Kellonaika on nyt 27.01.21 22:42

13 osumaa on löytynyt haulle 0

Tallipäiväkirja 2020

Uudet kujeet yksillä, samat vanhat toisilla
3. tammikuuta 2021
#rosengårdit

Minka oli poistunut vahvuudestamme. Oli tietysti harmillista, että porukkaa poistui, mutta minun kannaltani tilanteessa oli se hyvä puoli, että olin saattanut napata itselleni muutaman ylimääräisen tallityövuoron opintojeni joululoman ajalle. Rahasta ei koskaan ollut ollut elämässäni pulaa, mutta kai se oli se hullu tarve näyttää ahkeralta ja itsenäiseltä, kiertää sitä tosiasiaa, että sain elämässäni niin kovin paljon valmiina. Muuta syytäkään en keksinyt sille, miksi avustin Penna Vaanilaa iltatallissa yhä pienessä univajeessa vuodenvaihteen gaalamatkan jäljiltä.

Penna oli hilpeällä tuulella. Minä en tiennyt miksi, mutta en valittanut. Silloin kun satuimme kohtaamaan toisemme töitämme tehdessämme, oli huomattavasti miellyttävämpää kuunnella hyväntuulista Pennaa kuin sellaista, jolla oli pelkkää huomauteltavaa kaikesta.

Pennan leppoisuuden turvin rohkenin jopa vilkaista puhelinta kesken töiden, kun se nyt kerran sattui kilahtelemaan monta kertaa peräkkäin viestien merkiksi. Kaduin kuitenkin välittömästi huomatessani, että viestit olivat äidiltä. Sitten heräsi huoli: äidillä ei kerta kaikkiaan ollut tapana pommittaa viestillä viestin perään. Hän laittoi WhatsApp-viestejä sangen harvoin ja silloinkin informaatiotehokkaaseen tapaan. Jotakin oli varmasti sattunut.

"Anteeksi, minun on tarkistettava onko kaikki hyvin", sanoin poissaolevasti Pennalle, joka ei edes närkästynyt siitä, että keskeytin hänen luentomaisen lisäravinnemonologinsa.
"Kaikin mokomin! Mehän ollaan sangen erinomaisesti aikataulussa - jopa hieman edellä", Penna antoi korkea-arvoisen suostumuksensa.

Levottomuutta tuntien siirryin hieman sivummalle lukemaan äidin viestejä.

Paitsi että ne olivatkin kuvia.

Hämmentyneenä tavasin mainosta pariskunnille suunnatusta vaellusretkestä. Tutkailin ohjelmaa, joka sisälsi muun muassa kädet yhteen sidottuna vietettyjä iltoja, parileikkejä ja luentoja, ja olin vähällä kuolla aivotoiminnan häiriöön. Oli kuin päässäni olisivat paukkuneet tuhannet sulakkeet. Mitä. Miksi. Miksi minun oma äitini lähetti minulle tällaisia kuvia? Juuri, kun olin vähällä sinkauttaa takaisin napakan "ei tosiaankaan lähdetä Rasmuksen kanssa tuollaiseen hapatukseen" -viestin, äiti ilmoitti isän menettäneen järkensä ja ilmoittaneen heidät vaellukselle.

Kaikkea sitä! Hämmennyin niin, että naurahdin ääneen. Tunsin Pennan katseen itsessäni.

"Kaikki hyvin?" tallimestari tiedusteli.
"Öh", sanoin. "En tiedä. Omituisesti. Mutta kukaan ei ole kuolemanvaarassa."
Penna tarkasteli minua niin kuin olisi etsinyt hulluuden merkkejä. Minä ajattelin, että kyllä ne hullut olivat jossakin ihan toisaalla. Ajatuskin äidistäni yöpymässä teltassa pitkän ratsastusvaelluspäivän päätteeksi tuntui niin käsittämättömältä, etten voinut ymmärtää, mitä isän päässä oikein liikkui. Palasin tallitöiden pariin, ja aina kun en sitä erikseen itseltäni kieltänyt, ajatukseni askartelivat äidin ja isän parissa. Tahtomattani aloin miedosti leppyä. He olivat mitä ilmeisimmin myöntäneet itselleen, ettei asioiden tola ollut ihanteellinen, ja ryhtyneet korjaamaan tilannetta. Meidän perhe saattaisi joskus vielä olla ehjä.

Kun Rasmus pölähti seitsemän aikaan tallille Brania liikuttamaan, mä ilahduin kovasti sen näkemisestä. Se lupasi ratsastaa ja hoitaa Branin vikkelästi, jotta meillä olisi illalla aikaa syödä yhdessä. Mä puolestani päätin, että jäisin työvuoroni jälkeen auttamaan sitä Branin hoitamisessa. Sellaisilla tavoilla me saatiin varastettua pitkistä päivistämme pieniä yhteisiä aikalohkoja, ja oikeastaan mä olin siihen jo niin tottunut, ettei musta enää kovinkaan usein tuntunut, että me oltiin kumpikin vähän yksin parisuhteessa. Yhteinen kotikin tietysti helpotti.

"Valmista tuli", Penna tuumasi tyytyväisenä, kun hän sulki kuntosalin oven ja lukitsi sen. Työtehtävien jako välillämme oli ollut saumatonta ja sujuvaa, joten kello oli hädin tuskin kymmentä vaille kahdeksan. Rasmus oli varmasti vielä ratsastamassa Brania, joten päätin suunnata loungeen, napata hedelmän ja juoda lasillisen vettä odotellessani. Matkalla pyyhin näkymättömiä pölyjä karsinoiden nimikylteistä; olihan työaikani sentään vasta päättymäisillään.

Lounge oli harvinaisen täynnä. Juuri nyt en jaksanut kuin nyökkäillä ohimennen tervehdykseksi muille: Sarahille ja Ellielle, jotka punaisista poskistaan päätellen olivat olleet ehkä ulkona ratsastamassa; Antonille, joka hädin tuskin kohotti katsettaan puhelimesta tarpeeksi pitkäksi aikaa vastatakseen viestiini; Jemiinalle, jonka moikkaus oli huomattavasti Antonia reippaampi; ja sinihiukselle, joka ei minun onnekseni ollut Märta vaan Louna. Hetken mietittyäni antauduin epäsosiaalisuuden vietäväksi ja suuntasin rauhallisemmille vesille evästämään.

Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun puhelin piippasi.

oon valmis
penna sano että oot vielä täällä


Vastasin Rasmukselle olevani joogahuoneessa. Kesti hetken, ennen kuin poikaystäväni vastasi.

onko täällä sellainenkin

Hymyilytti. Tietystikään Rasmus ei tiennyt, tai jos tiesikin, oli onnellisesti unohtanut joogahuoneen olemassaolon. Minä pidin tilasta: se oli kaunis, harmoninen ja usein täysin autio. Pidin siellä usein kahvi- tai lounastaukoni, jos tallilla oli ruuhkan tuntua, sillä sellainen rauhoittuminen kesken päivän auttoi hymyilemään asiakaspalveluhenkisesti lopputyövuoron.

Tietty! Tää on Sokkien talli kuitenkin. Tuu vintille, näytän sulle. Hoidetaan sitten Bran yhdessä.

Asetuin joogahuoneen ovensuuhun odottelemaan Rasmusta, joka saapui pian paikalle hiukset kypäränlatistamina ja utelias ilme kasvoillaan. Joku toinen pariskunta olisi saattanut vallan villiintyä sellaisesta salaisesta sopesta, kävi kutkuttavasti mielessäni, mutta tosiasiassa en olisi kuuna päivänä uskaltanut. Hirvitti liikaa ajatus Pennasta, joka saattaisi koska tahansa saapua paikalle. Sen sijaan näytin Rasmukselle kuvia pariskuntaretriitin esitteestä.

"Mikä juttu tämä nyt on", mun poikaystäväni kysyi epäileväisenä.
"Niin mäkin ajattelin! Voitko kuvitella: isä ja äiti lähtee tuollaiselle."
Rasmus tyrskähti.
"Olisi hauska nähdä äiti teltassa nukutun yön jälkeen", sanoin, ja Rasmus naurahti taas.
"Ilmeisesti ne koittaa, öh, huoltaa liittoaan", Rasmus arveli ja silitteli mun käsivartta. Se tiesi varsin hyvin, kuinka vereslihalla mä olin ollut perheeni tilanteen suhteen.
"Niin kai", sanoin, ja ajattelin taas, että jonakin päivänä asiat vielä palaisivat normaaleiksi: mä alkaisin taas pitää yhteyttä vanhempiini ja ne olisivat taas sellaisia elämästä kaiken tietäviä aikuisia ihmisiä, joina olin heidät oppinut näkemään. "Ja hyvähän se kai on. Mutta lupaa mulle, ettei meidän koskaan tarvitse lähteä erämaavaellukselle vain muistaaksemme, että meillä on hyvä yhdessä."

Rasmus halasi mua, ja halaus oli yhtä lohdullinen kuin aina. Jotkin asiat maailmassa säilyivät aina samanlaisina. Se oli ilahduttava oivallus.

"Mennään hoitamaan se Bran, että päästään joskus kotiinkin", sanoin, ja niin me teimme, kun olin ensin lukinnut lempihuoneeni oven perässäni.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 04.01.21 13:27
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020
Vastaukset: 13
Luettu: 551

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Uudelle vuodelle, puhtaalle pöydälle
30.12.2020-1.1.2021. #zengaala #rosengårdit

Rasmus oli kipeä. Meidän oli määrä lähteä kohti Saulkrastia varhain iltapäivällä. Edessä piti olla taianomainen ja kai hieman romanttinenkin vuodenvaihde suuren linnan hämyisillä käytävillä ja musiikin, keskustelun ja naurun elävöittämissä saleissa seikkaillen. Minä aioin näyttää tyrmäävän upealta, tai siis no, niin upealta kuin nyt ikinä vain saatoin. En välttämättä haaveillut tansseista, sillä sitä me emme kumpikaan luontevasti osanneet, mutta parista lasista kuohuvaa tai laatuviiniä ehkä kuitenkin, ja aivan taatusti oli uuden vuoden vastaanottamisen hetkellä vaihdettava suudelma jo muodostunut juhlani kohokohdaksi, vaikken vielä ollut edes oikean valtion rajojen sisäpuolella. Kolmas vuodenvaihteen suudelmamme olisi maaginen, minä olin jo ehtinyt ajatella ja alkanut odottaa sitä ja sen jalat alta vievää lumovoimaa kuin kuuta nousevaa. Ehkä se olisi aluksi herkkä ja pehmeä ja sitten vaativa ja kuuma, kuten tunnelma ja lukuisien juhlijoiden lämmittämä tila ympärillämme.

Ainoat kuumat asiat tässä hetkessä olivat kuitenkin Rasmuksen otsa ja hänen puhki niistetyn nenänsä puna.

“Jos mä otan vaan Buranaa. Kyllä se tästä”, mun poikaystävä tsemppasi urhoollisesti, mutta tyhmäkin tajusi, ettei mikään kyllä siitä. Oikeastaan minä en, kaikista höttöisistä haavekuvistani huolimatta, uskonut Rasmuksen edes haluavan lähteä. Se oli vitsaillut kerran tai kaksi liikaa pingviinipuvusta ja parkettien partaveitseydestään, ja tiesinhän minä jo ennestäänkin, ettei Rasmus ollut suurten juhlien mies. Tai oli joskus, kun ne järjestettiin jonkun linnaa pienemmässä kodissa ja mukaan saattoi viedä omat kustannustehokkaat juomat eikä tarvinnut pukeutua minun sisareni mieheltä lainattuun frakkiin saati lentää päästäkseen paikalle (eikä kukaan katsonut loputtoman pahalla, jos vaikka oksensi jonkun toisen käsilaukkuun, vaikka se ei tietysti koskaan ollut Rasmuksen juhlimisen itse tarkoitus). Tällaisia suuria juhlia se piti hitusen pompöösinä pönöttämisenä.
“Ethän sä voi lähteä”, mä sanoin ja yritin hillitä pettymystäni. Se oli vähän kuin olisin pidellyt pillastunutta hevosta häntäjouhista. Yritin vääntää kasvojani rumentavan synkkyyden hellyydeksi silitellessäni poikaystäväni hiuksia. “En mäkään lähde.”
“Miten niin et lähde?” Rasmus sinkautti kysymyksen huuliltaan välittömästi.
“Enhän mä voi jättää sua tänne vuodenvaihteeksi sairastamaan yksinään.”
“Voitpas jättää. Sä olet pakannut kaiken, sun pukua on hienosäädetty varmaan jo viikkojen ajan ja sitä paitsi sulla on siellä kivempaa kuin täällä, missä mä saatan vahingossa aivastaa sun päälle. Ja sulla on siellä ystäviäkin. Heidi lähtee, ja Amelie on siellä, ja eikös Alexanderkin ole menossa.”

Toden totta. Isoveljestäni Alexanderista tulikin lopulta minun pelastava paholaiseni. Sen sijaan, että olisin matkannut Latviaan yksin, sain hänestä itselleni seuralaisen. Minua vähän nauratti, kun Alexander omasta kutsustaan huolimatta kirjattiin lopulta minun avecikseni. Ajatella! Alexander, jolla oli niin kovin kiire olla jotakin, oli minun, joka en mieluiten ja mielestäni ollut yhtikäs mitään, plus ykkönen. Perheemme kansainvälinen kilparatsastaja kohautti järjestelylle hieman kulmiaan, muttei kumma kyllä sanonut mitään.

Amelie oli silmin nähden hämmentynyt nähdessään minut ihan toisen hoikkarakenteisen, ruskeatukkaisen esteratsastajamiehen kanssa kuin hän oli odottanut.
“Josefina! Onpa ihana nähdä sinua ja… ja?” ystäväni terve järki hyytyi kesken tervehdyksen, eikä hän keksinyt sulavampaa tapaa ottaa selvää siitä, kuka oli seuralaiseni ja mitä oli tapahtunut tiedetylle avopuolisolleni.
“Hei Amelie! Samoin. Tässä on veljeni Alexander”, esittelin, ja ainakin uskoakseni näin, kuinka nopeasti Amelien päässä yhdistyivät pisteet ja niiden väliset kiemurtelevaiset polut. Kaipa hän lajista kiinnostuneena henkilönä arvasi, että tämän täytyi olla se toinen esteratsastuksessa kilpaileva Rosengård ja kaiken muun lisäksi vieläpä se maineikkaampi.
“Hauska tutustua”, Amelie ojensi kättään pikaisesti veljeni suuntaan, mutta kiinnitti sitten huomionsa hivenen kärsimättömän oloisena minun puoleeni. “Entä poikaystäväsi? Missäs hän on?”
“Sairaana”, huokaisin onnettomana.

Amelie ei antanut minun olla onneton kovin pitkään. Oli liian myöhäinen ilta, jotta olisimme enää ennättäneet talleille hevosia tervehtimään, mutta Amelie pulputti reippaasti tietooni kaikki tallin merkittävät kuulumiset. Erityisesti minua kiinnostivat tietysti hänen omat kuulumisensa, mutta oli mukava kuulla myös kesävierailulta tutuista hevosista. Kun olimme kahden kesken eikä Alexander enää varjostanut jutusteluamme läsnäolollaan, rohkenin sukeltaa asiaan.

“Hei, mun oikeastaan pitikin kysyä yhtä asiaa”, sanoin.
“Anna tulla.”
“Max.”
“Mitä Maxista?” Amelie kiinnostui.
“Kuka se oikein on? Tai ehkä sillä ei ole niin merkitystä, vaan enemmänkin että millainen tyyppi se oikein on.”

Amelie ei kysynyt, miksi asia kiinnosti minua. Se oli oikeastaan hyvä: olisi ollut tosi hankala selittää hyvällekään ystävälle, miksi arvelin Maxin olevan tavalla tai toisella kiinnostunut elämästäni tai ehkä jopa minusta itsestäni. Hyvä tavaton sentään! En nyt tietenkään ajatellut, että tuo tuntematon mies oli kiinnostunut minusta, ei romanttisessa mielessä, mutta sehän siinä ehkä omituisinta olikin, etten kuollaksenikaan osannut määritellä, millaista hänen minuun kohdistamansa kiinnostus oikein oli. Jollakin tavalla se oli… liiallista. Siinä oli kaikki, mitä osasin sanoa miehestä, jonka olin tavannut kerran kesällä ja joka oli sen jälkeen jäljittänyt minut Latviasta käsin ja tupsahtanut Suomeen tapaamaan minua valmennukseni jälkeen. Se oli tehnyt minut sangen levottomaksi, enkä saanut tunnetta karisteltua kannoiltani.

“Max on… Ei se ole mitenkään ikävä ihminen”, Amelie vakuutti pintapuolisen huolettomasti. “Se vaan… No. Sanotaanko vaikka niin, että on ihmisiä, jotka löytävät ratkaisun jokaisen ongelmaan, ja sitten on niitä, jotka löytävät ongelman vastaukseksi mihin tahansa ratkaisuun. Max lukeutuu ehdottomasti jälkimmäisiin.”

Olin ymmälläni. Max löysi ongelmia ja ilmeisesti minut. Miksi?

“Aivan”, sanoin, vaikka se kuulostikin aivan liikaa siltä, kuin ongelmani olisi ratkennut. Äh! Ongelmia, ratkaisuja, ratkaisemattomia ongelmia ja ongelmia ratkaisuissa. “No. Niin. Tuleekohan se huomenna juhliin…?”
“Kuka tietää. Juhlat ei ehkä ole sen omin elementti”, Amelie hymähti, ja minä mietin Rasmusta, joka varmaan lojui kuumemittari kainalossa sängynpohjalla juuri parhaillaan.

Tuli kova ikävä. Odotin, että Amelie poistui rientoihinsa ja soitin poikaystävälleni. Rasmus ei vastannut, ja yhtäkkiä tunsin oloni niin yksinäiseksi ja pieneksi, että harkitsin Alexanderin ylhäisen yksinäisyyden rikkomista. Heidin luokse olisin rientänyt empimättä, jos olisin rohjennut ottaa selvää hänen matkasuunnitelmistaan: ehkä hän saapuisi vasta huomenna, ehkä tänään, enkä minä kehdannut kysyä, jottei hän velvollisuudentunnosta kutsuisi minua pilaamaan hänen ja Laurin iltaa. Romanttisuudesta ei olisi tietoakaan, jos minä pyörisin kolmantena pyöränä. Eheä treffitunnelma sentään muille suotakoon, vaikka minun deittini näissä pippaloissa olikin veljeni ja luvassa olisi hellien suuteloiden sijasta sisaruksellista nälvintää.

* * * * *

Ehdin minä sitten jutella Rasmuksen kanssa seuraavana aamupäivänä, kun olin tullut tallilta ja juuri menossa suihkuun. Se sai odottaa puhelun verran. Poikaystäväni oli kaikesta päätellen elävien kirjoissa, vaikka olikin kuulemma nukkunut kuin tukki iltaseitsemästä aamuun saakka — tai ehkä juuri siksi.
“Uni onkin parasta lääkettä”, muistutin.
“Mulla on kyllä vieläkin kuumetta”, Rasmus huokaisi. “Ehkä ihan hyvä, etten lähtenyt sinne seikkailemaan.”
“Niin”, sanoin ontosti. Oli niin ikävä, etten mahtanut mitään sille, että kuulostin onnettomalta reppanalta.
“Mutta on vähän tylsää, etten mä ole sun kanssa”, Rasmus sanoi varovasti kuultuaan alakulon minun äänessäni.
“Olisin mä voinut jäädä sinnekin”, yritin vielä, mutta tehty mikä tehty ja matkustettu mikä matkustettu.
“Ensi vuonna ollaan sitten yhdessä”, Rasmus linjasi, ja siihen toiveeseen minun oli helppo yhtyä. Puhelun päätteeksi Rasmus muisti vielä pyytää kuvia illan juhlasta ja ihan erikseen minun mekostani, mikä oli mukavan kohteliaasti toivottu.

Sen kuvan otti Heidi, jonka kanssa tiemme eivät mitenkään olisi voineet olla kohtaamatta illan aikana, vaikka ystäväni miten olikin deittinsä seurassa (ja pauloissa). Heidi kehui ystävälliseen tapaansa tyylivalintojani minun mittapuullani ujostuttavan ylitsevuotavasti, ja minä sanoin jotakin vilpittömän kohteliasta takaisin, ja sitten tirskahdin. Mieleeni oli tupsahtanut hassu muisto illan varhaisemmilta tunneilta.

Topics tagged under rosengårdit on Foorumi | Auburn Estate Jusuzen20

“Arvaa vaan, mitä Alexander sanoi kun näki mut?” kysyin Heidiltä, joka tunsi kyllä isoveljeni luonteenlaadun ja meidän keskinäisten väliemme, kuinka sanotaankaan, rosoreunaisuuden.
“Olen pöyristynyt, jos veljesi ei ymmärtänyt sanoa jotakin mukavaa”, Heidi napautti, mutta virnisti nähdessään iloisen ilmeen minun kasvoillani. “Taisi se sentään tajuta kehua kaunista siskoaan!”
“No kehui, tavallaan, ja itseään siinä sivussa”, sanoin silmiäni pyöräyttäen, mutta lausahdus hymyilytti: se oli tyypillisintä Alexanderia. “Se tuumasi, että meillä on kyllä hyvät geenit.”
“Hyvät geenit! No, ei hän kamalan väärässäkään ole”, Heidi naureskeli. “Vähän hassua vain, miten teistä onkin tullut niin erilaisia.”

Niin. Erilaisiahan meistä totisesti oli tullut, mutta viimeisen parin vuoden aikana olin oppinut pitämään Alexanderista enemmän kuin ennen. Se oli jotenkin niin kovin paljon helpompaa nyt, pitäminen siis, kun Alexander ei enää aikuistuttuaan jaksanut käyttää kovinkaan paljon energiaa minun piinaamiseen. Sitä se oli tehnyt runsain mitoin, kun me oltiin vasta kasvettu. Nyt meillä oli oikeastaan aika hauskaakin silloin, kun satuttiin toistemme seuraan. Joskus Alexanderin suorapuheisuus tosin sai minut irvistämään, niin kuin nyt vaikka silloin, kun isoveljeni täydellä pokerinaamalla nimitti Isabella Sokkaa vetävän näköiseksi mutta harmillisen vanhaksi. Vanhaksi! Olin tukehtua pöyristykseeni! Se hyvä puoli Alexanderissa sentään oli, ettei hän laukonut sellaisia älyttömyyksiä muiden kuin minun kuulteni. Veljessä oli vikansa, mutta rikkeettömän kohtelias hän osasi olla silloin kun halusi — ja useimmiten hän halusi, kun oltiin ihmisten ilmoilla ja oli mahdollisuus verkostoitua.

Vuosi oli jo hyvän aikaa sitten vaihtunut, kun me Alexanderin kanssa poistuimme juhlasta yhtä matkaa kohti huoneitamme. Pidin pienenä ihmeenä sitä, että Alexander totisesti käyttäytyi niinkin hillitysti eikä esimerkiksi pokannut jotakuta (siis ihan ketä tahansa; jos Isabella olikin hänestä liian vanha ja minusta vielä merkittävämmin sopimaton siksi, että olimme etäistä sukua, kyllähän juhlissa sentään kuhisi muun muassa sieviä tarjoilijoita ja näyttävä lady Vitaliya. Haha. Vitsi vitsinä. Lady Vitaliya olisi nauranut itsensä tärviölle, jos Alexander olisi rohjennut häntä liehittelemään, tai, niin, torjunut mokoman nokkavan pojanklopin jollakin hivenen hienostuneemmalla mutta eittämättä räkänauruakin tehokkaammalla tavalla).

“Tule, mulla on vielä viiniä”, Alexander tokaisi huoneensa ovella.
Kävi ilmi, että isoveljeni oli pihistänyt juhlatarjoiluiden lomasta yhden pullon. Toivoin kovasti, että teko oli jäänyt huomaamatta muilta. Tuskinpa vain lady Vitaliya tai Iivari von Hoffrén katselisivat hyvällä voroa näiden kattojen alla, ja minä olin kyseiselle vorolle sukua enkä tahtonut omankin maineeni tahraantuvan syyttä suotta. Toisaalta… oli mahdotonta uskoa, että mikään täällä jäisi pitkäksi aikaa salaisuudeksi etenkään ensiksi mainitulta, jota sentään kiinnostivat muiden tekemiset muuallakin kuin hevostalleilla. Jos maineeni oli jo mustattu, saatoin sentään nauttia lasillisen tai kaksi tahrojenaiheuttajaa.

“Uudelle vuodelle”, Alexander sanoi ja ojensi lasiaan kilistettäväksi.
“Sillepä juuri. Puhtaalle pöydälle”, vastasin, ja Alexander tarttui hetken mietittyään sanoihini.
“Puhtaista pöydistä puheenollen — vieläkös sinun pöydässäsi on tarjolla vihoittelua vanhemmille?” isoveli kysyi, eikä näyttänyt saati kuulostanut erityisen uteliaalta, mutta jostakin syystä uskoin hänen silti olevan sitä.

Olihan se kiintoisa ilmiö. Minä. Vihainen, pettynyt ja oman kantani selväksi tekevä minä. Sellaista ei ollut koko osapuilleen kaksikymmentäkolmevuotisen elämäni aikana taidettu koskaan nähdä. Ei, minua ei talletettaisi historiankirjoihin ihmisenä, joka antoi muiden tuta tunteensa.

“Pitäisikö mun muka pyyhkäistä se asia roskikseen?” kysyin isoveljeltäni kulmat kurtussa.
“Oma asiasihan se on.”
“Ne on valehdelleet mulle vuosia. För helvete, kai mun koko elämäni ajan. Isään mä varsinkin olen tosi pettynyt. Ettäs on kehdannutkin puhua niin paljon siitä, kuinka perhe on tärkeämpää kuin mikään ja toimia ihan päinvastoin.”
“Et olisi niin ankara sille”, Alexander yhtäkkiä äityi puolustamaan.
Va?” naurahdin terävästi.
“Tiedäthän sä millainen äiti voi olla. Ei se nyt mikään rakkaudentäyteinen ja, no, viihdyttävä elämänkumppani suoranaisesti ole”, Alexander kehtasi tokaista.
“Anteeksi? Mistä sä tiedät, millainen se olisi voinut olla, ellei sen kumppani olisi ollut niin kiireinen rakastuessaan tuon tuostakin muihin. Sitä mä en ymmärrä, miksi se on sallinut tuollaisen tilanteen. Jos Rasmus koskaan kokee, etten mä ole kylliksi viihdyttävä, se saa kyllä keksiä itselleen ihan muuta huvitusta kuin toiset tytöt. Tai naiset”, tykitin sanoja suustani synkkä ilme kasvoillani. Tosissaanko Alexander syytti äitiä kaikesta? Pureskelin huulta ja uskoin näkeväni perheeni uudessa ja aiempaa kirkkaammassa valossa niinä sysipimeinä uuden vuoden ensimmäisen yön tunteina. Isä, viaton ja virheetön. Perheen kunnioitettu ja luotettu pää. Paskamainen valehtelija.

Hengitykseni oli käynyt vihasta pinnalliseksi. Geelilakatut kynnenkärjet painuivat kämmenpohjiin, kun käteni puristuivat nyrkeiksi. Miten helppoa olikin ollut tehdä äidistä arkkipaholainen vuosikausiksi, ja kuinka vaikeaa oli yrittää nyt setviä, kuinka asioiden laita oikeasti oli. Isän ja äidin syvät kontrastit olivat hämänneet ja höynäyttäneet minua pitkään.

Alexander tarkkaili minua valppaana. Yhtäkkiä isoveli pehmensi kehonkieltään: hän nojasi tuolillaan taakse, risti huolettomasti jalkansa ja antoi viinilasia pitelemättömän kätensä valahtaa rentona käsinojalle. Tunnelmanmuutos oli tilassa välitön mutta ulottui minuun viiveellä, niin hermostunut olin Alexanderin puheeksi ottamasta kipeästä aiheesta. Minä vihoittelisin isälle niin kauan kuin halusin, ajattelin härkäpäisenä.

“Tiedätkö”, Alexander aloitti rauhallisesti. “Mä uskon, että sun Alsilasi kyllä keksiikin itselleen, hmh, kunniallisempia huvituksia, jos se koskaan tarvitsee sellaisia. Tokkopa sinun tarvitsee olla hänestä huolissaan.”
“Niinkö ajattelet?” kysyin yhä hieman levottomana, mutta huomaamattani olin jo alkanut tarttua Alexanderin tarjoamaan lohtuun ja mielenrauhaan.
“Mm. Ja mä tiedän kyllä, että sun on vaikea ymmärtää isää ja saat sä olla siihen pettynyt, mutta… kunhan muistat, että se on aina olemassa sua varten. Isä ei ole täydellinen kaikissa asioissa, ei virheellisyydessäkään”, Alexander huomautti pää kallellaan ja vasen suupieli rauhoittavaan hymynkareeseen nytkähtäen.
“Säkö sitten ymmärrät sitä”, kysyin ja tunsin oloni jo melko uupuneeksi, mutta ymmärsin, että hetki oli harvinainen. Siinä me istuttiin, Alexander ja minä, ja keskusteltiin niin kuin aikuiset ihmiset.

Minun kysymykseni solahti kai jonnekin syvälle Alexanderin ylpeän ulkokuoren kätkemään omatuntoon. Näin isoveljeni ilmeessä ja olemuksessa taas uuden muutoksen. Hän, joka oli vain hetki sitten rauhoitellut minua sangen taitavasti, synkistyi niin pieneksi hetkeksi, että jos olisin juuri sattunut räpäyttämään silmiäni, se olisi jäänyt minulta huomaamatta.

“Ehkä paremmin kuin olisi hyvä”, minun isoveljeni sanoi, ja vaikka hän kuulosti taas huolettomalta, jopa huvittuneelta, hänen ilmeensä oli varjoinen ja kolea.

En osannut vastata Alexanderille mitään. Lopulta minun ei tarvinnutkaan, sillä Alexander jatkoi keskustelua itse.

"Tiedätkö mitä muuta", hän hymähti ja väläytti minulle aidon hymyn. "Mä pidän siitä, miten paljon sussa on nykyään sisua."
"Äh", protestoin kiusaantuneena.
"Ei kun ihan totta. Luonne ja tahto tekee sullekin ihan hyvää, Fifi."
"Älä käytä tuota lempinimeä", pyysin, sillä lapsesta saakka se oli tuntunut vähättelyyn pyrkivältä.
Yllätyksekseni isoveljeni nyökkäsi myöntyvästi ja kohotti viinilasin huulilleen. Tunnustelin tilannetta. Tätäkö omasta tahdosta ja sen ilmaisemisesta seurasikin? Oli omituista tulla sillä tavalla Alexanderin kunnioittamaksi, ja vaikka se oli omituista miellyttävällä tavalla, seurasi siitä myös rahtunen levottomuutta. Minä en tiennyt, mitä olisin muiden ihmisten kunnioituksella tehnyt ja olinko ensinkään sen arvoinen. Ehkä, ajattelin varovasti, ehkä siinä olisi minun lupaukseni alkaneelle vuodelle: jospa rohkenisin ottaa selvää omasta arvostani.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 31.12.20 17:01
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 118
Luettu: 7519

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

Miten meni — siis kilpailut vai elämä
Arne Rosengård & Harlessie #talvipäivänseisaus #mitenmeni #rosengårdit

Eihän tässä oltu ensi kertaa pappia kyydissä, kaikkea muuta. Arne Rosengård oli ratsastanut kilpaa koko ikänsä, eikä ikäkään ollut enää nimellinen käsite hänen kohdallaan. Tuskin yhdelläkään kanssaratsastajalla oli vuosien tuomaa kokemusta enemmän kuin hänellä, ja vaikkei hän koskaan ollut kouluratsastaja ollutkaan, hän tiesi kyllä kuinka ratsastaa KN Special kokemattomammallakin hevosella siten, ettei tulosta tarvinnut häpeillä. Lexi selviäisi kyllä tehtävästään – olihan se selvinnyt viimeksikin, kun samaista ohjelmaa oli kilpailuolosuhteissa ratsastettu.

Muuttujia oli kuitenkin aina matkassa, eikä pitkäkään elämänkokemus taannut, etteikö sellaisiin olisi saattanut hivenen kompuroida. Hänen ratsunsa oli tavallista levottomampi, kun he siirtyivät verryttelystä itse areenalle, ja niin oli mies itsekin. Arne oli ensimmäistä kertaa elämässään huonoissa väleissä kuopuksensa kanssa, ja kyseinen tytär istui Peter Lastrongin rinnalla kirjaamassa pisteitä ja sanallisia huomautuksia hänen arvostelupöytäkirjaansa. Jos Josefina olisi saanut arvostella Arnen, olisiko tulos ollut hyväksytty? Tuskinpa. Ei tässä tilanteessa.

Arne antoi Lexin ravata katsomon sivua. Hänen olisi pitänyt valmistautua aloittamaan ohjelmansa siivolla alkutervehdyksellä, mutta sen sijaan hänen katseensa kävi tuon tuostakin yleisössä. Siellä istuivat hänen poikansa, eikä Arne tiennyt, miksi kumpaakaan heistä kiinnosti katsella helpon tason kouluratsastusta. Pojat olivat esteratsastajia siinä missä hänkin oli ollut. Enää Arne ei ollut varma, mikä hän oli. Kuun tavoittelu taivaalta ei ollut vuosikausiin elähdyttänyt niin kuin nuorempana miehenä.

Harvat asiat tekivät.

Lexin ravi oli vähällä menettää tarmoaan, kun Arne ohjasi sen alkutervehdyslinjalle. Oli keskityttävä tekemiseen, maailmaan kouluaitojen sisäpuolella, ja jätettävä kaikki levottomuuksia herättävä ulkopuolelle. Pojat, tyttäret, ikä ja elämän rajallisuus.

Se ei ollut helppoa heille kummallekaan. Arne ratsasti jännittynyttä nuorta hevostaan ja antoi sille armoa: suuri tamma sai enemmän tilaa volteilla tasapainonsa säilyttämiseksi, ja kun se rikkoi laukan raville hieman ennen lävistäjän loppua, Arne antoi sen hakea tahdin tasaseksi ravissa eikä prässännyt enää laukkaan. Tasaantuessaan tamma esiintyi kauniisti. Hevosen selässä oli niin helppo tehdä hyviä valintoja, Arne huomasi ajattelevansa.

Kirjava tamma ansaitsi kehunsa ja kiitoksensa. Lopputervehdyksessä se seisoi ryhdikkäästi tasajaloin, ja vaikkei heidän suorituksensa ollut ollut ehjä, Arne oli siihen olosuhteisiin ja hevosensa kokemattomuuteen nähden varsin tyytyväinen. Ei ollut itsestäänselvää ylittää kuudenkymmenen prosentin rajaa ensimmäistä, harvastarttista kilpailukauttaan päättävällä ratsulla. Lexi olisi voinut hyytyä täysin jännityksestä tai tehdä suurempiakin rikkoja, mutta nyt Arne uskoi suorituksen todella riittävän tyydyttävään tulokseen.

Josefina ei vilkaissutkaan häntä, kun hän ratsasti ohi. Tytär piti katseensa tiiviisti papereissa, vaikkei kynä enää liikkunut. Arnea suretti. Jossakin toisessa ulottuvuudessa Josefina olisi hymyillyt hänelle, näyttänyt ehkä pienieleisesti peukaloakin, ja sitä paitsi Arne olisi majoittunut Kallassa vieraillessaan Josefinan ja Rasmus Alsilan luona sen sijaan, että olisi joutunut valitsemaan Isabella Sokan kohteliaisuuskutsun ja Koivun majatalon väliltä.

Alexander saapui isänsä yllätykseksi ojentamaan auttavan kätensä Lexin kanssa, kun suoritus oli ohi. Oli sentään onni, ettei Alexander kantanut kaunoja. Se olisi toisaalta ollut pojalta hivenen tekopyhää, sillä Arne näki pojassa enemmän itseään kuin muissa lapsissaan.

Isakista hän ei ollut varma. Uppsalan seikkailunsa Susannea ja avioliittoa raastaneeseen hedelmään Arne törmäsi hakiessaan arvostelupöytäkirjaansa. Koska Arnea kiinnosti, miksi Isak oli yhä Kallassa, vaikka hänen kilpailusuorituksensa olivat tulleet päätökseensä jo eilen, etäisä päätti näyttäytyä lehtopoikansa seurassa julkisesti kahvikupposen verran. Hän piti todennäköisenä, ettei kukaan katsoisi heitä kahdesti. Ei ollut ennenkuulumatonta nähdä nuoria esteratsastajia hänen seurassaan: hänellä oli kuitenkin taustaa niin valmentajana kuin hevoskasvattajanakin, eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt, kävivätkö he kauppaa lupaavasta nuoresta ratsusta, sopivatko valmennusaikatauluista vai puhuivatko jostakin aivan muusta.

Miehet istahtivat kahvion tyhjään pöytään etäälle muista, eikä Arne aikaillut vaan kävi suoraan asiaan tiedustelemalla, kuinka pitkään Isak oikein aikoi viipyä Kallassa. Ruotsinkielisyydestään huolimatta keskustelu avattiin matalin äänin. Turha antaa sivullisille mitään, mihin tarttua, vaikka harvaa sellainen kiinnostaisikaan.
"Jään vielä huomiseen. Hevosenhoitajani ajaa hevoset kotiin tänään. Minulla on kuitenkin palaveri."
"Kenen kanssa, jos sopii kysyä?" Arne sanoi kohteliaasti ja vaikutti samalta kuin aina: hyväntuuliselta ja lempeältä, elämäänsä tyytyväiseltä mieheltä.
"Ah, tyttäresi. Josefinan."
Se tuntui kiristyksenä jossakin vatsan keskiosassa. Oli vaikea säilyttää rentous elekielessä ja äänensävyssä.
"Vai niin", Arne hymähti, mutta päätti salamannopeasti hylätä turhanpäiväisen ystävällisyyden. "Mitä sinä hänestä tahdot, Isak?"
"Me teemme yhteistyötä", Isak sanoi laiskasti venytellen. "Markkinointiasioita. Josefina on melkoinen sometähtönen tänä päivänä. Mutta älä huoli, ei vähäpukeinen sellainen."
"Vai niin", Arne sanoi jälleen, eikä hänen ollut tarpeen huomauttaa, että ei hän siitä ollutkaan vähimmissäkään määrin huolissaan.
"Eikä hän tiedä", Josefinan salattu veli sanoi kysymättäkin.

Arne nyökkäsi.

"Ymmärräthän, että tilanne on nyt... hankala. Uskoakseni minulla on jonkinlainen velvollisuus tehdä Josefinalle selkoa tilanteesta jonakin päivänä, mutta toivon, että saan itse harkita miten ja milloin", Arne esitti asiansa rauhalliseen sävyyn.
"Aiotko tosiaan kertoa? Mitä se hyödyttäisi."
"Salailu lienee ohittanut parasta ennen -päiväyksensä", Arne huokaisi.
"Aivan. Susanne taisi saada kyllikseen."
"Niinkin voisi sanoa. Enkä voi sanoa, että tilanne ehkä olisi ollut oikeudenmukainen ketään teistä kohtaan", vanhempi mies myönsi, vaikkei sellainen tuntunut luontevalta.
"No, jään odottamaan kutsua perhepäivällisille", Isak tuumasi huolettomasti, mikä sai Arnen huokaisemaan syvään.
"Katsotaan."

He olivat hetken hiljaa ja joivat kahvejaan. Kaksi levollisen näköistä miestä kahviossa, ei sen kummempaa. Arne tunsi hartioihinsa kivunneen jännityksen lievittyvän.

"Kuinka äitisi voi", hän kysyi sitten, enemmän kohteliaisuuttaan kuin kiinnostuneena, ja he molemmat tiesivät kyllä kuinka asiain laita oli.
"Äiti ei odottele kutsua mihinkään päivällisille", Isak hymähtikin, eikä Arne sellaista ollut odottanutkaan. Suhdekin oli ohittanut viimeisen käyttöpäivänsä jo vuosikaudet sitten. Oliko suhteella koskaan ollutkaan parasta ennen -päiväystä? Ei, eipä kai, sillä se ei taatusti ollut ollut parasta mitä Arne oli tehnyt. Ei hyväksi kenellekään heistä... ellei sitten Isakille, jota ei olisi olemassakaan ilman moista hairahdusten sarjaa. Niinpä niin. Pahoilla teoillakin oli hyviä seurauksia, Arne tapasi pohdiskella, ja hän oli taipuvainen myös ajattelemaan, että sellaiset lievittivät tekojen vakavuutta mitä oivallisemmalla tavalla. Kuinka intohimo olikin toisaalla niin tavoiteltua ja toisaalla syntiä? Se oli oikeastaan kiintoisaa. Elämän harmaat alueet olivat kiehtoneet miestä jo kauan ennen kuin ensimmäisistä harmaista hiuksista hänen päälaellaan oli ollut tietoakaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.12.20 13:42
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 15
Luettu: 771

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Perhe on p____
6. marraskuuta 2020
#rosengårdit #jusmus

Ovikellon etäinen sointi keskeyttää hetkeksi sinisten silmien liukuman näytön vasemmasta reunasta oikeaan. Josefina ei usko heidän odottavan vieraita, ellei Rasmus sitten ole sopinut äitinsä tulevan kylään ja unohtanut joko koko asian tai vain kertoa siitä tyttöystävälleen. Se olisi aivan tyypillistä. Mies kuuluukin keskeyttävän pelinsä tai leffansa tai mitä se sitten ikinä olikaan tekemässä ja talsivan kohti eteistä.

Oli oven takana sitten kuka tahansa, Josefina päättää, ettei vieraalla voi olla niin kiire hänen seuraansa, etteikö hän voisi ensin lukea tenttiartikkelia loppuun. Paljon ei enää puutu. Muutamassa hetkessä hän on tavoittanut sivun lopun, eikä hän tuhlaa aikaansa lähdelistan silmäilyyn vaan napsauttaa korkin pois ohutkärkisestä stabilostaan ja ryhtyy kirjaamaan viimeisiä ajatuksiaan artikkelin sisällöstä vihkonsa kierrätyspaperisille sivuille. Käsinkirjoittamisen onni — Josefina pitää pienestä säntillisestä käsialastaan ja visuaalisesti kauniista muistiinpanoista ja erityisesti siitä, ettei muistiinpanoja selatakseen tarvitse avata mitään laitetta. Ruutuaika on räjähtänyt opintojen alkamisen myötä käsiin ja aiheuttaa jo ajoittaista päänsärkyä. Stabiloa seuraa pian tarkkaan valittu yliviivauskynä, jolla hän ryhtyy korostamaan tärkeimpiä…

”Tota… Josefina?”
”Mhm?”
”Sun… sun isä tuli käymään. Mä vaan että, niin, laitanko kahvia tai muuta tai että mitä me tarjotaan? Oliko sulla joku ajatus?”

Josefina tuijottaa Rasmusta, joka näyttää kovin kotoisalta ja hieman hämmentyneeltä harmaissa collareissaan ja valkoisessa t-paidassaan. Jos poikaystävä onkin vähän hämillään, se ei ole mitään verrattuna oikosulkuun joka nuoren naisen mielessä tapahtuu sillä hetkellä. Ei, ei Josefinalla ole yhden yhtä ajatusta. Isän ei olisi pitänyt tulla. Josefina on tehnyt hyvää työtä vältellessään kotiin ja perheeseen ja kaikkiin kiperiin pulmiin liittyviä ajatuksia eikä omasta mielestään lainkaan tarvitse minkäänlaisia muistutuksia asioista, joita ei tahdo muistaa.

Tahtoi hän tai ei, isä on kuitenkin täällä. Sanaakaan sanomatta Josefina nousee. Haluttomasti hän jättää taakseen makuuhuoneen opiskelunurkkauksen turvallisen yksinäisyyden. Rasmus väistää puolikkaalla askeleella taaksepäin, kun hänen tyttöystävänsä kävelee hänen ohitseen olohuoneeseen ja sen halki keittiön ovensuuhun.

Isä seisoo ruokapöydän vieressä, vähän matkan päässä pöydän päästä, eikä näytä tietävän, ettei häntä aiota kutsua sen pöydän ääreen. Hänessä kiteytyy kaikki se etuoikeuden turvaama rentous, jota Josefina on kasvaessaan oppinut pitämään turvallisena rauhallisuutena. Kiukku kuohahtaa nopeasti. Isä luulee, että hänellä on oikeus seistä lupaa kyselemättä kuopuksensa kodissa ja puhaltaa hiilidioksidia huoneilmaan. Ettei Josefinalla ole varaa tai selkärankaa valita toisin.

”Ja’ vill int’ se dig”, tytär sanoo isälleen vedettyään terävästi henkeä. Tavut ovat rosoreunaisia ja katse myrskynharmaa. Ja niin totiselta ja ehdottomalta kuin tytär näyttääkin, hänen kehonkielensä ei valehtele; katse nytkähtää välillä keittiön kaapistoihin, ikkunaan, pöydän pintaan ja kapeat sormet nyppivät neulemekon harmaata kangasta. Levottomuuden merkkejä. Josefina on vihainen vaikkei uskaltaisi.
”Josefina”, Arne aloittaa yhä raivoa herättävän hätkähtämättömänä.

Se ei ota hänen pettymystään ja vihaansa tosissaan, Josefina ymmärtää. Isä ajattelee, että hän leppyy. Että hän hyväksyy tilanteen niin kuin äiti. Ensimmäistä kertaa elämässään Josefina ajattelee olevansa ehkä sittenkin vahvempi nainen kuin Susanne Rosengård.

”Gå bort bara”, Josefina sanoo eikä taivu. ”Åk iväg.”

Isä vaihtaa painopistettään, mutta väärään suuntaan: häntä kohti, ei pois, ei ulko-ovelle. Veri tuntuu ryöppyävän nopeasti ympäri Josefinan kehoa, kun hän tuntee voimakasta ja alkukantaista tarvetta puolustautua tai paeta ja päättää tilanne keinolla millä hyvänsä. Turhauttavaa kyllä hänen kehonsa on kuin naulittu paikoilleen, eikä muuta vaihtoehtoa jää kuin hyökätä tavalla jonka vain ihminen voi valita. Josefina sanoo asioita, joista ei olisi ennen ollut ylpeä. Joskus hän olisi pitänyt sellaista tarpeettomana ja kohtuuttomana puheena, mutta nyt isä ansaitsee kuulla sen kaiken. Isä ei puolustaudu, muttei myöskään käperry pienemmäksi hänen leimuavien silmiensä edessä. Josefinaa ärsyttää. Isän pitäisi tuntea itsensä pieneksi, alhaiseksi valehtelijaksi, sillä sellainen mies Arne Rosengård on. Kaikki ne puheet siitä kuinka perheen tärkeyttä ei voi maallisilla asteikoilla mitata ja kuinka hänen rakkautensa heitä kohtaan ylittää kaiken muun… puppua. Paskapuhetta, Josefina korjaa ajatustaan ankarammaksi.

Muutamaa tarkkaan valittua virkettä myöhemmin Josefina lähes horjahtaa taaksepäin.
”Stick och brinn”, hän sanoo niin rumasti, ettei kuuna päivänä ole edes rohjennut ajatella sanovansa mitään niin kamalaa omille vanhemmilleen — ei kenellekään.

Se vaatisi dramaattisuudessaan melkeinpä mikrofonin kaikuvasti kolahtavan putoamisen, mutta Josefina vain vaikenee ja poistuu paikalta alakuloisena. Mennessään hän nappaa sohvankulmalta Rasmuksen hupparin. Raivostuttaa, kun se ei suostu solahtamaan sulavasti päälle; on turhauttavaa joutua vääntämään kättä vasemman hihan kanssa niin kuin elämässä ei olisi polttavampia ongelmia. Huppari huonosti yllään Josefina sukeltaa takapihalle ja antaa marraskuisen viileyden paiskautua keuhkoihin ja terassin kylmänkostean puun tuntua pahalta paljaita jalkapohjia vasten. Helvete.

Hän lysähtää istumaan terassin laidalle ja nieleskelee leuka jähmeäksi jännittyneenä alas holtittoman itkun, joka pyrkii väkivahvasti pintaan. Hän ei itke isän takia. Sen sijaan hän katselee ilmeettömänä metsänlaitaa ja kietoo Rasmukselta tuoksuvaa hupparia tiukemmin ympärilleen. Kangas on kulunut kyynerpään kohdalta puhki ja Josefina huomaa ensimmäistä kertaa elämässään kokevansa sielujen sympatiaa resuisen hupparin kanssa. Hetki on omituinen. Kuulostaa siltä kuin sataisi, mutta iholla ei tunnu vesipisaroita. Tuuli se vain riepottaa kuivahtaneita kuluneen kesän lehtiä, ja lehdet rapisevat ja ropisevat mennessään. Valaistuskin ailahtelee, kun etäinen syysaurinko pilkahtelee välillä harmaiden pilvien lomasta ja kätkeytyy sitten taas hämärää lupaillen. Luonto ja mieli. Käsi kädessä. Miten kornia.

Rasmus tulee mitään puhumatta viereen ja asettaa empien kätensä olkapäälle. Josefinan tekee hetken aikaa mieli karistaa kosketus ja läsnäolo pois, mutta sisäänhengitys pysäyttää aikeen ja pitkä uloshengitys tuo mukanaan aavistuksen rauhoittumisesta. Isä on varmasti mennyt. Rasmus on varmasti sanonut sille, että sen pitää mennä pois. Poikaystävä ei takuulla ymmärrä miksi, mutta Josefinassa viriää horjumaton varmuus siitä, että se pitää hänen puoliaan silloinkin kun ei tiedä mitä vastaan.

“Lähtikö se”, Josefina kysyy sangen voimattomasti siihen nähden, kuinka tyrskyävän tunnekuohun pyöriteltävissä hän on vasta aivan hiljattain ollut. Tilanne on ohi nyt eikä puhtia ole jäänyt jäljelle.
“Joo. Mä, hm, sanoin että ehkä sen kannattaa tulla joskus toiste.”
Tietysti Rasmus on ollut kohtelias. Isälle ollaan aina niin helvetin kohteliaita ja se on kahta kohteliaampi takaisin. Hemmetin miellyttävä ihminen. Hiton hyvä valehtelija, jos ei muuta.
“No hyvä. Sillä ei ollut mitään asiaa tulla tänne ilmoittamatta”, Josefina mutisee ja käpristyy huonoryhtiseksi harmistuneeksi olennoksi. “Koska mä en kestä nähdä sitä nyt.”
“No mä arvelinkin”, Rasmus aloittaa tyttöystävänsä selkää silitellen, muttei sitten kerro mitä arveli vaan kysyykin levottoman oloisena: “Eikö mentäisi sisään?”

Josefina nyökkää. He siirtyvät kotiinsa kuin toiseen ulottuvuuteen, ja yhtäkkiä on kuin koko aiempi tapahtumasarja olisi jäänyt siihen entiseen maailmaan; johonkin, mitä ei enää ole. Josefina hätkähtää, kun Rasmus avaa suunsa eikä puheenvuorossa ole enää jälkeäkään siitä, että jotakin erityistä olisi tapahtunut tai yhä vireillään Josefinan omassa mielessä.

“Mun pitää käydä kaupassa”, poikaystävä sanoo.

Se ei edes kysy, tarvitsisiko Josefina jotakin, vaan pukee sukat jalkaan, takin päälle ja kengät sukkien päälle. Mennessään mies nappaa eteisen naulakosta kestokassin. Sitten ovi avautuu ja kohta sulkeutuu Rasmus Alsilan jäljessä, eikä Josefina ymmärrä mitä juuri tapahtui ja kuinka hän on jäänyt muitta mutkitta yksin mellastavien ajatustensa kanssa. Pitääkö poikaystävä sittenkään hänen puoliaan? Ajatus pistää epävarmaa mieltä niin, että Josefinan ryhtyy pakonomaisesti etsimään asunnosta siivottavaa. Konkreettinen järjestely on rauhoittavaa; ehkä siinä samalla järjestyisi huolipinokin.

Siivooja on kuitenkin käynyt edellisenä päivänä, ja vaikka Josefina on ollut kovin onnellinen päätöksestään maksaa kerran viikossa tapahtuvasta perusteellisesta kotisiivouksesta, nyt hän toivoo että asunto näyttäisi enemmän Rasmuksen vanhalta poikamiesboksilta kuin heidän yhteiseltä kauniilta kodiltaan. Tavarat hän on järjestellyt ennen siivoojan tuloa ja siivoojan jäljiltä pinnat hohtelevat puhtauttaan. Vain tiskikone tarvitsee täyttöä, ja sitten Josefina on toimeton, eikä hän kestä sellaista tilaa juuri nyt. Nainen ramppaa ympäri asuntoa, laittaa pyykit pyörimään eikä sitten tiedä enää mitä tehdä kuohuvalle levottomuudelleen.

Hetken mielijohteesta Josefina soittaa Heidille, ja yhtä nopeasti hän päättää, ettei se olekaan hyvä idea ja katkaisee puhelun ensimmäisen tuuttauksen jälkeen. Mitä hän sanoisi? Mitä hän sanoisi mustaamatta perheenjäsentensä mainetta? Siihen Rosengårdin perheen kuopus ei sentään kykene. Hänessä elää tieto siitä, ettei perhettään voi vaihtaa eikä suvustaan irtaantua lopullisesti, ja niin kauan kuin hän on osa koko tätä sotkuista sukua, hänen on määrä vaalia sen ulkokultaista olemusta. Sitä paitsi — hänen oma poikaystävänsä, avopuolisonsa, Rasmus — Rasmuskaan ei vielä tiedä. Ehkä Rasmuksen pitäisi. Tähän asti miehen ei ole tarvinnut, sillä mikä tapahtui sillä toisella kartanolla myös jäi sinne, mutta jos tapahtumat kerta yrittävät kiemurrella tietään myös Kallaan…

Josefina on vajonnut istumaan sohvannurkkaan, kun Rasmus palaa kotiin. Nainen tuijottaa mustaa telkkarinruutua, kunnes se alkaa tuntua typerältä ja melodramaattiselta. Ei Josefina ole luonteeltaan sellainen: hän ei rakasta draamassa piehtaroimista, vaikka joskus uppoaakin tunteidensa riepoteltavaksi. Herkän ihmisen ei tarvitse ehdoin tahdoin lisätä dramatiikkaa elämäänsä.

Seuraavaksi Josefina tuijottaa Rasmuksen pitelemää kukkapakettia pitkään ja räpyttelee sitten häkeltyneenä silmiään.

”Mä ajattelin että sä ilahtuisit?” poikaystävä sanoo epävarmana.

Se ei ole mikään markettikimppu. Se on käsin sidottu ja kääritty suojapaperiin. Kallan Kukka & Ruukku, siinä kääreessä lukee, ja Josefina hymyilee häkeltyneenä saadessaan paketin käsiinsä.

”Sun piti mennä… kauppaan”, nainen sanoo hämillään.
”Mä meninkin”, Rasmus sanoo ja kohottaa kangaskassia, joka on täytetty S-marketin antimilla. ”Ja sitten mä menin kukkakauppaan. Mä en kyllä osaa valita semmoisia, siis kukkia, mutta mä ajattelin että sä ehkä piristyisit ja Robert auttoi mua.”
”Rob… ai niin.”

Robert Harrington on töissä Kallan Kukka & Ruukussa. Joskus Josefina toivoo olevansa siellä töissä. Se vaikuttaa niin idylliseltä.

”Ethän sä sanonut sille, että mua pitää piristää?” Josefina sanoo yhtäkkiä taas etäistä ahdistusta tuntien. ”Että mulla on joku… huonosti.”
”Ei kai se sille kuulu niin en”, Rasmus vakuuttaa ja Josefina uskoo.
”Tämä on tosi kaunis”, Josefina kehuu kimppua. ”Mun pitää laittaa se veteen.”

Uusien imupintojen leikkaaminen tuntuu terapeuttiselta. On vähän kuin Josefina itse saisi paremmin happea jokaisen viillon jälkeen. Rasmus purkaa samalla ruokaostoksia ja Josefina miettii osin onnellisena ja osin alakuloisena, kuinka toisen läsnäolo tuntuukin niin rauhoittavalta. Miksei hän koskaan tunne oloaan niin rennoksi viettäessään aikaa lapsuudenperheensä kanssa? Ajatus liukuu edellisviikonloppuun, jonka he viettivät Storywoodsissa kolmeen pekkaan Rasmuksen ja Jaanan kanssa. Edes seurustelukumppanin äidin mukanaolo ei hermostuttanut Josefinaa; Jaanan kanssa vietetty aika oli mutkatonta tavalla jota Rosengårdien kuopus ei muistanut usein kokeneensa oman äitinsä ollessa kyseessä. Rasmuksen äiti vaikutti nauttivan heidän seurastaan, muttei hallinnut läsnäolollaan koko viikonloppua. Josefinan mieliksi Jaana jätti heille tilaa olla Rasmuksen kanssa kahdestaankin — ehtiväthän he jopa loikoilemaan kaikin puolin miellyttävästi kuohkeiden petivaatteiden ja mukavan sängyn muodostamalla pilvenhattaralla, mikä viimeistään teki viikonloppuretkestä pohjanmaalle kannattavan.

(Totuuden nimissä Josefina oli ehtinyt kuvitella viikonloppuloman vähän toisenlaiseksi, kun Rasmus oli ensimmäistä kertaa ottanut asian puheeksi. Jotenkin näin se meni:
“Hei, mitä sulla on ei ens vaan sitä seuraavana viikonloppuna? Ooksä töissä?”
“Ei, mulla on vapaata. Kui?”
“No hyvä. Mä mietin - pitäiskö lähteä viikonloppureissuun? Vähän niin ku… pariskuntalomalle.”
“Oi, kuulostaa houkuttelevalta. Minne sä ajattelit että me mentäisiin?”
“Pohjanmaalle vaan. Tai no kun… mä siis ilmoitin Akun ja Kissen Storywoodsin nuorten hevosten viikonloppuun ja tuli sitten mieleen että olisi kiva mennä yhdessä. Varmasti ehditään viettää siellä aikaa yhdessä. Ainakin enemmän kuin jos mä olisin siellä ja sä täällä…”

Kuinka romanttista.)

“Ai niin. Mä ostin myös suklaata ja glögiä, kun sä tykkäät”, Rasmus keskeyttää yhtäkkiä Josefinan ajatuksenkulun, ja jos nainen onkin ehtinyt ajatella ettei heidän suhteessaan ole hevosenhajutonta romantiikkaa, hän peruu nyt kaikki sensuuntaiset mietteet ja painautuu halaamaan poikaystäväänsä. Joskus hänen poikaystävänsä on kaikessa yllättävyydessään kuin Kinder-munaan kätketty arvokoru.
“Rakas”, Josefina sanoo liikuttuneena ja hymyilee poski Rasmuksen poskea vasten painuneena. “Kiitos.”
“Ja mä mietin että helpottaisko sua, jos kertoisit mitä teidän perheessä oikein on meneillään. Jos tahdot, siis. Ei ole pakko, tietenkään.”

Josefina painuu pienemmäksi ja puristaa Rasmusta tiukemmin. Ajatus kertomisesta houkuttaa ja hirvittää. Saako hän kertoa? Asia on lopultakin kaikkein eniten isän ja äidin välinen.

Mutta Rasmus oli paikalla, kun äiti pudotti pommin keskelle kauniisti katettua illallispöytää, Josefina järkeilee lopulta. Hän tietää jo murusia, ja Josefinan on vaikea uskoa, että Rasmus kuuna päivänä lavertelisi hänen perheensä asioita eteenpäin vaikka saisikin tietää koko totuuden. Tai ehkä tarkemmin sanottuna sen osan totuudesta, jonka Josefina tuntee.

“Mun isällä ja äidillä on vähän vaikeaa”, Josefina kertoo varovasti eikä pääse pidemmälle, sillä pala kurkussa kasvaa liian suureksi ja raskaaksi.

Rasmus antaa hänelle aikaa. Kun aika ei auta, poikaystävä karaisee kurkkuaan ja ohjaa keskustelua eteenpäin.

“Ai? Eroaako ne?”
“Kunpa eroaisi”, Josefina vastaa ennen kuin ehtii ajatella ja näyttää surulliselta, vihaiselta ja nurkkaan ajetulta. Hetken aikaa häntä harmittaa oma möläytyksensä, mutta kun Josefina ymmärtää puhuneensa tosia toiveita, hän työntää sivuun huolen siitä, onko sopivaa sanoa sellaista omista vanhemmistaan.

“Niin paljon valheita”, hän puoliksi kuiskaa ja puoliksi parahtaa. ”Isällä on ollut muita naisia. Pitkään.”

Vasta sanoessaan ääneen Josefina oivaltaa pelkäävänsä, että Rasmus särkee hänet kappaleiksi ymmärtämällä isää. Ehkä osin siksikään hän ei ole hiiskahtanut muutaman viikon takaisen välikohtauksen syistä mitään. Jos Rasmus nyt sanoo, että no ei oo niin vakavaa, Josefina ei tiedä mitä tehdä. Voi kunpa poikaystävä ei sanoisi niin. Ehkä se voisi sanoa vaikka ettei sillä koskaan ikinä milloinkaan vuorenvarmasti tule olemaan ketään muuta. Ehkä sellainen rauhoittaisi Josefinan mielen perukoille asumaan tunkeutuneen levottomuuden ikuisiksi ajoiksi.

Rasmus on kuitenkin Rasmus, eikä miehellä ole useinkaan tapana heittäytyä vastauksissaan kumpaankaan äärilaitaan.

“Ai”, se sanoo ja paljastaa silmienräpyttelyllään yllättyneensä. Mistä? Uutisesta vai siitä, että tyttöystävä päätti lopulta jakaa tiedon? Ai. Ai, ja sitten se jatkaa: “Oho.”

Se on Josefinan mielestä oikeastaan ihan hiton hyvä vastaus. Mitä muuta Rasmus oikeastaan voisi edes sanoa? Kun nainen oikein pysähtyy miettimään asiaa, hänestä itsestäänkin tuntuu usein juuri siltä: ai, oho. Siis silloin kun ei tunnu vähän tai helvetin pahalta.

Sinä perjantaisena koti-iltana Josefina kertoo Rasmukselle melkein kaiken. Sen, miten hänestä tuntuu että koko muu perhe on tiennyt asiasta mitä ilmeisimmin jo pitkään, äiti ehkä aina. Sen, kuinka mitätön olo tulee, kun on ainoana tietämätön oman perheensä salaisuuksista. Sen, millaista on kun isän paatokselliset puheet perheen kaiken voittavasta tärkeydestä tuntuvatkin uuden tiedon valossa ontoilta, irvokkailta valheilta, joiden keskellä kasvaneena on yhtäkkiä vaikea valita, mihin oikein enää uskoa. Sen, kuinka hän pelkää olleensa liian ankara äidilleen. Äiti on aina ollut Josefinan kirjoissa tarinan roisto, vaikka ei hän ole rohjennut ketään ääneen kritisoidakaan.

“Mä vieläpä tunnen yhden niistä”, Josefina vielä paljastaa, ja yhä tulee kurja olo, kun hän muistaa Vilhelminan kanssa käydyn juttutuokion, jonka aikana asia tuli ilmi. “Yksi nainen meidän alueen kylätoimikunnasta. Aina kun on ollut talkoita tai juhlia tai markkinoita tai mitä vaan, se on järjestämässä niitä, ja mä olen aina pitänyt sitä tosi kivana. Se on niin hirveän ystävällinen. Sillä on oma puutarhamyymälä ja se aina kertoi ja opetti mulle kaikkea kasveista, koska se tiesi että mua kiinnostaa. Mulla on pari sen antamaa kasvia täälläkin ja mä hoidan niitä niin kuin se on sanonut että kannattaa.”

Poikaystävä pitää häntä kainalossa. Josefinaa hämmästyttää huomata, kuinka rauhallinen olo hänellä on, vaikka hän onkin juuri vuodattanut perheensä viime vuosien (ellei jopa vuosikymmenten?) suurimman salaisuuden ulkopuolisen korviin. Oikeastaan Rasmus ei tunnu lainkaan ulkopuoliselta. Rasmus on Josefinan uusi sisäpiiri, tyttö arvelee mittaillessaan tilannetta mielessään. Hyvä niin, nainen päättää.

“Niin että nyt sä sitten tiedät kaiken perheonnesta”, Rosengårdien nuorimmainen huokaisee lopuksi ja nojaa päänsä vasten puolisonsa olkaa.
“Voi sua.”
“Niin no. Eihän mulla oikeastaan ole mitään hätää. Mulla on ihan hyvä olla, mutta mä en vaan tahdo olla nyt tekemisissä niiden kanssa.”
“Ei sun ole pakko.”

Niin, eipä kai. Ei kai mikään laki määritä, että lapsen on pidettävä yhteyttä omiin vanhempiinsa. Josefina kumartuu nappaamaan glögimukinsa sohvapöydältä ja maistaa siitä. Joulu, joka on yleensä hänen ehdoton lempivuodenaikansa, lähestyy tänä vuonna hyvin erilaisena kuin koskaan ennen.

Josefina ei kuitenkaan tahdo ajatella sitä asiaa kovin tarkasti vielä marraskuun alun pimeänä iltana.
"Juodaanko nämä ja mennään sitten ripustamaan pyykit", hän ehdottaa sen sijaan, että pohdiskelisi perhejoulun uusia ulottuvuuksia. Tuntuu turvalliselta tarttua johonkin niin tavanomaiseen toimeen kuin puhtaiden pyykkien purkamiseen pesukoneesta. Arki ei loppujen lopuksi ole lainkaan hassumpi asia, ellei satu kaipaamaan suuria tunteita elämäänsä — ja niistä Josefina saa tuon tuostakin tarpeekseen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.11.20 17:28
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 118
Luettu: 7519

Pikin päiväkirja

Yksi niistä päivistä
10. syyskuuta 2020
Blaah.

Sataa. Tietysti, kuinkas muuten, eivätkös pimeänharmaat sääolot kulje käsikkäin ankeiden mielialojen kanssa. Josefinalla ei ole hyvä päivä, eikä hän voi kuin toivoa, että ehkä hevosilla on. Jos ei ole, tallireissusta tulee vielä sadesäätäkin masentavampi.

Olisi mahtavaa olla hyvällä tuulella, mutta toisaalta sellainen olisi liikaa vaadittu, kun takana on kovin pitkä päivä märissä sukissa kun kaatosadekuuronmokoma pääsi yllättämään matkalla yliopistolle ja tallissa odottaa Granni, jonka haavan tilanne huolettaa. Tamma karkasi maastossa Aliisan alta, rymysi mitä ilmeisimmin läpi jonkin tiheikön matkallaan kotiin ja sai useita naarmuja ja yhden oikein ruman näköisen haavan, jonka ympäristö on sittemmin kuumotellut ja vaatinut ahkeraa puhdistamista ja hoitoa. Niin kuin haavojen puhtaanapito olisi ollut näillä keleillä helppoa herkkua: ei ole.

Josefina huomaa kuitenkin helpotuksekseen, ettei haava näytä enää laisinkaan niin pahalta. Siitä alkaa mielialan kohoaminen. Granni vaikuttaa vähäsen tympiintyneeltä, ja Josefina ajattelee että antaa hevosen nyrpistellä naamaansa tai mitä tahansa, kunhan se vain on terve. Riemuissaan tamman toipumisen tuottamasta tunteesta Josefina suikkaa tummalle turvalle pienen suukon ennen kuin siirtyy Pikin ja varsan luo.

Orivarsa on kasvanut. Se alkaa olla jo melko korkea, ja kaikesta päätellen siitä tulee ainakin paljon emäänsä korkeampi; tuskin kuitenkaan aivan isänsä mittainen, vaikkei sitä voi varmaksi vannoakaan. Hassulla tapaa on Ilveessä, kuten Josefina on alkanut sitä Simpan sijasta mielessään kutsua, yhtäkkiä ajoittain havaittavissa kepeää nuoren miehen charmia. Niiden hetkien vastapainona ovat tilanteet, joissa pikkuori hakee turvaa nysväämällä aivan emänsä kyljessä ja näyttää varsan perikuvalta. Vaikka Ilve onkin kovin rohkea, ei siitä pääse mihinkään, että se on yhä kovin kiintynyt emäänsä.

Pikkuori saattaa omaehtoisesti seikkailla välillä hyvinkin kauas emästään, mutta jos Piki viedään pois vastoin sen tahtoa, se aloittaa metakan. Josefina on harjoitellut varsan käsittelyä käytävällä Pikin ollessa karsinassa ja ottanut Pikin usein niin ikään käytävälle harjattavaksi varsan jäädessä vuorostaan karsinaan. Näköyhteyden turvin Ilve pysyy usein pitkään tyynenä, mutta joinakin päivinä se onkin levoton ja huutelee emänsä perään. Josefina miettii jo, mitä varsa tekisi, jos hän lähtisi ratsastamaan Pikillä ja jättäisi Ilveen talliin.

Pian niin pitäisi voida tehdä, jos hän tahtoo alkaa treenata Pikiä takaisin kilpakentille. Toistaiseksi hän on vain muutamaan kertaan humputellut mustalla tammalla ilman satulaa varsan hyöriessä kentällä. Siitä on pitkä matka ensimmäiseen kilpailustarttiin. Kalla CUP tulee tietenkin aivan liian pian, sen Josefina tiesi jo etukäteen, mutta loppujen lopuksi vuoden vaihtumiseenkaan ei ole turhan pitkä aika. Ensi vuonna osat vaihtuvat: Granni lomailee, Piki kilpailee.

Ajatuksissaan Josefina letittää kaistaleen Pikin harjaa ja kääntää letin sykeröksi. Harja pitäisi nyppiä pian taas tasaisen mittaan, hän ajattelee niin tehdessään. Ilve tuuppaisee hänen kylkeään turvallaan ja odottaa ehkä rapsutuksia. Emä ja varsa ovat kummatkin seurallisia, iloisia hevosia, ja niiden seurassa Josefinan mieli on hetken vielä pykälän verran valoisampi.

Puhelin kuitenkin tärisee taskussa. Vatsanpohjaa vääntää, kun Josefina näkee kuka yrittää tavoitella.

Pappa

Kädet täristen Josefina sulloo puhelimen takaisin tallitakkinsa taskuun. Ei tänään. Ehkä ei enää koskaan. Se on kuitenkin typerä ajatus, sillä niin kuin Ilve on Pikin varsa, on Josefina Rosengård isänsä tyttö, eikä perhesuhteiden hälventäminen ole likipitäenkään niin helppoa kuin varsan vieroitus emästään.

Mutta ei tänään, ei tänään, ei tänään.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.09.20 19:06
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 33
Luettu: 1561

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Palavat maailmankirjat
Rosengårdien kartanolla 5. syyskuuta 2020

”Va?!”

Kuinka äkisti tunnelma olikin kääntynyt päälaelleen. Pienet, typerät yksityiskohdat hypähtelivät Josefinan tajuntaan ja siitä pois. Punainen levisi valkealla pöytäliinalla; isä ei katsonut häntä silmiin, isä näytti päivää yli satavuotiaalta ja pieneltä pojalta yhtä aikaa; korvissa soi kaikuen kaappikellon tikitys ja lattialle tipahtaneen veitsen kilahtava kolahdus ja poroksi palavien maailmankirjojen rätinä; ja äiti katsoi isää niin kuin olisi ollut tyytyväinen tämän ahdinkoon eikä Vilhelmina näyttänyt yllättyneeltä eikä Rasmus ymmärtänyt mistään mitään. Josefina puristi pellavaista lautasliinaa niin kuin se olisi ollut pelastusköysi. Se ei kuitenkaan alkuunkaan riittänyt lievittämään putoavaa tunnetta tytössä, jonka elämää kannatteleva kiviperusta oli juuri halkaistu terävillä sanoilla.

“Nej men vad fan menar du?” Josefina paiskasi kysymyksen suustaan äänensävyllä, joka oli hänelle itselleen niin täydellisen vieras, että tuntui kuin lause ei olisi sittenkään ollut hänen sanomansa.

Susanne otti tyttärensä myrskyävän katseen vastaan lähestulkoon rikkumattoman tyynenä. Hän katsoi kuopusressuaan ja muisti tytön sellaisena kuin hän oli ollut kaksikymmentä vuotta sitten. Niin, Josefina oli yhtä naiivi ja sinisilmäinen kuin oli ollut pikkutyttönä. Josefina oli yhä isin tyttö. Josefinan maailmaa hallitsi täydellinen Arne, jollaista Susanne ei ollut enää vuosikymmeniin tuntenut.

“Precis vad jag sa”, Susanne lausui ja siveli viinilasin jalkaa sormenpäillään. Miedosti harmistuneena hän katsahti sotkua, jonka hänen typerä pieni tyttönsä oli saanut aikaan. Kaataa nyt punaviinilasi valkealle pöytäliinalle vain koska oli sydänjuuriaan myöten järkyttynyt.

Tyttären katse liukui vastauksia hakien Arneen, joka istui pöydän päässä sanaakaan sanomatta ja kasvot harmahtavina. Susanne näki, kuinka jokin kuopuksen sisällä särkyi, ja ensimmäistä kertaa hänen oman kovan kuorensa alla virisi sääli ja jotakin surumielistä. Oli myönnettävä, että hän olisi voinut olla hienotunteisempi ja tahdikkaampi ― mutta hienotunteisuus ja tahdikkuus olivat kuluneet vähiin näiden seinien sisällä. Johan niitä oli säälimättömästi tuhlailtu vuosikymmenten ajan, eikä Susanne Rosengård enää pikkuviinipäissään ollutkaan saanut kursittua kasaan ehyttä pintaa niistä. Pitkäänpä hän oli kaiken kestänyt, johonkin uskonut ja naiivisti toivonut.

“Pappa?”

Ahdinko kuopuksen äänessä viilsi syvältä. Susanne näki Arnen pidättävän hengitystä, niin kuin se yksittäinen sana olisi tehnyt kipeämpää kuin mikään aiemmin illallisen aikana lausuttu, ja vastahakoisesti Susanne ymmärsi miestään. Kun Josefina ei saanut isältään minkäänlaista tyynnyttävää vastakaikua hätäännykselleen, hän nousi äkkinäisesti mutta huterasti pöydästä, ja yhtäkkiä Susanne tunsi jakavansa Arnen tuskan. Tytär potkaisi lattialle tiputtamaansa pihviveistä ― mitä luultavimmin vahingossa ja tekoaan lainkaan huomaamatta ― ja asteli matkoihinsa niin ripeästi ettei hänen lemmikkikoiramaisen uskollinen mielitiettynsäkään ehtinyt reagoida ennen kuin Josefina oli jo poistunut salista.

“Anteeksi”, sanoi Rasmus Alsila kiireisesti ja nousi epävarman ja eksyneen näköisenä.
“Mene vain.”
“Joo, mä… joo”, poikapolo mutisi ja oli jo matkalla rakastettunsa perään.

Vilhelmina tirskahti kolkosti.

“Vilken fin scen”, esikoistytär tuumasi ja katsoi vanhempiaan ilmeettömänä. Susanne katsoi moittivasti takaisin; viimeinen asia mitä hän lapsiltaan kaipasi oli nokkavuus, ja Vilhelmina oli aina ollut kovin kiintynyt nenäkkyyteensä. Luuli olevansa nokkela ja kaiken yläpuolella.

Kartanonrouva vilkaisi miestään. Ohikiitävän hetken ajan hän poti vastenmielistä huolta: ei kai vain Arne saisi sydänkohtausta? Sillä selvemmin kuin koskaan Susanne tiedosti, että hänen aviomiehensä oli kaukana siitä nuoresta miehestä joka oli kietonut hänet kohtalokkaasti pauloihinsa, ja kun mies ei kerta enää ollut nuori, vaani kuolevaisuus aivan uudella tavalla nurkan takana. Olisi siinäkin kuolinsyy, Susanne ajatteli sitten lakonisesti. Oman tyttären sydämen särkemisen pirstaloittama sydän.

* * * * *

Vain viisi tuntia aiemmin Arne Rosengård oli maailman onnellisin mies. Oli kuulas ja aurinkoinen syyspäivä, juuri sellainen joista hän niin kovin aina piti, ja hänellä oli jalassaan kumisaappaat ja yllään käsin kudottu norjalainen villapaitansa. Ulkoilma oli hänen elementtinsä, ja nyt sitä piristi entisestään nuorten läsnäolo. Tytär näytti vapautuneelta ja onnelliselta usuttaessaan nyt jo seniori-ikäisen Santoksen pirtsakkaan, etenevään laukkaan ja ohjatessaan sen kohti koivunrunkoa. Vitivalkea ratsu ei epäröinyt, ja Arnen kehotusta noudattaen Josefinan puoliso ohjasi oman ratsunsa kokeneen ruunan perään. Rasmus Alsilan ratsastama Lexi oli Arnen oma silmäterä, hänen nuori ja osaamaton kenttäratsunsa. Kaiken nähneen ja tehneen Santoksen perässä Harlessie ylitti maastoesteitä pelkäämättömästi kuin vanha tekijä.

Arne oli tyytyväinen näkemäänsä. Alsila ratsasti tammaa hyvin ja ennakkoluulottomasti, ja Lexi vastasi hyppäämällä ennakkoluulottomasti ja hyvin. Hevonen oli vasta nelivuotias eikä ollut ylittänyt ratsastajan kanssa vielä montaakaan estettä, mutta se käyttäytyi jo kuin kokeneempikin ratsu. Siitä tulisi vielä kelpo peli. Ennen kaikkea muuta Arne arvosti tamman luotettavuutta, sillä juuri sellaista ratsua hän havitteli. Hän ei suinkaan ollut niin huikentelevainen, etteikö olisi kyennyt myöntämään itselleen, ettei tosiasiassa enää koskaan palaisi kamppailemaan mestaruusmitaleista, ja siksi hevosen luonne oli hänelle näin vanhojen päivien kynnyksellä huipputasolle siivittävää kapasiteettia tärekämpi asia. Lexi olisi erinomainen hevonen vanhojen päivien kenttäratsastuskokeilua ajatellen.

“Ja, hyvää työtä, hyvää työtä”, Arne kehui ratsukoita.
“Niin hienoja esteitä”, sanoi ympärilleen katsova Josefina ja hymyili leveästi.
“Juu-u, kaikki uusi on aina hienoa”, Arne hymähti hyväntuulisena. Maastoesterata oli ollut hänen tämänkesäinen projektinsa, ja epäilemättä hän jatkaisi uusien esteiden suunnittelua läpi talven ja ryhtyisi tuumasta toimeen taas kevään tullen. Kun kartanonisäntä nyt kerran tahtoi treenata kenttäratsastusta, tarvittiin kunnon rata, vaikkeivät kilpailulliset tavoitteet huipulla olleetkaan. Miksi harrastaa, ellei voinut harrastaa laadukkaasti?

Heidän kävellessään takaisin kohti tallia Arne kuunteli hajamielisenä nuorten hyväntuulista keskustelua. Oli mukavaa, että Alsila oli pitänyt pintansa ja notkui yhä kuopuksen elämässä mukana. Arnella oli ollut epäilyksensä, kuten hänellä kai isänä ja virheellisenä painoksena sopi olla, mutta poika jatkoi aloittamallaan tiellä vailla harha-askelia ja särkemättä Josefinan sydäntä.

“Voitte koska vain tulla maastoradallemme”, Arne lupasi auliisti ja piti ajatuksesta: ehkä kenttäratsastuksesta intoileva vävykokelas tarttuisi tarjoukseen ja toisi Josefinankin useammin käymään.

* * * * *

Vain kolme tuntia ennen äkillistä pakoaan illallispöydästä Josefina oli maailman onnellisin tytär ja tyttöystävä. Hän tiesi vallan hyvin, etteivät hänen vanhempansa olleet helpoimpia mahdollisia appivanhempia Rasmukselle tai ylipäänsä kenelle tahansa, paitsi Vilhelminan Johannes-puolisolle, jota he olivat alusta pitäen kohottaneet jalustalle ja pitäneet täydellisenä sulhasena. Isäkin, joka oli mahdottoman mukava ja rauhoittavan tyyni, oli kaikesta huolimatta vähintäänkin kunnioitusta herättävä persoona. Josefina näki kyllä, kuinka Rasmus yhä edelleen käyttäytyi isän seurassa muodollisemmin kuin muiden tuttujensa, ja äiti hänet vasta varuilleen saikin.

Se oli ymmärrettävää. Josefina itsekin tassutteli varpaillaan äitinsä ympärillä, sillä koskaan ei tiennyt, milloin Susannen terävä kieli iskisi. Josefinan mieli oli parannellut vaihtelevalla menestyksellä lukuisia arvostelluksi tulemisen jättämiä mustelmia vuosien varrella, joskus ruhjeitakin, ja oli valitettava tosiasia, että Rasmuksen olisi vain kestettävä omansa, sillä Josefinan ei ollut asettuminen kilveksi äitinsä ja avopuolisonsa väliin.

Vaan tänään kaikki oli sujunut erityisen hienosti. Äiti oli ollut rauhallinen, jos kohta hivenen etäinen, mutta Josefina otti koska tahansa mieluummin hyväksyttäväkseen etäisyyden kuin tiukan läsnäolon. Isä oli ollut joviaali itsensä ja osoittanut mitä korkealuokkaisinta arvostusta Rasmuksen suuntaan antamalla tämän ratsastettavaksi oman nuoren hevosensa. Ja kuinka hauskaa heillä olikin ollut! Josefina oli nauranut vapautuneesti vanhan tutun Santoksen intoutuessa esittämään riemukkaita loikkia maastoestehyppelöiden piristämänä, ja Rasmus oli näyttänyt hyväntuuliselta ja rennolta kirjavan Lexin satulassa.

"Kiva kun tulit mukaan", Josefina sanoi seurustelukumppanilleen, kun he astelivat kohti kartanoa.
Rasmus vilkaisi taaksejäävää tallialuetta ja hymyili sitten pienesti, ennen kuin tarttui Josefinaa kädestä.
"Oli kiva nähdä Laraa ja varsaa. Ne voi hyvin. Ja sun isäsi hevonen on aika hauska. Mistähän se keksi innostua kenttäratsastuksesta, tiedätkö?"
"Jaa-a. Jos en väärin muista, se sai idean sen jälkeen kun oli katselemassa sua ja Brania Kalla Cupin kenttäkisoissa", Josefina arveli ja härnäsi sitten poikaystäväänsä hyväntuulisesti: "Ehkä isä onkin sun fani ja inspiroitui niin, että sen oli pakko hankkia oma kenttähevonen ja maastoesterata."
"Hassu ajatus", Rasmus yskähti.

Josefinasta se ei ollut lainkaan niin hassua, sillä hänen silmissään Rasmus Alsila oli mitä ihailtavin persoona. Joka tapauksessa hän jätti aiheen sikseen, sillä poikaystävä vain vaivaantuisi, mikäli hän sanoisi mitään sellaista ääneen.

"Hassusta puheenollen", kartanon kuopus aloitti kepeään sävyyn. "Erikoista, ettei isä ole jo jauhanut suut ja silmät täyteen tulevan kauden astutuksista! Olisi kiva tietää, mitä yhdistelmiä ne suunnittelee."
"Siitäpä puheenaihe päivällispöytään", Rasmus tuumasi ja huomasi helpottuvansa siitä, että Josefina sillä tavalla tarjoili hänellekin esiinotettavaksi yhden puheenaiheen, josta hän osaisi keskustella appitarjokkaidensa kanssa. Rosengårdein perhepäivällisiä sävytti usein kohtelias small talk, ei lainkaan niin mutkaton ja arkipäiväinen kuin mihin Rasmus oli tottunut.
"No kyllä. Mä ainakin olen utelias. Nyt vaan siistiydytään ja otetaan sitten asiasta selvää", Josefina sanoi päättäväisenä ja solahti sukukartanonsa käytäville luontevasti ja tippaakaan tuijottelematta ympärilleen. Rasmus miltei huokaisi vähän. Hänestä kartano oli yhä suuri, vaikuttava ja vähän kuumottavakin. Suhtautuisiko hän siihen koskaan yhtä kepeästi kuin Josefina, jolle tämä arvorakennus oli synnyinoikeus?

* * * * *

Keskustelu soljui ja viini virtasi. Elettiin tyyntä hetkeä myrskyn edellä, ja ellei otettu lukuun kartanonrouvan ja tämän kunnioitetun aviomiehen välillä vaihdettuja syrjäkareisia katseen aavistuksia, ei ilmassa ollut merkkiäkään vääjäämättä lähestyvästä pyörteestä, joka imaisisi kaiken näennäisen huolettomuuden mennessään. Vilhelmina oli nuorista ainoa, joka havaitsi jäähileet äidin ja isän välillä, mutta hänellä olikin apunaan tarkkanäköisyytensä lisäksi muita kahta kattavammat ennakkotiedot. Säälivästi hän katseli välillä pikkusisartaan, joka oli — eittämättä isän vaatimuksesta — kasvatettu pumpulissa.

Pumpulinpehmoinen Josefinasta sitten olikin tullut, Vilhelmina ajatteli, eikä aikaakaan kun hän sai todistaa välikohtausta, joka vain vahvisti käsitystä.

Ensimmäisen myrskytuulen puhalsi liikkeelle Rasmus Alsila, tuo vaatimattomuudessaan Vilhelminan mielestä kiehtova olento, joka oli hämmästyttävän varmaeleisesti vakiinnuttanut paikkansa näissä ajoittaisissa perhetapaamisissa. Vilhelmina suvaitsi vain harvoin myöntää asettavansa itsensä osaksi vaikeastimääriteltävää eliittiä, mutta salaa hän laskeskeli millä eväillä Alsila istui samassa pöydässä hänen kanssaan. Mitätön koulutustausta, ei huomattavaa varallisuutta eikä merkittäviä perhesuhteita, ellei otettu lukuun miehen nykyistä mielitiettyä — Vilhelminan Josefina-sisarta.

Siinä kai Alsilan läsnäolon julkisalainen syy olikin. Vilhelmina katsahti jälleen pikkusiskoaan rahtunen sääliä silmissään. Josefina ei kerta kaikkiaan ollut tullut kasvattaneeksi itselleen sopivaa omanarvontuntoa. Vanhempi sisar piti sangen mahdollisena, että Rasmus Alsila kaikessa vähäpätöisyydessään pönkitti Josefinan kehnoa itsetuntoa juuri oikeilla tavoilla. Niin pisteliäitä askelmia kuin Vilhelminan ajatuksenjuoksu olikin tähän päätelmään kulkiessaan ylittänyt, kaiken sen ylevyyden alla lepäsi voimistuva tyytyväisyys asiaintilaan.

Josefina oli itsevarmempi, tyynempi ja onnellisempi kuin ennen. Vaikka Vilhelminan ajatusmaailmaa kuinka sävyttikin omanlaisensa kunnianhimo ja ylemmyydentunto, hän välitti pikkusiskostaan ja tämän onnesta. Jos siihen tarvittiin Rasmus Alsilaa, olkoon niin. Kaiketi oli loppujen lopuksi oikea onni, että sisko oli löytänyt pojan, joka piti hänen hyvinvointiaan ja hyväntuulisuuttaan ilmeisen suuressa arvossa.

Niin ollen Vilhelmina oli valmis menemään takuuseen siitä, ettei Rasmus tarkoittanut mitään pahaa aloittaessaan Suuren Kohtauksen. Miten olisi voinutkaan? Eihän poikapolonen ymmärtänyt lainkaan Arnen ja Susannen keskinäisiä välejä, kun ei niitä osannut edes etäisen tarkkanäköisesti analysoida Josefinakaan.

"Arne, mielenkiinnosta, joko olette tehneet orivalintoja ensi vuodelle?"

Vilhelminaa hymähdytti nuoren miehen ylen kohtelias sävy ja muodolliset sanankäänteet. Voi kuinka vieras pinnistelikin ollakseen osa pöytäseuruetta. Rasmuksen vieressä istuva Josefina soi poikaystävälleen vikkelän hymyn, jonka Vilhelmina tunnisti ylpeäksi ja kannustavaksi. Niin, ei Josefinakaan ollut niin rakkaudensokaisema, etteikö olisi tiedostanut sydämensä valitun, hmm, vajavaisia taikka kauniimmin ilmaistuna kehityskelpoisia keskustelutaitoja.

Susannen suupielet olivat kiristyneet, ja silmissä välähti katse, joka sai Vilhelminan mielenkiinnon heräämään. Kenties luvassa olisi jotakin kiintoisaa.

"Emme, itse asiassa", isä vastasi vävykokelaalleen ja harkitsi sitten hetkisen seuraavia sanojaan: "Tai lienee sopivaa sanoa, että valintamme on kyllä tehty. Ensi vuonna emme astuta yhtäkään tammoistamme."

Se aiheutti yhtä monenlaisia reaktioita kuin pöydässä oli istujia. Josefina valpastui; Rasmus näytti likipitäen hölmistyneeltä; Susannen siristyneet silmät liimaantuivat aviomieheen kun hän ilmiselvästi tarkkaili, kuinka Arne kieputtaisi sanojaan päätöksen perustelemiseksi; ja Vilhelminaa kiinnosti enemmän muiden tarkkaileminen kuin tammojen astuttamiset tai astuttamatta jättämiset.

"Susanne ja minä", Arne aloitti, ja keskittyminen sotki aiottua lämpöä äänensävyssä, "päätimme pitää sapattivuoden."

Kartanonisännän sanat upposivat kuulijakuntaan. Nyt Vilhelminankin silmät siristyivät aavistuksen, kun hän analysoi kuulemaansa ja odotti mitä tuleman piti. Josefina oli hämmennyksensä jähmettämä, ja vain Rasmus näytti hyväksyvän lausunnon sellaisenaan.

"Mitä tarkoitat, isä?" Josefina penäsi selitystä josefinamaisesti: ei vaatien, ei tivaten, vain varovaisesti toivoen. Ei se siis mitään penäämistä ollut ensinkään, vain kohtelias kehotus jatkaa keskustelua.
"Tarkoitan, että ensi kesän varsojen jälkeen me pidämme välivuoden. Katsos, hmm, kartano on sitonut meitä pitkään näille sijoille. Tammojen ja varsojen hyvinvointi on painava vastuu, Josefina, ja kun me olemme täällä, se on tärkein velvollisuutemme ja ajaa kaiken muun edelle", Arne Rosengård esitti asiaansa.

Vaimo hänen vieressään tuhahti, mutta pysyi vaiti.

"Joka tapauksessa me keskustelimme", Arne kuvasi ja Vilhelmina nautiskeli mielikuvillaan siitä keskustelusta ja sen sävystä, "äitisi kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että meidän on korkea aika pitää hengähdystauko."

Josefina, jolla oli vilkas mielikuvitus ja erityisen suuri taipumus katastrofihakuiseen ajatteluun, oli kalvennut ja näytti silminnähden hätääntyneeltä. Vilhelmina pystyi lähestulkoon jäljittämään pikkusisaren ajatukset tämän kasvoilta, sillä hän tunsi siskon riittävän hyvin tietääkseen, että tällaisissa tilanteissa Josefinan mieli ryhtyi väistämättä etsimään synkimpiä mahdollisia selityksiä omituisille tapahtumille. Hän olisi ollut valmis lyömään vetoa, että Josefinan mielessä vilisivät vakavat, hitaasti etenevät sairaudet, jotka olisivat saattaneet hiipiä jomman kumman vanhemman vaivaksi. Siksi vanhemmat tarvitsisivat lomaa, tai pahimmassa tapauksessa kyse olisi jäljellä olevan elinajan mukavuuden takaamisesta tai jostakin huikentelevaisesta kuolemaa edeltävästä seikkailunkaipuusta.

"Miksi?" Josefina kysyi, nyt painokkaammin kuin aiemmin.
"Josefina. Katsos, me emme tästä nuorru —" aloitti isä, mutta siihen hetkeen saakka hämmästyttävän hiljaa istuneen äidin synkkä ääni katkaisi epäilemättä hyvin suunnitellun ja isän mainetta säästävän selityksen.
"Nu är det äntligen dags att din pappa ägnar sig åt vårt äktenskap efter att ha negligerat det för de senaste decennier."

Sanat upposivat Josefinaan hitaammin kuin Vilhelminaan, joka havainnoi mielenkiinnolla omaa suhtautumistaan niihin. Oli kuin äidin äkillinen ulostulo olisi lisännyt tyttären arvostusta häntä kohtaan. Oliko Susanne toden totta haalinut kasaan itsekunnioituksensa rippeet ja lopultakin suoristanut selkänsä ja tarttunut toimeen? Vilhelminan kasvot pysyivät lähestulkoon ilmeettöminä, kun taas Josefina näytti epäuskon typerryttämältä. Ah, tietenkin. Isään kohdistuvat syytökset olivat hänen lempilapselleen suurin kolaus; jotakin, mitä Josefina ei kykenisi noin vain ymmärtämään saati hyväksymään, sillä pikkusisko epäilemättä pyrkisi säilyttämään itse rakentamansa jalustan Arnen jalkojen alla ehyenä.

Äiti murensi moista jalustaa säälimättömillä moukariniskuilla.

"Vi har fastställt att reparera vad din pappas otrohet slagit sönder."
"Otro—, nej men, nej, vad?"

Josefinan änkytys oli tuskaista kuunneltavaa. Sitä seurasi hiiskumaton hiljaisuus, jonka aikana järkytys kuohui perheen kuopuksen sisimmässä. Lopulta epämukava olo kasvoi liian suureksi kestää.

”Va?!”
Kukaan ei vastannut.
“Nej men vad fan menar du?”
“Precis vad jag sa.”
"Pappa?"
Poistuvat askeleet, rätisevä hiljaisuus. Pöydästä kauemmas siirtyvän tuolin kolahdus.
“Anteeksi?"
“Mene vain.”
“Joo, mä… joo."
Jälleen poistui yksi.
“Vilken fin scen."
Äidin moittiva katse.

* * * * *

Minne hemmettiin saattoi yhden tyttöystävän hukata sisätiloissa? Rasmus ravasi hermostuneena portaita ylös, sillä sinne Josefina varmaankin oli mennyt, mutta entäs sitten, mistä aloittaa etsiminen? Omassa huoneessaan Josefina ei ollut, tietenkään, sillä sehän olisi ollut aivan liian helppoa.

Lopulta Rasmus työntyi keskikerroksen suurelle parvekkeelle, jonka kivisellä kaiteella Josefina lepuutti käsiään. Tyttöystävän ryhti oli suora ja jäykkä, eikä Rasmus muistanut koskaan nähneensä sellaista ilmettä kauniilla kasvoilla. Josefina muistutti sillä hetkellä äitiään enemmän kuin koskaan.

"Hei, mitä hittoa siellä oikein tapahtui?" Rasmus puuskaisi. Välikohtaus kaikessa äkkinäisyydessään ja selittämättömyydessään oli saanut hänetkin virittymään, eikä Josefinan kireä olemus lievittänyt hermostuneisuutta.

Josefinan katse käväisi Rasmuksen kasvoissa ja harhaili sitten takaisin teräksisen kylmältä näyttävälle merelle, joka oli niin kaukana alhaalla, että hyytävän kylmyyden olisi pitänyt tuntua etäiseltä. Miksi se silti pesiytyi luihin ja ytimiin? Elokuun illan pimeys tiheni ja ulkovalojen kantaman ulkopuolelle alkoi jäädä kohtia, jotka näyttivät tunnistamattomilta ja vierailta, vaikka hän oli asunut näillä mailla lähes koko ikänsä. Tähän päivään saakka Josefina oli jollakin tasolla ajatellut myös palaavansa tähän kartanoon; ei heti, ei lähitulevaisuudessa, mutta sitten joskus, sillä kartano tiluksineen tuntui kohtalolta ja velvollisuudelta ja jollakin tavalla myös miellyttävältä etuoikeudelta.

"Äiti", Josefina aloitti vastaamisen, muttei kyennyt jatkamaan.

Rasmus ei ollut ymmärtänyt ruotsinkielisiä syytöksiä, ja Josefinasta tuntui mahdottomalta niitä hänelle suomentaakaan. Ne olivat rumia väitteitä, pahoja sanoja, ja ne kohdistuivat hänen omaan isäänsä ja isää Josefina jumaloi ja tahtoi pitää kiinni uskostaan tämän ylenpalttiseen hyvyyteen ja virheettömyyteen. Eihän hän voinut sanoa sellaisia asioita ääneen, ei etenkään kun ei tiennyt, olivatko ne totta vai äidin myrkyllisiä pelejä.

Mutta isä ei ollut kiistänyt mitään, kuiskutti jokin ääni Josefinan mielen perukoilla, kunnes hän väkivalloin vaiensi sen.

Hän ei voinut jakaa sellaisia epäilyksiä Rasmukselle. Hän ei voinut asettaa isäänsä sellaiseen asemaan, eikä hän tahtonut edes Rasmuksen pitävän hänen perhettään hullumpana ja kamalampana kuin jo piti. Miten perheen maineesta olikin tullut hänelle niin tärkeä asia?

"Äiti tapahtui", Josefina päätyi lopulta sanomaan ankaraan sävyyn.

Se ei ollut erityisen hyvä vastaus, mutta Rasmus ei udellut enempää.

"Okei", poikaystävä sanoi, empi hetken ja ehdotti sitten: "Eikö mennä sisälle? Ettei vilustuta tai mitään. Sulla on varmasti jo kylmä."
Sen kuullessaan Josefina huomasi alkaneensa täristä. Hän ei osannut itsekään eritellä, oliko se kylmyyttä, pidäteltyä itkua vai silkkaa järkytystä.
"Mennään kotiin", Josefina vaati.
"Ai nyt?"
"Niin, nyt. Otetaan kamat ja mennään. Lähdetään."
"Me ollaan kyllä molemmat otettu viiniä", Rasmus muistutti ja tunsi olonsa neuvottomaksi katsellessaan tyttöystävänsä vimmastuneita kasvoja. "Aika monta lasia."
"Tilataan taksi sitten."
"Se tulee tosi kalliiksi."
"Ehkä vielä menee junia! Juna-asemalle ei ole pitkä matka."
"Josefina", Rasmus keskeytti hädissään. "Ei kai meillä voi olla niin kiire pois täältä! Nukutaan yön yli, lähdetään heti aamulla jos sä vielä haluat."

Vastentahtoisesti Josefina antoi periksi.

"Okei. Me lähdetään sitten aikaisin", hän sanoi yhä kipakasti, mutta alkoi jo menettää parasta ryhdin terävyyttä.
"Joo, lähdetään. Voisitko sä nyt kertoa mistä oikein oli kyse?" Rasmus tivasi kuvitellessaan, että ehkä tyttöystävä oli jo kylliksi rauhoittunut keskustellakseen asiasta.
"En", Josefina kuitenkin vastasi härkäpäisesti ja lähestulkoon mulkoili miestä niin kuin tämä olisi loukannut häntä. "Mä en tahdo puhua siitä."

Sen enempää ei Rasmus saanut Josefinasta irti. Se oli turhauttavaa ja ennen kaikkea huolestuttavaa, mutta ei niinkään ennenkuulumatonta. Jos Rasmus oli Josefinasta jotakin kuluneiden reilun kahden vuoden aikana oppinut, niin sen, että tyttö oli sangen yksityinen murehtija ja paljasti ajatuksensa usein vasta sitten, kuin huolta aiheuttava tilanne oli jo jonkin verran etääntynyt. Josefina puolestaan oli oppinut luottamaan siihen, ettei Rasmus kyselisi liiaksi.

Sinä yönä kartano oli täynnä unettomia ihmisiä, joilla ei ollut mitään sanottavaa toisilleen. Rosengårdien näennäinen perheidylli oli muisto vain, mutta tavalla tai toisella he kaikki vielä takertuivat välttelevään ajatukseen: ellei eripurasta puhuttaisi, se unohtuisi. Aamun tullen perheenjäsenet Josefinaa lukuunottamatta kävivät kohteliasta small talkia kokeillen, kuinka syvälle maton alle oli eilisilta kuluneen yön aikana hautautunut, mutta kuopus poistui kartanosta sanaakaan sanomatta jo ennen aamupalaa uskollinen poikaystävä kannoillaan seuraten.

Arnen vieraillessa seuraavan kerran Kallassa Josefina väitti, ettei opinnoiltaan ehtinyt ottaa osaa tämän kuukausittaiseen valmennukseen, ja Rasmus joutui menemään appiukkonsa valmennukseen kaksin Titta Tyyskän kanssa.

Pahaenteistä.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 04.09.20 14:38
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 118
Luettu: 7519

Grannin päiväkirja

Hanamisikermä
4.-10. toukokuuta 2020
#hanamiweek #rosengårdit #raapale

Maanantai

Epämääräinen jännitys on vaivannut Josefinaa koko matkan ajan ja vielä perilläkin. Vatsanpohjassa painona vellovaan tunnemyttyyn sitoutuu monta asiaa: matkajärjestelyt, Cella, omituinen tunne isän ja äidin välisistä hiljaisuuksista. Jännitys kuitenkin yltyy yltymistään, ja hetkeä ennen Rasmuksen arvioitua saapumisaikaa Josefina tuntee olonsa pahoinvoivaksi.

On ollut kamala ikävä poikaystävää, mutta mielessä pyörivät kaikki selvittämättömät omituiset tunnelmat, joiden todellisuudesta Josefina ei enää ole varma. Onko hän kuvitellut heidän välisensä kireyden?

Rasmuksen vihdoin saapuessa Josefina ryöpsähtää pala kurkussa halaamaan häntä. Se tuntuu tutulta.
"Onko sulla ollut noin ikävä mua?" Rasmus kysyy aivan korvanjuuressa ja pussaa hänen poskeaan.
"On."
"Mullakin on ollut."

Ne ovat tärkeitä sanoja.

*******

Illalla Joachim tuppautuu heidän huoneeseensa. Miestä ei vaivaa tippaakaan se, että hänen ryskätessään peremmälle Josefina on juuri tullut suihkusta. Pelkkään pyyhkeeseen verhoutunut  tyttö kerää vilkkaasti itselleen vaatteita ja pujahtaa kylpyhuoneeseen pukeutumaan.

Huoneesta kantautuu Joen taukoamatonta puhetta.

"Man, I just had to see this fancy palace. Here, have a beer. Rrrrasmus, you lucky dog, you've got yourself a potential Sugar Daddy-in-law! The man must really like you. No-no, seriously! Here you are, fancy hotel rooms, decent stallions and - ah, Josie, so good to see you! As pretty as ever."
"She's missed you", Rasmus, se ruoja, kielii.
"Aw. I've missed you too."




Mitä sitten tapahtui?:
kirjoitettu yhdessä Pölhön kanssa
Oliko kuvaavampi termi “huuli pyöreänä” vai “hymy pyllyssä”, siinäpä vasta pulma. Kumpainenkin kuitenkin kuvasi hyvin osuvasti Amelien tunnetilaa hänen taluttaessaan pärskyvää Uulaa käsihevosalueelle, pään kääntyillessä kuin väkkärä hänen ihmetellessä ympäristöä. Juu, kyllähän hän hulppeuteen oli Dzelzainissakin turtunut, ja turtumuksesta siinä nimen omaan olikin kyse. Uudessa paikassa kaikki näytti aina, poikkeuksetta, hienolta ja jopa paremmalta. Tuntui raikkaalta tuulahdukselta päästä välillä pois linnalta, jonka jokaisella sielulla tuntui olevan enemmän tai vähemmän ongelmia. Joko muiden, itsensä tai hevosensa, mutta ongelmia joka tapauksessa. Ongelmia, jotka jostain kumman syystä tuntui hyvältä kaataa joukolla Amelien niskaan. Vaikka hän olikin “vain” tallityöntekijä, ei ainakaan näin äkillisesti muistellen työsopimuksessa lukenut mitään yhteisenä sylkykuppina olemisesta. Vai kuvittelivatko kaikki, että koska Amelie nyt vain sattui olemaan aina niin iloinen ja päällisin puolin kestopositiivinen, hän kestäisi muiden tunteiden purkualustana? No ei kyllä kestä. Eikä tuo kyllä rehellisesti sanottuna ollut kovin positiivinenkaan, enää ainakaan. Vuodet Iivari von Hoffrénin alaisuudessa olivat vaatineet veronsa.

Mutta nyt elämässä oli kääntymässä ehkä uusi sivu. Amelie seurusteli ensimmäistä kertaa ihan vakavissaan, vaikkakin ironisesti toinen puolisko oli niin epävakava kuin ikinä pystyi olemaan. Myös ratsastusura oli saanut aivan uutta vauhtia: Dzelzain sponsoroi nuoren naisen kisauraa, ja olkootkin se sitten sitä että ehkä Vitaliya vain sääli Zeniin jumittunutta esteratsastajaa, ei tilaisuudesta voinut olla kuin kiitollinen. Ilman sponsorointia Amelie ei olisi nytkään astelemassa Ruotsin maaperällä ensimmäisissä isoissa kilpailuissaan sitten viimevuotisen Power Jumpin.

Normaalisti Amelie olisi erittäin, ellei enemmänkin, jännittynyt. Nyt hän oli vain kohtalaisesti, sillä tavalla normaalin ihmisen tasolla. Treenit olivat menneet Uulan kanssa hyvin, ja kisojen yleistunnelma oli yllättävän rento ottaen huomioon niiden mittakaavan. Amelie ei ollut tuntenut kertaakaan oloaan arvostelluksi, ei itse kisapaikalla saati Stall Falkencreutzin tontillakaan. Tai ehkä hän oli vain niin hyvällä tuulella itse, ettei huomannut negistelyä. Tiedä siitä sitten.
Amelie näki jonkin verran tuttuja kasvoja  alueella, mutta nimenomaan tuttuja, ei ystävien. Hän ei ollut niinsanotusti piireissä: valmennuksissa ja kisoissa oli tullut tutustuttua ihmisiin, mutta pahemmin Amelie ei ollut kenenkään kanssa ystävystynyt. Ei hänen eristäytymiseensä ollut mitään erityistä syytä: kunhan ei vain ollut jäänyt pitämään yhteyttä. Se hieman harmitti, mutta toisaalta työpäivät olivat Zenissä pitkiä, vielä pidempiä kun siihen lisättiin oma valmentautuminen. Ei siinä varmaan ehtisikään ystävien kanssa humputtelemaan.

Silti Amelie ilahtui saadessaan tervehdyksen vastaantulevalta naiselta. Brunette ei heti ollut saanut mieleensä, kenelle mahdollisesti nyökkäsi takaisin. Hevonen oli tuntematon, eivätkä kasvotkaan yhdistyneet heti keneenkään erityiseen. Amelie kelasi läpi menneitä tapahtumia: epäonnistunut estevalmennus Orange Woodissa, Seppeleen viimeisin valmennus, haku mukaan samaiseen valkkarinkiin… Hei. Hetkinen! Jusu joku, Rosengård? Mikäköhän hänen oikea nimensä nyt olikaan... Amelie muisti vain Jusun, koska hänen ensimmäinen ratsastuskoulun kisaponikaverinsa oli ollut ruunikkoa hepoa taluttavan nimikaima.  

Hymy ylettyi korvasta korvaan. Amelie oli mielissään siitä, että oli jäänyt jonkun mieleen. Hän piti itseään vähäpätöisenä pyrkyrinä, feikkikisaajana. Sellaisena joka kuvitteli olevansa parempi kuin olikaan, ja tunki nenänsä luokkiin joihin tasoisellaan ei ollut asiaakaan… Kyllä, kahden vuoden takainen törttöily Power Jumpissa Zirafen kanssa löi yhä lyttyyn. Toisaalta Seppeleen valmennuksissa ratsastus oli sujunut ihan mallikkaasti, ja toivottavasti Rosengård oli nähnyt Amelien kiitämisen laina-ahaltekellään viime kesänä Auburnissa. Sillä suorituksella hän tsemppasi itseään aina, kun muisto Zirafen radasta oli livahtanut mieleen.

Mutta kylläpä Amelieta hävetti, ettei hän muistanut toisen etunimeä. He olivat varmasti osuneet useamminkin samoihin kisoihin, ja olivathan nuo nykyisin samassa valmennusrenkaassakin.

Tuttuun tapaan Amelie puntaroi ajatuksiaan vain hetken, kunnes teki päätöksensä. Hän huitoi käsihevosalueen reunalla puhelinta räpeltävän Fricin  luokseen, vaihtoi nopean suudelman ja lykkäsi ruskeat ohjat pojan käteen.
“Taluttele Uulaa hetki, mulla on yksi juttu.”
Ennen kuin häkeltynyt Fric ehti väittää vastaan tai esittää lisäkysymyksiä, Amelie lipesi jo pois. Hän marssi suoraan Jusuksi muistamansa tykö, heilautti kättään ja hymyili.

“En tiedä muistatko mua, mutta ollaan samassa valkkarenkaassa. Amelie Chaput.”
Amelie esitteli itsensä, odottaen kuumeisesti saavansa tietää toisen oikean nimen. Hän ei turhia kierrellyt: paikoittaisen epävarmuutensa Amelie kompensoi heittäytymällä tilanteisiin ennen kuin ehtisi hannaroimaan. Niin hän oli Hannaby Hanami Week:in osallistujalistoillekin päätynyt.

“Kaunis hevonen sulla, onko oma? Muistaakseni sulla oli valmennuksissa mukana toinen, mut voi olla että muistelen vaan ihan höpöjä...”
Niin Amelien tapaista. Hän oli perinyt sosiaaliset kykynsä selkeästi ranskalaiselta isältään perisuomalaisen äitinsä sijaan. Hyvä niin.

Toinen tyttö oli pysäyttänyt hevosensa ja näytti omituisen typertyneeltä siihen nähden, että oli itse osoittanut nyökkäyksellään tunnistaneensa Amelien. Kas kun keskustelun toinen osapuoli ei varsinaisesti ollut perinyt sosiaalisia kykyjä keneltäkään: ei loputtoman mukavana pidetyltä ja arvostusta siellä sun täällä nauttivalta isältään eikä tilanteen kuin tilanteen tasalla pysyttelevältä, kylmän viileältä mutta halutessaan aivan taianomaisen kohteliaalta äidiltäänkään. Jos tuolla hapanilmeistä hevosta pitelevällä tytöllä oli joskus ollutkin kyky reagoida nopeasti sosiaalisiin tilanteisiin, se oli vuosien mittaan hiipunut ja tukahtunut.

Kohteliaaksi hänet oli kuitenkin kasvatettu, ja hevosen kehuminen lisäksi sulatti aina pintajään, ja niinpä pitkänhuiskea tyttö tokeni vastaamaan:
“Hei… Amelie? Muistan toki, sinulla on kaunis hevonen, olen nähnyt… näin äsken, tunnistin sen.”

Hento puna kohosi Rosengårdin neidin poskille, kun hän ymmärsi taas kompuroivansa sanoihinsa. Äsh! Nyt piti keskittyä. Mitä kaikkea Amelie Chaput olikaan kysynyt? Hevosesta. Hän oli kysynyt hevosesta, ja, oi ei, oi voi, nimi piti kertoa, piti itsekin esittäytyä.

“Josefina, umm, Rosengård.” Sukunimi lisättiin niin kuin pakolliset pahat lisätään, hieman viivytellen, hieman pitkin hampainkin kenties. “Luhdan valmennuksissa käyn lainaratsulla. Tämä hevonen on omani. Granni on ollut mulla kolmevuotiaasta asti. Siis siitä kun hevonen oli kolme; itse olin tietysti vanhempi.”
Rusotus Josefina Rosengårdin kasvoilla syveni ja kasvojen ilme kävi harmistuneeksi, ennen kuin ratsukartanon tytär sai tunneilmaisunsa taas hallintaan. Ah! Hänen klassinen virheensä! Selvittää nyt sellaisia itsestäänselviä asioita. Sen verran Josefinassa oli kuitenkin äitinsä perimää, että häpeän ja harmin varjot kasvoilla jäivät lyhytikäisiksi. Pian tyttö oli taas yhtä kohteliasta, hillittyä ja hallittua naamiota, kuten hänellä oli tapana.

Amelien tapa nyökytellä toisia kuunnellessa paljastui viimeistään nyt. Hän katseli Grannia, antoi toisen selittää. Enimmäkseen tuo kuitenkin nautti missionsa täydentymisestä: Josefina. Josefina “Jusu” Rosengård. Nyt kun nimi lausuttiin ääneen, Amelie ihmetteli miten ei ollut voinut muistaa. Kasvomuisti hänellä oli erinomainen, nimimuisti, ei niinkään.

“Näin mä vähän päättelinkin,” Amelie totesi hymyssäsuin ikäkorjaukselle. “Minkä ikäinen Granni on sit nyt? Mihin luokkiin ootte tulossa?”
Kysymystykitys alkoi heti, mitäpä sitä suotta kiertelemään. Amelien sisällä asui pieni Ulla Taalasmaa, eikä hän sitä pahemmin peitellyt — uteliaaksi syntynyt, luultavasti aikanaan myös kuolisi uteliaana. Ja ehkä sen vuoksi, myös. Ellei sitten ehtisi rämäilemään itseään hajalle villillä ratsastuksellaan ennen sitä… Zenin klassisuus oli hieman hillinnyt Amelien päätöntä ratsastustapaa, mutta vai hieman. Edelleen hän oli se, joka radalla painoi tykinkuulana vauhti korjaa virheet-asenteella niin että valmentajien silmiä kirveli katsoa.

Kyseleminen kuitenkin oli ehdottomasti oikea tapa lähestyä Josefina Rosengårdia, sikäli kun tahtoi ratsukartanon kuopuksesta mitään irti saada. Omatoimisesti tyttö oli niin kovin onneton keksimään puheenaiheita etenkään vieraiden kanssa, ja joskus tuttujenkin, etenkin jos ei voinut puhua hevosista. Nyt ongelmaa ei ollut: Josefinalle tarjoiltiin valmiit kysymykset, ja vieläpä Granniin liittyvät.

”Granni kääntyi seitsenvuotiaaksi”, Josefina kertoi ja rapsutti vähän hevosta, joka näytti jo aivan viimeistä piirtoaan myöten pitkästyneeltä paikallaanseisoskeluun. ”Me hypätään sen kanssa tällä kaudella, ja täälläkin, metrikahtakymppiä ja kolmekymppisiä.”
Mielessä häilyi halu udella takaisin, mutta sitten Josefina ei kuitenkaan saanut sanoja suustaan. Nolotti, mutta ei onneksi kauan, sillä Amelie ryhtyi jo kuljettamaan keskustelua eteenpäin.

“Mulla ei edes ole omaa kisahepoa, poni vain. Toi Uula on mun työnantajan hevonen,” Amelie sanoi ja nyökkäsi kohti pilkkutammaa joka askelsi keveästi Fricin vierellä.
“Ja toi sälli tuossa vieressä on Fricis, mun poikakaveri slash työtoveri.”

Josefina näytti ensin vähäsen vaikuttuneelta – Amelie ratsasti työkseen! – ja sitten hämmentyneeltä, sillä sellainen helppous jolla keskustelukumppani ihmissuhteitaan selvensi, oli Josefinalle itselleen vierasta. Taivaan vallat! Eikö vain hän itse ollut seurustellut jotakuinkin kaksi vuotta ja jo asunutkin aika monta kuukautta kimpassa unelmaisen kilparatsastajapoikaystävänsä kanssa, kiertänyt tämän kanssa ulkomaita myöten, ja eikö hänelle silti tuottanut aina vaikeuksia sanoa kenellekään ääneen, että siinä toden totta oli hänen kumppaninsa. Hiisi vieköön, Rasmuksen hevosenhoitajakin luuli heitä sisaruksiksi.

”A-ai! Uula on todella suloinen, ihana väri, mulla on vain näitä ruunikoita ja – ja yksi musta”, Josefina sitten höpötteli yhä hevosista, mikä oli helpompaa kuin kasuaali rupattelu poikakavereista. ”Vaikka Granni vain on mun oma.”

Itseään karaisten Josefina sitten päätti kuitenkin keksiä itsekin edes jotakin kysyttävää, sillä olihan sentään hänelle aivan tuttu luonnonlaki, että ennen pitkää keskusteluilla oli tapana hyytyä ja käydä jähmeiksi, mikäli osapuolten panokset eivät olleet laisinkaan tasapainossa keskenään. Hän vilkaisi taas Uulaa ja – ja – ja… Fiikusta? F-jotakin, kaikessa jännittämisessä se taisi mennä ohi.

”Missä luokissa te kilpailette? Kilpaileeko sinun poikaystäväkin?” hän tiedusteli nimeä välttäen ja havaitsi, ettei p-sana tuntunut yhtään niin vaikealta lausua kun sillä viitattu kohde kuului jollekin toiselle. Ja kun hän oli kerta päässyt vauhtiin ja esittänyt sangen ansiokkaita kysymyksiä, hän täydensi sarjaa vielä yhdellä: ”Onko ponikin täällä mukana? Voi, mä pidän poneista kovin, vaikka en kyllä kovin pienillä voi itse ratsastaa.”

Naurahdus karkasi Amelien suusta ennen kuin sitä ehti estää. Ensinnäkin mielikuva Knutista, hänen lihavasta töpöhäntäisestä ponistaan, tässä ympäristössä… Ja sitten kun siihen päälle heitti vielä ajatuksen Fricistä kisavermeissä. Aika kääntyisi ennemmin kulkemaan takaperin kuin Fric nähtäisiin ainakaan esteradalla!
“Haha, ei onneksi. Knut on entinen ratsastuskouluponi, se on enemmän sellainen ikuisuusprokkis ja halikaveri. Kuten myös Fric. Ei se ainakaan näissä lajeissa kilpaile, luottoratsuilla välillä pomon painostaessa saattaa käydä skill at arms- tai joustausturnauksissa. Enemmän mua nää kisatouhut kiinnostaa, Fric brassailee ihan muilla asioilla.”
Se oli totta, mikä hämmensi kaikkia Fricin tuntevia. Aluksi nuori mies ei ollut lainkaan kiinnostunut hevosista, mutta muutamassa vuodessa hänestä oli kasvanut ihan kelpoinen tallipoika ja klassinen ratsastajakin. Kyllä se sokeakin kana joskus jyvän löytää.
Josefina vastasi naurahdukseen naurahduksella ja maalaili puheen perusteella mielikuvia haliponista, kenties hieman pyylevästä tai vähintäänkin pyöreälinjaisesta, ja ajatteli, että sellaisella olisikin varmasti miellyttävä harrastella vaihteeksi. Oli kai karmaisevan itsekästä olla harmissaan siitä, että omat ratsut olivat toinen toistaan virtaviivaisempia ja ennen kaikkea tavoitteellisempia, kun samassa maailmassa moni muu olisi antanut vasemman jalan varpaansa puhtaasta juomavedestä ja riittävästä ravinnosta. Kyllä Josefina tiesi, että hän oli onnekas, mutta ei osannut olla tuntematta ratsastusharrastustaan ajoittain painolastiksi. Hänellä ei ollut koskaan ollut oikeastaan mahdollisuutta vain harrastella, aina oli pitänyt edetä, ja aina esteratsastuksessa (no, ehkä lähinnä koska kukaan ei ollut koskaan tarjonnut hänelle sellaisia eikä hänen omaan mieleensä ollut juolahtanut tehdä ratsastamisesta toisenlaista kuin se perheen muille jäsenille oli).

Silmiään räpäytellen Josefina kuunteli keskustelukumppaniaan, joka tuosta noin vain tipautteli keskusteluun hänelle täysin vieraila ratsastuslajeja. Nolotti vähän, kun ei tiennyt yhtään, mitä tarkoitti jous-taus-tur-naus. Ja kehtasiko Josefina “Ujopiimä-Jusu” Rosengård kysyäkään? Ehei, ei tietenkään, sillä eihän omaa tietämättömyyttään sopinut myöntää. Hän vain teki mitä parhaiten osasi: hymyili kauniisti ja nyökäytti vähän päätään.

“Onko sulla millainen tiimi täällä mukana, tai siis, kisaaksä omissa nimissä, tallin tai sponsorin?” Amelie palpatti, tajuten heti perään millainen utelias nuuskija oli. Sietäisi hävetä. Hän oli jutellut Josefinan kanssa vasta muutaman minuutin, ja kohta tuo penkoisi varmaan jo toisen sukusalaisuuksia esille jos ei hillitsisi itseään. Jos Amelie ei olisi hevosalalla, hänestä olisi tullut loistava journalisti. Tutkiva, nuuskiva, ärsyttävä journalisti.

“Sori tää puhetulva, mä oon ollut vissiin liikaa omissa piireissä kun innostun näin uusista ihmisistä… Pitäis vissiin käydä munkin joskus ulkona, heh.”
Kömpelö anteeksipyyntö ja vielä kömpelömpi paikkaus. Seuraavaksi Amelie tajusi kuulostavansa yksinäiseltä hiirulaiselta, jota hän paikkasi lisäämällä “Tai siis, kun työpäivät on aika pitkiä ja silleen, en ehdi käymään missään. Kyllä mä muuten,” saaden itsensä kuulostamaan nyt puolestaan ahkeruuden alttarille uhrautuvalle työmarttyyrille. Parempi lopettaa rimpuilu ja pysyä hiljaa. Amelie venytti puheen sijaistoimintona paidankaulusta päästääkseen viileää ilmaa kankaan alle, ajattelematta lainkaan kuinka typerältä näytti. Se oli vain tämä pirun kilpailuasu takkeineen, jota Iivari pakotti käyttämään säästä huolimatta. Tyyliseikat, tiedättehän. Amelie ei vain tuntenut itseään kovin tyylikkääksi kiemurrellessaan tuntikaupalla hiostavassa puvussa.

Ystävällisen näköisenä Jusu-Josefina otti vastaan kaiken kyselyn ja sopertelunkin, eikä vaikuttanut millään tavalla pahoittavan mieltään Amelien puheliaisuudesta. Oikeastaanhan se olikin aina vain helpottunut, kun joku muu puhui, sillä silloin sai kuunnella, ja kuunnella Josefina osasi sata kertaa pahemmin kuin puhua. Ironista kyllä, hän saattoi olla parisuhteessa toisen samankaltaisen ihmisen kanssa, mikä oli viimeisimpien koettelevien viikkojen aikana jo aiheuttanut hiljaista epävarmuutta heidän välilleen. Kun kummallakin oli huolia, joista tahtoi puhua, muttei uskallusta olla se joka puhui ensin, parisuhteeseen kertyi jännitteitä ja painolastia. Painostavan hiljaisuuden sijaan Josefinasta olikin mitä miellyttävintä seistä juuri sillä hetkellä siinä jutustelemassa jonkun kanssa ilman sellaista väkinäisyyttä, jota hänen ja Rasmuksen keskuteluihin juuri nyt väistämättä syntyi, kun he yrittivät puhella teennäisesti niitä näitä oikeita asioita vältellen.

“Mä kilpailen nyt vain itselleni”, Josefina väitti, vaikka eihän se tietenkään ollut aivan totta. Olisiko hän muka toden totta yhä tunkemassa itseään kansainvälisille kilparadoille, ellei olisi arvellut muiden sitä häneltä odottavan? Äiti ja isä olivat sysineet häntä kilpakentille aina, ja Alexander-isoveljen jalanjäljet johtivat jo hyvin syvälle kilparatsastuksen maailmaan, ja poikaystäväänsä tutustuessaan hän oli yrittänyt visusti vielä tehdä itsestään kilparatsastajaa ja sellaisena Rasmus oli häneen ihastunut, ja kuinka monet jo olivat häntä kisaratsujaan ratsastamaan palkanneet, ja niin edelleen.
“Kun mulla on vaan mun oma hevonen nyt mukana. Mutta mun perhe on täällä, ja mullakin on poikaystävä kyllä mukana kun se itse kilpailee”, Josefina sitten sanoi, ja kummankin tytön katseet heilahtivat Amelien aiemmin osoitteleman Fricin suuntaan.

“Fricistä puheenollen, mun pitänee varmaan kohta vapauttaa se Uulasta, ja teidätkin kai pitäisi päästää takas liikkeelle.”
Amelie oli tuntevinaan katseen niskassaan, ja kääntyessään katsomaan hän näki Fricin nykivän päätään ja näyttävän olematonta rannekelloaan. Myös Josefinan hevonen oli vain hetki sitten nykinyt päätään, mutta Amelien nyt vilkaistessa suurta ruunikkoa se näyttikin vain nukahtaneen pystyyn. Hah! Todellinen huumorishevonen! Joutui hetken seisomaan aloillaan ja tylsistyi näyttävästi elävältä. Tai ehkä se oli energiatehokas ja taloudellinen, ja säästeli itseään päivän kilpailuihin.
“Vapauta toki”, sanoi Josefina maailman myöntyväisimmällä äänensävyllä ja osoitti sitten itsekin ajatustensa jo lipuneen päivän luokkiin: “Ehkä kerkeän nähdä teidän radan tänään, jos siis - jos starttaatte? Oli joka tapauksessa mukava jutella.”

“Joo, luokassa kuusi. Jos oikein muistan niin sähän starttasit vaan seiskassa? Sen mä aion ehtiä näkemään jos oon vielä yhtenä kappaleena,” Amelie ilmoitti hymyillen korvasta korvaan. Kyllä hän oikeasti uskoi selviytyvänsä radasta. Ainakin teoriassa, siis. Kunhan hermot vain kestäisivät satulassa, niin Uulakin pysyisi varmasti lapasessa, ja tällä hetkellä Amelie tunsi olevansa melkein jopa liian tyyni suorituksen suhteen ollakseen oma itsensä. Ainoa pieni tumma pilvi kirkkaalla taivaalla oli Icarus Kristiansenin nimi osallistujalistoilla: Amelie oli kieltäytynyt talvella norjalaisen työtarjouksesta, ja miehen tuntien häneen oli parempi olla törmäämättä vahingossakaan moisen loukkauksen jälkeen. Kauhuskenaariossa nuo kaksi osuisivat kohdakkain verryttelyssä sillä seurauksella, että Icarus sai nuoren naisen kisatunnelmat romahtamaan muutamalla vaivaisella sanalla. Se oli herra Kristiansenin supervoima.

Amelie ravisti kuitenkin lähes kirjaimellisesti päivää uhkaavat ajatukset päästään ja survoi positiivisia viboja väkipakolla tilalle. Tästä-tulee-hyvä-päivä-rata-menee-hyvin.
“Onnea koitokseen, törmäillään jatkossakin! Esittele vaikka poikaystäväs mulle joskus!”
Amelie heilautti kättään sekä Jusulle että narun päässä virransäästötilassa lepsuvalle Grannille ennen kuin lähti kipittämään kohti tuttua valkopilkkuista hevosenpyllyä.

Darn, olisi pitänyt varmaan pyytää Jusun numero, näin jälkiviisaana… Amelie aikoi pistää kaikki nuuskijainvoimat käyttöön ja selvittää röyhkeästi miten saisi yhteyden lupaavaan tuttavuuteen vielä  kisaviikon jälkeenkin.

Mutta nyt hän keskittyisi tulevaan kilpailuun.


>> Illalla: Märta kohtaa Alexanderin | Kirjoitettu yhdessä Märtan kanssa


Topics tagged under rosengårdit on Foorumi | Auburn Estate Kauneimmatkukkaset
”Joe! You cannot say that in front of any of my family members!”

Keskiviikko
>> Aiemmin tapahtunutta: Josefina kohtaa Matteon | Matteon osalta tekstin oikolukenut Elli L.


”Alexander vaikuttaa vähän... suivaantuneelta.”

Josefina kohottaa katseensa Grannin kavioista, joita se on lakannut, ja tarkastelee Rasmusta.

”Niinkö?” tyttö kysyy tietämättä, mitä suivaantunut tarkoittaa.

Se arvailee merkitystä asiayhteydestä.

”Kai sustakin? Pänniikö sitä kun mulla on Coral vai eikö se vain pidä musta?” Rasmus tiedustelee.

Ah. Josefina on taas keskustelun kärryillä.

”Ei se varmaan ole tyytyväinen kun ei itse saanut Coralia. Mutta on siinä muutakin. Sen pomohan antoi Alexanderin ykköshevosen toiselle ratsastajalle ja sitten sitä varmaan risoo myös kun se on parisuhteessa eikä se oikein osaa sellaista.”
”Ei osaa? Eihän parisuhteessa olo ole vaikeaa.”

Josefina katsoo Rasmusta ja sanoo kärsivällisesti:
”Voipas olla.”

Torstai
>> Aamutuimaan: Vaihteeksi hyviä uutisia | Kirjoitettu yhdessä Rasmuksen kanssa


Arne on tarkkaillut poikaa. Torstaina hän viittaa tämän sivuun vaihtaakseen kahdenkeskisiä sanoja. Poika näyttää levottomalta.

"Rasmus", Arne aloittaa lempeästi. "Syteen tai saveen tänään, Coral on ja pysyy sinulla."

Alsila näyttää yllätetyltä ja eksyneeltä.

"Me sitouduimme järjestelyyn. Se on riski, jonka olimme Susannen kanssa valmiit ottamaan." On sanomattakin selvää, että Alsilan käsiin on jo luotettu paljon arvokkaampaakin kuin hevonen. "Ja sinä sitouduit myös Coralin ratsastamiseen."
"Tietysti ratsastan", Alsila sanoo kuivin suin, ja lisää: "Alexander ei ehkä pidä... järjestelystä."
"Sitä en odottanutkaan", Arne sanoo rehdisti ja taputtaa Rasmus Alsilan olkaa. "Mutta ei sen väliä. Tyttäreni pitää sinusta, ja toivon sinulle kaikkea hyvää."

Perjantai


Topics tagged under rosengårdit on Foorumi | Auburn Estate Grannihanami

Paahde. Se yksin ei selitä Josefinan iholla helmeilevää hikeä. Helmeily alkaa kyllä menettää parhaan teränsä; Josefina tuntee sen kiristyvän nihkeydeksi. Jano saa kurkun tuntumaan karhealta ja pilvettömältä taivaalta loimottava aurinko häikäisee, ja on sentään vasta toukokuu.

Säätä kuumempi on vain hevonen.  Palkintojenjaossa Granni steppailee ja keuliikin vähän, ja kunniakierroksen koittaessa tamma ampaisee matkaan helteestä piittaamatta. Ruusuke lentää ties minne ja kierros menee liian nopeasti, jotta Josefina ehtisi painaa siitä mitään kuumuudenturruttamaan mieleensä.

Granni on todella pakottanut hänet töihin, ja siksi kilpailupäivän tulos tuntuu valtaisalta työvoitolta. Epätasaisen alkuviikon jälkeen pari hengähdyspäivää tuli tarpeeseen, mutta uudelleenohjelmoidessaan hevostaan Josefina kai aliarvioi sen palautumisen.

Lauantai
>> Aiemmin tapahtunutta: It Girlit
>> Illuusio nimeltä Alexander Rosengård

Topics tagged under rosengårdit on Foorumi | Auburn Estate PN1o2A

Viimeinen ilta. Josefina ja Rasmus pönöttävät Rosengårdien juhlavalla perhepäivällisellä. Sen aikana Susanne Rosengård suo peräti kaksi suopeaa lausahdusta vävykokelaalleen ja Arne juo itsensä tavallistakin mukavammaksi ja sujauttaa keskusteluun peräti kaksi muisteloa Vilhelminan ja Johanneksen häistä (paitsi että käy ilmi, että toinen muisto onkin jonkun muun parin päivästä).

On ilmiselvää, että vanhemmat pitävät Rasmuksesta. Josefinaa ahdistaa. Ruotsissa olon ajaksi hän on sulkenut viikkoja vaivanneen tunteiden sekasotkun henkiseen rasiaan, jonka kannen raottamista Josefina pelkää. Hän ei ole aivan varma kummasta on kyse:
1 Josefinalla on mennyt huonosti ja Rasmuksella on mennyt huonosti
2 Josefinalla ja Rasmuksella - yhdessä, yksikkönä, pariskuntana - on mennyt huonosti

******

On mahdotonta keskittyä edes Joachimin vitseihin, kun he tapaavat illallisen jälkeen Tegelin tunnelmallisessa hämyssä. Josefina on kuin surkea edustuspuoliso, sievä nukke jolla ei ole mitään nokkelaa sanottavaa eikä edes kykyä kuunnella keskittyneesti ympärillä käytyä keskustelua.
"You a'ight?" nojautuu Joe yhtäkkiä kysymään.
"Huh? ... umm, yeah."
"Tired?"
"... yeah."

Ja Joachim rutistaa Josefinaa, sanoo jäähyväisensä ja komentaa Rasmusta viemään tyttöystävänsä nukkumaan.

"Mä en tahdo nukkua", Josefina sanoo heidän kiivetessään rappuja aulakerrokseen.
"Ai? Joe sanoi että sua väsyttää."
"Mennään ulos ja jutellaan. Ei, haetaan huoneesta se viini, mennään ulos ja jutellaan."
"Okei."

Sillä joskus puhumista ei voi siirtää kauemmas tulevaisuuteen. Nyt on se hetki.

Sunnuntai
>> Meritin viikko


Kaikki tai ei mitään, tulos tai ulos. Josefina on aina karsastanut sensuuntaisia lausahduksia, muttei keksi mitään kuvailevampaakaan miettiessään, kuinka tiivistäisi kilpailuviikkonsa annin. Granni on tehnyt todella hyviä ja todella huonoja ratoja. Metrikympin tuplanolla oli helppo ja jäi karvaasti ruusukkeiden ulkopuolelle, tiistain luokka oli melko katastrofaalinen, perjantaina he löivät taas nollat tauluun ja sijoittuivatkin, ja lauantai... Josefina ei tiedä mitä sanoa. Oli kuin hän olisi kilpaillut kahdella eri hevosella, vaikka kummallakin radalla hänen ratsunsa oli sama vanha Granni.

Keskeyttäminen oli kai vähäsen luovuttamista, ja Josefina kipuilee asian kanssa vielä kotimatkallakin. Hänen manuaalistaan puuttuu kappale: "Kuinka luovuttaa yleisön edessä ja jatkaa elämäänsä".

******

"Oletpa sä hiljainen", sanoo Cella, ja vaikka Josefina hätkähtää, hän myös tyyntyy nopeasti. Kommentti ei tunnu tungettelulta, eikä tunnu sitä seuraava kysymyskään: "Mietitkö sä jotakin?"

Se on helppo kysymys. Siihen voisi vastata vain kyllä/ei, eikä selitystä tarvittaisi.

Josefina selittää silti.

"Grannia. Sitä miltä se tuntui eilen radalla. Ja että tiinehtyikö se. Mä astutin sen."
"Varmasti tiinehtyi", Josefinan viereen istahtava Rasmus ennustaa. "Laran ja Pikin varsat on ennusmerkki."
"Uskotko sä sellaisiin", Cella tiedustelee kiinnostuneena.

Rasmus ja hevosenhoitaja-Cella rupattelevat. Josefina vain tunnustelee poikaystävän tuntua vierellään. Rasmus on taas läsnä.

Ruusukkeita ja palkintorahoja tärkeämpi kotiinvieminen on rauha, joka heidän välilleen on virinnyt.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.05.20 13:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 155
Luettu: 10101

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pommi putoaa
Rosengårdin kartanolla 6. maaliskuuta 2020.
#rosengårdit


”Jag vill bli kär igen.”

Lause raastoi rikki tyttären ja vävykokelaan lähdön jälkeen vallinneen hiiskumattoman hiljaisuuden. Jos ääni olisi ollut terävämpi, Arne olisi kutsunut sitä susannemaiseksi silpomiseksi, mutta lause oli niin loputtoman ontto ja röpelöinen, että ei se riittänyt halkaisemaan tunnelmaa tyystin. Pariskunta asteli tavan ja tottumuksen ohjaamana salonkiin. Keskustelu jatkui vasta, kun kumpikin oli istunut alas, eivätkä he tokikaan asettuneet samalle sohvalle.

“Minä ajattelin että milloin viimeksi olen rakastanut, enkä muistanut.”

Rouva ei aivan katsonut miestään niin sanoessaan. Arne ei vastannut mitään. Hän antoi hiljaisuuden venyä. Ei hän oikeastaan uskonut sen saavan kasvaa kovinkaan pitkäksi, sillä takuulla Susanne kävisi keskustelun loppuun kun oli sen aloittanutkin. Nainen yllätti kuitenkin olemalla häkellyttävän pitkään hämmästyttävän levollinen ja vaiti. Se oli Arnesta jokseenkin levottomuutta herättävää, kuten sen oli varmasti tarkoitettukin, ja hieman huvittavaa, kuten sen ehdottomasti ei oltu tarkoitettu. Susanne ja hänen iänikuinen henkinen sodankäyntinsä.

”Minusta on epäoikeudenmukaista, että sinä olet saanut rakastaa niin paljon enemmän”, Susanne lausui lopulta, katse nyt iskostettuna miehensä silmiin niin kuin aina silloin, kun rouva pyrki osumaan sanoillaan vyön alle. Rosoinen herkkyys hiljaisuuden katkoneessa lauseessa oli pelkkä muisto vain ja tilalla teräspintaa; viileää, sileää ja kolhiintumatonta. Ilme uppiniskaisena Susanne katsoi suoraan häneen. Ah, tämän Arne tunnisti, sillä se oli rouvan haavoittuvaisuuden yleisin ilmentymä: täydellinen peittely-yritys.

”Ja sitten minä olen pitänyt kaikkea tätä pystyssä silloin kun sinä olet piehtaroinut sydänsuruissasi”, Susanne Rosengård sanoi yhtäkkiä varsin viiltävästi. Arne ihasteli naisen kykyä liukua sävystä toiseen niin saumattomasti. Minkä maailmanluokan diivan teatteriala tässä naisessa menetti. ”Se on minusta suuri vääryys.”

Arne otti aikansa, ennen kuin vastasi. Hän tunsi luissaan, että luvassa oli väistämätön yhteenotto, mutta aivan vielä hän ei tuntenut halua syöksyä suoraan taistoon. Se ei ollut konfliktin välttelemistä, sillä sellaisella hän ei olisi saavuttanut muuta kuin korkeintaan viivästyksen; se oli härnäämistä. Jos Susannea miehessään jokin raivostutti, se oli tämän itsepintainen kyky vastaanottaa kaikki kohti heitetyt syytökset, tunteet ja emotionaaliset teräaseet kuin ne uppoaisivat muodottomaan, aineettomaan massaan jälkeäkään jättämättä. Muussa elämässään Arne saattoi käyttää supervoimaansa hyvään – rauhallinen järkiperäisyys oli erinomainen tapa konfliktien tyynnyttämiseen ja sitä kautta parempiin ratkaisuasemiin pääsemiseen – mutta vaimonsa kanssa hän ei useinkaan pelannut täysin reilua peliä.

Hän taltutti Susannen myrskyt tukahduttamalla ne, milloin suinkin pystyi.

”Saisithan sinä kaikin mokomin rakastaa”, Arne antoi suopean myönnytyksensä ja näytti kiltiltä katsoessaan vaimoaan, joka oli vähällä ryöpsähtää hänen silmilleen.

”Sinuako?” Se oli pelkkä sihahdus. Katsomattakin mies tiesi, miten Susannen suupielet olivat kiristyneet ja miten kolea oli häneen suunnattu katse.

Arne ei vastannut.

”Vai jotakuta toista?” kartanonemäntä tiedusteli kursien kasaan kaiken pilkallisuuden jonka suinkin kykeni, eikä se ollut laisinkaan vähäistä. ”Etkö vain hankkiutuisikin minusta välittömästi eroon, jos minä toimisin samoin kuin sinä.”

Siihen kiteytyi suhteessa vuosikymmenet vellonut epätasa-arvo. Arnella oli kaikki valta riistää Susannelta kaikki, mitä hän piti elämässään tärkeänä. Susanne ei voinut viedä Arnelta mitään, mistä tämä välitti. Koko elämä oli miehen kämmenellä ja voi kuinka se salpasi Susannen hengitystä lähes joka ilta ja yö ja joskus aamupäivisinkin.

”En, ellen saisi tietää uskottomuudesta”, Arne totesi niin kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia. ”Enkä minä sinua sitä paitsi puille paljaille jättäisi.”

Susanne kirahti. Raastoi ajatellakaan, että mies suhtautui asiaan niin yliolkaisesti. Ja tietysti hän saattoi, sillä Arnen näkökulmasta tilannetta oli niin helvetin paljon helpompi tarkastella. Arnen ei tarvinnut pitää kaikesta kiinni kynsin ja hampain. Susanne sen sijaan joutui tekemään juuri niin, ja kyllä hän oli hampaitaan terotellutkin.

Sitten Arne vihdoin hyökkäsi. Välinpitämättömän näköisenä kartanonisäntä, mahtimies, käänsi katseensa vaimoonsa ja esitti ensimmäisen kysymyksensä:
“Mitä se sinua toisaalta haittaisi? Minusta kuulostaa siltä, ettet viihdy täällä.”

Susannella oli niin paljon sanottavaa ja niin vähän halua lausua mitään siitä kaikesta ääneen. Kuinka pirullisia myönnytyksiä ne olisivat olleet. Haluttomana myöntämään ääneen itselleen ja aviomiehelleen omaa tilannettaan, omia todellisia syitään jäädä, Susanne vaikeni. Toisaalta… kyllähän he molemmat tiesivät sanomattakin, mikä teki puhumattomuudesta typerää pelkuruutta. Oli kenties sittenkin paras vain ryhtyä suorapuheiseksi, ainakin tiettyyn rajapintaan asti.

“Rahaahan sinä varmasti jalomielisesti minulle antaisit, mutta piruako minä sillä. Kaiken muun saisit sinä.”
“Kartano on minun sukuni.”
“Kartano ja kartano. Vähät minä katosta, seinistä ja lattioista välitän.”
“Mistä sitten?” Arne kysyi keskustelevaan sävyyn.

Tässä sitä oltiin, Susanne puuskahti mielessään: käymässä vuosikausia viivytettyä keskustelua avioerosta, joka sysäisi hänet elämään, joka ei olisi elämisen arvoista.  Mitä Arnelle tapahtuisi? Ei mitään. Häntä ei kukaan paheksuisi, ja se olisi osittain Susannen syytä. Itsehän hän oli peitellyt miehensä vikoja koko maailmalta. Sen palveluksen turvin hän kai oli saanut näin kauan pysytellä lähellä kaikkea rakastamaansa.

“Mistä sitten?” Susanne toisti ja puhkui kiukkuaan: aivan kuin mies ei olisi jo tiennyt! “Sinun mukanasi menisivät kotini, nimeni ja kaikki sosiaaliset verkostoni. Vuosikymmenten työ hevosten parissa. Eivät ne ole vain sinun intohimosi etkä sinä jukoliste vieköön ole rakentanut tätä menestystä yksin. Ja lapset – luuletko tosiaan etteivät he ottaisi empimättä sinun puoltasi tässäkin asiassa, ja etkö sinäkin usko, että se on minun ansiotani. Arne, oman itseni kustannuksella minä olen heille rakentanut sinusta miellyttävän kuvan ja peittänyt kaiken pienuutesi, pikkumaisuutesi, uskottomuutesi ja kaikki muut virheesi niin hyvin kuin olen osannut, koska sinun perujasi on heidän perintönsä ja minä tiedän, että sinun pieni sielusi tarvitsee jumalointia ja riippuvaisuutta. Uskotko tosiaan, että lapsesi ajattelisivat sinusta yhtä kauniita ajatuksia, ellen minä olisi siloitellut kaikkea sinun tekemääsi? Luuletko niin?”

He tuijottivat toisiaan silmiin. Arne tunsi omituista, etäistä kiukkua. Siitä hän ei pitänyt, sillä tällä elämänkokemuksella ja sen myötä karttuneen itsetuntemuksen turvin hän tiesi jo, että se oli oikeastaan syyllisyydensekaista ärtymystä, jotakin sellaista mitä hän ei aivan tahtonut kohdata ja sysäsi siksi kauas itsestään. Syyllisyys ei miellyttänyt miestä lainkaan. Oli siinä myös epäreiluudenkokemusta: miehenä, joka oli valmis antamaan syvästi rakastamilleen lapsille kaikkensa, Arnea ärsytti, että Susanne yritti ottaa heidän hyvistä väleistään kunnian.

“Paljonpa sinun lapsesi sinua kunnioittaisivat, jos tietäisivät toden siitä, kuinka selkärangaton kaksinaismoralisti sinä olet”, Susanne purki patoumiaan rintakehä kiivaasti kohoillen.

Ja sitten vaimon sävy jälleen muuttui.

“Mikset sinä tahdo avioeroa?” hän kysyi koruttomasti. Arne ehti kuvitella, että Susanne oli menettänyt puhtinsa, mutta pilkkakirvestä ei sittenkään oltu käännetty viimeistä kertaa. “Mikset ole jo ottanut sitä? Saisit sen hortonominaikkosesi tänne häärimään. Ai mutta senhän kanssa taisi jo mennä poikki, muistanhan minä nyt kuinka viskiä kului ja sikareita paloi. Surisitko minun perääni niin kuin hänen? Etpä varmaan, joten miksi minä olen vielä täällä?”

Arnen leukapielet kiristyivät. Hortonominaikkonen. Oli tietysti ymmärrettävää, että hänen vaimonsa käytti pisteliäitä sanankäänteitä hänen elämänsä rakkaudesta, mutta hiljattain – ja, niin, jälleen kerran – päättyneen suhteen lopun paiskaaminen päin kasvoja tuntui keljulta. Ja kysymys… kysymys oli vaikea, eikä Arnella ollut hyvää vastausta siihen.

“Sinä olet minun puolisoni. Minä valitsin sinut”, mies sanoi, kun ei muutakaan osannut.
Käyttäytyisit sitten niin”, kirkaisi Susanne.

Se oli hätkähdyttävää. Nainen, joka ei koskaan kirkunut, korottamassa ääntään sellaiseksi tuskaiseksi rääkäisyksi. Susanne saattoi kihistä vihasta tuon tuostakin, mutta eihän hän koskaan tehnyt mitään sillä tavalla odottamatonta. Susanne saattoi näyttää siltä kuin olisi valmis työntämään veitsen kahvoineen päivineen hänen kylkiluidensa väliin, mutta koskaan nainen ei ollut konkreettisesti tehnyt mitään sen suuntaistakaan. Kerran Arne muisti kaatuneensa portaissa kesken riidan, mutta se taisi kuitenkin mennä tukevan humalatilan piikkiin. Ei Susanne ollut häntä tönäissyt. Se nainen ei kerta kaikkiaan tarvinnut kehollista väkivaltaa, sillä rouvan vahvuuksiin lukeutui ehdottomasti henkinen kuritus. Eikä nainen juuri koskaan myöskään näyttänyt mielipahaansa niin avoimesti kuin nyt.

“Minä tahdon, että tässä suhteessa on edes joskus vielä rahtunen rakkautta!” Susanne vaati tietämättä itsekään, kykenisikö enää koskaan sellaiseen lämpimään tunteeseen. “Vähintäänkin minä tahdon, ettei minun tarvitsisi näytellä surevaa leskeä kun sinä kuolet.”

Se sai Arnen nauraa hörähtämään yllätettynä, ja Susannen falski naurahdus seurasi hänen omaansa. Virkahdus kun oli, omituista kyllä, herttaisinta mitä nainen oli pitkiin aikoihin aviomiehelleen sanonut.

“Oletatko niin käyvän piankin?” kartanonisäntä kysyi kepeästi.
“Etpä ole enää nuori”, tokaisi hänen vaimonsa.
Arne hörähti uudemman kerran.
“Ei, enpä kai. Etkö usko, että olen jo liian vanha muuttamaan tapojani?”
“Varmasti olet, mutta kun olet ollut niin kyvykäs valehtelemaan koko ikäsi, jos siis olet ylipäänsä välittänyt peitellä jälkiäsi rakkaudellisissa seikkailuissasi, ehkä sinä kykenet siihen vielä kerran.”
“Mitä tarkoitat”, Arne kysyi uteliaana.
“Etkö muka osaa uskotella vielä yhdelle naiselle, että rakastat häntä?” Susanne tivasi. “Onhan sinulla kokemusta aihepiiristä.”
“Hmh.”

He vaikenivat. Arne sulatteli Susannen tunteenpurkausta, ja naisen itsensä ajatukset olivat tutkimattomat ja olotila kaikista pienistä eleistä ja liikahduksista päätellen hermostunut. Arne seurasi, kuinka naisen sormet hypistelivät ylellisen neuleen hihaa, nutturalta karkaavia hiussuortuvia, hameen kangasta ja sohvan käsinojaa. Hemmetti, Susanne pureskeli huultaankin. Se oli harvinaista avoimuutta.

“Mikä on saanut sinut uskomaan, että lasteni täytyy ajatella minusta hyvää saadakseen täyden tukeni?” Arne palasi hetken hiljaisuuden jälkeen itseään askarruttavan asian pariin.
“Äsch”, puuskahti Susanne, eikä suostunut avaamaan sanaista arkkuaan.

Susanne ei kyennyt. Kurkkua kuristi, leuat jännittyivät ja kieli pysyi hyödyttömänä niillä sijoillaan. Hänessä ei ollut naista myöntämään, miksi hänelle oli niin karmivan tärkeää, ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi hänen olevan kaltoinkohtelevan miehen uhri. Susanne Rosengård saattoi olla montaa asiaa, saattoi olla uhrikin, mutta sellaiselta vaikuttaminen oli suurempi paha kuin syiden ottaminen omalle kontolle.

Ja kun riittävän kauan kantoi miehensä vikoja ominaan, siitä alkoi tulla luonnerooli. Susanne oli ollut pahalla mielellä pitkään eikä ollut enää aikoihin tunnistanut omaa peilikuvaansa täysin omaksi itsekseen: kireys ja kitkeryys olivat tulleet jäädäkseen. Kai hän oli ollut niille otollista maaperää alunperinkin, mutta Arnen teot olivat kyllä muokanneet hänen mieltään entisestään.

“Ajaha, hmm”, äännähti Arne kuin antaakseen vaimolleen luvan vaieta.

“Lapset ovat itsenäisempiä kuin usein kuvittelemmekaan”, Susanne sanoi yhtäkkiä. “Eivät he sinua mihinkään tarvitse. Ei ehkä enää sinisilmäisin pieni Josefinakaan. Ehkä elämä siellä Kallassa on opettanut hänelle sinnikkyyttä… ja kenties Alsila.”
“Ah, Alsila”, hymähti Arne.
“Uskoakseni tyttäresi ovat olleet minua viisaampia kumppaneidensa valinnassa”, Susanne pisti vielä, sillä tietenkään vuosikymmenten kitkeryyttä ei aivan vähällä haudattu, kun sen arkun kantta oli kerran raotettu.

Arne hymyili hieman.

“Se lienee toivottavaa”, hän myönsi ja kuuli myöntymystä myös vaimonsa tuhahduksessa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.03.20 11:51
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 118
Luettu: 7519

Pikin päiväkirja

Rustiikkia, rustiikkia
23. helmikuuta 2020
Vilhelminalla on mielipiteitä

#rosengårdit

Vilhelmina ei pidä Kaajapurojen tallista. Kyllä se arvaa, miten tallin tilaa yritetään puheissa kaunistella: kuinka tämä on todellisten heppahullujen lintukoto ja miten tämä rosoisuus on rustiikkista. Vilhelmina tietää, mitä on aito rustiikkisuus, toivotunlainen rustiikkisuus, eikä koskaan tuhlaisi sellaista sanaa Kaajapurojen rotiskoon. Paikkaa ei aivan voi sanoa saastaiseksi, sillä sille on sentään yritetty tehdä jotakin. Kovasti on varmasti siivottu ja puleerattu, jotta pölyiset nurkat eivät olisi niin kovin pölyisiä, ja aivan taatusti tänne on tuotu teennäistä pullantuoksua, mutta mitäpä tekee pari pullaa satulahuoneessa, jonne on ensisijaiseksi hajusteeksi pinttynyt hiki. Niin siinä käy, kun ihmiset joutuvat pukeutumaan kovin lämpimästi kylmää vastaan, ja sitten ne urheilevat hevosten kanssa, ja hevosia kuivatetaan hikisten treenien jälkeen vilteillä ja kuivatusloimilla ja sitten ne kaikki tuodaan tänne epämääräisiksi ajoiksi.

Kylmä, tosiaan, Vilhelminalla on ikävän kylmä eikä hän pidä siitä. Isä ja äitikään eivät usko täyslämmitettyihin talleihin, sillä kovat lämpötilanvaihtelut eivät heidän mukaansa ole hevosille hyväksi, mutta ihmisten käyttämissä tiloissa on Rosengårdien tallissa aina miellyttävän lämmin. Täällä Vilhelmina palelee odottaessaan sisartaan, joka on moukkamaisesti myöhässä.

Ennen sisarensa tuloa Vilhelmina altistuu kahdelle erilaiselle vuorovaikutuspainajaiselle: tallityöntekijälle, jonka pää näyttää olevan homeessa, ja teinilikalle, jonkalaisia äiti ei kuuna päivänä omissa nurkissaan katselisi - ei enää, kun hänen omat teininsä ovat jo kasvaneet järkiperäisiksi aikuisiksi. Tallityöntekijä varmistaa hänen olevan asiallisella asialla ja rupattelee sitten mukavia. Mustatukkainen teinityttö taas kiinnostuu aiheesta tavattomasti kuullessaan Vilhelminan olevan paikalla katsomassa hevostaan Pikiä ja tahtoo kai kovasti tietää, miksi Jusu sitä ratsastaa vaikkei aivan suoraan kysykään. Kummastakin Vilhelmina suoriutui virheettömän kohteliaasti, mutta päättää sitten, että on parempi viettää aikaa tarkoituksenmukaisesti kuin odottaa seuraavan paikallisasukkaan uteliaisuuden kohteeksi joutumista.

Kuinka monta mustaa hevosta voi yhdessä tallissa olla, ajattelee Vilhelmina astellessaan ulos. Kyllähän hän nyt sentään Pikin löytää, onhan se osittain hänen hevosensa.

Käy ilmi, että tallissa voi olla hyvin monta mustaa hevosta, mutta onneksi ei montaa merkitöntä mustaa tammaa.

Vilhelmina pysähtyy katselemaan loimensa alla paisuvaa tiinettä tammaa, joka on asettunut heinäkasan ääreen. Hän naksauttaa hieman kieltään, ja Piki kohottaa päätään. Se on kaunis: sen piirteet ovat sirot ja silmät suuret, ja kun tuuli tarttuu ratsumitasta ylikasvaneisiin jouhiin, ne näyttävät yhtäkkiä runollisilta huolittelemattoman sijaan. Kyllä, tällaisen hevosen Vilhelmina voikin omistaa.

Topics tagged under rosengårdit on Foorumi | Auburn Estate Pikitussiluonnos

Mutta ratsuksi Pikistä tuskin hänelle olisi. Sisaruksistaan poiketen Vilhelmina Allén, omaa sukuaan Rosengård, ei koe oloaan mukavaksi kaiken maailman kavioeläinten kyydissä. Hevosen pitää olla kiltti, mitä Piki on, ja mieluiten rauhallinen, mitä Piki puolestaan ei ole. Ei Vilhelmina epäile, etteikö pärjäisi verevälle hevoselle, mutta miksi tuhlata aikaansa sellaiseen toimintaan, mikä ei tunnu mukavalta? Pelkääminen ei koskaan tunnu mukavalta, ei edes silloin kuin pelon tunne on hyvin hallinnassa.

Niin kaunis kuin musta tamma onkin katsella, siihenkin kyllästyy nopeasti. Vilhelminalla oli myös oma hevoshulluusvaiheensa, mutta se ei koskaan saavuttanut samanlaisia syvyyksiä kuin muilla perheenjäsenillä. Isä varmastikin viihtyisi aivan hyvin ihan vain katselemassa hevosia ja pohtimassa niiden jalostuksellista antia. Alexander ruotisi ilomielin ja eittämättä kriittisesti hevosten urheilullisia ominaisuuksia. Äiti arvostelisi muuten vain. Vilhelmina ei keksi riittävästi ajatuksia, jotta saisi aikansa kulumaan tarhanlaidalla.

Sitten Piki kuitenkin astelee luokse, ja hetken Vilhelminalla on jälleen mukavaa, kun voi silitellä sileää karvaa. Kenenkään kuulematta Vilhelmina kuiskuttelee Pikille pehmeää ruotsia, kyselee onko sillä tylsää yksin ja missä sen tarhakaveri lienee.

Kylmä tuntuu vähemmän kylmältä, kun on ulkosalla minne matalat lämpötilat kuuluvatkin, mutta silti Vilhelmina hytisee jo, kun hänen sisarensa viimein suvaitsee saapua. Josefinan näkeminen muistuttaa Vilhelminaa siitä, kuinka hän on joutunut odottamaan. Onko itsenäinen elämä Kallassa tehnyt pikkusiskosta moukkamaisen myöhästelijän? He sopivat tapaavansa jo aikaa sitten. Vilhelminan piti videoida Josefinan ratsastusta, jotta sisko näkisi Grannin liikkumista, ja sitten heidän piti lähteä katsomaan pikkusiskon uutta kotia ja viedä sinne edeltä käsin isosiskon hyvää hyvyyttään nuorelle pariskunnalle lupaamia, itselleen ylimääräisiä tekstiilejä ja kalusteita. Ajatella! Sitä lupasi olla toiselle avuksi ja sitten toinen antoi odottaa itseään.

“Otit aikasi”, Vilhelmina sanoo terävästi, ja se, että pystyy puhumaan laulavaa ruotsia niin teräksisellä soinnilla on takuulla äidiltä peritty ominaisuus. "Nyt me ei kyllä enää ruveta liikuttamaan sitä sinun Grannia. Minun pitää ajaa vielä kotiinkin, joten lähdetään suoraan sinne teidän kämpille."

Hetken aikaa Vilhelmina on varma, että Jusu lataa vastalauseita mielessään. Jokin nuoremman siskoksen ilmeessä käy uhmakkaaksi ja vahvatahtoiseksi, ja sellaisena Vilhelmina ei ole Jusua tottunut näkemään. Vanhempi sisar kallistaa aavistuksen päätään ja odottaa: onko Josefinalla selkärankaa vaatia, että hänen hevosensa tulee sittenkin kunnolla liikutetuksi?

"Anteeksi että jouduit odottamaan", voimakastahtoisen perheen nöyrä kuopus sitten kuitenkin vain huokaisee, ja on niin sydäntäsärkevän pahoillaan olevan näköinen, että omatunto alkaa kolkuttaa Vilhelminan takaraivoa.

Se ero hänessä ja äidissä on: hänen omatunnollaan on yhä vasara.

"Ei se miellyttävää ollut, mutta saat anteeksi", Vilhelmina sanoo ja taputtaa vielä kerran Pikiä.
"Mulla vaan venähti toisella tallilla."
"Ah, tallien oma ajankulku. Tiedänhän minä sen. Mennään nyt laittamaan se sun lohikäärmeesi ratsastuskuntoon, kai mä nyt jonkinlaisen videon ehdin sulle ottaa."
"Mutta sulla on -"
"- ei koskaan niin kiire, ettenkö ehdi olla hyvä isosisko lempisisarukselleni."

Rosengårdien tyttäret hymyilevät toisilleen ja lähtevät yksissä tuumin varustamaan Grannia. He päättävät olla ripeitä, jotta varmasti ehtivät vielä käymään paritalolla, jonka tyhjää puolikasta Eedit on luvannut heidän saavan jo siivota muuttajille valmiiksi. Vilhelmina tulee vielä huomaamaan, että Josefinan uusi asunto jatkaa sitä samaa rustiikkista linjaa kuin tämän ratsujenkin koti, ja siitä Vilhelmina arvaa sisarensa saavan kiittää rustiikkisiin ympäristöihin sopivaa poikaystäväänsä Rasmus Alsilaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 23.02.20 20:57
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 33
Luettu: 1561

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Joulukattaus
#rosengårdit #jusmus

23. joulukuuta


Suhteen parhaat asiat ovat lopulta aika pieniä. Ennen reissuun lähtöä me halaillaan varastoon ja juodaan aamukahvit hitaammin kuin tavallisesti. Rasmus mainitsee, että säätiedotuksessa varoitettiin huonosta ajokelistä. Se tulee saattamaan mut autolle ja pyytää sitten, että laitan viestiä kun olen perillä ja varmistaa että muistin pakata hänen lahjan. Perillä isä kysyy ensiksi miten ajomatka meni ja kehottaa heti seuraavaksi lähettämään Rasmukselle terveisiä ja ojentaa minulle pienet paketit vietäväksi hänelle ja hänen vanhemmilleen. Isä pitää Rasmuksesta.

Kun mä otan puhelimen esiin laittaakseni Rasmukselle lupaamani viestin, siellä odottaa häneltä:
”Sano vanhemmillesi hyvää joulua multa.”

Mun tulee sitä välittömästi valtava ikävä. Onkohan silläkin mua?

24. joulukuuta


Kartanolla on hulinaa. Siitä pitää huolen nuorin sukupolvi: Iris ja Felix ja heidän pikkuserkkunsa. Minusta on mukavaa, että meitä on niin paljon paikalla. On Vilhelmina perheineen, on Ulrika-täti ja Oskar-setä ja Oskarin mukana tämän vaimo ja lapset ja lapsenlapset. Mummokin on tullut kylään, vaikka vältteleekin nykyään usein reissaamista huonoon kuntoon vedoten.

Äidistä näkee, kuinka tärkeää on, että hänen oma äitinsä viettää joulun meidän kanssamme.

Ja sitten saapuu Alexander, joka on lennähtänyt pariksi päiväksi Suomeen.

”Pitää palata pian”, veli sanoo. ”Työt eivät odota. Eikä Elise.”

Se on kumma ja yllättävä uutinen. Alexanderilla on tyttöystävä. Vilhelmina alkaa välittömästi udella kaiken hienotunteisuuden unohtaen.

*

”Minusta Alexander ei vaikuta kovin rakastuneelta”, sanoo Vilhelmina mulle myöhemmin luottamukselliseen sävyyn.
”Niinkö”, mä sanon varovaisemmin. Utelu ei ole minusta sopivaa käytöstä, eikä toisten parisuhteisen arvostelu.
”Mm. Vaikka eihän se yleensäkään avoimesti osoita kiintymystään. Silti: joku myyjätyttönen. Olisin olettanut Alexanderin kaipaavan jotakin kunnianhimoisempaa.”

Välillä Vilhelmina on sellainen: vikkelä tuomitsemaan. Mun seurassani se ilmentää sitä estottomasti, vaikka muulloin onkin kovin korrekti. Mun tekisi mieli sanoa sille, että niinhän mäkin olen vain tallisiivooja, niin kartanoon syntynyt kuin olenkin. Ja mitä on Alexanderkaan? Ylioppilas, jolla on huikentelevainen harrastus.

Mitähän Vilhelmina miettii Rasmuksesta, mä ajattelen vähän surkeana, vaikka mun ei pitäisi välittää siitä vähääkään.

*

Joulupöytä on niin runsas, että musta tuntuu ironiselta kun mä oivallan, miten tiiviisti kohtuus kummittelee silti ruokailutilanteessa. Vilhelmina mun vieressäni syö kuin lintu: se ottaa pieniä maistiaisannoksia ja syö niitä hitaasti, sillä lapset vaativat sen huomiota ja se syventyy mielellään myös keskusteluihin aikuisten kanssa. Äiti pöydän toisella puolella vilkuilee meidän lautasia. Ylensyönti on syntiä, ja pöydät notkuvat silti.

Siitä mä olen iloinen, että Ulrika-täti on istahtanut mun toiselle puolelleni. Boheemi Ulrika on rentouden tuulahdus, ja meillä on puhuttavaa Pikistä. Alexander kyselee sen suvusta ja tulevasta varsasta.

”Zilverado. Väriori?” se tuhahtaa pilkallisesti. ”Aikookos Ulrika tehdä hyvät rahat ymmärtämättömien väriharrastajien kustannuksella?”

25. joulukuuta


Joulumaastoon mä saan kasvattimme Coralin. Alexander ottaa oman Naskinsa, jonka se aikoo ehkä ensi kesänä kuljettaa Ruotsiin jatkaakseen Henrikin ja uuden ratsuttajan, Hildan, aloittamaa koulutustyötä. Muistan Alexanderin eilisiltaiset puheet Pikille valitusta väriorista ja tuhahdan. Veljen oma hevonen on kirjava.

Coral on kiva hevonen. Sillä on vähän tyttömäinen nimi, mutta rakenteeltaan se on komea, voimakkaan näköinen jalostusori. Muistan, että sillä on emänsä tyylinen hyppy: molemmat kimot ponkaisevat ilmaan kuin vahvojen vietereiden heittäminä.

Henrik on ostanut isältä itselleen tamman, ranskalaisen Marbren, ja ratsastaa sillä ylpeän näköisenä. Äiti ratsastaa Dustylla, isä Karrolla. Isän ponihullutus on saanut Vilhelminankin innostumaan. Se kipuaa Prins-ponin satulaan.

*

Jossakin vaiheessa joulupäivää mä karkaan suuresta sukujoulusta hetkeksi omaan rauhaan soittamaan puheluita niille tärkeille ihmisille, jotka eivät ole paikalla. Yleensä se on tarkoittanut lähinnä Hannaa, ja sille mä soitan nytkin ja me sovitaan näkevämme vielä ennen kuin me kumpikin lähdetään vanhempiemme luota takaisin omille kotipaikkakunnillemme.

Sitten mä soitan Aliisalle, ja seuraavaksi Heidille. Sofialle joululahjaksi hankittua multisensorista kirjaa mä vähän nolostelen.
”Se oli niin soma, mutta onhan vielä vähän aikaista ehkä sille. Mutta ehkä te voitte silitellä niitä pintoja ja katsella värejä, ehkä siitä on iloa –”
”Jusu, se on ihana. Ja minun lahja myös.”

Mun on uskottava.

Puhelukierros päättyy itseoikeutetusti Rasmukseen.

26. joulukuuta


”Jäisit vielä. Vuodenvaihteeksi sitten menisit kotiin.”

Ein sanomisen vaikeus. Nieleskelen vähän ja karaisen itseäni. Isä tietää jo, että kieltäydyn, ja jos hän olisi enemmän äidin kaltainen, hän painostaisi ja manipuloisi.

Mutta isä hyväksyy vastauksen ja halaa läksiäisiksi. Helpotusta tuntien ajan pois kartanon pihasta, ja jossakin lumettoman Tammisaaren keskustaa sivutessani helpotus vaihtuu sydäntä särkevään ikävään.

Ei voi tehdä ihmiselle hyvää olla niin umpiuppeluksiin saakka rakastunut. Piru! Minussa on suurempia tunteita kuin minuun mahtuu! Hätäännys ja kauhistus!

On paras rauhoittua. En sentään tahdo ikävissäni ajaa varomattomasti ja saada sakkoja tai aiheuttaa tapaturmaa.

Kotipihassa ikävä yltyy tujuimmilleen ja unohdan tyyneyden. Juoksen raput kotiovelle.

*

Tunnekuohu tasaantuu vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun mä olen astunut kotiovesta sisään. Jo se tuntuu huimalta: laittaa avain yhteisen kodin lukkoon, kääntää sitä ja astua sisään ovenraosta. Rasmus ei tule vastaan heti, mistä mä arvaan sen piilottelevan jotakin sotkuja.

Sitten kun se tulee, mä olen jo riisunut ulkovaatteeni ja hyppään suoraan poikaystäväni syliin ja halaan minkä pystyn. Rasmus rutistaa takaisin.

”Hirveä hirveä ikävä. Oliko sulla yhtään?”
”Arvaa.”
”Tuoksunko hyvältä? Sun suihkusaippuaa ja kuorinta-ainetta käytin.”

Rasmus nuuhkuttaa mun kaulaa ja suukottaakin. Mä hymyilen ja huokaisen syvään.

”Ihana olla kotona.”
”Mustakin.”
”Tehdäänkö nachovuokaa?”
Rasmus naurahtaa puheenaiheenvaihdoksen yllättämänä.
”Mulla on nälkä”, puolustaudun.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.12.19 16:19
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 118
Luettu: 7519

Pikin päiväkirja

Game on
2. marraskuuta 2019
Susanne tekee avaussiirtonsa

Aamurauha helähtää kerralla säpäleiksi. Josefina säpsähtää hereille paniikki kurkussaan, eikä hetkeen tiedä mitä tapahtuu. Käsi hapuilee puhelinta, mutta vilkaisu näyttöön kertoo, ettei siinä kilissyt eikä ainakaan kilise enää herätys eikä puhelu. Aivan varmasti Josefina kuuli —

— ovikellon —

— aikaisin aamulla, joku, kuka, kuka on tulossa kylään? KUKA kyläilee ilmoittamatta lauantaiaamuna kello… yhdeksän. Tasan. Minuutilleen, täsmälleen, tarkalleen tasan yhdeksän.

Vieressään tapahtuvasta räpiköinnistä Josefina päättelee, että hänen poikaystävänsä on herännyt eikä yhtään sen rauhallisemmin kuin hänkään. Peittomytyn lomasta tupsahtaa esiin pörröinen pää, ja ellei Josefina olisi jo loikkaamassa vauhdilla jaloilleen, hän huokaisisi spontaanisti ”söpö” ja pussaisi unista Rasmusta. Nyt ei kuitenkaan tule pussaaminen kuuloonkaan. On liian kiire kiskoa vaatetta päälle ja kipittää ovelle katsomaan kuka heidän luokseen pyrkii.

”Äiti!” Josefina suhahtaa kauhistuneena Rasmukselle, joka ei ole ehtinyt vielä kuin nousta istumaan sängyn laidalle.
”Mitä?”
”Äiti tulee!” hätääntynyt Josefina kuiskii ja sinkoilee ympäri asuntoa siivoamassa kaiken epäjärjestyksen mitä suinkin havaitsee.
”Ai nyt? Tänne? Miksi?”
”Nyt, tänne! En tiedä! Pue! Petaa!”
”En mä ehdi molempia”, nyt Josefinan paniikkitunnelmiin yhtynyt Rasmus puuskaisee ja saa yksiselitteisen vastauksen:
”No pistä edes housut!”

Sitten Josefina onkin jo eteisessä. Ovea hitaasti raottaessaan hän potkii Rasmuksen, jolle yrittää ostaa verkkaisella ovenavaustahdillaan pukeutumisaikaa, tennareita kenkätelineen välittömään läheisyyteen, jotta ne näyttäisivät siltä että ovat olleet edes matkalla oikeaan paikkaan.

”Gmmorrooon!” Josefina tervehtii kaikkea muuta kuin selkeästi artikuloiden.
”Saanko käydä peremmälle?” Susanne Rosengård tiedustelee, suomeksi, eikä Josefina tiedä miksi: onko kielivalinta kohtelias tapa huomioida Rasmuksen olemassaolo vai jotakin muuta?
”Tietysti, mamma.”
Kuinka se kuulosaakin suomen kieleen yhdistettynä niin tanttamaiselta? Mamma.

Susanne astelee arvovaltaisena asuntoon. Yhdellä katsauksella hän näkee lähes kaiken: keittiönurkkauksen, petaamattoman pedin ja sukimattoman mutta sentään jo pukeissa olevan Rasmuksen, ja oven, joka ei voi johtaa muualle kuin tiivisneliöiseen kylppäriin, sillä muuta ei asunnossa ole. Josefinasta tuntuu erikoisella tavalla siltä, kuin äiti olisi astunut keskelle jotakin häneltä kiellettyä, jotakin oikeasti Josefinan omaa, ja mitään aitoa omaansa tytär ei ole vuosikausiin äidilleen raottanut. Ei ainakaan hyvällä menestyksellä.

”Kotoisaa”, sanoi isä aikaisemmalla vierailullaan ja hymyili pehmoisen vekkulisti.
”Kompakti”, sanoo nyt puolestaan äiti, joka tuskin on koskaan asunut itse yksiössä, eikä hymyile (eikä kenelläkään käy kuuna päivänä mielessä kuvailla häntä vekkuliksi). Josefina yrittää juuri parhaillaan kuumeisesti arvioida, onko äidin vaatehuone suurempi kuin heidän yksiönsä.
”Emme tienneet että tulet kylään”, hän sanoo samalla varovaisena.

Tyttöressu saa heti odottamansa sivalluksen.

”Selvästi. Tukastasi päätellen olet vasta noussut.”

Äidillä on aina ollut mielipide Josefinan hiuksista. Nyt Susannella on mielipide myös Rasmuksen hiuksista, mutta sitä hän ei ilmaise nopeaa syrjäkaretta kummemmin.

”Eikö valmennuksesi ala aivan pian?” äiti kysyy.
”Kahdeltatoista”, Josefina vastaa ja tuntee olonsa voipuneeksi.
”Pitäähän sinun lähteä ajoissa, kun et edes pidä hevostasi siellä Sokan siskosten tallissa. Onko sinulla harja ja hiuslenkki? Anna. Istu.”

Lannistuneena Josefina alistuu kohtaloonsa ja istahtaa äitinsä letitettäväksi. Rasmus seuraa näytöstä ja tuntee selvästi olonsa ulkopuoliseksi omassa asunnossaan, mutta tointuu sitten hieman, kun hirmuisen anoppitarjokkaan huomio tuntuu keskittyvän hämmästyttävän äidilliseen hetkeen. Eikö hiusten hipelöiminen olekin hellyydenosoitus? Jos Josefina tietäisi, mitä hänen poikaystävänsä ajattelee, hän huomauttaisi, että hyvähän sen on sanoa kun kiskottavana ei ole oma päänahka. Äidin letittäessä menevät silmät ja korvatkin viiruun.

”Otatteko kahvia”, Rasmus keksii kysyä.
”Otan, kiitos”, sanoo Josefina ja irvistää, kun hiusharjan piikit takertuvat tukevasti takkuun.
”Mm-hm”, äännähtää Susanne Rosengård, ja varmuuden vuoksi Rasmus tulkitsee sen myöntäväksi vastaukseksi.

Aamukahvihetki on omituinen. Susanne Rosengård istuu vaatehuoneensa kokoisessa asunnossa ja ajattelee, että on sittenkin mieluummin siellä kuin raskasrintaisen taloudenhoitaja-sisäkkö-vakooja-mikälieneen herkeämättömän palvelualttiuden ja uteliaisuuden kohteena tämän kyläpahasen mahtitalossa, jolle on annettu jossakin älyttömyydenpuuskassa kansainvälisempi nimi kuin näillä koordinaateilla tarvitsisi. Tässä kyläpahasessa on kovin vähän tekemistä, jos ei tahdo seurustella kuntosalirehkinnän ohessa sen ainokaisen Sokan hupakon kanssa, joka nyt ylipäänsä saa itsensä hereille ihmisten aikaan.

”Joko lähdemme?” Susanne kysyy yhtäkkiä, kun Josefina alkaa hieman myöhemmin näyttää edustuskelpoiselta ratsastusasussaan ja kuriton tukka siivosti letille kiristettynä.
”Sinäkö tulet mukaan?” tytär kysyy yllättyneenä.
”Tahdon nähdä Ulrikan hevosen.”
”Ai.”

Äiti tahtoo nähdä Pikin, ja Pikin äiti näkee. Kaajapurojen talli on sekin Josefinan omaa aluetta, eikä äiti solahda sulavasti sinnekään. Liian fiininä, liian ankarana, liian teräväreunaisena Susanne pistää silmään Kaajapurojen tiluksilla, missä rakennuksetkaan eivät seiso yhtä säntillisessä ryhdissä kuin arvon rouva Rosengård.

”Så. Ulrika fick en idé och köpte ett sto”, äiti toteaa, ei kysy, mutta on ilmiselvää että vastausta edellytetään.
”Ja, hon och Oskar”, Josefina kertoo kiltisti, ja jokin alitajunnasta kumpuava tunteidensotkema ajatus pakottaa hänet olemaan mainitsematta sisarensa nimeä. Varmasti äiti jo tietää Vilhelminan osuudesta, mutta Josefina ei ole valmis keskustelemaan siitä.
”Jasså”, tokaisee Pikin selkälinjaa sivelevä äiti.

Josefina laittaa Grannia valmiiksi käytävällä ja seurailee sivusilmällä, kuinka äiti tutkailee mustaa belgialaistammaa ja yrittää saada sen ratkaisemaan arvoitusta kanssaan. Mikä on saanut Ulrika Rosengårdin hankkimaan hevosen nyt, kaikkien niiden vuosien jälkeen, jotka hän on käyttänyt koirankasvatushupsutukseensa ja itsensä etäännyttämiseen suvun perinnöstä? Oskarista Susanne ei niinkään piittaa. Mies on avoin kirja ja kaiken lisäksi aina moitteettoman hyvissä väleissä veljensä Arnen kanssa, ja kenties hieman yksinkertainen eikä lainkaan juonitteleva.

Tamma on pikkusievä, Susanne myöntää, ja sillä on miellyttävä perustemperamentti. Se on utelias ja ystävällinen. Niin, miellyttävä kuvastaa hevosta oikein hyvin, ja se saa Susannen ajattelemaan yhtä lailla miellyttävää esikoistytärtään.

Vilhelmina on ottanut asiakseen pitää yllä tiiviitä, lämpimiä välejä joka suuntaan. Susannea sellainen epäilyttää, vaikka oman etunsa nimissä hän ei itsekään suosi siltojenpolttelua. Esikoisen tarkoitusperät kuitenkin mietityttävät. Parhaassa tapauksessa Vilhelmina elättelee ajatuksia ratsastusharrastuksen pariin palaamisesta. Ehkä Pikin varsasta onkin tulossa Vilhelminan ratsu, tai ehkä kuopus koulii tammaa itseään isosiskolleen sopivaksi.

Pahimmassa tapauksessa… niin, mitä? Mitä peliä Ulrika ja Vilhelmina pelaavat? Minkä sääntöjen mukaan Piki-pelinappulaa siirrellään ja millaisella pelilaudalla?

Susanne taputtaa pientä mustaa tammaa ja astahtaa käytävälle ilme tutkimattomana.

”Piki ser riktigt fint ut, Josefina”, rouva Rosengård kehuu yhtäkkiä ja hämmentää kuopustaan lisää hymyilemällä lähestulkoon lempeästi. ”Jag skulle gärna se dig rida henne nån gång, även hålla en lektion om du fortfarande sätter något värde på min sakkunskap.”

Omituista kyllä, Susanne on havaitsevinaan kuopuksen katseessa yllättyneisyyteen sekoittunutta… jotakin. Epäluuloa? Ei kai sentään, ei maailman sinisilmäisimmän tyttären mielessä ole sijaa sellaiselle.

Niin tai näin, tytär ottaa tarjouksen vastaan. Susanne hymyilee viileän suopeasti. Sileäntyöskentelyn opettaminen on aina langennut pedantin äidin harteille, kun Arne on keskittynyt esteratsastuksen suuriin linjoihin ja pieniin detaljeihin. On korkea aika verestää muistoja ja tehdä itsestään Josefinalle hyödyllinen. Tyytyväisenä Susanne katsahtaa vielä viimeisen kerran pikimustaa puoliveritammaa ja aprikoi, kuinka Ulrikaa mahtaakaan korveta, kun hänen soma pikku lahjuksensa toimiikin äidin ja tyttären välisen yhteyden tiivistäjänä.

Riippumatta siitä, millä säännöillä Arnen ainoa sisko pelaa, Susannekin on nyt tehnyt ensimmäisen siirtonsa — ja, kiitos kysymättömyydestä, arvon rouvalla on itsevarma olo.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.11.19 12:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 33
Luettu: 1561

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Yllätysvieras
13.-14. kesäkuuta 2019. #seikkailusaksassa #rosengårdit

Yhtenä kuurosateisena iltapäivänä pomo lähettää Rasmuksen ja mut asioille puolestaan. Se sanoo, että joku sen vanha tuttu pitää hakea juna-asemalta, ja koska kukaan muu ei ehdi, se on meidän homma. Me kysytään (tai minä oikeastaan, mutta käytän siihen Rasmuksen henkistä tukea), mistä me tiedetään, kuka me oikein kyytiimme noukitaan, mutta pomo vastaa arvoituksellisesti:
”He’ll know.”

Mystinen kyytiläinen odottaa meitä kuulemma aseman pääovilla. Rasmus ei ole kovinkaan hauskaa spekulaatioseuraa, kun mä yritän matkan varrella ehdotella, kuka kumma tänne on tulossa pomoa katsomaan.
”Eiköhän me kohta nähdä”, se vain sanoo, ja sitten se kysyy, voisinko mä vaihtaa radiokanavaa.

Mua on jymäytetty. Se ei selviä mulle mitenkään ihan heti silloin, kun mä tunnistan tulijan. Isä se on, mun maailman ihanin isäni, ja se on nauravainen ja se halaa mua tiukasti, ja sitten Rasmustakin vähän niin kuin omaa poikaansa. Rasmus ei ole yhtään niin yllättynyt kuin mä, ja sitten isäkin vielä kysyy siltä:
”Josefinako ei toden totta aavistanut mitään?”
Rasmus vilkaisee mua virne toisella suupielellä koreillen. Silloin mä alan päästä jyvälle tästä jutusta.
”Ei tainnut”, mun poikaystävä sanoo sillä tavalla hyväntuulisesti, kuin se olisi onnistunut jossakin, ja onhan se: yhdessä isän ja pomon kanssa se on yllättänyt mut toden teolla.
”No en tosiaan! Mitä sinä teet täällä?” mä kysyn isältä, ja kun me kävellään autolle, se kertoo olevansa oikeastaan matkalla Englantiin hevosenetsintäreissulle, mutta tehneensä välilaskun Saksaan tullakseen tervehtimään meitä ja vanhaa tuttavaansa.

Käy ilmi, että isä on työskennellyt pomon kanssa nuorena kloppina. Illalla ruokailun ja muutaman oluen lomassa ne muistelee vanhoja, ja musta on ihmeellistä kuulla sellaisia asioita mun isästä. Nämä muistot ovat ajalta ennen meidän perhettä, ennen kuin isä meni äidin kanssa naimisiin ja asettui pysyvästi Suomeen. Mä kuuntelen haltioituneena muisteloita vanhoista hevosista, kisamatkoista, palkinnoista ja kilpakumppaneista.

Pomo ja isä ovat mitä ilmeisimmin lietsoneet toinen toistaan kaiken maailman kilvoitteluihin. Miten hassua, mä mietin. Siis se, että mun isäni on työskennellyt nuorena miehenä pomon kanssa ja sitten mun poikaystäväni on ratsastanut pomon leivissä yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, ja nyt me ollaan kaikki tässä. Mun ja Rasmuksen myötä isä oikeastaan tulikin ottaneeksi yhteyttä vanhaan ystäväänsä. Tajuttuaan, että kyseessä oli sama henkilö, hän ei voinut vastustaa kiusausta ja uteliaisuuttaan.

”Ah, and you always had a way with the ladies”, hykertelee pomo, ja mun isäni huiskauttaa vähätellen kättään. ”And then you went and got married.”
”Funny thing to brag about with my youngest sitting right here, but yeah, I guess I did, back then… ages ago. And, yes, then I met Susanne and she had a way with me, so to speak, haha. And you didn’t even make it to the wedding, Dierk”, isä naureskelee, ja mä kohotan yllättyneenä katseen pomoon — sekö kutsuttiin mun vanhempieni häihin? ”No hard feelings. With the amount of shows you competed at back then… nobody was surprised when you didn’t have time to travel to Finland for a wedding.”

Mä olen häkeltynyt. Rasmus virnistää mulle pöydän yli, ja mä olen aika varma, että sekin näkee tänä iltana ihan uuden puolen pomosta. Juuri sillä hetkellä pomo hymyilee, ei aivan humalaisesti mutta vailla terävintä särmäänsä.

”Yeah, well, some of us had to keep riding while others were busy starting a family”, pomo tuumailee, ja mä mietin, onko sillä koskaan ollut suuria rakkauksia elämässään; sellaisia, jotka olisivat saaneet sen edes ohimennen pohtimaan, josko olisi aika asettua aloilleen. Ehkä se on ollut kuten Joachim, joka ei mun arvioni mukaan ole koskaan muuta kaivannutkaan kuin esteratsastusta.

”Seems to me you chose wisely, Arne”, pomo yhtäkkiä hymähtää, ja sen silmät ehkä tuikahtavat mun suuntaan.
”I think so too”, mun isäni sanoo ja rutistaa kevyesti mun hartiaa, ja mä hymyilen sille liikuttuneena.

Musta tuntuu, ettei pomokaan nyt mitenkään kovin tyytymätön ole elämäänsä, mutta ennen kaikkea musta on ihana tietää, ettei isä ole harmissaan perhe-elämän valitsemisesta. Meistä: Vilhelminasta, Alexanderista ja minusta, ja äidistä, vaikka se aina tuottaakin isän mukaan sille harmaita hiuksia enemmän kuin kukaan meistä muista.

Seuraavana päivänä isäkin ratsastaa. Me keräännytään joukolla katselemaan, kuinka vanhat (melkeinpä muinaiset!) työkaverukset ratsastavat taas yhdessä. Pomo on laittanut isän Donovanin selkään ja ratsastaa itse Pupulla, ja oikeastaan mullakin olisi Pisanji hypättävänä ja Rasmuksella Lady, mutta ne me ehditään myöhemminkin. Juuri nyt katseleminen on mielenkiintoisempaa.

Vanhat sedät eivät vaikuta tippaakaan vanhoilta, kun ne intoutuvat testailemaan nuoria hevosiaan. Hypyt ovat lennokkaita ja välillä raikaa nauru ja välillä erikieliset, kepeästi lausutut kirosanat.

”So, what do you think”, pomo kysyy ratsastuksen lopuksi mun isältä.
Isä taputtaa Donovania mietteliäänä.
”Might make a nice eventer, this one”, se pohdiskelee ääneen, ja mä muistan Vilhelminan sanat: isä on höpsähtänyt lisää — ensin poni ja nyt kenttäratsastus.
Mä kallistan päätäni. En ole ajatellut sitä lausahdusta kovinkaan paljon sen jälkeen, kun lopetin arkisen kuulumistenvaihtopuhelun sisareni kanssa, mutta nyt kun mä näen isän ratsastamassa pomon hevosia, ajatus pulpahtaa mieleen.
“Onkohan isällä kuudenkympin villitys”, naurahdan vähän kummissani Rasmukselle.
“Hä?”
“No kun se osti ensin sen ponin ja nyt etsii kenttähevosta.”
“Luuletko sä, että se ostaa Novan?” Rasmus havahtuu ihmettelemään, enkä mä tiedä, onko se ajatuksesta iloinen - sittenhän Donovan olisi Suomessa ja me nähtäisiin sitä jatkossakin, mutta toisaalta se saattaisi matkata isän mukaan kesken kauden.
“En mä tiedä”, äännähdän ajatuksiini uponneena, mutta jatkan vielä: “Se on kuitenkin menossa sinne Englantiin koeratsastamaan hevosia.”

Onneksi isä ei kuitenkaan ole lähdössä ihan heti. Mä olen iloinen, kun se kertoo tulevansa mukaan seuraavan päivän kisoihin ja lähtevänsä vasta sieltä matkoihinsa. Bramschen kilpailut ovat mun ja Grannin ensimmäiset täällä Saksassa. En olisi minä, ellen olisi hermostuksissani siitä. Isän seura on rauhoittavaa ja mä toivon, että sen läsnäolon vaikutus on yhä riittävän voimakasta, että mä kykenen sen herättämän tyyneyden turvin tekemään järkeviä valintoja ratsastaessani puhisevaa Grannia esteeltä toiselle.

» Arnen näkökulma (luku 2: Vanha ystävä)
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.06.19 12:03
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 118
Luettu: 7519

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ylen tärkeää väkeä
26. toukokuuta 2019 - #springcircus #rosengårdit

Viinilasi kädessään Arne Rosengård sai ideoita. Susanne-vaimon silmät häilähtivät viileän tietäväisinä miehen suuntaan, kun tämä Kastanjan kartanon ruusupuutarhaan katetun VIP-pöydän ääressä istuessaan erehtyi näyttämään liian kiinnostuneelta ympärillä tapahtuvasta sirkuksesta. Kenttäratsastusta näki harvoin, jos ei varta vasten sen perässä matkannut. Hevosurheilu kaikissa muodoissaan oli lähellä koko Rosengårdien suvun sydäntä, ehkä muutamaa tummanpuhuvaa villapilveä lukuunottamatta, ja vastahakoisesti Susanne myönsi, että hän olisi keksinyt huonompiakin tapoja viettää kesää kohti taittuvaa toukokuun päivää. Silti — tämä oli väärä paikka ja hetki saada ideoita.

”Tämä kenttäratsastus on kyllä viihdyttävää”, Arne tuumasi. ”Ja miten mukavaa on viettää aikaa koko perheen kanssa.”
”Paitsi Alexanderin”, piipitti Josefina.

Kuopusrukka koki olonsa mahdottoman epämiellyttäväksi. Totta kai hänestä oli ihanaa ehtiä hyvästellä perheensä kunnolla; yhteinen viikonloppu olisi viimeinen ennen Josefinan ja tämän poikaystävän lähtöä kesätöihin Saksaan. VIP-aitiossa patsasteleminen vain ei ollut Josefina Rosengårdille luonteenomaista toimintaa. Levottomana tyttö pälyili välillä ympärilleen, peläten, että tutut niin Purtseilta kuin Auburnistakin tuijottaisivat häntä silmät sirrillään ja uskoisivat varauksetta hänen pitävän itseään ja perhettään muita parempana.

”Niin, Alexander, tosiaan. Kiireinen uraohjus”, Arne naurahti, ja sai osakseen hivenen pahansuovan katseen vaimoltaan, joka oli ainoasta pojastaan ja tämän kilpaurasta niin ylpeä, ettei juurikaan sietänyt tähän kohdistuvaa vitsailua. Alexander, kartanon keskimmäinen lapsi, oli sentään sisaruksista ainoa, joka hyödynsi saamansa resurssit ja lahjakkuutensa ja tavoitteli mainetta ja menestystä eikä vain haaveillut ja viettänyt mukavaa elämää. Josefinan kesäretkeen Susanne suhtautui juuri siten: haaveellisena, hevosurheilun maustamana matkana, jolla oli alku ja loppu. Tytössä ei ollut sisua ja halua pyrkiä enempään. Suloinen ajanvietto ihastuksenkohteen kanssa oli sitä, mihin Josefina pystyi. Susanne oli vähällä huokaista tyytymättömänä syvään.

Vilhelmina sen sijaan oli tyytynyt hiljaiseen, tasaiseen perhe-elämään, jota ei kukaan muu koskaan muistaisi, kun esikoistyttärestä aika jättäisi. Susanne katseli miehen ja lapset kotiin jättänyttä naista, omaa tytärtään, ja ajatteli, että Vilhelmina oli valinnut saman kohtalon kuin hän itse aikanaan. Hyvän miehen, miellyttävän elämän ja pari–kolme lasta joita vaalia ja joiden vuoksi sysätä oma kunnianhimonsa syrjään.

Ehkä valinta osoittautuisi Vilhelminalle onnistuneemmaksi kuin Susannelle. Ehkä Vilhelminan mies todella olisi hyvä mies. Susanne katseli Arnea ja tunsi, tahtomattaan, katkeruutta keskellä kesäistä päivää.

Arne Rosengård oli syventynyt jutustelemaan perheen tytärten kanssa. Sitä piirrettä Susanne oli yrittänyt miehessä arvostaa: ihmisläheisyyttä ja ehdotonta omistautuneisuutta omille lapsilleen. Toisinaan arvostaminen oli ollut helppoa. Ihmisläheisyys oli kuitenkin johtanut miehen kyseenalaisiin seikkailuihin, yhdenlaisiin ideoihin, ja se yhdessä  lasten huomioinnin kanssa oli johtanut vaimon laiminlyöntiin.

Arnen katse lipui vesiesteelle, ja Susanne tunnisti pilkahduksen silmissä. Se oli aina ollut ensimmäinen hälyttävä merkki uudesta ideasta. Katse oli sekoitus uteliaisuutta, innostusta ja intohimoa. Tällä kertaa intohimo ei kuitenkaan kohdistunut ihmiseen, naiseen, mistä Susanne ei jaksanut edes olla hyvillään, sillä eihän sellainen hyvittänyt mitään. Poikkeus sääntöön ei tehnyt muuta kuin alleviivannut säännön olemassaoloa. Arnen sääntö: viehäty, rakastu, rakasta ja sitten joko lakkaa rakastamasta ja unohda tai jatka rakastamista ja oleta, että se on vaimollesi okei, koska rakkaus kuuluu elämään.

Kenttäratsastus. Siinäkö Arnen uusi intohimo? Susanne tuhahti. Vanha mies etsimässä villityksiä, jotka saisivat hänet vielä kerran tuntemaan olonsa viriiliksi ja huimapäiseksi. Sellainen mies oli aina ollut, aina etsimässä uusia endorfiinikoukkuja.

Susannekin käänsi huomionsa vesiesteelle,  seurasi kirjavan hevosen etenemistä, ja tiesi Josefinan katsovan kaikkein tarkimmin. Tyttären poikaystävä Rasmus Alsila oli hetken aikaa koko Rosengårdien perheen huomion keskipisteenä, Vilhelminankin, joka oli tullut nauttimaan hevosurheilusta, lapsivapaasta ja kenties viinilasillisesta tai kahdesta. Rasmus Alsila ja Bran-ratsu saivat Vilhelminan hetken aikaa aidosti katsomaan sitä hevosurheilunäytöstä, mutta sitten esikoistyttären kiinnostus palasi entisiin kapeisiin uomiinsa. Hevoset eivät koskaan olleet olleet tyttärelle yhtä tärkeitä kuin muulle perheelle. Vilhelmina pahoitteli ja poistui pöytäseurueesta naistenhuoneen verukkeella hillityn uteliaisuuden ohjastamalle tutkimusmatkalle. Auburnin kartano herätti naisessa mielenkiintoa enemmän kuin kenttäratsastus.

Istumapaikka vapautui. Susannen tympeää katsetta uhmaten Isabella Sokka liittyi pöytäseurueeseen emännän roolin mukanaan tuoden. Susanne hymyili kylmän tervehdyksen ja katseli sitten maastoradan näkyvää osaa osoittaakseen, ettei ottaisi osaa tähän keskusteluun pakollista kohteliaisuutta enempää. Se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi kuunnellut tarkkaan.

Kilpa-asuinen Isabella halusi tietää, viihtyivätkö vieraat ja miellyttikö palvelu. Josefina kiitteli nöyränä, Arne hurmaavasti, ja Susannen teki äkillisesti mieli kuristaa koko charmantti ukko. Kuinka se kirveli: muistaa, kuinka puoleensavetävää oli miehen viehätysvoima. Eikä Arne edes sortunut flirttailuun, sillä Isabella Sokka oli lähempänä Arnen tytärten ikää kuin miestä itseään, ja kaiken lisäksi sukua. Luoja yksin tietää, että moni muu asia miehen maun ulkopuolelle ei sitten rajautunutkaan. Susanne soi itselleen sen, että kitkerä ajatus siitä kylätoimikunnan homssuisesta hortonominaikkosesta sai kohota hetkiseksi pintaan. Viisitoista vuotta oli kartanonisäntä rakastanut sitä naista, välillä enemmän ja välillä ei juuri lainkaan. Susanne oli jo kylliksi viisas ollakseen sotimatta tuulimyllyjä ja hortonomihutsuja vastaan, mutta hävettävän monia raivokkaita itkunpuuskia tilanteen hyväksymiseen oli tarvittu.

Hyväksyminen ei poistanut katkeruutta, ja sitä lievittääkseen Susanne Rosengård antoi itselleen luvan loukata miestään myöhemmin. Ymmärrät olevasi liian vanha Sokan heitukoille, muttet kenttäratsastajaksi. Susannella olisi aikaa hioa sanoja terävämmiksi, ennen kuin hän sanoisi ne ääneen. Sen ajatteleminen teki rouvan olon julman tyytyväiseksi.

Niin teki ympäristön havainnointikin. Susanne Rosengård kiitteli itseään tarkkanäköisyydestä, joka oli hänen parhaita luonteenpiirteitään, vaikkakin rouvan itsensä tietämättä kenties kitkeryyden sävyttämä ja siten tulkintoihin asti edettäessä vinoutunut. Pahansuovasti Susanne oli pistänyt merkille Isabellan syrjäkareiden suunnat, kun tämä pistäytyi aina kilpailukiireiltä ehtiessään jututtamassa VIP-vieraita. Oliko tämän hupakon todella yhtä mahdoton peitellä ihastuksiaan kuin Arnen? Susanne antoi omankin katseensa lipua huomaamatta VIP-aition pakolliseen nousukaslisäykseen. Kuinka hyvin autokaupoilla mahtoi tienata? Kylliksi ostaakseen viehättävä-statuksen Isabella Sokan skaalassa? Vaikka ehkä siihen ei tarvittu sitäkään vähää.

”Mielenkiintoinen laji”, Arne kehui Isabellallekin autuaan tietämättömänä siitä, miten hänen vaimonsa kiehui viileän ja tyynen pinnan kätköissä.

Susanne otti sen merkkinä: oli hänen aikansa liittyä keskusteluun.

”Niin”, ylväsryhtinen nainen sanoi ja katsoi huolitellun kiintyneesti miestään. ”Luulenpa, että miehessäni on, hmm, syttynyt palo lajiin.”

Susanne asetti kätensä Arnen käsivarrelle. Ele oli hieman hellä ja aavistuksen verran omistava, muttei liiaksi kumpaakaan, jottei lopputulemana olisi mielikuvaa heiveröisestä tai mustasukkaisesta vaimosta. Susanne oli ollut mustasukkainen aina, mutta sellaisen piirteen paljastaminen avoimesti olisi ollut hirvittävä heikkoudenosoitus.

”Todellako?” hymähti Isabella Sokka, ja Arne naurahti jo ennen kuin nainen jatkoi: ”Näemmeköhän myös teidän sukunimeänne jatkossa kenttäratsastuksen osallistujalistoissa?”

Arne huiskautti leppoisasti kättään, ja Susanne tarkkaili miestään sivusilmällä. Mies ei vaikuttanut tippaakaan hiprakkaiselta, vaikka Susannesta tuntui että tämän täytyi olla sitä edes hieman — haaveilla nyt selvinpäin kenttäratsastuksesta! Pesunkestävä esteratsastaja! Vaikka oliko Arne lopultakaan pesunkestävä. Yhtä kaikki, Arnen ulosanti oli sulavaa ja hurmaavaa ja sillä tavalla lämminhenkistä, ettei Susanne itse koskaan sortunut sellaiseen. Siksi kai Arnesta niin kovasti pidettiin. Mies osasi olla niin tavallinen.

”Tässä iässä sitä tiedostaa, ettei uusien asioiden kokeilemiseen ole rajattomasti aikaa”, Arne tuumasi. ”Kyllä nyt on viimeiset hetket, jos aion ikinä itse kouluttaa kenttähevosen.”
”Aivan alusta astiko?” kysyi Isabella Sokka ja hymyili — vaikuttuneena vai vanhaa höperöä miestä säälitellen?
”Niin, hmm, kenties. Nuoret hevoset ovat aina olleet sydäntä lähellä. Ja nuoret, muutenkin. Meidän lienee aika etsiä Rasmus käsiimme ja onnitella kilpailusuorituksesta. Onnea omaan kilpailupäivääsi”, Arne toivotteli lämpimästi, ja hänen seurueensa naisväki nyökytteli kohteliaat vahvistukset toivotukselle, vaikka Susannelle oli toki yhdentekevää, olisiko Sokalla matkassaan onnea vaiko epäonnea.

Ja hah, onnitella nyt Rasmus Alsilaa, Susanne ajatteli, kun heidän seurueensa siirtyi yksissä tuumin etsimään ratsukkoa. Mistä? Tämänpäiväisestä suorituksesta? Tuskinpa sentään, sehän oli ollut surkea. Eilisestä? Alle metrisiä esteitä. Toissapäiväisestä? Arvostelulajit olivat arvostelulajeja.

Susanne katseli nuorimmaistaan, joka näytti mahdottoman pihkaantuneelta mielitiettynsä välittömään läheisyyteen päästyään. Ah. Kenties Alsilan kloppia sietäisi onnitella siitä. Niin kauan kuin pojalla oli ote vauraan ratsukartanon perilliseen, oli olemassa myös jonkinlainen toivo niistä resursseista, joiden turvin Alexander jo toteutti kunnianhimoaan. Susanne kohtasi pojan katseen ja hymyili, mutta epäluulo eli hänessä vahvana. Niin oli ollut aina, eikä ikä ollut lievittänyt sitä piirrettä lainkaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.05.19 10:44
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 118
Luettu: 7519

Takaisin alkuun

Siirry: