Zeliaa oltu ratsutettu heidän tilallaan eikä se muutenkaan ollut hänelle yhtään tuttu tai edes tutun tuntuinen.

Paitsi oli se ehkä hieman. Jotakin pikimäistä siinä oli aistittavissa. Grannia? Ei lainkaan. Josefinan katse vaelsi onnistuneen, vähäeleisen hypyn jälkeen omaan hevoseen ja sillä ratsastavaan Matildaan. Ilme violettihiuksisen naisen kasvoilla oli haudanvakava, kun tämä yritti saada tuntumaa huomattavasti jähmeämpään ratsuun. Ensimmäinen hyppy oli huono: Granni jäi pohkeen taakse eikä ponnistuspaikka osunut kohdalleen. Sitä sanoi myös Arne, jota kohtaan Matildan ajatukset eivät sillä hetkellä olleet kovin lämpimät.

Hypyn jälkimainingeissa Matilda tajusi, että Grannia täytyi ratsastaa kuten Haukkaa oli täytynyt: rohkeasti ja määrätietoisesti, mutta turhaa paineistamista välttäen. Apujen täytyi olla täsmällisiä, eikä puristaa saanut - saatika kannattanut, koska siinä kilpailussa ratsastaja jäi aina tappiolle.
“Parempi”, Arne totesi lyhyesti, kun Matilda oli vihdoin saanut laukan rytmiin ja tullut pystyn uudestaan.

Arne ei antanut kummallekaan ratsastajalle armoa ratsunvaihdon vuoksi. Hän jatkoi valmentamista niin kuin mitään muutosta ei olisikaan tapahtunut, ja alkoi teettää tehtäviä, jotka edellyttivät niin Jusulta kuin Matildaltakin skarppia hereilläoloa. Opastavia puheenvuoroja alkoi sadella, kun valmennettavat tehtävä toisensa perään alkoivat saada ryhtiä tekemiseensä uuden hevosen kanssa.

“Näettehän”, mies aloitti tyynellä sävyllä, “miksi tein tämän vaihdoksen?”

Paussi oli pieni ja kiemurtelevainen, juuri sellainen että ratsastajat ehtivät alkaa epäillä että ehkä heiltä odotettiin vastaamista. Kumpikaan ei kuitenkaan tiennyt mitä sanoa, sillä Arnen aivoitukset olivat heille yhtä tuntemattomia kuin ratsutkin. Arne Rosengård kuitenkin päästi Matildan ja tyttärensä pahasta ja avasi ajatuksiaan ihan itse ratsukoiden kävellessä hetken pidemmällä ohjalla.

“Sinä, Matilda, ratsastit mielestäni Zeliaa liian passiivisesti”, hän aloitti, mutta pikemminkin mietteliään kuin toruvan kuuloisena. “Vähän kuin henkeä pidätellen. Ehkä se oli jonkinlaista varovaisuutta, säilyttämisenhalua, ja näillä hypyillä se oli aivan riittävää, mutta Grannin kanssa saat tuntumaa sitä silmällä pitäen, että joskus tulee vastaan niitä tilanteita joissa sinun täytyy toimia. Tuskin se on sinulle vierasta, näen että toimintavalmius on siellä. Ei vain sovi mukavoitua liian tekemättömäksi, jottei toiminnan hetki tule yllätyksenä. Ota siitä pientä muistoa selkärankaan Zelian selkään palatessasi, mutta tietysti sen tarvitsemalla herkkyydellä.”

Matilda nyökkäsi tuskin havaittavasti Arnen puheenvuoron päätyttyä ja varoi katsomasta Jusua, koska tunsi olonsa sillä hetkellä kovin ristiriitaiseksi. Grannilla hyppääminen oli alkukankeuden jälkeen ollut sujuvampaa, vaikka estekorkeuden nostaminen muuttaisi epäilemättä asiaa - niin hyvää tatsia Matilda ei Jusun hevoseen vielä ollut saanut. Sipsillä ratsastaminen oli tarjonnut kohta vuoden päivät vaihtelua - tai niin Matilda oli asian nähnyt - ja pitänyt naisen omaa tasoa yllä, mutta Grannin tyylisen hevosen selässä tämä ei ollut istunut sitten Haukan.

“Ja Josefina, sinulta kaipasin tuota herkkyyttä ja mukautuvuutta, jotka Grannin kanssa tapaavat, no, jos nyt eivät unohtua niin jotakin niille tapahtuu”, Arne puuskahti niin että tyttären korvia kuumotti. “Ote oli saman tien ihan erilainen, kun istuit vieraan hevosen selkään. Sitä tunnustelevuutta ei pidä oman tutunkaan hevosen kanssa unohtaa. Se on ehkä hitaantyyppinen hevonen, mutta ei kuuro tai tunnoton avuille. Matildalla oli nyt minusta sinua elävämpi käsi ja hevonenkin sen huomasi.”

Antamatta Jusulle sen enempää aikaa sulatella sanomisiaan, vaan risti kätensä puuskaan ja kysyi uteliaana:
“No, tahdotteko jatkaa lainahevosilla valmennuksen loppuun? Voidaan ottaa viimeiset kierrokset pikkuradalle myös omilla, jos koette sen itsellenne mielekkäämmäksi.”

>> No, mitä he tahtoivat?
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.12.19 10:48
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 151
Luettu: 10003

Reiskan päiväkirja

02.11.2019 - Voihan tulisielu...
Arne Rosengårdin estevalmennus
#rosengårdsyksy19

Arne Rosengård oli mulle valmentajana hieman vieras, mutta ehdottomasti ihan toista maata, kuin aiemmat valmentajani. Vaikka allani oleva kirjava esitteli tänään taas vaihteeksi sen lohikäärme-puolensa, mies jaksoi hermostumatta neuvoa ja ratkoa ongelmia, joita meillä ilmeni valmennuksen aikana useita - todella useita. Maneesiin oli rakennettu kaksi kaarevaa linjaa ja yksi yhden askeleen sarja, joiden pitäisi periaatteessa auttaa helposti hermostuvaa hevosta rentoutumaan. Reiska nyt oli oma lukunsa, koska kun hän sille päälle sattuu, on yhteistyön löytäminen todella haastavaa.

"Kumpi teistä päätti askelmäärän? Hevonen varmaan", kuului kylmänviileästi koutsin suusta, kun ties miten monennetta kertaa yritimme tulla sen yhden halvatun kaarevan linjan. Hypyt mammaloman lopetuksen jälkeen olivat laskettavissa yhden käden sormilla ja tamma meni sellaisiin tiloihin, ettei sitä sieltä pois saanut ihan helpolla. Mulla itsellä meinasi loppua huumori ja olin jo valmis hyppäämään alas selästä - seuraavan vastaantulijan kanssa kirjoitettaisiin omistajanvaihdos-paperit. Arne siitäkin huolimatta jaksoi olla kannustava (eikä ehkä myöntänyt meidän olevan ihan toivottomia tapauksia vaikka ihan satavarmasti niin ajattelikin).
"Tota joo.. No eihän siinä, tämä sinun tammasi on kyllä aikamoinen tulisielu."
"Ai niinkö? Täys persereikä tää on!" kivahdin selästä puuskuttaen naama punaisena.
"No äläs nyt. Kaikkeen kyllä löytyy ratkaisu, tarvii vaan Gabriella rauhoittua ja keskittyä. Sä oot se kippari, ei sun hevonen", mies yritti kannustaa ja mun teki mieli näyttää sille kieltä vaikken koko miestä tuntenutkaan.

Vielä sadannen kerran nostin laukan toisella pitkällä sivulla ja lähdin päättäväisesti ohjaamaan tammaa kohti tehtävää, joka oli varmaan sadannen kerran mennyt pieleen.
"Raaaaaaaauha, nyt ei olla missään formula-ajoissa. Niitä mä katon mieluiten televisiosta", mies ohjeisti.

Kolme-kaksi-yksi ja ensimmäinen hyppy. Reiska leiskautti esteen yli ja linjan sisään olisi pitänyt mahtua kolme askelta, mutta kun hevonen hyppäsi ensimmäisen esteen niin pitkällä hypyllä, sain ottaa aika paljon kiinni, jos mielimme mahtua oikealla laukkamäärällä esteiden väliin. Se kuitenkin jostain syystä onnistui, vaikka sain puristaa lihaksilla persesuoli pitkällä ja ottaa ohjalla kiinni hampaat irvessä tamman ollessa todella vahva.
"Hei, se alkoi olla jo melko ok suoritus. Tulitte sentään tehtävän oikealla askelmäärällä."

Hitto miten joku osasikaan olla positiivinen, kun mun teki mieli kaivautua maan sisään.
"Sillä on valtava määrä energiaa, joka pitää vain osata ohjata oikeaan paikkaan. Toi viimonen suoritus oli jo sellanen, mitä me haettiin tässä. Jos ens kerralla saisit ton perusratsastuksen kuntoon jo ihan alkuvalmennuksesta, saisitte alle paljon onnistumisia. Ei sulla mikään ihan ladon takaa haettu koni ole kuitenkaan", Arne selitti ja mun teki mieli kiljua sille, että tulee itse kokeilemaan. Tosin mies oli pitkän linjan hevosvalmentaja, niin päätin jättää toteuttamatta päähänpistoani.
kirjoittaja Gabriella S.
lähetetty 06.11.19 19:03
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Reiskan päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 885

Sipsin päiväkirja

1.11.2019
Arnen estevalmennus klo 18
#rosengårdsyksy19

Kaarteiden ratsastamisen kokeneella esteratsulla ja Amanda Sokan läpiratsastamalla hevosella ei olisi pitänyt olla ydinfysiikkaa, mutta siltä se tuntui. Ensin mä olin koko alkuverryttelyjen ajan yrittänyt lukea herra Rosengårdin kasvoilta, pitikö se mua jotenkin takinkääntäjänä ratsunvaihdokseni myötä. Päätös valmennusrahojen sijoittamisesta Sipsiin oli kuitenkin tuntunut järkevältä, koska olin ilmoittanut meidät Ruunaalle molempina päivinä aiempaa suurempiin luokkiin. Jo pelkkä ajatus hirvitti, sillä vaikka tasonnosto oli kokonaiset viisi senttiä, mä en ollut hypännyt mitään metrikahtakymppiä suurempaa ratana kisoissa valovuosiin.

Ilmoittautumisen yhteydessä valitut luokat olivat kuitenkin nostaneet mun motivaationi pilviin samassa suhteessa kuin stressitasonkin. Motivaatiopuuskan ansiosta mä kestin sen innarihelvetin, jolla Arne onnistui haastamaan meidän napakan kokoisen ryhmämme, jonka koosta ja sen tarjoamasta tehokkuudesta olin tyytyväinen - ja toisaalta tehtävien senhetkisen vaativuuden huomioiden en.

"Ulko-ohjan tuki kaarteen läpi", Arne toisti maltillisesti hetki sitten antamansa ohjeen, kun mä en saanut Sipsiä rehellisesti pohkeen ja ohjan väliin. Tamma tuntui isolaukkaiselta saippuanpalaselta Zelian jälkeen, vaikka kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla helpommin työstettävissä. Ja ehkä se olikin, mutta mun asetukseni olivat nuoren, huomattavasti pieniliikkeisemmän Zelian jäljiltä.
"Katse mukaan", Arnen ääni huomautti ja musta tuntui, että jokainen maneesissa sillä hetkellä oleva näki mun rävähtävän katseeni, joka nauliintui pään kääntämisen myötä seuraavaan esteeseen. Sipsin laukka tuntui töksähtelevältä, koska mä en saanut omaa istuntaani kuntoon, mutta laukanvaihdon jälkeen jokin tuntui loksahtavan paikoilleen.

"Se oli parempi. Huolehdi, että laukka pysyy aktiivisena myös esteen jälkeen", Rosengård kommentoi, kun mä sain omasta mielestänikin napakammat, suoremmat ja kaikin puolin paremmat hypyt innarille. Sipsikin alkoi tuntua tutummalta, kun sain karistettua flegmaattisen vaihteen pois ja annettua tammalle sen ansaitseman vapauden liikkua sen sijaan, että olisin vaikeuttanut sen etenemistä vastaan pyristelevällä istunnalla.

Valmennuksesta mulle jäi käteen pieni ripaus tyytyväisyyttä viimeisistä hypyistä, aika monta harjoitusideaa omiin treeneihin ja ulko-ohja, jonka taian löytäminen ja sen välittömän vaikutuksen havaitseminen oli saanut herra Rosengårdin suupielet nytkähtämään myötätuntoisen huvittuneesti. Onneksi mä en ollut maininnut sille tulevista kisoista, joihin valmistautumisen avuksi mun olisi ehkä valjastettava lisävoimia.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 04.11.19 20:29
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 1504

Branin päiväkirja

Tarkkojen silmien alla
1. marraskuuta 2019 #rosengårdsyksy19

Koska Bran kisasi jo pääsääntöisesti kolmeakymppiä, vähän kisapaikasta riippuen, marraskuussa mä ilmoittauduin sen kanssa illan viimeiseen isä Rosengårdin valmentamaan ryhmään. Vaikka korkeus sinällään ei ollut meille mikään ongelma, mua vähän mietitytti kuitenkin – osittain siksi, että aiheena oli kaarteiden ratsastus ja se taas ei ollut Branin vahvinta alaa.

Osittain siksi, että kukas muukaan kuin Susanne Rosengård oli saapunut paikalle ja istua nökötti tukevasti katsomossa, kun mä vilkaisin sinne kun me alettiin hyppäämään.

Rakkaan anoppini ilme ei kertonut mulle mitään, mun sen silmistä tihkui meidän päälle jotain outoa kylmyyttä ja sai mut kääntämään katseeni pian pois. Mä tulin äkkiä kovin tietoiseksi Branin takalistoa koristavasta kakkaläiskästä, jota mä en ollut ehtinyt harjata pois. Miksi Josefina ei ollut varoittanut mua ja pakottanut mua pesemään Brania vauvashampoolla?

Ehkä se ei ollut tiennyt, mä järkeilin. Susanne vaikutti sellaiselta, ettei se välttämättä kokenut tarpeelliseksi paljastaa aikeitaan muille turhan aikaisin.

Arne sen sijaan paljasti aikovansa laittaa mut keskittymään ulkoapujen korrektiin käyttöön ja toteutti sitten aikeensa niin perinpohjaisesti, ettei mulle jäänyt aikaa miettiä Susanne Rosengårdin olemassaoloa. Bran teki kovasti töitä ensin mun apuja vastaan ja sitten onneksi niiden mukaisesti, ja vaikka suurin osa esteistä pysyi aika matalina, löysäilyyn ei missään nimessä ollut varaa. Innariväleihin Bran ei oikein olisi halunnut mahtua, joten mun piti tuoda se pienessä, mutta skarpissa ja energisessä laukassa sisään ja antaa sille sitten tila suorittaa.

Oli Bran kyllä edistynyt, mä mietin, kun Arne lopulta antoi meille luvan siirtyä loppuverryttelemään. Toisaalta niin sen pitikin edistyä – ei se muuten mun ratsastettavaksi jäisikään. Mä olin ehkä vähän odottanut Arnelta jotain uutisia Branin seuraavan talven majapaikasta ja ratsastajasta, mutta niitä ei tullut, enkä mä alkanut kyselemäänkään. Ehkä kaikki olivat vähän niin kuin unohtaneet, ettei se oikeasti ollut mun.

Viime kerralla, kun Arne oli ollut Kallassa valmentamassa, se oli tullut käymään meidän pikkuyksiössä. Niinpä mä en voinut olla miettimättä, mikä oli Susannen agenda tällä reissulla.

Mutta eihän se nyt varmaan suostuisi astumaan jalallaankaan mun ex-poikamiesboksiin, vaikka sen tytär kuinka asuisi siellä nykyään. Varmasti se oli tullut mukaan vain Arnen seuraksi.

Toivottavasti, mä ajattelin pikaisesti.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 03.11.19 12:51
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 2214

Grannin päiväkirja

Menikö puomi sieraimeen?
2. marraskuuta 2019
#rosengårdsyksy19
#olitkopaikalla

Arne katseli tyynenä nuorimmaisensa ratsastusta. Ei ollut tarvetta sanoa mitään: nyt oli aika antaa Josefinan miettiä itse ja tehdä omia ratkaisujaan. Hevonen oli ollut aluksi varsin tasainen ja hyvä, mutta estekorkeuden noustessa Granni oli alkanut kuumua. Arne oli muokannut ratsukolle valmennusryhmien radasta sopivamman tähän treeniin, jonka tarkoitus oli antaa tuntumaa isommille esteille. Melko huolettomasti Arne kohotteli puomeja, ja melkein yhtä rennon näköisenä Josefina ratsasti määrätyille esteille.

Pienen pulssinkohotuksen tarjosi valmennukseen martingaali, jonka solki petti kesken kaiken. Josefina päätti kokeilla, miten hevonen toimisi ilman, sillä ajatus ei juuri tänään tuntunut mahdottomalta. Ehkäpä hän oli vain tottunut martingaalin olemassaoloon - ehkä he voisivat jatkossa hypätä ilman.

"Jaaa, bra. Det var riktigt bra, Josefina", kehui Arne valmennettavaansa. "Den blev lite busy efter oxern men förutom det var rytmen redan ganska stabil. Ibland ser hon även lite skojfriskt ut, men vi älskar ju hästar med humor."

Arne nosti esteitä ja kehotti ratsukkoa tulemaan saman radanpätkän uudestaan.

Sitten alkoi tapahtua.

"Ojoj", tokaisi Arne katsellessaan Grannin menoa. Sydänjohtimin somistettua suhteutettua linjaa lähestyessään hevonen epäröi hetken, ja se pieni töksähtävä jarrutus ajoi ratsukon ongelmiin. Sinnikkäästi tamma kipusi ensimmäisen pystyesteen yli, mutta ei enää jälkimmäisen.

Granni keräsi maankamaralle laskeuduttuaan takajalkansa vikkelään takapotkuun, vinkaisi ja säntäsi sitten eteenpäin. Pää kohosi kohti kattoa, ja ellei Josefinaa olisi hävettänyt koko linja niin rutosti, häntä olisi ehkä naurattanut holtittomasti.

Tietysti Granni teki jotakin tällaista, kun katsomossa oli väkeä ja kaiken lisäksi kamera.

"Ja tässä näemme hevosen, joka todella halusi suoriutua tehtävästä puhtaasti", Arne lohkaisee yleisölle, ennen kuin vakavoituu ja ryhtyy ohjeistamaan tytärtään.

Topics tagged under rosengårdsyksy19 on Foorumi | Auburn Estate Gauhistus
Yläkautta silmiin.
inspiskuva

Montako kummitusta löydät kuvasta?
Oikean vastauksen Jusulle Discordissa 6.11. mennessä lähettäneet pääsevät mukaan yllätyspalkinnon arvontaan. En tiedä vielä itsekään mikä se palkinto on??
Kummitukset ovat kaikki erilaisia ja niiden pitäisi olla löydettävissä melko helposti, kun klikkaa kuvan alkuperäiseen kokoon. Arvaaminenkin voi kannattaa!
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.11.19 23:26
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 151
Luettu: 10003

Lefan päiväkirja

Rosengårdin estevalmennus: kaarteiden ratsastus
perjantai 01/11/2019, klo 18

Ellietä melkein nolotti myöntää Power Jumpin jälkeinen taantuminen treenaamisen suhteen, vaikka hän tiesi loppuvuodesta olevan vielä Kalla CUP:in viimeinen osakilpailu. Koska Ellie ei ollut alkuvuodesta osallistunut kilpailuihin lainkaan, ei hän ottanut sitä niin tosissaan, kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Silloin hän oli halunnut tulenpalavasti voittaa eikä häviö ollut vaihtoehto, kun taas nyt hän halusi vain tehdä hyvän suorituksen. Olihan hänellä hevonenkin vaihtunut Riepusta Lefaan, joka saattaisi taas ensi vuonna vaihtua. Sekään ei ruokkinut motivaatiota.

Hän ei kuitenkaan halunnut lähteä täysin soitellen sotaan, vaan edes jonkinlaista treeniä olisi saatava alle ennen kilpailuja, mieluusti vielä valmentajan valvovan silmän alla. Edellinen osakilpailu oli sujunut yllättävän hyvin, mikä oikeastaan oli antanut Ellien tuudittua mielikuvaan siitä, että seuraavat kisat sujuisivat samalla kaavalla. Siksi naisen oli nyt otettava itseään niskasta kiinni ja lähdettävä valmentautumaan. Kuin tilauksesta perjantaina olikin itse herra Rosengårdin pitämä estevalmennus, johon Ellie oli itsensä ilmoittanut.

Kello viisi Ellie seisoi Lefan karsinalla, joka ammotti tyhjyyttään. Vaaleaverikkö mutristi suutaan. Miksei hänen ratsuaan ollut haettu vielä sisälle? Ellie nappasi riimunnarun ja lähti suuntaamaan kohti tarhoja, kunnes huomasi Gabriellan käytävällä.
”Onko sulla työvuoro?” vaaleaverikkö huikkasi Gabriellalle, joka käännähti naisen suuntaan ja nyökkäsi.
”On, iltaan asti”, brunette vastasi ja katsoi Ellietä hieman kysyvästi.
”Lefaa ei näkynyt vielä sisällä, viitsitkö hakea?”
Vastausta odottamatta Ellie tyrkkäsi riimunnarun Gabriellan käteen ja lähti marssimaan kohti loungea. Hän ehtisi hyvin vaihtaa ratsastusvaatteet sillä välin, kun ruunikko ilmestyisi karsinaansa.

”Siellä se nyt on”, Gabriella ilmoitti Ellien kävellessä tämän ohi jälleen tallikäytävällä, tällä kertaa täysissä ratsastusvarusteissa.
”Kiitos”, vaaleaverikkö hymähti ja purjehti satulahuoneen kautta Lefan karsinalle, jossa ruuna komeili oranssi loimi päällään. Ellie varusti hevosen tottuneesti ja talutti sen ulos verrytelläkseen sen valmiiksi ennen valmennusta. Kenttä oli vielä hyvässä kunnossa ratsastukseen, vaikka Ellie ei juuri kylmässä ja tuulisessa säässä ratsastamisesta perustanut. Paitsi jos kyseessä oli maastolenkki, joskin silloinkin sää saisi olla vähintäänkin tyyni.

Edellisen valmennusryhmän lopeteltua Ellie siirtyi Lefan kanssa maneesiin, johon oli pystytetty muutamia esteitä. Vaaleaverikkö tervehti Aarne Rosengårdia nopeasti ja keskittyi sitten hevoseensa, joka tuntui innostuvan tulevasta hyppäämisestä. Valmennuksessa hypättiin esteitä kaarteiden kera, mikä oli Ellien mielestä haastavaa, mutta toisaalta hän uskoi Lefan kääntyvän melko näppärästi.

Ensimmäiset hypyt sujuivat hivenen kankeasti Ellien puolelta, mutta nopeasti nainen pääsi kärryille. Innarien hyppääminen pääty-ympyrällä oli mukavan helppoa, sen sijaan kolmikaarisella kiemurauralla lähestymiset tuntuivat tulevan liian nopeasti.

“Turhasta vauhdista kärsi koko ratsukko”, Rosengård kommentoi ja ohjeisti saamaan hevosen paremmin avuille. Ellien täytyi myöntää, ettei valmentaja ollut täysin väärässä. Lefa hyppäsi kyllä kaikki esteet, mutta lähestymiset olivat vähän sinne päin. Ellie ratsasti hevosen ympyrälle ja yritti saada ulkoavut paremmin läpi.

Seuraavalla kerralla he tulivat kiemurauran jo paremmassa tahdissa, eikä Lefakaan taistellut niin kovasti apuja vastaan, vaan nautti sen sijaan hallitusta hyppäämisestä.
”Hyvä, nyt se sujui”, Rosengård kehui ja Ellie siirsi hevosen käyntiin. Vaikka valmennus oli vasta puolessa välissä, Ellie oli tyytyväinen siihen, miten oli ratsastanut kurittoman ruunikkonsa avuille.

Rosengård selosti seuraavan ratatehtävän, joka kuulosti Elliestä kovin mutkaiselta. Mutta se kai oli valmennuksen tarkoituskin. Ellie teki muutaman avotaivutuksen ennen kuin oli aika lähteä radalle, jotta Lefa ei unohtaisi, että edelleen kuului kuunnella ratsastajaa. Lefa lähti tehtävälle hillitysti, mutta jo ensimmäisen esteen jälkeen vauhti tuntui kasvavan.
”Öhöm. Keskittyminen auttaisi”, valmentajan susta kuului ja Ellie yritti käyttää kaiken osaamisensa ratsastaakseen Lefaa mahdollisimman hyvin. Este esteeltä he kuitenkin suoriutuivat, vaikka ruunikko vaikuttikin siltä, että olisi halunnut lähteä kiitämään jokaisen esteen jälkeen.

”Hyvin ratsastettu lopussa”, Rosengård kommentoi hymyillen ja he saivat luvan siirtyä loppuraveihin.



kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 01.11.19 20:19
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3575

Sallin päiväkirja


Koska minun ja Sallin treenit rajottuivat aikalailla pelkästään itsenäiseen työskentelyyn, olin ottanut tseäni niskasta kiinni ja varannut Arne Rosengårdilta yksityisvalmennuksen kun siihen kerran mahdollisuus oli.  
Yritin muistella, milloin viimeksi olin edes valmennuksessa ollut... Heinäkuussa ennen Power Jumppeja? Eli eiköhän tuo ollut jo aikakin käydä ihan valvovan silmän alla ratsastamassa.

Arne oli minulle tuntematon valmentaja, joten mielenkiinnolla olin odottanut tämän päivän valmennusta ja toivoin, että Salli osaisi käyttäytyä. Ja osasihan se.

Topics tagged under rosengårdsyksy19 on Foorumi | Auburn Estate Jsr
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 19.10.19 19:42
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 1802

Vilan päiväkirja

18.10.2019 - A. Rosengårdin valmennus klo 18:00
#rosengårdsyksy19

Koska minua ja Vilaa ei viime valmennuskerralla oltu käsketty painumaan ..ttuun "väärään" ryhmään osallistumisen takia, uskalsin ilmottautua tähänkin, vaikkei meidän taso edelleenkään ollut 120cm. Mutta 110cm kuitenkin oli, joten... Sama se.
"Voidaan vaihtaa esteiden korkeutta tason mukaan", Rosengård oli todennut sen jälkeen, kun olin nurissut sille kuinka en ollut varma mihin ryhmään saisin osallistua.
Vilkaisin muita osallistujia ja toivoin, ettei ne vetelis herneitä nenäänsä ylimääräisen säätämisen takia. Useimmat tallilaisista kun tuntui olevan sellaisia turhasta mielensäpahoittajia, jotka kulkivat miehinen elin otsasta sojottaen pitkin tallikäytäviä.
Itsehän olin aina yksi positiivisuuden perikuva. Ha. En todellakaan ollut...

Kun pappa-Rosengård kysäisi, miten meillä oli ne Ruunaankosken kisat menneet ja oliko sen edellisellä kerralla antamista vinkeistä ollut hyötyä, teki mun mieli valua satulasta (ja Vilasta) läpi ja hautautua johonkin maneesin pohjamateriaalin alle.
Myönsin kuitenkin lopulta, että oltiin toiseksi viimeisiä, mille Arne vain huiskautti kättään ja totesi, että parempi onni seuraavalla kerralla. Joo, onnea todellakiin tarvittaisiin... Sekä taitoa, mitä kyllä Vilalta löytyi. Voisinpa sanoa ratsastajasta samoin, vaikka kyllä mä siitäkin huolimatta ajattelin/tiesin, etten mä aivan sysipaska ratsastaja ollut. Parempiakin todellakin oli! Voisin ottaa tavoitteeksi, että joskus hamassa tulevaisuudessa olisin 100x parempi ratsastaja kuin kukaan muu.
Hahah. Sitä tavoitetta tuskin tulisin saavuttamaan, mutta.. Yritys hyvä kymmenen ja sitä rataa.

Verryttelyssä Vila malttoi mielensä ja hienosti ravasi sekä laukkasi puomien yli maltilliseen tahtiin, mutta kun puomit nostettiin pikkuruisiksi pystyesteiksi, tamma vähän innostui ja hyppäsi niiden yli jättimäisillä loikilla. Noh, ei ainakaan tipahdellut puomeja jos jotain positiivista piti etsiä.

Alun haparoinnin jälkeen musta tamma kuitenkin loppupeleissä käyttäytyi varsin mallikkaasti enkä minäkään tuntenut oloani aivan surkeaksi. Ehkä se eilinen kevyt itsenäinen treenihetki vaikutti asiaan eikä Vilalla turhaa pöllöilyenergiaa ollut?
A. Rosengård oli kyllä ns. miellyttävämpi valmentaja kuin kumpikaan Sokista. Mies ei hermostunut, vaikkei jotkut (minä) heti ensimmäisellä selityskerralla tehtävänantoa tajunneet vaan kärsivällisesti kertasi melkein kädestä pitäen, mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Jos jotain muka-miinusta piti keksiä, niin mieluummin sitä Sokan sisaruksia vilkuili valmennuksen aikana kuin tuota keski-iän ylittänyttä ukkoa.. Toiiisalta, olihan se miesvalmentaja siinä mielessä myös plussaa! Eipähän harhaillut ajatukset ihan turhanpäiväisyyksiin.

Edellisen Rosengårdin valmennuksen jälkeen oli ollut vähän kakan maku suussa ja olin jo melkein ollut perumassa kisaosallistumisen, mutta tällä kertaa fiilikset olivat täysin päinvastaiset. Teki mieli laittaa osallistumisviesti saman tien, kun olin laskeutunut Vilan satulasta tukevalle maanpinnalle.
Vila oli ollut huippu! Ja minä... Noh, ihan hyvä.
Arnekaan ei ollut hirveästi motkottamista meidän työskentelystä löytänyt. Parantamisen varaa toki oli vähän asiassa jos toisessakin, mutta en antanut sen masentaa. Ainakaan tällä kertaa.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 18.10.19 21:06
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 106
Luettu: 4847

Grannin päiväkirja

Isäni, herra Rosengård
18. lokakuuta 2019
#rosengårdsyksy19

”Ah, Fina, nu får vi se vad ni har gjort under de senaste veckor.”

Isä ei anna minun olla laiska. Koska äidin vaativuus on suorempaa, on aina ollut helppo pitää isää lempeämpänä ja sallivampana. Monella tapaa hän ehkä onkin sitä, mutta valmentaessaan isästä tulee Arne Rosengård, jolle ei voi sanoa vastaan ilman pitäviä perusteluita. Yhdessä voidaan pohtia asioita, sillä sellainen isä on aina ollut — kuulolla ratsastajien omille havainnoille hevosistaan — mutta turha nuriseminen ei käy päinsä. Tekosyitä huonoon suoritukseen ei ole.

Arne-valmentaja edellyttää multa täyttä keskittymistä ja työpanosta, ja ehkä jopa piirun verran enemmän multa kuin joltakulta, joka ei ole sukua. Granni hikoilee ja huiskii välillä ärtyneenä hännällä, kun vaadin siltä yhtä paljon kuin Arne vaatii multa. Taivuttuaan mun tahtooni tamma kuitenkin loksahtaa aina pykälän paremmaksi eikä enää nakkele niskojaan, vaan työskentelee aiempaa tehokkaammin. Vähitellen se rentoutuu eikä pullikoi jokaista vaatimusta vastaan. Ei työskentely sille epämiellyttävää ole, mutta totteleminen ja malttaminen joskus kylläkin.

Puomeissa ja kavaleteissa on meille kylliksi tekemistä ja haastetta. Sellaista perustyöskentelyä Arne on vaalinut aina: etenkin talvikauden tullen pistetään kaikki panokset ratsastettavuuteen eikä kuluteta turhaan hevosen isoja hyppyjä. Jokainen laskeutuminen sellaisesta kirjautuu hevosen etujalkojen käyttöä seuraavaan henkiseen lokikirjaan. Arne painottaa maalaisjärkeä ja hevosen hyvinvointia ja huiskaisee roskiin mahdollisuuden huijata kovalla vauhdilla ja näyttävillä hypyillä. Hänen edessään me ollaan juuri sen tasoisina kuin ollaan, rehellisesti, aidosti ja kaunistelematta.

Yhden isomman esteen hän meille laittaa ja korottaa sitä reiluin harppauksin. Sen on tarkoitus osoittaa minulle, ettei se iso hyppy eroa mitenkään merkittävästi kavaleteista. Samalla tavalla hevonen on tuotava esteelle ja esteen jälkeen jatkettava ratsastamista, eikä hypystä sovi tehdä itselleen Suurta Asiaa jonka myötä fokus katkeaa ja rytmi sekoaa. Granni tekee hyviä hyppyjä. Arne näyttää tyytyväiseltä sanoessaan, että voimme päättää treenin, ja sitten kevennän ja kuuntelen kattavaa loppupalautetta.

Palautepuheensa jälkeen Arne on jälleen minun isä. Siirtymät roolista toiseen ovat luontevia, parin vuosikymmenen myötä saumattomiksi hioutuneita. Musta on ihanaa, että saan jälleen treenata säännöllisesti isän johdolla. Verneri on Verneri, ja arjessa häntä ei valmentajana korvaisi mikään, mutta isää mulla on joskus ikävä. Tuntuu hyvältä saada hänestä palasia Kalla-elämääni.

“Noniin”, isä käyttää suomen kielen monipuolisinta ilmaisua, ja hymyilee minulle. Meillä on aikaa vaihtaa kuulumisia loppukäyntien aikana. Päällimmäiseksi puheenaiheeksi nousee itsestäänselvästi: “Nå ja. Jag hörde du har flyttat sedan jag besökte förra gången!”
“A, det har jag”, vastaan kainosti hymyillen. ”Hos Rasmus, som sagt.”
”Ah vad fint. Jag undrar om vi kunde fika hos er i morgon innan jag åker hem”, isä esittää ilme ja äänensävy selkeästi kirkastuen ideansa, ja minä nyökkään tyytyväisenä, ennen ehdin huolestua: mitä jos Rasmus inhoaa ajatusta?
”Det vore trevligt”, sanon kuitenkin vain.
"Jo vain", isä sotkee taas suomea puheeseen, mikä on minusta aina yhtä hassua hänen tekemänään, ja hymähtää sitten hyväntuulisena: "Skulle gärna träffa Rasmus också, asså, utanför stallet, nu när jag är här."

Sitten maneesiin alkaa valua ensimmäisen valmennusryhmän ratsukoita. Mä siirryn vastavuoroisesti pois valmennusta valokuvannut Nita kannoillani. Mennessäni tutkin katsomon väenpaljoutta; osa kasvoista on sangen yllättäviä, kuten aiemmin syksyllä Purtseille eksynyt ja nyt kädet puuskassa seisova kouluratsastaja, joka saa mut tuntemaan oloni niin sanotusti isoveljen valvomaksi — vaikka ehkä Mikael tuijottaa enemmän Märtaa kuin mua (miksi? Tai siis, ei sillä että hänen kuuluisi tuijottaa mua, sehän vasta olisi kummastuttavaa, mutta miksi Märtaa?). Toiset, kuten peukkua näyttävä ja Tildan seurakseen varmaankin pakottanut Aliisa ja eturivissä kaikkea maneesissa tapahtuvaa opinnälkäisesti seuraileva Viivi, jotenkin kuuluvat sinne. Teinit sen sijaan… heitä mä en niinkään ajattele. Mikä lie heidät ajanut Auburniin, työvuorotko vai uteliaisuus vai jokin aivan muu?

”Ei sillä että mä ruotsia ymmärtäisin, mutta sun isäsi ei vissiin ainakaan uhkaile Rasmusta haulikolla”, Nita yhtäkkiä lohkaisee, kun me poistutaan maneesin ovista ja suunnataan kohti yksityistallin hoitopaikkaa.

Vilkaisen ystävääni ja mietin, onko haulikolla uhkailu yleinenkin tapa isien ja poikaystävien välillä.

”Eipä kyllä”, tuumaan ja avaan Grannin satulavyön. Se on vain osittain klipattu, sillä Purtseilla ei kokoklippaus tulisi kuuloonkaan, ja siksi koen tärkeäksi saada sille kuivatusloimen selkään jo kotimatkan ajaksi. Selän pidempi karva on hienkostuttamaa. ”Isä pitää Rasmuksesta.”

Sitten, koska asia tuntuu iloiselta ja iloisia asioita kai jaetaan ystävien kanssa, mä sanon mahdollisimman kasuaalisti:
”Nythän me muutettiin yhteenkin, ja isästä se oli kivaa ja se haluaa tulla kahville. Mitähän Rasmus siihen sanoo… mutta, niin.”

Nita reagoi niin kuin oikeastaan toivoinkin. Ensin tyttö näyttää hetken yllättyneeltä katsoessaan mua silmät suurina (olen melko varma, että se yllättyy enemmän siitä että mä ylipäänsä kerron asiasta kuin siitä, että me asutaan Rasmuksen kanssa saman katon alla; meidän suhteen osalta Nita on omituisella tavalla ollut alusta asti jopa askeleen tai vähintään puoli meitä itsejämmekin edellä). Sitten Nitan kasvoille kohoaa pieni hymy, ja mä ajattelen, että se on sievä hymyillessään. Tulee lämmin olo, kun se näyttää niin ilahtuneelta meidän puolesta.

”Ai! Huippujuttu”, se sanoo ja rapsuttaa rohkeana Grannia, joka kääntää katseensa teatraalisesti muualle ja olisi varmaan mieluiten osallistumatta tällaiseen tyttöjen väliseen juttutuokioon.
”Niin mustakin”, myönnän varovaisen onnellisena. ”Ja jutuista puheenollen…”

Punehtuuko Nita jo valmiiksi?

”Näin sut ohimennen jonkun pojan kanssa”, paljastan. ”Kaupassa.”
”Joo… no, se on sellainen… Leevi.”
”Leevi?” naurahdan epäuskoisena.
”Jep. Ei mitään sekaannuksen vaaraa. Pitää vähän miettiä miten ja kenelle kertoilee treeneistä koska toiset saattaa tulkita Leevillä ratsastamisen väärin.”

Seuraa vaivaantunut hetki, kun me molemmat tajutaan, ettei meidän kaveruuteen oikein sovi sellaiset pikkutuhmat vitsintyngät.

”No mutta”, mä takeltelen, jotta me päästäisiin tilanteesta eteenpäin ja vaihdan Grannin suitset nahkaiseen riimuun. ”Näytti kivalta.”
”Mm. Se on.”
”Kivaa.”

Me ei ihan täysin toivuta ratsastusvitsistä, mutta yritys on kuitenkin hyvä. Nita lupaa lähettää mulle ottamiaan kuvia ja mä kiitän sitä kauniisti, ja sitten se lähtee maneesiin jatkamaan valokuvaamistaan. Mennessään se vielä huikkaa olan yli, miten ei pidä odottaa liikoja, koska maneesissa kuvaaminen on aina vähän hankalaa. Mä tiedän kyllä, että kuvat ovat varmasti onnistuneita kaikista Nitan ennakkovaroituksista huolimatta.

Topics tagged under rosengårdsyksy19 on Foorumi | Auburn Estate Granni_arnentreeni
Nita ikuisti Jusun ja Grannin puomi-kavalettitreenin — ja mitä moninaisimman yleisön.

Katsomon epämääräiset hahmot:
Vasemmalta oikealle: Janna, Ava, Märta, Mikke, Viivi, Aliisa, Tilda.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.10.19 16:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 151
Luettu: 10003

Vilan päiväkirja

20.09.2019 klo 18:00
#rosengårdsyksy19

Mulla ei oikeasti ollut hajuakaan, mihin ryhmään mä olisin "saanut" osallistua. Oli 80-100cm tason ryhmä ja sen jälkeen 110-120cm. Ja toki se 130 ja yli, mut siihen ryhmään mulla ei todellakaan olis ollut asiaa. Vielä piiiiiiiitkään aikaan. Ehkäpä joskus sitten hamassa tulevaisuudessa?
Mun kansiossa luki edelleen, et olisin siellä 100-tasolla, mutta toisaalta ei ollut Sokilta tullut mukinoita, kun Summer Flingissä olin 110cm-luokkaan osallistunut (jo ihan senkin takia, ettei juniorimestaruus-luokkaan olis edellisen voiton takia ollut edes asiaa) ja Isabella oli muutenkin väläytellyt, että syksyllä voisi minun tasoa sinne satakymppiin nostaa. Nyt oli jo syksy, eikö?
Siitä huolimatta olin raapinut takaraivoni melkein verille Rosengårdin valmennuslistaa tutkiessani ja miettinyt, että mihinkäs hiivattiin sitä ittesä ja Vilan tunkisi.

Lopulta meidän nimi luki siellä klo 18:00 alkavan valmennuksen osallistujalistalla. Syyteen tai saveen! Joko Arne naurais meidät pihalle sieltä tai sitten ei. Olinhan mä jo aikaisemmin sen haukankatseen alla hyppinyt niitä yli metrin esteitä, joten ehkä se antaisi meidän edes yrittää.
Sunnuntaina olisi ne Ruunaankosken estekisat, joten joku "valvovan silmän alla" käyty treenihetki tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Ja koska valmennuksen aiheena oli muutenkin kontrolliharjoitukset, olin enemmän kuin helpottunut. Sitäpä me just tarvittiinkin!
Vila tykkäsi hypätä ja ennen kaikkea osasi hypätä, mutta välillä esteradalla sen korvat tuntuivat menevän lukkoon, aivot narikkaan ja veti ylleen jonkun kuvitteellisen panssaripuvun ettei vahingossakaan ratsastajan pohkeet sun muut avut läpi menisi.
Siitä huolimatta mä kyllä (yleensä) parhaani yritin. Ja ihan kivastihan meillä oli mennyt noin niin kuin yleisesti.

"Rauhallinen ja rento laukka siinä voltilla", Rosengård huomautti, kun jumppasarjan jälkeen olisi Vilan mielestä pitänyt mennä suoraan seuraavalle esteelle, mutta ohjasinkin sen isolle voltille. Eipä ollut rennosta laukasta tietoakaan, koska Vilaa kiukutti. Hetken ainakin. Ja kun se laukka oli letkeää, saatoin ohjata tamman esteelle. Ja yli mentiin! Luonnollisesti.

Olin minä kyllä selästäkin luiskahtaa alas. Mutten tipahtanut!
Sen jumppasarjan ja pystyesteen jälkeen piti lähestyä muurin tapaista estettä ja pysäyttää hevonen siihen ennen muuria. Mitäpä veikkaatte, olisiko Vila halunnut pysähtyä? Ei, mutta pysähtyi silti. Sen jälkeen kun sen ryntäät hipoi esteen puomeja.
Vila nakkeli takamustaan sekä päätään tympääntyneenä ja mä tasapainottelin siellä selässä parhaani mukaan.
"Uudestaan", kuului valmentajan huikkaus.

Siinä valmennuksen aikana mä kyllä mietin, pitäisikö vetää pois se minun ja Vilan sunnuntain kisaosallistuminen. Kyllä me ihan hyvin oltiin vedetty toi valmennustuokio loppujen lopuksi, mutta kuitenkin.. Eehhh...
Tooooisaalta... Kisatilanteessa ei tehdä niitä voltteja jokaisen esteen välissä vaan annettiin hevosen mennä (melkein) omaa tahtia, joten...

"Miksiköhän hitossa mä menin sen osallistumisviestin laittamaan?" supatin Vilan karsinan edessä Sarahille, joka oli ollut seuraamassa meidän valmennuksen kulkua ja tullut sitten samaa matkaa tallin puolelle.
"Siksi. Kyllä te osaatte. Älä stressaa", latina oli nyökytellyt päättäväisesti. Paraskin sanomaan. Se oli ite repinyt melkein hiuksia päästä sen takia, että oli osallistumassa samaisen Ruunaankosken koulukisoihin sitten myöhemmin.
Noh, katotaan nyt. Ehkä mä otan tavoitteeksi sen, ettei me Vilan kanssa viimeisiä oltais.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 20.09.19 21:28
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 106
Luettu: 4847

Zelian päiväkirja

20.9.2019
Arnen estevalmennus klo 17
#rosengårdsyksy19

Arne oli selkeä valmentaja, jonka tehtävät olivat selkeitä. Sellainen muistikuva mulla oli jäänyt Rosengårdien treenileiristä ja se tunne mulle jäi myös valmennuksesta, johon olin päätynyt Zelian kanssa. Se oli erikoinen ratkaisu, kun otti huomioon, että Lauri oli menossa tammalla kisoihin sunnuntaina ja mulla olisi ollut käytössäni myös Sipsi.

Mutta se oli ollut nimenomaan Laurin kehoitus: valmistella Zelia sunnuntain kisoihin, jotta tamma saisi hyppyjä samalle viikolle kisojen kanssa. Laurilla itsellään oli kädet täynnä omien ja Heidin hevosten sekä töiden kanssa, joten mä olin suostunut pienen kyseenalaistuksen kera. Siihen oli kuitenkin syynsä, että olin palkannut nimenomaan Laurin starttaamaan Zelialla sen sijaan, että olisin mennyt itse. Edellisten osakilpailuiden jälkeen olin päättänyt, että Zelian täytyisi saada tulos jonkun toisen ratsastajan kanssa ja luonnollisesti olin kohdistanut pyynnön Laurille, joka oli mun jälkeeni viettänyt eniten aikaa ruunikon satulassa.

"Miltä se tuntui tänään, Matilda?" Arne oli kysynyt kontrolliharjoituksista koostuneen valmennuksen päätteeksi.
"Hyvältä", olin vastannut hetkeäkään miettimättä, koska se tunne mulla oli päällimmäisenä ollut. Kontrollitreenit tekivät Zelialle hyvää ja vaikka pyrin tekemään niitä itseksenikin, Arne oli halunnut hioa kaiken täydelliseksi ja se onnistui harvoin yksin. Alkuvalmennuksessa vähän sinne päin roiskinut, vireä Zelia oli parantunut loppua kohden niin paljon, että mä olin tasapainoisen, tahdikkaan nuoren satulassa istuessani haaveillut sujuvista, onnistuneista kisaradoista.

Sitten Arne oli kysynyt kisasuunnitelmistani. Olin vilkaissut herra Rosengårdia kulmieni alta, siirtänyt päätään tyytyväisesti venyttelevän Zelian ravista käyntiin ja vetänyt henkeä.
"Mun valmentaja, joka on myös ratsuttanut tätä, starttaa metriä mun puolesta sunnuntaina", olin sanonut ja huomannut heti sen pienen, tuskin huomattavan reaktion Arnen kasvoilla. Mies oli nyökännyt, mutta sen mietteliäs katse oli jämähtänyt Zeliaan ja mun oli ollut pakko kiirehtiä lisäämään:
"Koska mä en ole saanut tästä juuri mitään irti kisatilanteessa."

Oli ollut samaan aikaan voimaannuttavaa ja musertavaa todeta se niin rehellisesti. Arnen loppukaneetti oli mennyt multa ohi, kun olin keskittynyt Zelian letkeisiin käyntiaskeleisiin ja miettinyt, mitä sunnuntai toisi tullessaan. Jos Lauri ja Zelia pärjäisivät hyvin, mä joutuisin ottamaan oman tekemiseni tamman satulassa kisatilanteessa tiukkaan syyniin: mitä mä muka tein siellä eri tavalla kuin Sipsin selässä? Jos Zelia taas vetäytyisi kuoreensa myös Laurin ratsastamana, tilanne olisi oikeastaan vielä kamalampi, koska silloin mulla ei olisi mitään takuuta siitä, että Zeliasta tulisi edes pykälää laadukkaampi harrasteratsu.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 20.09.19 20:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3017

A. Rosengårdin valmennukset | syksy 2019

Syksyn valmennusohjelma

by Arne Rosengård
#rosengårdsyksy19

Mitä? Estetyöskentelyä tukevia sekä hevosen fysiikkaa rakentavia valmennuksia
Milloin? Syys-joulukuu 2019
Kenelle? Ensisijaisesti Auburnin kartanon este- ja kenttäratsukoille. Tilausvalmennuksia kouluratsukoille ja purtsilaisille.

Tsekkaa kaikki tarvittava infopaketista.

Tähän viestiketjuun siis: tilaustuntien varausviestit. Kaikki kuittaukset ja kirjoittelut hevosten omiin päikkyihin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.09.19 10:15
 
Etsi: Valmennukset 2019
Aihe: A. Rosengårdin valmennukset | syksy 2019
Vastaukset: 6
Luettu: 407

Takaisin alkuun

Siirry: