Kellonaika on nyt 14.08.20 17:54

7 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Hanamisikermä
4.-10. toukokuuta 2020
#hanamiweek #rosengårdit #raapale

Maanantai

Epämääräinen jännitys on vaivannut Josefinaa koko matkan ajan ja vielä perilläkin. Vatsanpohjassa painona vellovaan tunnemyttyyn sitoutuu monta asiaa: matkajärjestelyt, Cella, omituinen tunne isän ja äidin välisistä hiljaisuuksista. Jännitys kuitenkin yltyy yltymistään, ja hetkeä ennen Rasmuksen arvioitua saapumisaikaa Josefina tuntee olonsa pahoinvoivaksi.

On ollut kamala ikävä poikaystävää, mutta mielessä pyörivät kaikki selvittämättömät omituiset tunnelmat, joiden todellisuudesta Josefina ei enää ole varma. Onko hän kuvitellut heidän välisensä kireyden?

Rasmuksen vihdoin saapuessa Josefina ryöpsähtää pala kurkussa halaamaan häntä. Se tuntuu tutulta.
"Onko sulla ollut noin ikävä mua?" Rasmus kysyy aivan korvanjuuressa ja pussaa hänen poskeaan.
"On."
"Mullakin on ollut."

Ne ovat tärkeitä sanoja.

*******

Illalla Joachim tuppautuu heidän huoneeseensa. Miestä ei vaivaa tippaakaan se, että hänen ryskätessään peremmälle Josefina on juuri tullut suihkusta. Pelkkään pyyhkeeseen verhoutunut  tyttö kerää vilkkaasti itselleen vaatteita ja pujahtaa kylpyhuoneeseen pukeutumaan.

Huoneesta kantautuu Joen taukoamatonta puhetta.

"Man, I just had to see this fancy palace. Here, have a beer. Rrrrasmus, you lucky dog, you've got yourself a potential Sugar Daddy-in-law! The man must really like you. No-no, seriously! Here you are, fancy hotel rooms, decent stallions and - ah, Josie, so good to see you! As pretty as ever."
"She's missed you", Rasmus, se ruoja, kielii.
"Aw. I've missed you too."




Mitä sitten tapahtui?:
kirjoitettu yhdessä Pölhön kanssa
Oliko kuvaavampi termi “huuli pyöreänä” vai “hymy pyllyssä”, siinäpä vasta pulma. Kumpainenkin kuitenkin kuvasi hyvin osuvasti Amelien tunnetilaa hänen taluttaessaan pärskyvää Uulaa käsihevosalueelle, pään kääntyillessä kuin väkkärä hänen ihmetellessä ympäristöä. Juu, kyllähän hän hulppeuteen oli Dzelzainissakin turtunut, ja turtumuksesta siinä nimen omaan olikin kyse. Uudessa paikassa kaikki näytti aina, poikkeuksetta, hienolta ja jopa paremmalta. Tuntui raikkaalta tuulahdukselta päästä välillä pois linnalta, jonka jokaisella sielulla tuntui olevan enemmän tai vähemmän ongelmia. Joko muiden, itsensä tai hevosensa, mutta ongelmia joka tapauksessa. Ongelmia, jotka jostain kumman syystä tuntui hyvältä kaataa joukolla Amelien niskaan. Vaikka hän olikin “vain” tallityöntekijä, ei ainakaan näin äkillisesti muistellen työsopimuksessa lukenut mitään yhteisenä sylkykuppina olemisesta. Vai kuvittelivatko kaikki, että koska Amelie nyt vain sattui olemaan aina niin iloinen ja päällisin puolin kestopositiivinen, hän kestäisi muiden tunteiden purkualustana? No ei kyllä kestä. Eikä tuo kyllä rehellisesti sanottuna ollut kovin positiivinenkaan, enää ainakaan. Vuodet Iivari von Hoffrénin alaisuudessa olivat vaatineet veronsa.

Mutta nyt elämässä oli kääntymässä ehkä uusi sivu. Amelie seurusteli ensimmäistä kertaa ihan vakavissaan, vaikkakin ironisesti toinen puolisko oli niin epävakava kuin ikinä pystyi olemaan. Myös ratsastusura oli saanut aivan uutta vauhtia: Dzelzain sponsoroi nuoren naisen kisauraa, ja olkootkin se sitten sitä että ehkä Vitaliya vain sääli Zeniin jumittunutta esteratsastajaa, ei tilaisuudesta voinut olla kuin kiitollinen. Ilman sponsorointia Amelie ei olisi nytkään astelemassa Ruotsin maaperällä ensimmäisissä isoissa kilpailuissaan sitten viimevuotisen Power Jumpin.

Normaalisti Amelie olisi erittäin, ellei enemmänkin, jännittynyt. Nyt hän oli vain kohtalaisesti, sillä tavalla normaalin ihmisen tasolla. Treenit olivat menneet Uulan kanssa hyvin, ja kisojen yleistunnelma oli yllättävän rento ottaen huomioon niiden mittakaavan. Amelie ei ollut tuntenut kertaakaan oloaan arvostelluksi, ei itse kisapaikalla saati Stall Falkencreutzin tontillakaan. Tai ehkä hän oli vain niin hyvällä tuulella itse, ettei huomannut negistelyä. Tiedä siitä sitten.
Amelie näki jonkin verran tuttuja kasvoja  alueella, mutta nimenomaan tuttuja, ei ystävien. Hän ei ollut niinsanotusti piireissä: valmennuksissa ja kisoissa oli tullut tutustuttua ihmisiin, mutta pahemmin Amelie ei ollut kenenkään kanssa ystävystynyt. Ei hänen eristäytymiseensä ollut mitään erityistä syytä: kunhan ei vain ollut jäänyt pitämään yhteyttä. Se hieman harmitti, mutta toisaalta työpäivät olivat Zenissä pitkiä, vielä pidempiä kun siihen lisättiin oma valmentautuminen. Ei siinä varmaan ehtisikään ystävien kanssa humputtelemaan.

Silti Amelie ilahtui saadessaan tervehdyksen vastaantulevalta naiselta. Brunette ei heti ollut saanut mieleensä, kenelle mahdollisesti nyökkäsi takaisin. Hevonen oli tuntematon, eivätkä kasvotkaan yhdistyneet heti keneenkään erityiseen. Amelie kelasi läpi menneitä tapahtumia: epäonnistunut estevalmennus Orange Woodissa, Seppeleen viimeisin valmennus, haku mukaan samaiseen valkkarinkiin… Hei. Hetkinen! Jusu joku, Rosengård? Mikäköhän hänen oikea nimensä nyt olikaan... Amelie muisti vain Jusun, koska hänen ensimmäinen ratsastuskoulun kisaponikaverinsa oli ollut ruunikkoa hepoa taluttavan nimikaima.  

Hymy ylettyi korvasta korvaan. Amelie oli mielissään siitä, että oli jäänyt jonkun mieleen. Hän piti itseään vähäpätöisenä pyrkyrinä, feikkikisaajana. Sellaisena joka kuvitteli olevansa parempi kuin olikaan, ja tunki nenänsä luokkiin joihin tasoisellaan ei ollut asiaakaan… Kyllä, kahden vuoden takainen törttöily Power Jumpissa Zirafen kanssa löi yhä lyttyyn. Toisaalta Seppeleen valmennuksissa ratsastus oli sujunut ihan mallikkaasti, ja toivottavasti Rosengård oli nähnyt Amelien kiitämisen laina-ahaltekellään viime kesänä Auburnissa. Sillä suorituksella hän tsemppasi itseään aina, kun muisto Zirafen radasta oli livahtanut mieleen.

Mutta kylläpä Amelieta hävetti, ettei hän muistanut toisen etunimeä. He olivat varmasti osuneet useamminkin samoihin kisoihin, ja olivathan nuo nykyisin samassa valmennusrenkaassakin.

Tuttuun tapaan Amelie puntaroi ajatuksiaan vain hetken, kunnes teki päätöksensä. Hän huitoi käsihevosalueen reunalla puhelinta räpeltävän Fricin  luokseen, vaihtoi nopean suudelman ja lykkäsi ruskeat ohjat pojan käteen.
“Taluttele Uulaa hetki, mulla on yksi juttu.”
Ennen kuin häkeltynyt Fric ehti väittää vastaan tai esittää lisäkysymyksiä, Amelie lipesi jo pois. Hän marssi suoraan Jusuksi muistamansa tykö, heilautti kättään ja hymyili.

“En tiedä muistatko mua, mutta ollaan samassa valkkarenkaassa. Amelie Chaput.”
Amelie esitteli itsensä, odottaen kuumeisesti saavansa tietää toisen oikean nimen. Hän ei turhia kierrellyt: paikoittaisen epävarmuutensa Amelie kompensoi heittäytymällä tilanteisiin ennen kuin ehtisi hannaroimaan. Niin hän oli Hannaby Hanami Week:in osallistujalistoillekin päätynyt.

“Kaunis hevonen sulla, onko oma? Muistaakseni sulla oli valmennuksissa mukana toinen, mut voi olla että muistelen vaan ihan höpöjä...”
Niin Amelien tapaista. Hän oli perinyt sosiaaliset kykynsä selkeästi ranskalaiselta isältään perisuomalaisen äitinsä sijaan. Hyvä niin.

Toinen tyttö oli pysäyttänyt hevosensa ja näytti omituisen typertyneeltä siihen nähden, että oli itse osoittanut nyökkäyksellään tunnistaneensa Amelien. Kas kun keskustelun toinen osapuoli ei varsinaisesti ollut perinyt sosiaalisia kykyjä keneltäkään: ei loputtoman mukavana pidetyltä ja arvostusta siellä sun täällä nauttivalta isältään eikä tilanteen kuin tilanteen tasalla pysyttelevältä, kylmän viileältä mutta halutessaan aivan taianomaisen kohteliaalta äidiltäänkään. Jos tuolla hapanilmeistä hevosta pitelevällä tytöllä oli joskus ollutkin kyky reagoida nopeasti sosiaalisiin tilanteisiin, se oli vuosien mittaan hiipunut ja tukahtunut.

Kohteliaaksi hänet oli kuitenkin kasvatettu, ja hevosen kehuminen lisäksi sulatti aina pintajään, ja niinpä pitkänhuiskea tyttö tokeni vastaamaan:
“Hei… Amelie? Muistan toki, sinulla on kaunis hevonen, olen nähnyt… näin äsken, tunnistin sen.”

Hento puna kohosi Rosengårdin neidin poskille, kun hän ymmärsi taas kompuroivansa sanoihinsa. Äsh! Nyt piti keskittyä. Mitä kaikkea Amelie Chaput olikaan kysynyt? Hevosesta. Hän oli kysynyt hevosesta, ja, oi ei, oi voi, nimi piti kertoa, piti itsekin esittäytyä.

“Josefina, umm, Rosengård.” Sukunimi lisättiin niin kuin pakolliset pahat lisätään, hieman viivytellen, hieman pitkin hampainkin kenties. “Luhdan valmennuksissa käyn lainaratsulla. Tämä hevonen on omani. Granni on ollut mulla kolmevuotiaasta asti. Siis siitä kun hevonen oli kolme; itse olin tietysti vanhempi.”
Rusotus Josefina Rosengårdin kasvoilla syveni ja kasvojen ilme kävi harmistuneeksi, ennen kuin ratsukartanon tytär sai tunneilmaisunsa taas hallintaan. Ah! Hänen klassinen virheensä! Selvittää nyt sellaisia itsestäänselviä asioita. Sen verran Josefinassa oli kuitenkin äitinsä perimää, että häpeän ja harmin varjot kasvoilla jäivät lyhytikäisiksi. Pian tyttö oli taas yhtä kohteliasta, hillittyä ja hallittua naamiota, kuten hänellä oli tapana.

Amelien tapa nyökytellä toisia kuunnellessa paljastui viimeistään nyt. Hän katseli Grannia, antoi toisen selittää. Enimmäkseen tuo kuitenkin nautti missionsa täydentymisestä: Josefina. Josefina “Jusu” Rosengård. Nyt kun nimi lausuttiin ääneen, Amelie ihmetteli miten ei ollut voinut muistaa. Kasvomuisti hänellä oli erinomainen, nimimuisti, ei niinkään.

“Näin mä vähän päättelinkin,” Amelie totesi hymyssäsuin ikäkorjaukselle. “Minkä ikäinen Granni on sit nyt? Mihin luokkiin ootte tulossa?”
Kysymystykitys alkoi heti, mitäpä sitä suotta kiertelemään. Amelien sisällä asui pieni Ulla Taalasmaa, eikä hän sitä pahemmin peitellyt — uteliaaksi syntynyt, luultavasti aikanaan myös kuolisi uteliaana. Ja ehkä sen vuoksi, myös. Ellei sitten ehtisi rämäilemään itseään hajalle villillä ratsastuksellaan ennen sitä… Zenin klassisuus oli hieman hillinnyt Amelien päätöntä ratsastustapaa, mutta vai hieman. Edelleen hän oli se, joka radalla painoi tykinkuulana vauhti korjaa virheet-asenteella niin että valmentajien silmiä kirveli katsoa.

Kyseleminen kuitenkin oli ehdottomasti oikea tapa lähestyä Josefina Rosengårdia, sikäli kun tahtoi ratsukartanon kuopuksesta mitään irti saada. Omatoimisesti tyttö oli niin kovin onneton keksimään puheenaiheita etenkään vieraiden kanssa, ja joskus tuttujenkin, etenkin jos ei voinut puhua hevosista. Nyt ongelmaa ei ollut: Josefinalle tarjoiltiin valmiit kysymykset, ja vieläpä Granniin liittyvät.

”Granni kääntyi seitsenvuotiaaksi”, Josefina kertoi ja rapsutti vähän hevosta, joka näytti jo aivan viimeistä piirtoaan myöten pitkästyneeltä paikallaanseisoskeluun. ”Me hypätään sen kanssa tällä kaudella, ja täälläkin, metrikahtakymppiä ja kolmekymppisiä.”
Mielessä häilyi halu udella takaisin, mutta sitten Josefina ei kuitenkaan saanut sanoja suustaan. Nolotti, mutta ei onneksi kauan, sillä Amelie ryhtyi jo kuljettamaan keskustelua eteenpäin.

“Mulla ei edes ole omaa kisahepoa, poni vain. Toi Uula on mun työnantajan hevonen,” Amelie sanoi ja nyökkäsi kohti pilkkutammaa joka askelsi keveästi Fricin vierellä.
“Ja toi sälli tuossa vieressä on Fricis, mun poikakaveri slash työtoveri.”

Josefina näytti ensin vähäsen vaikuttuneelta – Amelie ratsasti työkseen! – ja sitten hämmentyneeltä, sillä sellainen helppous jolla keskustelukumppani ihmissuhteitaan selvensi, oli Josefinalle itselleen vierasta. Taivaan vallat! Eikö vain hän itse ollut seurustellut jotakuinkin kaksi vuotta ja jo asunutkin aika monta kuukautta kimpassa unelmaisen kilparatsastajapoikaystävänsä kanssa, kiertänyt tämän kanssa ulkomaita myöten, ja eikö hänelle silti tuottanut aina vaikeuksia sanoa kenellekään ääneen, että siinä toden totta oli hänen kumppaninsa. Hiisi vieköön, Rasmuksen hevosenhoitajakin luuli heitä sisaruksiksi.

”A-ai! Uula on todella suloinen, ihana väri, mulla on vain näitä ruunikoita ja – ja yksi musta”, Josefina sitten höpötteli yhä hevosista, mikä oli helpompaa kuin kasuaali rupattelu poikakavereista. ”Vaikka Granni vain on mun oma.”

Itseään karaisten Josefina sitten päätti kuitenkin keksiä itsekin edes jotakin kysyttävää, sillä olihan sentään hänelle aivan tuttu luonnonlaki, että ennen pitkää keskusteluilla oli tapana hyytyä ja käydä jähmeiksi, mikäli osapuolten panokset eivät olleet laisinkaan tasapainossa keskenään. Hän vilkaisi taas Uulaa ja – ja – ja… Fiikusta? F-jotakin, kaikessa jännittämisessä se taisi mennä ohi.

”Missä luokissa te kilpailette? Kilpaileeko sinun poikaystäväkin?” hän tiedusteli nimeä välttäen ja havaitsi, ettei p-sana tuntunut yhtään niin vaikealta lausua kun sillä viitattu kohde kuului jollekin toiselle. Ja kun hän oli kerta päässyt vauhtiin ja esittänyt sangen ansiokkaita kysymyksiä, hän täydensi sarjaa vielä yhdellä: ”Onko ponikin täällä mukana? Voi, mä pidän poneista kovin, vaikka en kyllä kovin pienillä voi itse ratsastaa.”

Naurahdus karkasi Amelien suusta ennen kuin sitä ehti estää. Ensinnäkin mielikuva Knutista, hänen lihavasta töpöhäntäisestä ponistaan, tässä ympäristössä… Ja sitten kun siihen päälle heitti vielä ajatuksen Fricistä kisavermeissä. Aika kääntyisi ennemmin kulkemaan takaperin kuin Fric nähtäisiin ainakaan esteradalla!
“Haha, ei onneksi. Knut on entinen ratsastuskouluponi, se on enemmän sellainen ikuisuusprokkis ja halikaveri. Kuten myös Fric. Ei se ainakaan näissä lajeissa kilpaile, luottoratsuilla välillä pomon painostaessa saattaa käydä skill at arms- tai joustausturnauksissa. Enemmän mua nää kisatouhut kiinnostaa, Fric brassailee ihan muilla asioilla.”
Se oli totta, mikä hämmensi kaikkia Fricin tuntevia. Aluksi nuori mies ei ollut lainkaan kiinnostunut hevosista, mutta muutamassa vuodessa hänestä oli kasvanut ihan kelpoinen tallipoika ja klassinen ratsastajakin. Kyllä se sokeakin kana joskus jyvän löytää.
Josefina vastasi naurahdukseen naurahduksella ja maalaili puheen perusteella mielikuvia haliponista, kenties hieman pyylevästä tai vähintäänkin pyöreälinjaisesta, ja ajatteli, että sellaisella olisikin varmasti miellyttävä harrastella vaihteeksi. Oli kai karmaisevan itsekästä olla harmissaan siitä, että omat ratsut olivat toinen toistaan virtaviivaisempia ja ennen kaikkea tavoitteellisempia, kun samassa maailmassa moni muu olisi antanut vasemman jalan varpaansa puhtaasta juomavedestä ja riittävästä ravinnosta. Kyllä Josefina tiesi, että hän oli onnekas, mutta ei osannut olla tuntematta ratsastusharrastustaan ajoittain painolastiksi. Hänellä ei ollut koskaan ollut oikeastaan mahdollisuutta vain harrastella, aina oli pitänyt edetä, ja aina esteratsastuksessa (no, ehkä lähinnä koska kukaan ei ollut koskaan tarjonnut hänelle sellaisia eikä hänen omaan mieleensä ollut juolahtanut tehdä ratsastamisesta toisenlaista kuin se perheen muille jäsenille oli).

Silmiään räpäytellen Josefina kuunteli keskustelukumppaniaan, joka tuosta noin vain tipautteli keskusteluun hänelle täysin vieraila ratsastuslajeja. Nolotti vähän, kun ei tiennyt yhtään, mitä tarkoitti jous-taus-tur-naus. Ja kehtasiko Josefina “Ujopiimä-Jusu” Rosengård kysyäkään? Ehei, ei tietenkään, sillä eihän omaa tietämättömyyttään sopinut myöntää. Hän vain teki mitä parhaiten osasi: hymyili kauniisti ja nyökäytti vähän päätään.

“Onko sulla millainen tiimi täällä mukana, tai siis, kisaaksä omissa nimissä, tallin tai sponsorin?” Amelie palpatti, tajuten heti perään millainen utelias nuuskija oli. Sietäisi hävetä. Hän oli jutellut Josefinan kanssa vasta muutaman minuutin, ja kohta tuo penkoisi varmaan jo toisen sukusalaisuuksia esille jos ei hillitsisi itseään. Jos Amelie ei olisi hevosalalla, hänestä olisi tullut loistava journalisti. Tutkiva, nuuskiva, ärsyttävä journalisti.

“Sori tää puhetulva, mä oon ollut vissiin liikaa omissa piireissä kun innostun näin uusista ihmisistä… Pitäis vissiin käydä munkin joskus ulkona, heh.”
Kömpelö anteeksipyyntö ja vielä kömpelömpi paikkaus. Seuraavaksi Amelie tajusi kuulostavansa yksinäiseltä hiirulaiselta, jota hän paikkasi lisäämällä “Tai siis, kun työpäivät on aika pitkiä ja silleen, en ehdi käymään missään. Kyllä mä muuten,” saaden itsensä kuulostamaan nyt puolestaan ahkeruuden alttarille uhrautuvalle työmarttyyrille. Parempi lopettaa rimpuilu ja pysyä hiljaa. Amelie venytti puheen sijaistoimintona paidankaulusta päästääkseen viileää ilmaa kankaan alle, ajattelematta lainkaan kuinka typerältä näytti. Se oli vain tämä pirun kilpailuasu takkeineen, jota Iivari pakotti käyttämään säästä huolimatta. Tyyliseikat, tiedättehän. Amelie ei vain tuntenut itseään kovin tyylikkääksi kiemurrellessaan tuntikaupalla hiostavassa puvussa.

Ystävällisen näköisenä Jusu-Josefina otti vastaan kaiken kyselyn ja sopertelunkin, eikä vaikuttanut millään tavalla pahoittavan mieltään Amelien puheliaisuudesta. Oikeastaanhan se olikin aina vain helpottunut, kun joku muu puhui, sillä silloin sai kuunnella, ja kuunnella Josefina osasi sata kertaa pahemmin kuin puhua. Ironista kyllä, hän saattoi olla parisuhteessa toisen samankaltaisen ihmisen kanssa, mikä oli viimeisimpien koettelevien viikkojen aikana jo aiheuttanut hiljaista epävarmuutta heidän välilleen. Kun kummallakin oli huolia, joista tahtoi puhua, muttei uskallusta olla se joka puhui ensin, parisuhteeseen kertyi jännitteitä ja painolastia. Painostavan hiljaisuuden sijaan Josefinasta olikin mitä miellyttävintä seistä juuri sillä hetkellä siinä jutustelemassa jonkun kanssa ilman sellaista väkinäisyyttä, jota hänen ja Rasmuksen keskuteluihin juuri nyt väistämättä syntyi, kun he yrittivät puhella teennäisesti niitä näitä oikeita asioita vältellen.

“Mä kilpailen nyt vain itselleni”, Josefina väitti, vaikka eihän se tietenkään ollut aivan totta. Olisiko hän muka toden totta yhä tunkemassa itseään kansainvälisille kilparadoille, ellei olisi arvellut muiden sitä häneltä odottavan? Äiti ja isä olivat sysineet häntä kilpakentille aina, ja Alexander-isoveljen jalanjäljet johtivat jo hyvin syvälle kilparatsastuksen maailmaan, ja poikaystäväänsä tutustuessaan hän oli yrittänyt visusti vielä tehdä itsestään kilparatsastajaa ja sellaisena Rasmus oli häneen ihastunut, ja kuinka monet jo olivat häntä kisaratsujaan ratsastamaan palkanneet, ja niin edelleen.
“Kun mulla on vaan mun oma hevonen nyt mukana. Mutta mun perhe on täällä, ja mullakin on poikaystävä kyllä mukana kun se itse kilpailee”, Josefina sitten sanoi, ja kummankin tytön katseet heilahtivat Amelien aiemmin osoitteleman Fricin suuntaan.

“Fricistä puheenollen, mun pitänee varmaan kohta vapauttaa se Uulasta, ja teidätkin kai pitäisi päästää takas liikkeelle.”
Amelie oli tuntevinaan katseen niskassaan, ja kääntyessään katsomaan hän näki Fricin nykivän päätään ja näyttävän olematonta rannekelloaan. Myös Josefinan hevonen oli vain hetki sitten nykinyt päätään, mutta Amelien nyt vilkaistessa suurta ruunikkoa se näyttikin vain nukahtaneen pystyyn. Hah! Todellinen huumorishevonen! Joutui hetken seisomaan aloillaan ja tylsistyi näyttävästi elävältä. Tai ehkä se oli energiatehokas ja taloudellinen, ja säästeli itseään päivän kilpailuihin.
“Vapauta toki”, sanoi Josefina maailman myöntyväisimmällä äänensävyllä ja osoitti sitten itsekin ajatustensa jo lipuneen päivän luokkiin: “Ehkä kerkeän nähdä teidän radan tänään, jos siis - jos starttaatte? Oli joka tapauksessa mukava jutella.”

“Joo, luokassa kuusi. Jos oikein muistan niin sähän starttasit vaan seiskassa? Sen mä aion ehtiä näkemään jos oon vielä yhtenä kappaleena,” Amelie ilmoitti hymyillen korvasta korvaan. Kyllä hän oikeasti uskoi selviytyvänsä radasta. Ainakin teoriassa, siis. Kunhan hermot vain kestäisivät satulassa, niin Uulakin pysyisi varmasti lapasessa, ja tällä hetkellä Amelie tunsi olevansa melkein jopa liian tyyni suorituksen suhteen ollakseen oma itsensä. Ainoa pieni tumma pilvi kirkkaalla taivaalla oli Icarus Kristiansenin nimi osallistujalistoilla: Amelie oli kieltäytynyt talvella norjalaisen työtarjouksesta, ja miehen tuntien häneen oli parempi olla törmäämättä vahingossakaan moisen loukkauksen jälkeen. Kauhuskenaariossa nuo kaksi osuisivat kohdakkain verryttelyssä sillä seurauksella, että Icarus sai nuoren naisen kisatunnelmat romahtamaan muutamalla vaivaisella sanalla. Se oli herra Kristiansenin supervoima.

Amelie ravisti kuitenkin lähes kirjaimellisesti päivää uhkaavat ajatukset päästään ja survoi positiivisia viboja väkipakolla tilalle. Tästä-tulee-hyvä-päivä-rata-menee-hyvin.
“Onnea koitokseen, törmäillään jatkossakin! Esittele vaikka poikaystäväs mulle joskus!”
Amelie heilautti kättään sekä Jusulle että narun päässä virransäästötilassa lepsuvalle Grannille ennen kuin lähti kipittämään kohti tuttua valkopilkkuista hevosenpyllyä.

Darn, olisi pitänyt varmaan pyytää Jusun numero, näin jälkiviisaana… Amelie aikoi pistää kaikki nuuskijainvoimat käyttöön ja selvittää röyhkeästi miten saisi yhteyden lupaavaan tuttavuuteen vielä  kisaviikon jälkeenkin.

Mutta nyt hän keskittyisi tulevaan kilpailuun.


>> Illalla: Märta kohtaa Alexanderin | Kirjoitettu yhdessä Märtan kanssa


Topics tagged under rosengårdit on Foorumi | Auburn Estate Kauneimmatkukkaset
”Joe! You cannot say that in front of any of my family members!”

Keskiviikko
>> Aiemmin tapahtunutta: Josefina kohtaa Matteon | Matteon osalta tekstin oikolukenut Elli L.


”Alexander vaikuttaa vähän... suivaantuneelta.”

Josefina kohottaa katseensa Grannin kavioista, joita se on lakannut, ja tarkastelee Rasmusta.

”Niinkö?” tyttö kysyy tietämättä, mitä suivaantunut tarkoittaa.

Se arvailee merkitystä asiayhteydestä.

”Kai sustakin? Pänniikö sitä kun mulla on Coral vai eikö se vain pidä musta?” Rasmus tiedustelee.

Ah. Josefina on taas keskustelun kärryillä.

”Ei se varmaan ole tyytyväinen kun ei itse saanut Coralia. Mutta on siinä muutakin. Sen pomohan antoi Alexanderin ykköshevosen toiselle ratsastajalle ja sitten sitä varmaan risoo myös kun se on parisuhteessa eikä se oikein osaa sellaista.”
”Ei osaa? Eihän parisuhteessa olo ole vaikeaa.”

Josefina katsoo Rasmusta ja sanoo kärsivällisesti:
”Voipas olla.”

Torstai
>> Aamutuimaan: Vaihteeksi hyviä uutisia | Kirjoitettu yhdessä Rasmuksen kanssa


Arne on tarkkaillut poikaa. Torstaina hän viittaa tämän sivuun vaihtaakseen kahdenkeskisiä sanoja. Poika näyttää levottomalta.

"Rasmus", Arne aloittaa lempeästi. "Syteen tai saveen tänään, Coral on ja pysyy sinulla."

Alsila näyttää yllätetyltä ja eksyneeltä.

"Me sitouduimme järjestelyyn. Se on riski, jonka olimme Susannen kanssa valmiit ottamaan." On sanomattakin selvää, että Alsilan käsiin on jo luotettu paljon arvokkaampaakin kuin hevonen. "Ja sinä sitouduit myös Coralin ratsastamiseen."
"Tietysti ratsastan", Alsila sanoo kuivin suin, ja lisää: "Alexander ei ehkä pidä... järjestelystä."
"Sitä en odottanutkaan", Arne sanoo rehdisti ja taputtaa Rasmus Alsilan olkaa. "Mutta ei sen väliä. Tyttäreni pitää sinusta, ja toivon sinulle kaikkea hyvää."

Perjantai


Topics tagged under rosengårdit on Foorumi | Auburn Estate Grannihanami

Paahde. Se yksin ei selitä Josefinan iholla helmeilevää hikeä. Helmeily alkaa kyllä menettää parhaan teränsä; Josefina tuntee sen kiristyvän nihkeydeksi. Jano saa kurkun tuntumaan karhealta ja pilvettömältä taivaalta loimottava aurinko häikäisee, ja on sentään vasta toukokuu.

Säätä kuumempi on vain hevonen.  Palkintojenjaossa Granni steppailee ja keuliikin vähän, ja kunniakierroksen koittaessa tamma ampaisee matkaan helteestä piittaamatta. Ruusuke lentää ties minne ja kierros menee liian nopeasti, jotta Josefina ehtisi painaa siitä mitään kuumuudenturruttamaan mieleensä.

Granni on todella pakottanut hänet töihin, ja siksi kilpailupäivän tulos tuntuu valtaisalta työvoitolta. Epätasaisen alkuviikon jälkeen pari hengähdyspäivää tuli tarpeeseen, mutta uudelleenohjelmoidessaan hevostaan Josefina kai aliarvioi sen palautumisen.

Lauantai
>> Aiemmin tapahtunutta: It Girlit
>> Illuusio nimeltä Alexander Rosengård

Topics tagged under rosengårdit on Foorumi | Auburn Estate PN1o2A

Viimeinen ilta. Josefina ja Rasmus pönöttävät Rosengårdien juhlavalla perhepäivällisellä. Sen aikana Susanne Rosengård suo peräti kaksi suopeaa lausahdusta vävykokelaalleen ja Arne juo itsensä tavallistakin mukavammaksi ja sujauttaa keskusteluun peräti kaksi muisteloa Vilhelminan ja Johanneksen häistä (paitsi että käy ilmi, että toinen muisto onkin jonkun muun parin päivästä).

On ilmiselvää, että vanhemmat pitävät Rasmuksesta. Josefinaa ahdistaa. Ruotsissa olon ajaksi hän on sulkenut viikkoja vaivanneen tunteiden sekasotkun henkiseen rasiaan, jonka kannen raottamista Josefina pelkää. Hän ei ole aivan varma kummasta on kyse:
1 Josefinalla on mennyt huonosti ja Rasmuksella on mennyt huonosti
2 Josefinalla ja Rasmuksella - yhdessä, yksikkönä, pariskuntana - on mennyt huonosti

******

On mahdotonta keskittyä edes Joachimin vitseihin, kun he tapaavat illallisen jälkeen Tegelin tunnelmallisessa hämyssä. Josefina on kuin surkea edustuspuoliso, sievä nukke jolla ei ole mitään nokkelaa sanottavaa eikä edes kykyä kuunnella keskittyneesti ympärillä käytyä keskustelua.
"You a'ight?" nojautuu Joe yhtäkkiä kysymään.
"Huh? ... umm, yeah."
"Tired?"
"... yeah."

Ja Joachim rutistaa Josefinaa, sanoo jäähyväisensä ja komentaa Rasmusta viemään tyttöystävänsä nukkumaan.

"Mä en tahdo nukkua", Josefina sanoo heidän kiivetessään rappuja aulakerrokseen.
"Ai? Joe sanoi että sua väsyttää."
"Mennään ulos ja jutellaan. Ei, haetaan huoneesta se viini, mennään ulos ja jutellaan."
"Okei."

Sillä joskus puhumista ei voi siirtää kauemmas tulevaisuuteen. Nyt on se hetki.

Sunnuntai
>> Meritin viikko


Kaikki tai ei mitään, tulos tai ulos. Josefina on aina karsastanut sensuuntaisia lausahduksia, muttei keksi mitään kuvailevampaakaan miettiessään, kuinka tiivistäisi kilpailuviikkonsa annin. Granni on tehnyt todella hyviä ja todella huonoja ratoja. Metrikympin tuplanolla oli helppo ja jäi karvaasti ruusukkeiden ulkopuolelle, tiistain luokka oli melko katastrofaalinen, perjantaina he löivät taas nollat tauluun ja sijoittuivatkin, ja lauantai... Josefina ei tiedä mitä sanoa. Oli kuin hän olisi kilpaillut kahdella eri hevosella, vaikka kummallakin radalla hänen ratsunsa oli sama vanha Granni.

Keskeyttäminen oli kai vähäsen luovuttamista, ja Josefina kipuilee asian kanssa vielä kotimatkallakin. Hänen manuaalistaan puuttuu kappale: "Kuinka luovuttaa yleisön edessä ja jatkaa elämäänsä".

******

"Oletpa sä hiljainen", sanoo Cella, ja vaikka Josefina hätkähtää, hän myös tyyntyy nopeasti. Kommentti ei tunnu tungettelulta, eikä tunnu sitä seuraava kysymyskään: "Mietitkö sä jotakin?"

Se on helppo kysymys. Siihen voisi vastata vain kyllä/ei, eikä selitystä tarvittaisi.

Josefina selittää silti.

"Grannia. Sitä miltä se tuntui eilen radalla. Ja että tiinehtyikö se. Mä astutin sen."
"Varmasti tiinehtyi", Josefinan viereen istahtava Rasmus ennustaa. "Laran ja Pikin varsat on ennusmerkki."
"Uskotko sä sellaisiin", Cella tiedustelee kiinnostuneena.

Rasmus ja hevosenhoitaja-Cella rupattelevat. Josefina vain tunnustelee poikaystävän tuntua vierellään. Rasmus on taas läsnä.

Ruusukkeita ja palkintorahoja tärkeämpi kotiinvieminen on rauha, joka heidän välilleen on virinnyt.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.05.20 13:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9464

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pommi putoaa
Rosengårdin kartanolla 6. maaliskuuta 2020.
#rosengårdit


”Jag vill bli kär igen.”

Lause raastoi rikki tyttären ja vävykokelaan lähdön jälkeen vallinneen hiiskumattoman hiljaisuuden. Jos ääni olisi ollut terävämpi, Arne olisi kutsunut sitä susannemaiseksi silpomiseksi, mutta lause oli niin loputtoman ontto ja röpelöinen, että ei se riittänyt halkaisemaan tunnelmaa tyystin. Pariskunta asteli tavan ja tottumuksen ohjaamana salonkiin. Keskustelu jatkui vasta, kun kumpikin oli istunut alas, eivätkä he tokikaan asettuneet samalle sohvalle.

“Minä ajattelin että milloin viimeksi olen rakastanut, enkä muistanut.”

Rouva ei aivan katsonut miestään niin sanoessaan. Arne ei vastannut mitään. Hän antoi hiljaisuuden venyä. Ei hän oikeastaan uskonut sen saavan kasvaa kovinkaan pitkäksi, sillä takuulla Susanne kävisi keskustelun loppuun kun oli sen aloittanutkin. Nainen yllätti kuitenkin olemalla häkellyttävän pitkään hämmästyttävän levollinen ja vaiti. Se oli Arnesta jokseenkin levottomuutta herättävää, kuten sen oli varmasti tarkoitettukin, ja hieman huvittavaa, kuten sen ehdottomasti ei oltu tarkoitettu. Susanne ja hänen iänikuinen henkinen sodankäyntinsä.

”Minusta on epäoikeudenmukaista, että sinä olet saanut rakastaa niin paljon enemmän”, Susanne lausui lopulta, katse nyt iskostettuna miehensä silmiin niin kuin aina silloin, kun rouva pyrki osumaan sanoillaan vyön alle. Rosoinen herkkyys hiljaisuuden katkoneessa lauseessa oli pelkkä muisto vain ja tilalla teräspintaa; viileää, sileää ja kolhiintumatonta. Ilme uppiniskaisena Susanne katsoi suoraan häneen. Ah, tämän Arne tunnisti, sillä se oli rouvan haavoittuvaisuuden yleisin ilmentymä: täydellinen peittely-yritys.

”Ja sitten minä olen pitänyt kaikkea tätä pystyssä silloin kun sinä olet piehtaroinut sydänsuruissasi”, Susanne Rosengård sanoi yhtäkkiä varsin viiltävästi. Arne ihasteli naisen kykyä liukua sävystä toiseen niin saumattomasti. Minkä maailmanluokan diivan teatteriala tässä naisessa menetti. ”Se on minusta suuri vääryys.”

Arne otti aikansa, ennen kuin vastasi. Hän tunsi luissaan, että luvassa oli väistämätön yhteenotto, mutta aivan vielä hän ei tuntenut halua syöksyä suoraan taistoon. Se ei ollut konfliktin välttelemistä, sillä sellaisella hän ei olisi saavuttanut muuta kuin korkeintaan viivästyksen; se oli härnäämistä. Jos Susannea miehessään jokin raivostutti, se oli tämän itsepintainen kyky vastaanottaa kaikki kohti heitetyt syytökset, tunteet ja emotionaaliset teräaseet kuin ne uppoaisivat muodottomaan, aineettomaan massaan jälkeäkään jättämättä. Muussa elämässään Arne saattoi käyttää supervoimaansa hyvään – rauhallinen järkiperäisyys oli erinomainen tapa konfliktien tyynnyttämiseen ja sitä kautta parempiin ratkaisuasemiin pääsemiseen – mutta vaimonsa kanssa hän ei useinkaan pelannut täysin reilua peliä.

Hän taltutti Susannen myrskyt tukahduttamalla ne, milloin suinkin pystyi.

”Saisithan sinä kaikin mokomin rakastaa”, Arne antoi suopean myönnytyksensä ja näytti kiltiltä katsoessaan vaimoaan, joka oli vähällä ryöpsähtää hänen silmilleen.

”Sinuako?” Se oli pelkkä sihahdus. Katsomattakin mies tiesi, miten Susannen suupielet olivat kiristyneet ja miten kolea oli häneen suunnattu katse.

Arne ei vastannut.

”Vai jotakuta toista?” kartanonemäntä tiedusteli kursien kasaan kaiken pilkallisuuden jonka suinkin kykeni, eikä se ollut laisinkaan vähäistä. ”Etkö vain hankkiutuisikin minusta välittömästi eroon, jos minä toimisin samoin kuin sinä.”

Siihen kiteytyi suhteessa vuosikymmenet vellonut epätasa-arvo. Arnella oli kaikki valta riistää Susannelta kaikki, mitä hän piti elämässään tärkeänä. Susanne ei voinut viedä Arnelta mitään, mistä tämä välitti. Koko elämä oli miehen kämmenellä ja voi kuinka se salpasi Susannen hengitystä lähes joka ilta ja yö ja joskus aamupäivisinkin.

”En, ellen saisi tietää uskottomuudesta”, Arne totesi niin kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia. ”Enkä minä sinua sitä paitsi puille paljaille jättäisi.”

Susanne kirahti. Raastoi ajatellakaan, että mies suhtautui asiaan niin yliolkaisesti. Ja tietysti hän saattoi, sillä Arnen näkökulmasta tilannetta oli niin helvetin paljon helpompi tarkastella. Arnen ei tarvinnut pitää kaikesta kiinni kynsin ja hampain. Susanne sen sijaan joutui tekemään juuri niin, ja kyllä hän oli hampaitaan terotellutkin.

Sitten Arne vihdoin hyökkäsi. Välinpitämättömän näköisenä kartanonisäntä, mahtimies, käänsi katseensa vaimoonsa ja esitti ensimmäisen kysymyksensä:
“Mitä se sinua toisaalta haittaisi? Minusta kuulostaa siltä, ettet viihdy täällä.”

Susannella oli niin paljon sanottavaa ja niin vähän halua lausua mitään siitä kaikesta ääneen. Kuinka pirullisia myönnytyksiä ne olisivat olleet. Haluttomana myöntämään ääneen itselleen ja aviomiehelleen omaa tilannettaan, omia todellisia syitään jäädä, Susanne vaikeni. Toisaalta… kyllähän he molemmat tiesivät sanomattakin, mikä teki puhumattomuudesta typerää pelkuruutta. Oli kenties sittenkin paras vain ryhtyä suorapuheiseksi, ainakin tiettyyn rajapintaan asti.

“Rahaahan sinä varmasti jalomielisesti minulle antaisit, mutta piruako minä sillä. Kaiken muun saisit sinä.”
“Kartano on minun sukuni.”
“Kartano ja kartano. Vähät minä katosta, seinistä ja lattioista välitän.”
“Mistä sitten?” Arne kysyi keskustelevaan sävyyn.

Tässä sitä oltiin, Susanne puuskahti mielessään: käymässä vuosikausia viivytettyä keskustelua avioerosta, joka sysäisi hänet elämään, joka ei olisi elämisen arvoista.  Mitä Arnelle tapahtuisi? Ei mitään. Häntä ei kukaan paheksuisi, ja se olisi osittain Susannen syytä. Itsehän hän oli peitellyt miehensä vikoja koko maailmalta. Sen palveluksen turvin hän kai oli saanut näin kauan pysytellä lähellä kaikkea rakastamaansa.

“Mistä sitten?” Susanne toisti ja puhkui kiukkuaan: aivan kuin mies ei olisi jo tiennyt! “Sinun mukanasi menisivät kotini, nimeni ja kaikki sosiaaliset verkostoni. Vuosikymmenten työ hevosten parissa. Eivät ne ole vain sinun intohimosi etkä sinä jukoliste vieköön ole rakentanut tätä menestystä yksin. Ja lapset – luuletko tosiaan etteivät he ottaisi empimättä sinun puoltasi tässäkin asiassa, ja etkö sinäkin usko, että se on minun ansiotani. Arne, oman itseni kustannuksella minä olen heille rakentanut sinusta miellyttävän kuvan ja peittänyt kaiken pienuutesi, pikkumaisuutesi, uskottomuutesi ja kaikki muut virheesi niin hyvin kuin olen osannut, koska sinun perujasi on heidän perintönsä ja minä tiedän, että sinun pieni sielusi tarvitsee jumalointia ja riippuvaisuutta. Uskotko tosiaan, että lapsesi ajattelisivat sinusta yhtä kauniita ajatuksia, ellen minä olisi siloitellut kaikkea sinun tekemääsi? Luuletko niin?”

He tuijottivat toisiaan silmiin. Arne tunsi omituista, etäistä kiukkua. Siitä hän ei pitänyt, sillä tällä elämänkokemuksella ja sen myötä karttuneen itsetuntemuksen turvin hän tiesi jo, että se oli oikeastaan syyllisyydensekaista ärtymystä, jotakin sellaista mitä hän ei aivan tahtonut kohdata ja sysäsi siksi kauas itsestään. Syyllisyys ei miellyttänyt miestä lainkaan. Oli siinä myös epäreiluudenkokemusta: miehenä, joka oli valmis antamaan syvästi rakastamilleen lapsille kaikkensa, Arnea ärsytti, että Susanne yritti ottaa heidän hyvistä väleistään kunnian.

“Paljonpa sinun lapsesi sinua kunnioittaisivat, jos tietäisivät toden siitä, kuinka selkärangaton kaksinaismoralisti sinä olet”, Susanne purki patoumiaan rintakehä kiivaasti kohoillen.

Ja sitten vaimon sävy jälleen muuttui.

“Mikset sinä tahdo avioeroa?” hän kysyi koruttomasti. Arne ehti kuvitella, että Susanne oli menettänyt puhtinsa, mutta pilkkakirvestä ei sittenkään oltu käännetty viimeistä kertaa. “Mikset ole jo ottanut sitä? Saisit sen hortonominaikkosesi tänne häärimään. Ai mutta senhän kanssa taisi jo mennä poikki, muistanhan minä nyt kuinka viskiä kului ja sikareita paloi. Surisitko minun perääni niin kuin hänen? Etpä varmaan, joten miksi minä olen vielä täällä?”

Arnen leukapielet kiristyivät. Hortonominaikkonen. Oli tietysti ymmärrettävää, että hänen vaimonsa käytti pisteliäitä sanankäänteitä hänen elämänsä rakkaudesta, mutta hiljattain – ja, niin, jälleen kerran – päättyneen suhteen lopun paiskaaminen päin kasvoja tuntui keljulta. Ja kysymys… kysymys oli vaikea, eikä Arnella ollut hyvää vastausta siihen.

“Sinä olet minun puolisoni. Minä valitsin sinut”, mies sanoi, kun ei muutakaan osannut.
Käyttäytyisit sitten niin”, kirkaisi Susanne.

Se oli hätkähdyttävää. Nainen, joka ei koskaan kirkunut, korottamassa ääntään sellaiseksi tuskaiseksi rääkäisyksi. Susanne saattoi kihistä vihasta tuon tuostakin, mutta eihän hän koskaan tehnyt mitään sillä tavalla odottamatonta. Susanne saattoi näyttää siltä kuin olisi valmis työntämään veitsen kahvoineen päivineen hänen kylkiluidensa väliin, mutta koskaan nainen ei ollut konkreettisesti tehnyt mitään sen suuntaistakaan. Kerran Arne muisti kaatuneensa portaissa kesken riidan, mutta se taisi kuitenkin mennä tukevan humalatilan piikkiin. Ei Susanne ollut häntä tönäissyt. Se nainen ei kerta kaikkiaan tarvinnut kehollista väkivaltaa, sillä rouvan vahvuuksiin lukeutui ehdottomasti henkinen kuritus. Eikä nainen juuri koskaan myöskään näyttänyt mielipahaansa niin avoimesti kuin nyt.

“Minä tahdon, että tässä suhteessa on edes joskus vielä rahtunen rakkautta!” Susanne vaati tietämättä itsekään, kykenisikö enää koskaan sellaiseen lämpimään tunteeseen. “Vähintäänkin minä tahdon, ettei minun tarvitsisi näytellä surevaa leskeä kun sinä kuolet.”

Se sai Arnen nauraa hörähtämään yllätettynä, ja Susannen falski naurahdus seurasi hänen omaansa. Virkahdus kun oli, omituista kyllä, herttaisinta mitä nainen oli pitkiin aikoihin aviomiehelleen sanonut.

“Oletatko niin käyvän piankin?” kartanonisäntä kysyi kepeästi.
“Etpä ole enää nuori”, tokaisi hänen vaimonsa.
Arne hörähti uudemman kerran.
“Ei, enpä kai. Etkö usko, että olen jo liian vanha muuttamaan tapojani?”
“Varmasti olet, mutta kun olet ollut niin kyvykäs valehtelemaan koko ikäsi, jos siis olet ylipäänsä välittänyt peitellä jälkiäsi rakkaudellisissa seikkailuissasi, ehkä sinä kykenet siihen vielä kerran.”
“Mitä tarkoitat”, Arne kysyi uteliaana.
“Etkö muka osaa uskotella vielä yhdelle naiselle, että rakastat häntä?” Susanne tivasi. “Onhan sinulla kokemusta aihepiiristä.”
“Hmh.”

He vaikenivat. Arne sulatteli Susannen tunteenpurkausta, ja naisen itsensä ajatukset olivat tutkimattomat ja olotila kaikista pienistä eleistä ja liikahduksista päätellen hermostunut. Arne seurasi, kuinka naisen sormet hypistelivät ylellisen neuleen hihaa, nutturalta karkaavia hiussuortuvia, hameen kangasta ja sohvan käsinojaa. Hemmetti, Susanne pureskeli huultaankin. Se oli harvinaista avoimuutta.

“Mikä on saanut sinut uskomaan, että lasteni täytyy ajatella minusta hyvää saadakseen täyden tukeni?” Arne palasi hetken hiljaisuuden jälkeen itseään askarruttavan asian pariin.
“Äsch”, puuskahti Susanne, eikä suostunut avaamaan sanaista arkkuaan.

Susanne ei kyennyt. Kurkkua kuristi, leuat jännittyivät ja kieli pysyi hyödyttömänä niillä sijoillaan. Hänessä ei ollut naista myöntämään, miksi hänelle oli niin karmivan tärkeää, ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi hänen olevan kaltoinkohtelevan miehen uhri. Susanne Rosengård saattoi olla montaa asiaa, saattoi olla uhrikin, mutta sellaiselta vaikuttaminen oli suurempi paha kuin syiden ottaminen omalle kontolle.

Ja kun riittävän kauan kantoi miehensä vikoja ominaan, siitä alkoi tulla luonnerooli. Susanne oli ollut pahalla mielellä pitkään eikä ollut enää aikoihin tunnistanut omaa peilikuvaansa täysin omaksi itsekseen: kireys ja kitkeryys olivat tulleet jäädäkseen. Kai hän oli ollut niille otollista maaperää alunperinkin, mutta Arnen teot olivat kyllä muokanneet hänen mieltään entisestään.

“Ajaha, hmm”, äännähti Arne kuin antaakseen vaimolleen luvan vaieta.

“Lapset ovat itsenäisempiä kuin usein kuvittelemmekaan”, Susanne sanoi yhtäkkiä. “Eivät he sinua mihinkään tarvitse. Ei ehkä enää sinisilmäisin pieni Josefinakaan. Ehkä elämä siellä Kallassa on opettanut hänelle sinnikkyyttä… ja kenties Alsila.”
“Ah, Alsila”, hymähti Arne.
“Uskoakseni tyttäresi ovat olleet minua viisaampia kumppaneidensa valinnassa”, Susanne pisti vielä, sillä tietenkään vuosikymmenten kitkeryyttä ei aivan vähällä haudattu, kun sen arkun kantta oli kerran raotettu.

Arne hymyili hieman.

“Se lienee toivottavaa”, hän myönsi ja kuuli myöntymystä myös vaimonsa tuhahduksessa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.03.20 11:51
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6160

Pikin päiväkirja

Rustiikkia, rustiikkia
23. helmikuuta 2020
Vilhelminalla on mielipiteitä

#rosengårdit

Vilhelmina ei pidä Kaajapurojen tallista. Kyllä se arvaa, miten tallin tilaa yritetään puheissa kaunistella: kuinka tämä on todellisten heppahullujen lintukoto ja miten tämä rosoisuus on rustiikkista. Vilhelmina tietää, mitä on aito rustiikkisuus, toivotunlainen rustiikkisuus, eikä koskaan tuhlaisi sellaista sanaa Kaajapurojen rotiskoon. Paikkaa ei aivan voi sanoa saastaiseksi, sillä sille on sentään yritetty tehdä jotakin. Kovasti on varmasti siivottu ja puleerattu, jotta pölyiset nurkat eivät olisi niin kovin pölyisiä, ja aivan taatusti tänne on tuotu teennäistä pullantuoksua, mutta mitäpä tekee pari pullaa satulahuoneessa, jonne on ensisijaiseksi hajusteeksi pinttynyt hiki. Niin siinä käy, kun ihmiset joutuvat pukeutumaan kovin lämpimästi kylmää vastaan, ja sitten ne urheilevat hevosten kanssa, ja hevosia kuivatetaan hikisten treenien jälkeen vilteillä ja kuivatusloimilla ja sitten ne kaikki tuodaan tänne epämääräisiksi ajoiksi.

Kylmä, tosiaan, Vilhelminalla on ikävän kylmä eikä hän pidä siitä. Isä ja äitikään eivät usko täyslämmitettyihin talleihin, sillä kovat lämpötilanvaihtelut eivät heidän mukaansa ole hevosille hyväksi, mutta ihmisten käyttämissä tiloissa on Rosengårdien tallissa aina miellyttävän lämmin. Täällä Vilhelmina palelee odottaessaan sisartaan, joka on moukkamaisesti myöhässä.

Ennen sisarensa tuloa Vilhelmina altistuu kahdelle erilaiselle vuorovaikutuspainajaiselle: tallityöntekijälle, jonka pää näyttää olevan homeessa, ja teinilikalle, jonkalaisia äiti ei kuuna päivänä omissa nurkissaan katselisi - ei enää, kun hänen omat teininsä ovat jo kasvaneet järkiperäisiksi aikuisiksi. Tallityöntekijä varmistaa hänen olevan asiallisella asialla ja rupattelee sitten mukavia. Mustatukkainen teinityttö taas kiinnostuu aiheesta tavattomasti kuullessaan Vilhelminan olevan paikalla katsomassa hevostaan Pikiä ja tahtoo kai kovasti tietää, miksi Jusu sitä ratsastaa vaikkei aivan suoraan kysykään. Kummastakin Vilhelmina suoriutui virheettömän kohteliaasti, mutta päättää sitten, että on parempi viettää aikaa tarkoituksenmukaisesti kuin odottaa seuraavan paikallisasukkaan uteliaisuuden kohteeksi joutumista.

Kuinka monta mustaa hevosta voi yhdessä tallissa olla, ajattelee Vilhelmina astellessaan ulos. Kyllähän hän nyt sentään Pikin löytää, onhan se osittain hänen hevosensa.

Käy ilmi, että tallissa voi olla hyvin monta mustaa hevosta, mutta onneksi ei montaa merkitöntä mustaa tammaa.

Vilhelmina pysähtyy katselemaan loimensa alla paisuvaa tiinettä tammaa, joka on asettunut heinäkasan ääreen. Hän naksauttaa hieman kieltään, ja Piki kohottaa päätään. Se on kaunis: sen piirteet ovat sirot ja silmät suuret, ja kun tuuli tarttuu ratsumitasta ylikasvaneisiin jouhiin, ne näyttävät yhtäkkiä runollisilta huolittelemattoman sijaan. Kyllä, tällaisen hevosen Vilhelmina voikin omistaa.

Topics tagged under rosengårdit on Foorumi | Auburn Estate Pikitussiluonnos

Mutta ratsuksi Pikistä tuskin hänelle olisi. Sisaruksistaan poiketen Vilhelmina Allén, omaa sukuaan Rosengård, ei koe oloaan mukavaksi kaiken maailman kavioeläinten kyydissä. Hevosen pitää olla kiltti, mitä Piki on, ja mieluiten rauhallinen, mitä Piki puolestaan ei ole. Ei Vilhelmina epäile, etteikö pärjäisi verevälle hevoselle, mutta miksi tuhlata aikaansa sellaiseen toimintaan, mikä ei tunnu mukavalta? Pelkääminen ei koskaan tunnu mukavalta, ei edes silloin kuin pelon tunne on hyvin hallinnassa.

Niin kaunis kuin musta tamma onkin katsella, siihenkin kyllästyy nopeasti. Vilhelminalla oli myös oma hevoshulluusvaiheensa, mutta se ei koskaan saavuttanut samanlaisia syvyyksiä kuin muilla perheenjäsenillä. Isä varmastikin viihtyisi aivan hyvin ihan vain katselemassa hevosia ja pohtimassa niiden jalostuksellista antia. Alexander ruotisi ilomielin ja eittämättä kriittisesti hevosten urheilullisia ominaisuuksia. Äiti arvostelisi muuten vain. Vilhelmina ei keksi riittävästi ajatuksia, jotta saisi aikansa kulumaan tarhanlaidalla.

Sitten Piki kuitenkin astelee luokse, ja hetken Vilhelminalla on jälleen mukavaa, kun voi silitellä sileää karvaa. Kenenkään kuulematta Vilhelmina kuiskuttelee Pikille pehmeää ruotsia, kyselee onko sillä tylsää yksin ja missä sen tarhakaveri lienee.

Kylmä tuntuu vähemmän kylmältä, kun on ulkosalla minne matalat lämpötilat kuuluvatkin, mutta silti Vilhelmina hytisee jo, kun hänen sisarensa viimein suvaitsee saapua. Josefinan näkeminen muistuttaa Vilhelminaa siitä, kuinka hän on joutunut odottamaan. Onko itsenäinen elämä Kallassa tehnyt pikkusiskosta moukkamaisen myöhästelijän? He sopivat tapaavansa jo aikaa sitten. Vilhelminan piti videoida Josefinan ratsastusta, jotta sisko näkisi Grannin liikkumista, ja sitten heidän piti lähteä katsomaan pikkusiskon uutta kotia ja viedä sinne edeltä käsin isosiskon hyvää hyvyyttään nuorelle pariskunnalle lupaamia, itselleen ylimääräisiä tekstiilejä ja kalusteita. Ajatella! Sitä lupasi olla toiselle avuksi ja sitten toinen antoi odottaa itseään.

“Otit aikasi”, Vilhelmina sanoo terävästi, ja se, että pystyy puhumaan laulavaa ruotsia niin teräksisellä soinnilla on takuulla äidiltä peritty ominaisuus. "Nyt me ei kyllä enää ruveta liikuttamaan sitä sinun Grannia. Minun pitää ajaa vielä kotiinkin, joten lähdetään suoraan sinne teidän kämpille."

Hetken aikaa Vilhelmina on varma, että Jusu lataa vastalauseita mielessään. Jokin nuoremman siskoksen ilmeessä käy uhmakkaaksi ja vahvatahtoiseksi, ja sellaisena Vilhelmina ei ole Jusua tottunut näkemään. Vanhempi sisar kallistaa aavistuksen päätään ja odottaa: onko Josefinalla selkärankaa vaatia, että hänen hevosensa tulee sittenkin kunnolla liikutetuksi?

"Anteeksi että jouduit odottamaan", voimakastahtoisen perheen nöyrä kuopus sitten kuitenkin vain huokaisee, ja on niin sydäntäsärkevän pahoillaan olevan näköinen, että omatunto alkaa kolkuttaa Vilhelminan takaraivoa.

Se ero hänessä ja äidissä on: hänen omatunnollaan on yhä vasara.

"Ei se miellyttävää ollut, mutta saat anteeksi", Vilhelmina sanoo ja taputtaa vielä kerran Pikiä.
"Mulla vaan venähti toisella tallilla."
"Ah, tallien oma ajankulku. Tiedänhän minä sen. Mennään nyt laittamaan se sun lohikäärmeesi ratsastuskuntoon, kai mä nyt jonkinlaisen videon ehdin sulle ottaa."
"Mutta sulla on -"
"- ei koskaan niin kiire, ettenkö ehdi olla hyvä isosisko lempisisarukselleni."

Rosengårdien tyttäret hymyilevät toisilleen ja lähtevät yksissä tuumin varustamaan Grannia. He päättävät olla ripeitä, jotta varmasti ehtivät vielä käymään paritalolla, jonka tyhjää puolikasta Eedit on luvannut heidän saavan jo siivota muuttajille valmiiksi. Vilhelmina tulee vielä huomaamaan, että Josefinan uusi asunto jatkaa sitä samaa rustiikkista linjaa kuin tämän ratsujenkin koti, ja siitä Vilhelmina arvaa sisarensa saavan kiittää rustiikkisiin ympäristöihin sopivaa poikaystäväänsä Rasmus Alsilaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 23.02.20 20:57
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 20
Luettu: 897

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Joulukattaus
#rosengårdit #jusmus

23. joulukuuta


Suhteen parhaat asiat ovat lopulta aika pieniä. Ennen reissuun lähtöä me halaillaan varastoon ja juodaan aamukahvit hitaammin kuin tavallisesti. Rasmus mainitsee, että säätiedotuksessa varoitettiin huonosta ajokelistä. Se tulee saattamaan mut autolle ja pyytää sitten, että laitan viestiä kun olen perillä ja varmistaa että muistin pakata hänen lahjan. Perillä isä kysyy ensiksi miten ajomatka meni ja kehottaa heti seuraavaksi lähettämään Rasmukselle terveisiä ja ojentaa minulle pienet paketit vietäväksi hänelle ja hänen vanhemmilleen. Isä pitää Rasmuksesta.

Kun mä otan puhelimen esiin laittaakseni Rasmukselle lupaamani viestin, siellä odottaa häneltä:
”Sano vanhemmillesi hyvää joulua multa.”

Mun tulee sitä välittömästi valtava ikävä. Onkohan silläkin mua?

24. joulukuuta


Kartanolla on hulinaa. Siitä pitää huolen nuorin sukupolvi: Iris ja Felix ja heidän pikkuserkkunsa. Minusta on mukavaa, että meitä on niin paljon paikalla. On Vilhelmina perheineen, on Ulrika-täti ja Oskar-setä ja Oskarin mukana tämän vaimo ja lapset ja lapsenlapset. Mummokin on tullut kylään, vaikka vältteleekin nykyään usein reissaamista huonoon kuntoon vedoten.

Äidistä näkee, kuinka tärkeää on, että hänen oma äitinsä viettää joulun meidän kanssamme.

Ja sitten saapuu Alexander, joka on lennähtänyt pariksi päiväksi Suomeen.

”Pitää palata pian”, veli sanoo. ”Työt eivät odota. Eikä Elise.”

Se on kumma ja yllättävä uutinen. Alexanderilla on tyttöystävä. Vilhelmina alkaa välittömästi udella kaiken hienotunteisuuden unohtaen.

*

”Minusta Alexander ei vaikuta kovin rakastuneelta”, sanoo Vilhelmina mulle myöhemmin luottamukselliseen sävyyn.
”Niinkö”, mä sanon varovaisemmin. Utelu ei ole minusta sopivaa käytöstä, eikä toisten parisuhteisen arvostelu.
”Mm. Vaikka eihän se yleensäkään avoimesti osoita kiintymystään. Silti: joku myyjätyttönen. Olisin olettanut Alexanderin kaipaavan jotakin kunnianhimoisempaa.”

Välillä Vilhelmina on sellainen: vikkelä tuomitsemaan. Mun seurassani se ilmentää sitä estottomasti, vaikka muulloin onkin kovin korrekti. Mun tekisi mieli sanoa sille, että niinhän mäkin olen vain tallisiivooja, niin kartanoon syntynyt kuin olenkin. Ja mitä on Alexanderkaan? Ylioppilas, jolla on huikentelevainen harrastus.

Mitähän Vilhelmina miettii Rasmuksesta, mä ajattelen vähän surkeana, vaikka mun ei pitäisi välittää siitä vähääkään.

*

Joulupöytä on niin runsas, että musta tuntuu ironiselta kun mä oivallan, miten tiiviisti kohtuus kummittelee silti ruokailutilanteessa. Vilhelmina mun vieressäni syö kuin lintu: se ottaa pieniä maistiaisannoksia ja syö niitä hitaasti, sillä lapset vaativat sen huomiota ja se syventyy mielellään myös keskusteluihin aikuisten kanssa. Äiti pöydän toisella puolella vilkuilee meidän lautasia. Ylensyönti on syntiä, ja pöydät notkuvat silti.

Siitä mä olen iloinen, että Ulrika-täti on istahtanut mun toiselle puolelleni. Boheemi Ulrika on rentouden tuulahdus, ja meillä on puhuttavaa Pikistä. Alexander kyselee sen suvusta ja tulevasta varsasta.

”Zilverado. Väriori?” se tuhahtaa pilkallisesti. ”Aikookos Ulrika tehdä hyvät rahat ymmärtämättömien väriharrastajien kustannuksella?”

25. joulukuuta


Joulumaastoon mä saan kasvattimme Coralin. Alexander ottaa oman Naskinsa, jonka se aikoo ehkä ensi kesänä kuljettaa Ruotsiin jatkaakseen Henrikin ja uuden ratsuttajan, Hildan, aloittamaa koulutustyötä. Muistan Alexanderin eilisiltaiset puheet Pikille valitusta väriorista ja tuhahdan. Veljen oma hevonen on kirjava.

Coral on kiva hevonen. Sillä on vähän tyttömäinen nimi, mutta rakenteeltaan se on komea, voimakkaan näköinen jalostusori. Muistan, että sillä on emänsä tyylinen hyppy: molemmat kimot ponkaisevat ilmaan kuin vahvojen vietereiden heittäminä.

Henrik on ostanut isältä itselleen tamman, ranskalaisen Marbren, ja ratsastaa sillä ylpeän näköisenä. Äiti ratsastaa Dustylla, isä Karrolla. Isän ponihullutus on saanut Vilhelminankin innostumaan. Se kipuaa Prins-ponin satulaan.

*

Jossakin vaiheessa joulupäivää mä karkaan suuresta sukujoulusta hetkeksi omaan rauhaan soittamaan puheluita niille tärkeille ihmisille, jotka eivät ole paikalla. Yleensä se on tarkoittanut lähinnä Hannaa, ja sille mä soitan nytkin ja me sovitaan näkevämme vielä ennen kuin me kumpikin lähdetään vanhempiemme luota takaisin omille kotipaikkakunnillemme.

Sitten mä soitan Aliisalle, ja seuraavaksi Heidille. Sofialle joululahjaksi hankittua multisensorista kirjaa mä vähän nolostelen.
”Se oli niin soma, mutta onhan vielä vähän aikaista ehkä sille. Mutta ehkä te voitte silitellä niitä pintoja ja katsella värejä, ehkä siitä on iloa –”
”Jusu, se on ihana. Ja minun lahja myös.”

Mun on uskottava.

Puhelukierros päättyy itseoikeutetusti Rasmukseen.

26. joulukuuta


”Jäisit vielä. Vuodenvaihteeksi sitten menisit kotiin.”

Ein sanomisen vaikeus. Nieleskelen vähän ja karaisen itseäni. Isä tietää jo, että kieltäydyn, ja jos hän olisi enemmän äidin kaltainen, hän painostaisi ja manipuloisi.

Mutta isä hyväksyy vastauksen ja halaa läksiäisiksi. Helpotusta tuntien ajan pois kartanon pihasta, ja jossakin lumettoman Tammisaaren keskustaa sivutessani helpotus vaihtuu sydäntä särkevään ikävään.

Ei voi tehdä ihmiselle hyvää olla niin umpiuppeluksiin saakka rakastunut. Piru! Minussa on suurempia tunteita kuin minuun mahtuu! Hätäännys ja kauhistus!

On paras rauhoittua. En sentään tahdo ikävissäni ajaa varomattomasti ja saada sakkoja tai aiheuttaa tapaturmaa.

Kotipihassa ikävä yltyy tujuimmilleen ja unohdan tyyneyden. Juoksen raput kotiovelle.

*

Tunnekuohu tasaantuu vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun mä olen astunut kotiovesta sisään. Jo se tuntuu huimalta: laittaa avain yhteisen kodin lukkoon, kääntää sitä ja astua sisään ovenraosta. Rasmus ei tule vastaan heti, mistä mä arvaan sen piilottelevan jotakin sotkuja.

Sitten kun se tulee, mä olen jo riisunut ulkovaatteeni ja hyppään suoraan poikaystäväni syliin ja halaan minkä pystyn. Rasmus rutistaa takaisin.

”Hirveä hirveä ikävä. Oliko sulla yhtään?”
”Arvaa.”
”Tuoksunko hyvältä? Sun suihkusaippuaa ja kuorinta-ainetta käytin.”

Rasmus nuuhkuttaa mun kaulaa ja suukottaakin. Mä hymyilen ja huokaisen syvään.

”Ihana olla kotona.”
”Mustakin.”
”Tehdäänkö nachovuokaa?”
Rasmus naurahtaa puheenaiheenvaihdoksen yllättämänä.
”Mulla on nälkä”, puolustaudun.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.12.19 16:19
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6160

Pikin päiväkirja

Game on
2. marraskuuta 2019
Susanne tekee avaussiirtonsa

Aamurauha helähtää kerralla säpäleiksi. Josefina säpsähtää hereille paniikki kurkussaan, eikä hetkeen tiedä mitä tapahtuu. Käsi hapuilee puhelinta, mutta vilkaisu näyttöön kertoo, ettei siinä kilissyt eikä ainakaan kilise enää herätys eikä puhelu. Aivan varmasti Josefina kuuli —

— ovikellon —

— aikaisin aamulla, joku, kuka, kuka on tulossa kylään? KUKA kyläilee ilmoittamatta lauantaiaamuna kello… yhdeksän. Tasan. Minuutilleen, täsmälleen, tarkalleen tasan yhdeksän.

Vieressään tapahtuvasta räpiköinnistä Josefina päättelee, että hänen poikaystävänsä on herännyt eikä yhtään sen rauhallisemmin kuin hänkään. Peittomytyn lomasta tupsahtaa esiin pörröinen pää, ja ellei Josefina olisi jo loikkaamassa vauhdilla jaloilleen, hän huokaisisi spontaanisti ”söpö” ja pussaisi unista Rasmusta. Nyt ei kuitenkaan tule pussaaminen kuuloonkaan. On liian kiire kiskoa vaatetta päälle ja kipittää ovelle katsomaan kuka heidän luokseen pyrkii.

”Äiti!” Josefina suhahtaa kauhistuneena Rasmukselle, joka ei ole ehtinyt vielä kuin nousta istumaan sängyn laidalle.
”Mitä?”
”Äiti tulee!” hätääntynyt Josefina kuiskii ja sinkoilee ympäri asuntoa siivoamassa kaiken epäjärjestyksen mitä suinkin havaitsee.
”Ai nyt? Tänne? Miksi?”
”Nyt, tänne! En tiedä! Pue! Petaa!”
”En mä ehdi molempia”, nyt Josefinan paniikkitunnelmiin yhtynyt Rasmus puuskaisee ja saa yksiselitteisen vastauksen:
”No pistä edes housut!”

Sitten Josefina onkin jo eteisessä. Ovea hitaasti raottaessaan hän potkii Rasmuksen, jolle yrittää ostaa verkkaisella ovenavaustahdillaan pukeutumisaikaa, tennareita kenkätelineen välittömään läheisyyteen, jotta ne näyttäisivät siltä että ovat olleet edes matkalla oikeaan paikkaan.

”Gmmorrooon!” Josefina tervehtii kaikkea muuta kuin selkeästi artikuloiden.
”Saanko käydä peremmälle?” Susanne Rosengård tiedustelee, suomeksi, eikä Josefina tiedä miksi: onko kielivalinta kohtelias tapa huomioida Rasmuksen olemassaolo vai jotakin muuta?
”Tietysti, mamma.”
Kuinka se kuulosaakin suomen kieleen yhdistettynä niin tanttamaiselta? Mamma.

Susanne astelee arvovaltaisena asuntoon. Yhdellä katsauksella hän näkee lähes kaiken: keittiönurkkauksen, petaamattoman pedin ja sukimattoman mutta sentään jo pukeissa olevan Rasmuksen, ja oven, joka ei voi johtaa muualle kuin tiivisneliöiseen kylppäriin, sillä muuta ei asunnossa ole. Josefinasta tuntuu erikoisella tavalla siltä, kuin äiti olisi astunut keskelle jotakin häneltä kiellettyä, jotakin oikeasti Josefinan omaa, ja mitään aitoa omaansa tytär ei ole vuosikausiin äidilleen raottanut. Ei ainakaan hyvällä menestyksellä.

”Kotoisaa”, sanoi isä aikaisemmalla vierailullaan ja hymyili pehmoisen vekkulisti.
”Kompakti”, sanoo nyt puolestaan äiti, joka tuskin on koskaan asunut itse yksiössä, eikä hymyile (eikä kenelläkään käy kuuna päivänä mielessä kuvailla häntä vekkuliksi). Josefina yrittää juuri parhaillaan kuumeisesti arvioida, onko äidin vaatehuone suurempi kuin heidän yksiönsä.
”Emme tienneet että tulet kylään”, hän sanoo samalla varovaisena.

Tyttöressu saa heti odottamansa sivalluksen.

”Selvästi. Tukastasi päätellen olet vasta noussut.”

Äidillä on aina ollut mielipide Josefinan hiuksista. Nyt Susannella on mielipide myös Rasmuksen hiuksista, mutta sitä hän ei ilmaise nopeaa syrjäkaretta kummemmin.

”Eikö valmennuksesi ala aivan pian?” äiti kysyy.
”Kahdeltatoista”, Josefina vastaa ja tuntee olonsa voipuneeksi.
”Pitäähän sinun lähteä ajoissa, kun et edes pidä hevostasi siellä Sokan siskosten tallissa. Onko sinulla harja ja hiuslenkki? Anna. Istu.”

Lannistuneena Josefina alistuu kohtaloonsa ja istahtaa äitinsä letitettäväksi. Rasmus seuraa näytöstä ja tuntee selvästi olonsa ulkopuoliseksi omassa asunnossaan, mutta tointuu sitten hieman, kun hirmuisen anoppitarjokkaan huomio tuntuu keskittyvän hämmästyttävän äidilliseen hetkeen. Eikö hiusten hipelöiminen olekin hellyydenosoitus? Jos Josefina tietäisi, mitä hänen poikaystävänsä ajattelee, hän huomauttaisi, että hyvähän sen on sanoa kun kiskottavana ei ole oma päänahka. Äidin letittäessä menevät silmät ja korvatkin viiruun.

”Otatteko kahvia”, Rasmus keksii kysyä.
”Otan, kiitos”, sanoo Josefina ja irvistää, kun hiusharjan piikit takertuvat tukevasti takkuun.
”Mm-hm”, äännähtää Susanne Rosengård, ja varmuuden vuoksi Rasmus tulkitsee sen myöntäväksi vastaukseksi.

Aamukahvihetki on omituinen. Susanne Rosengård istuu vaatehuoneensa kokoisessa asunnossa ja ajattelee, että on sittenkin mieluummin siellä kuin raskasrintaisen taloudenhoitaja-sisäkkö-vakooja-mikälieneen herkeämättömän palvelualttiuden ja uteliaisuuden kohteena tämän kyläpahasen mahtitalossa, jolle on annettu jossakin älyttömyydenpuuskassa kansainvälisempi nimi kuin näillä koordinaateilla tarvitsisi. Tässä kyläpahasessa on kovin vähän tekemistä, jos ei tahdo seurustella kuntosalirehkinnän ohessa sen ainokaisen Sokan hupakon kanssa, joka nyt ylipäänsä saa itsensä hereille ihmisten aikaan.

”Joko lähdemme?” Susanne kysyy yhtäkkiä, kun Josefina alkaa hieman myöhemmin näyttää edustuskelpoiselta ratsastusasussaan ja kuriton tukka siivosti letille kiristettynä.
”Sinäkö tulet mukaan?” tytär kysyy yllättyneenä.
”Tahdon nähdä Ulrikan hevosen.”
”Ai.”

Äiti tahtoo nähdä Pikin, ja Pikin äiti näkee. Kaajapurojen talli on sekin Josefinan omaa aluetta, eikä äiti solahda sulavasti sinnekään. Liian fiininä, liian ankarana, liian teräväreunaisena Susanne pistää silmään Kaajapurojen tiluksilla, missä rakennuksetkaan eivät seiso yhtä säntillisessä ryhdissä kuin arvon rouva Rosengård.

”Så. Ulrika fick en idé och köpte ett sto”, äiti toteaa, ei kysy, mutta on ilmiselvää että vastausta edellytetään.
”Ja, hon och Oskar”, Josefina kertoo kiltisti, ja jokin alitajunnasta kumpuava tunteidensotkema ajatus pakottaa hänet olemaan mainitsematta sisarensa nimeä. Varmasti äiti jo tietää Vilhelminan osuudesta, mutta Josefina ei ole valmis keskustelemaan siitä.
”Jasså”, tokaisee Pikin selkälinjaa sivelevä äiti.

Josefina laittaa Grannia valmiiksi käytävällä ja seurailee sivusilmällä, kuinka äiti tutkailee mustaa belgialaistammaa ja yrittää saada sen ratkaisemaan arvoitusta kanssaan. Mikä on saanut Ulrika Rosengårdin hankkimaan hevosen nyt, kaikkien niiden vuosien jälkeen, jotka hän on käyttänyt koirankasvatushupsutukseensa ja itsensä etäännyttämiseen suvun perinnöstä? Oskarista Susanne ei niinkään piittaa. Mies on avoin kirja ja kaiken lisäksi aina moitteettoman hyvissä väleissä veljensä Arnen kanssa, ja kenties hieman yksinkertainen eikä lainkaan juonitteleva.

Tamma on pikkusievä, Susanne myöntää, ja sillä on miellyttävä perustemperamentti. Se on utelias ja ystävällinen. Niin, miellyttävä kuvastaa hevosta oikein hyvin, ja se saa Susannen ajattelemaan yhtä lailla miellyttävää esikoistytärtään.

Vilhelmina on ottanut asiakseen pitää yllä tiiviitä, lämpimiä välejä joka suuntaan. Susannea sellainen epäilyttää, vaikka oman etunsa nimissä hän ei itsekään suosi siltojenpolttelua. Esikoisen tarkoitusperät kuitenkin mietityttävät. Parhaassa tapauksessa Vilhelmina elättelee ajatuksia ratsastusharrastuksen pariin palaamisesta. Ehkä Pikin varsasta onkin tulossa Vilhelminan ratsu, tai ehkä kuopus koulii tammaa itseään isosiskolleen sopivaksi.

Pahimmassa tapauksessa… niin, mitä? Mitä peliä Ulrika ja Vilhelmina pelaavat? Minkä sääntöjen mukaan Piki-pelinappulaa siirrellään ja millaisella pelilaudalla?

Susanne taputtaa pientä mustaa tammaa ja astahtaa käytävälle ilme tutkimattomana.

”Piki ser riktigt fint ut, Josefina”, rouva Rosengård kehuu yhtäkkiä ja hämmentää kuopustaan lisää hymyilemällä lähestulkoon lempeästi. ”Jag skulle gärna se dig rida henne nån gång, även hålla en lektion om du fortfarande sätter något värde på min sakkunskap.”

Omituista kyllä, Susanne on havaitsevinaan kuopuksen katseessa yllättyneisyyteen sekoittunutta… jotakin. Epäluuloa? Ei kai sentään, ei maailman sinisilmäisimmän tyttären mielessä ole sijaa sellaiselle.

Niin tai näin, tytär ottaa tarjouksen vastaan. Susanne hymyilee viileän suopeasti. Sileäntyöskentelyn opettaminen on aina langennut pedantin äidin harteille, kun Arne on keskittynyt esteratsastuksen suuriin linjoihin ja pieniin detaljeihin. On korkea aika verestää muistoja ja tehdä itsestään Josefinalle hyödyllinen. Tyytyväisenä Susanne katsahtaa vielä viimeisen kerran pikimustaa puoliveritammaa ja aprikoi, kuinka Ulrikaa mahtaakaan korveta, kun hänen soma pikku lahjuksensa toimiikin äidin ja tyttären välisen yhteyden tiivistäjänä.

Riippumatta siitä, millä säännöillä Arnen ainoa sisko pelaa, Susannekin on nyt tehnyt ensimmäisen siirtonsa — ja, kiitos kysymättömyydestä, arvon rouvalla on itsevarma olo.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.11.19 12:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 20
Luettu: 897

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Yllätysvieras
13.-14. kesäkuuta 2019. #seikkailusaksassa #rosengårdit

Yhtenä kuurosateisena iltapäivänä pomo lähettää Rasmuksen ja mut asioille puolestaan. Se sanoo, että joku sen vanha tuttu pitää hakea juna-asemalta, ja koska kukaan muu ei ehdi, se on meidän homma. Me kysytään (tai minä oikeastaan, mutta käytän siihen Rasmuksen henkistä tukea), mistä me tiedetään, kuka me oikein kyytiimme noukitaan, mutta pomo vastaa arvoituksellisesti:
”He’ll know.”

Mystinen kyytiläinen odottaa meitä kuulemma aseman pääovilla. Rasmus ei ole kovinkaan hauskaa spekulaatioseuraa, kun mä yritän matkan varrella ehdotella, kuka kumma tänne on tulossa pomoa katsomaan.
”Eiköhän me kohta nähdä”, se vain sanoo, ja sitten se kysyy, voisinko mä vaihtaa radiokanavaa.

Mua on jymäytetty. Se ei selviä mulle mitenkään ihan heti silloin, kun mä tunnistan tulijan. Isä se on, mun maailman ihanin isäni, ja se on nauravainen ja se halaa mua tiukasti, ja sitten Rasmustakin vähän niin kuin omaa poikaansa. Rasmus ei ole yhtään niin yllättynyt kuin mä, ja sitten isäkin vielä kysyy siltä:
”Josefinako ei toden totta aavistanut mitään?”
Rasmus vilkaisee mua virne toisella suupielellä koreillen. Silloin mä alan päästä jyvälle tästä jutusta.
”Ei tainnut”, mun poikaystävä sanoo sillä tavalla hyväntuulisesti, kuin se olisi onnistunut jossakin, ja onhan se: yhdessä isän ja pomon kanssa se on yllättänyt mut toden teolla.
”No en tosiaan! Mitä sinä teet täällä?” mä kysyn isältä, ja kun me kävellään autolle, se kertoo olevansa oikeastaan matkalla Englantiin hevosenetsintäreissulle, mutta tehneensä välilaskun Saksaan tullakseen tervehtimään meitä ja vanhaa tuttavaansa.

Käy ilmi, että isä on työskennellyt pomon kanssa nuorena kloppina. Illalla ruokailun ja muutaman oluen lomassa ne muistelee vanhoja, ja musta on ihmeellistä kuulla sellaisia asioita mun isästä. Nämä muistot ovat ajalta ennen meidän perhettä, ennen kuin isä meni äidin kanssa naimisiin ja asettui pysyvästi Suomeen. Mä kuuntelen haltioituneena muisteloita vanhoista hevosista, kisamatkoista, palkinnoista ja kilpakumppaneista.

Pomo ja isä ovat mitä ilmeisimmin lietsoneet toinen toistaan kaiken maailman kilvoitteluihin. Miten hassua, mä mietin. Siis se, että mun isäni on työskennellyt nuorena miehenä pomon kanssa ja sitten mun poikaystäväni on ratsastanut pomon leivissä yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, ja nyt me ollaan kaikki tässä. Mun ja Rasmuksen myötä isä oikeastaan tulikin ottaneeksi yhteyttä vanhaan ystäväänsä. Tajuttuaan, että kyseessä oli sama henkilö, hän ei voinut vastustaa kiusausta ja uteliaisuuttaan.

”Ah, and you always had a way with the ladies”, hykertelee pomo, ja mun isäni huiskauttaa vähätellen kättään. ”And then you went and got married.”
”Funny thing to brag about with my youngest sitting right here, but yeah, I guess I did, back then… ages ago. And, yes, then I met Susanne and she had a way with me, so to speak, haha. And you didn’t even make it to the wedding, Dierk”, isä naureskelee, ja mä kohotan yllättyneenä katseen pomoon — sekö kutsuttiin mun vanhempieni häihin? ”No hard feelings. With the amount of shows you competed at back then… nobody was surprised when you didn’t have time to travel to Finland for a wedding.”

Mä olen häkeltynyt. Rasmus virnistää mulle pöydän yli, ja mä olen aika varma, että sekin näkee tänä iltana ihan uuden puolen pomosta. Juuri sillä hetkellä pomo hymyilee, ei aivan humalaisesti mutta vailla terävintä särmäänsä.

”Yeah, well, some of us had to keep riding while others were busy starting a family”, pomo tuumailee, ja mä mietin, onko sillä koskaan ollut suuria rakkauksia elämässään; sellaisia, jotka olisivat saaneet sen edes ohimennen pohtimaan, josko olisi aika asettua aloilleen. Ehkä se on ollut kuten Joachim, joka ei mun arvioni mukaan ole koskaan muuta kaivannutkaan kuin esteratsastusta.

”Seems to me you chose wisely, Arne”, pomo yhtäkkiä hymähtää, ja sen silmät ehkä tuikahtavat mun suuntaan.
”I think so too”, mun isäni sanoo ja rutistaa kevyesti mun hartiaa, ja mä hymyilen sille liikuttuneena.

Musta tuntuu, ettei pomokaan nyt mitenkään kovin tyytymätön ole elämäänsä, mutta ennen kaikkea musta on ihana tietää, ettei isä ole harmissaan perhe-elämän valitsemisesta. Meistä: Vilhelminasta, Alexanderista ja minusta, ja äidistä, vaikka se aina tuottaakin isän mukaan sille harmaita hiuksia enemmän kuin kukaan meistä muista.

Seuraavana päivänä isäkin ratsastaa. Me keräännytään joukolla katselemaan, kuinka vanhat (melkeinpä muinaiset!) työkaverukset ratsastavat taas yhdessä. Pomo on laittanut isän Donovanin selkään ja ratsastaa itse Pupulla, ja oikeastaan mullakin olisi Pisanji hypättävänä ja Rasmuksella Lady, mutta ne me ehditään myöhemminkin. Juuri nyt katseleminen on mielenkiintoisempaa.

Vanhat sedät eivät vaikuta tippaakaan vanhoilta, kun ne intoutuvat testailemaan nuoria hevosiaan. Hypyt ovat lennokkaita ja välillä raikaa nauru ja välillä erikieliset, kepeästi lausutut kirosanat.

”So, what do you think”, pomo kysyy ratsastuksen lopuksi mun isältä.
Isä taputtaa Donovania mietteliäänä.
”Might make a nice eventer, this one”, se pohdiskelee ääneen, ja mä muistan Vilhelminan sanat: isä on höpsähtänyt lisää — ensin poni ja nyt kenttäratsastus.
Mä kallistan päätäni. En ole ajatellut sitä lausahdusta kovinkaan paljon sen jälkeen, kun lopetin arkisen kuulumistenvaihtopuhelun sisareni kanssa, mutta nyt kun mä näen isän ratsastamassa pomon hevosia, ajatus pulpahtaa mieleen.
“Onkohan isällä kuudenkympin villitys”, naurahdan vähän kummissani Rasmukselle.
“Hä?”
“No kun se osti ensin sen ponin ja nyt etsii kenttähevosta.”
“Luuletko sä, että se ostaa Novan?” Rasmus havahtuu ihmettelemään, enkä mä tiedä, onko se ajatuksesta iloinen - sittenhän Donovan olisi Suomessa ja me nähtäisiin sitä jatkossakin, mutta toisaalta se saattaisi matkata isän mukaan kesken kauden.
“En mä tiedä”, äännähdän ajatuksiini uponneena, mutta jatkan vielä: “Se on kuitenkin menossa sinne Englantiin koeratsastamaan hevosia.”

Onneksi isä ei kuitenkaan ole lähdössä ihan heti. Mä olen iloinen, kun se kertoo tulevansa mukaan seuraavan päivän kisoihin ja lähtevänsä vasta sieltä matkoihinsa. Bramschen kilpailut ovat mun ja Grannin ensimmäiset täällä Saksassa. En olisi minä, ellen olisi hermostuksissani siitä. Isän seura on rauhoittavaa ja mä toivon, että sen läsnäolon vaikutus on yhä riittävän voimakasta, että mä kykenen sen herättämän tyyneyden turvin tekemään järkeviä valintoja ratsastaessani puhisevaa Grannia esteeltä toiselle.

» Arnen näkökulma (luku 2: Vanha ystävä)
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.06.19 12:03
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6160

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ylen tärkeää väkeä
26. toukokuuta 2019 - #springcircus #rosengårdit

Viinilasi kädessään Arne Rosengård sai ideoita. Susanne-vaimon silmät häilähtivät viileän tietäväisinä miehen suuntaan, kun tämä Kastanjan kartanon ruusupuutarhaan katetun VIP-pöydän ääressä istuessaan erehtyi näyttämään liian kiinnostuneelta ympärillä tapahtuvasta sirkuksesta. Kenttäratsastusta näki harvoin, jos ei varta vasten sen perässä matkannut. Hevosurheilu kaikissa muodoissaan oli lähellä koko Rosengårdien suvun sydäntä, ehkä muutamaa tummanpuhuvaa villapilveä lukuunottamatta, ja vastahakoisesti Susanne myönsi, että hän olisi keksinyt huonompiakin tapoja viettää kesää kohti taittuvaa toukokuun päivää. Silti — tämä oli väärä paikka ja hetki saada ideoita.

”Tämä kenttäratsastus on kyllä viihdyttävää”, Arne tuumasi. ”Ja miten mukavaa on viettää aikaa koko perheen kanssa.”
”Paitsi Alexanderin”, piipitti Josefina.

Kuopusrukka koki olonsa mahdottoman epämiellyttäväksi. Totta kai hänestä oli ihanaa ehtiä hyvästellä perheensä kunnolla; yhteinen viikonloppu olisi viimeinen ennen Josefinan ja tämän poikaystävän lähtöä kesätöihin Saksaan. VIP-aitiossa patsasteleminen vain ei ollut Josefina Rosengårdille luonteenomaista toimintaa. Levottomana tyttö pälyili välillä ympärilleen, peläten, että tutut niin Purtseilta kuin Auburnistakin tuijottaisivat häntä silmät sirrillään ja uskoisivat varauksetta hänen pitävän itseään ja perhettään muita parempana.

”Niin, Alexander, tosiaan. Kiireinen uraohjus”, Arne naurahti, ja sai osakseen hivenen pahansuovan katseen vaimoltaan, joka oli ainoasta pojastaan ja tämän kilpaurasta niin ylpeä, ettei juurikaan sietänyt tähän kohdistuvaa vitsailua. Alexander, kartanon keskimmäinen lapsi, oli sentään sisaruksista ainoa, joka hyödynsi saamansa resurssit ja lahjakkuutensa ja tavoitteli mainetta ja menestystä eikä vain haaveillut ja viettänyt mukavaa elämää. Josefinan kesäretkeen Susanne suhtautui juuri siten: haaveellisena, hevosurheilun maustamana matkana, jolla oli alku ja loppu. Tytössä ei ollut sisua ja halua pyrkiä enempään. Suloinen ajanvietto ihastuksenkohteen kanssa oli sitä, mihin Josefina pystyi. Susanne oli vähällä huokaista tyytymättömänä syvään.

Vilhelmina sen sijaan oli tyytynyt hiljaiseen, tasaiseen perhe-elämään, jota ei kukaan muu koskaan muistaisi, kun esikoistyttärestä aika jättäisi. Susanne katseli miehen ja lapset kotiin jättänyttä naista, omaa tytärtään, ja ajatteli, että Vilhelmina oli valinnut saman kohtalon kuin hän itse aikanaan. Hyvän miehen, miellyttävän elämän ja pari–kolme lasta joita vaalia ja joiden vuoksi sysätä oma kunnianhimonsa syrjään.

Ehkä valinta osoittautuisi Vilhelminalle onnistuneemmaksi kuin Susannelle. Ehkä Vilhelminan mies todella olisi hyvä mies. Susanne katseli Arnea ja tunsi, tahtomattaan, katkeruutta keskellä kesäistä päivää.

Arne Rosengård oli syventynyt jutustelemaan perheen tytärten kanssa. Sitä piirrettä Susanne oli yrittänyt miehessä arvostaa: ihmisläheisyyttä ja ehdotonta omistautuneisuutta omille lapsilleen. Toisinaan arvostaminen oli ollut helppoa. Ihmisläheisyys oli kuitenkin johtanut miehen kyseenalaisiin seikkailuihin, yhdenlaisiin ideoihin, ja se yhdessä  lasten huomioinnin kanssa oli johtanut vaimon laiminlyöntiin.

Arnen katse lipui vesiesteelle, ja Susanne tunnisti pilkahduksen silmissä. Se oli aina ollut ensimmäinen hälyttävä merkki uudesta ideasta. Katse oli sekoitus uteliaisuutta, innostusta ja intohimoa. Tällä kertaa intohimo ei kuitenkaan kohdistunut ihmiseen, naiseen, mistä Susanne ei jaksanut edes olla hyvillään, sillä eihän sellainen hyvittänyt mitään. Poikkeus sääntöön ei tehnyt muuta kuin alleviivannut säännön olemassaoloa. Arnen sääntö: viehäty, rakastu, rakasta ja sitten joko lakkaa rakastamasta ja unohda tai jatka rakastamista ja oleta, että se on vaimollesi okei, koska rakkaus kuuluu elämään.

Kenttäratsastus. Siinäkö Arnen uusi intohimo? Susanne tuhahti. Vanha mies etsimässä villityksiä, jotka saisivat hänet vielä kerran tuntemaan olonsa viriiliksi ja huimapäiseksi. Sellainen mies oli aina ollut, aina etsimässä uusia endorfiinikoukkuja.

Susannekin käänsi huomionsa vesiesteelle,  seurasi kirjavan hevosen etenemistä, ja tiesi Josefinan katsovan kaikkein tarkimmin. Tyttären poikaystävä Rasmus Alsila oli hetken aikaa koko Rosengårdien perheen huomion keskipisteenä, Vilhelminankin, joka oli tullut nauttimaan hevosurheilusta, lapsivapaasta ja kenties viinilasillisesta tai kahdesta. Rasmus Alsila ja Bran-ratsu saivat Vilhelminan hetken aikaa aidosti katsomaan sitä hevosurheilunäytöstä, mutta sitten esikoistyttären kiinnostus palasi entisiin kapeisiin uomiinsa. Hevoset eivät koskaan olleet olleet tyttärelle yhtä tärkeitä kuin muulle perheelle. Vilhelmina pahoitteli ja poistui pöytäseurueesta naistenhuoneen verukkeella hillityn uteliaisuuden ohjastamalle tutkimusmatkalle. Auburnin kartano herätti naisessa mielenkiintoa enemmän kuin kenttäratsastus.

Istumapaikka vapautui. Susannen tympeää katsetta uhmaten Isabella Sokka liittyi pöytäseurueeseen emännän roolin mukanaan tuoden. Susanne hymyili kylmän tervehdyksen ja katseli sitten maastoradan näkyvää osaa osoittaakseen, ettei ottaisi osaa tähän keskusteluun pakollista kohteliaisuutta enempää. Se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi kuunnellut tarkkaan.

Kilpa-asuinen Isabella halusi tietää, viihtyivätkö vieraat ja miellyttikö palvelu. Josefina kiitteli nöyränä, Arne hurmaavasti, ja Susannen teki äkillisesti mieli kuristaa koko charmantti ukko. Kuinka se kirveli: muistaa, kuinka puoleensavetävää oli miehen viehätysvoima. Eikä Arne edes sortunut flirttailuun, sillä Isabella Sokka oli lähempänä Arnen tytärten ikää kuin miestä itseään, ja kaiken lisäksi sukua. Luoja yksin tietää, että moni muu asia miehen maun ulkopuolelle ei sitten rajautunutkaan. Susanne soi itselleen sen, että kitkerä ajatus siitä kylätoimikunnan homssuisesta hortonominaikkosesta sai kohota hetkiseksi pintaan. Viisitoista vuotta oli kartanonisäntä rakastanut sitä naista, välillä enemmän ja välillä ei juuri lainkaan. Susanne oli jo kylliksi viisas ollakseen sotimatta tuulimyllyjä ja hortonomihutsuja vastaan, mutta hävettävän monia raivokkaita itkunpuuskia tilanteen hyväksymiseen oli tarvittu.

Hyväksyminen ei poistanut katkeruutta, ja sitä lievittääkseen Susanne Rosengård antoi itselleen luvan loukata miestään myöhemmin. Ymmärrät olevasi liian vanha Sokan heitukoille, muttet kenttäratsastajaksi. Susannella olisi aikaa hioa sanoja terävämmiksi, ennen kuin hän sanoisi ne ääneen. Sen ajatteleminen teki rouvan olon julman tyytyväiseksi.

Niin teki ympäristön havainnointikin. Susanne Rosengård kiitteli itseään tarkkanäköisyydestä, joka oli hänen parhaita luonteenpiirteitään, vaikkakin rouvan itsensä tietämättä kenties kitkeryyden sävyttämä ja siten tulkintoihin asti edettäessä vinoutunut. Pahansuovasti Susanne oli pistänyt merkille Isabellan syrjäkareiden suunnat, kun tämä pistäytyi aina kilpailukiireiltä ehtiessään jututtamassa VIP-vieraita. Oliko tämän hupakon todella yhtä mahdoton peitellä ihastuksiaan kuin Arnen? Susanne antoi omankin katseensa lipua huomaamatta VIP-aition pakolliseen nousukaslisäykseen. Kuinka hyvin autokaupoilla mahtoi tienata? Kylliksi ostaakseen viehättävä-statuksen Isabella Sokan skaalassa? Vaikka ehkä siihen ei tarvittu sitäkään vähää.

”Mielenkiintoinen laji”, Arne kehui Isabellallekin autuaan tietämättömänä siitä, miten hänen vaimonsa kiehui viileän ja tyynen pinnan kätköissä.

Susanne otti sen merkkinä: oli hänen aikansa liittyä keskusteluun.

”Niin”, ylväsryhtinen nainen sanoi ja katsoi huolitellun kiintyneesti miestään. ”Luulenpa, että miehessäni on, hmm, syttynyt palo lajiin.”

Susanne asetti kätensä Arnen käsivarrelle. Ele oli hieman hellä ja aavistuksen verran omistava, muttei liiaksi kumpaakaan, jottei lopputulemana olisi mielikuvaa heiveröisestä tai mustasukkaisesta vaimosta. Susanne oli ollut mustasukkainen aina, mutta sellaisen piirteen paljastaminen avoimesti olisi ollut hirvittävä heikkoudenosoitus.

”Todellako?” hymähti Isabella Sokka, ja Arne naurahti jo ennen kuin nainen jatkoi: ”Näemmeköhän myös teidän sukunimeänne jatkossa kenttäratsastuksen osallistujalistoissa?”

Arne huiskautti leppoisasti kättään, ja Susanne tarkkaili miestään sivusilmällä. Mies ei vaikuttanut tippaakaan hiprakkaiselta, vaikka Susannesta tuntui että tämän täytyi olla sitä edes hieman — haaveilla nyt selvinpäin kenttäratsastuksesta! Pesunkestävä esteratsastaja! Vaikka oliko Arne lopultakaan pesunkestävä. Yhtä kaikki, Arnen ulosanti oli sulavaa ja hurmaavaa ja sillä tavalla lämminhenkistä, ettei Susanne itse koskaan sortunut sellaiseen. Siksi kai Arnesta niin kovasti pidettiin. Mies osasi olla niin tavallinen.

”Tässä iässä sitä tiedostaa, ettei uusien asioiden kokeilemiseen ole rajattomasti aikaa”, Arne tuumasi. ”Kyllä nyt on viimeiset hetket, jos aion ikinä itse kouluttaa kenttähevosen.”
”Aivan alusta astiko?” kysyi Isabella Sokka ja hymyili — vaikuttuneena vai vanhaa höperöä miestä säälitellen?
”Niin, hmm, kenties. Nuoret hevoset ovat aina olleet sydäntä lähellä. Ja nuoret, muutenkin. Meidän lienee aika etsiä Rasmus käsiimme ja onnitella kilpailusuorituksesta. Onnea omaan kilpailupäivääsi”, Arne toivotteli lämpimästi, ja hänen seurueensa naisväki nyökytteli kohteliaat vahvistukset toivotukselle, vaikka Susannelle oli toki yhdentekevää, olisiko Sokalla matkassaan onnea vaiko epäonnea.

Ja hah, onnitella nyt Rasmus Alsilaa, Susanne ajatteli, kun heidän seurueensa siirtyi yksissä tuumin etsimään ratsukkoa. Mistä? Tämänpäiväisestä suorituksesta? Tuskinpa sentään, sehän oli ollut surkea. Eilisestä? Alle metrisiä esteitä. Toissapäiväisestä? Arvostelulajit olivat arvostelulajeja.

Susanne katseli nuorimmaistaan, joka näytti mahdottoman pihkaantuneelta mielitiettynsä välittömään läheisyyteen päästyään. Ah. Kenties Alsilan kloppia sietäisi onnitella siitä. Niin kauan kuin pojalla oli ote vauraan ratsukartanon perilliseen, oli olemassa myös jonkinlainen toivo niistä resursseista, joiden turvin Alexander jo toteutti kunnianhimoaan. Susanne kohtasi pojan katseen ja hymyili, mutta epäluulo eli hänessä vahvana. Niin oli ollut aina, eikä ikä ollut lievittänyt sitä piirrettä lainkaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.05.19 10:44
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6160

Takaisin alkuun

Siirry: