Kellonaika on nyt 27.09.20 23:58

2 osumaa on löytynyt haulle 0

More than meets the eye | Sarah R.

26.09.2018

Olin käynyt aamulla taluttelemassa Effiä maneesissa, sillä järkyttävä syysmyrsky vesisateineen ei hirveästi ollut houkutellut kentälle tai maastoon. Istuin nyt kotona ja katsoin telkkarista Castlen uusintoja, käpertyneenä vilttiin ja valtavan kokonen kahvikuppi käsissäni.

Ajatukseni harhaili alkukesään, kun olin muuttanut takaisin Kallaan. Nyt, kun ajattelin asiaa, mulla ei ollut enää yhtään ikävä vanhaan asuntooni, vaikka siitä luopuminen olikin tuntunut hirveältä menetykseltä.
Miten mun koko elämäni oli mahtunut bemarin sisälle, kun olin jättänyt kaikki huonekalut taakseni ja pakannut vain vaatteet ja muut tärkeimmät tavarat? Pahvilaatikoita oli mahtunut takapenkille 4, kaksi isoa ja kaksi pienempää, takaluukkuun olin tunkenut kaikki vaatteeni ja apukuskin paikalle olin sitonut turvavöihin ruukkukasvini. Vilkaisin vehreää palmua huoneen nurkassa ja hymyilin hieman.

Castle loppui ja televisiosta alkoi jotain kullanhuuhtomis-ohjelmia ja sammutin television. Tuuli ujelsi ulkona ja sadepisarat ropisivat ikkunoihin. Mulle heräsi ihan kamala siivousvimma ja nousin vauhdilla ylös sohvalta.

Makuuhuoneen 180-senttisen sängyn alle oli kerääntynyt pölypalloja ja imuroidessani siirsin puiset yöpöydät syrjään, jotta sain imuroitua niidenkin alta. Harmaaseen karvamattoon oli tarttunut paljon likaa ja vietin pitkään imuroidessani sitä puhtaaksi. Lipaston alle imuri onneksi mahtui helposti, sitä ei siirretty ilman apuvoimia paikoiltaan.
Olohuoneen L-mallinen kulmasohva oli raskas, mutta sain sen siirrettyä sen verran seinän vierestä, että sain puhtaaksi lattian sen alta.

Tv-tasoa en myöskään siirtänyt, sillä taulutelevision johdot oli huolellisesti aseteltu sen taakse, enkä olisi jaksanut asetella niitä uudelleen. Jatkoin matkaani avokeittiön puolelle, siellä ei ollut mattoja ja imurointi oli huomattavasti ripeämpää. Pienen, pyöreän ruokapöydän valkoiset pinnatuolit aiheuttivat hieman kolinaa, kun suulake työnsi niitä hieman syrjään kulkiessaan.

Vessan harmaa kaakelilattia oli melko puhdas, sillä olin siivonnut siellä vain pari päivää sitten. Imuroin kuitenkin tummanharmaan karvamaton, jotta siihen olisi mielyttävä astua suihkun jälkeen paljain jaloin.

Imuroinnin jälkeen pesin lattiapinnat ja siivosin keittiön huolellisesti. Siivouspäivät olivat inhottavia, mutta puhtaasta kodista nauttivat silti kaikki. Istahdin takaisin sohvalle ihailemaan työni tulosta ja hymyilin leveästi. Olin ehkä ansainnut lasillisen valkoviiniä?

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 26.09.18 16:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 94
Luettu: 3231

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Hartaita toiveita
Tiistai, 25. syyskuuta 2018#sarahinhaaste9 #matildanhaaste2

Huone mun ympärillä oli hiljainen. Se oli aivan tuttu; se oli mun oman yksiöni sydän. Tunnelma oli kuitenkin vieras. Häkeltynyt. Yllättynyt. Epäuskoinen.

Musta tuntui kuin seinät olisivat tuijottaneet mua henkeään pidätellen ja odottaneet mun reaktiota. Ihan kuin kellon viisarit olisivat takoneet samaa tahtia mun hämmästyneen sydämeni kanssa. Kuin ilmastoinnin humina olisi ollut kaikua kohinalle, joka oli mun kyvyttömyyttä muodostaa järkeviä, sanallisia ajatuksia.

Seitsemän oikein. Kuinka sopiva ajoitus, mietin ja itkin helpotuksesta. Miljoonapotti toteuttaisi mun hartaimman toiveeni; kaksikin. Rahalla mä saisin terveen Laran, ja terve Lara tekisi Rasmuksen onnelliseksi. Sitä mä halusin.

Mutta kun uni alkoi haihtua, mun ensimmäinen oivallus oli se, ettei rahalla voinut ostaa terveyttä. Ei edes monella miljoonalla. Uuden hevosen voisin Rasmukselle ostaa, mutta se ei olisi sama. Se ei olisi Lara. Mutta ehkä, jos löytäisin oikein hyvän hevosen, ja ehkä jos meillä olisi rajaton budjetti Laran hoitamiseen... Rasmus voisi kilpailla hyvällä hevosellaan sillä välin, kun joku taitava eläinlääketieteen edelläkävijä ilmestyisi rahan houkuttelemana kertomaan, että hän tiesi miten mistä tahansa hevosesta tehtäisiin ehjä.

Pidin silmiäni yhä suljettuna, sillä halusin pitää unenrippeistä kiinni. Halusin uskoa, että mulla oli ratkaisun avain Rasmuksen ja Laran jalkaongelmiin. Kuponki. Ratkaisun lottokuponki.

Mutta ei mulla ollut.

Valvemaailmassa mä en ollut miljonääri.

Jos olisin ollut, ajattelin räväyttäessäni silmät auki, moni asia olisi ollut toisin, mutta taikavoimia mulla ei sittenkään olisi ollut. Mietin, kulkivatkohan Rasmuksenkin unet samoja polkuja kuin mun. Oli klinikkapäivä, ja jos mua hermostutti, Rasmuksesta kaiken täytyi tuntua vielä kamalammalta.

Mulla oli niin levoton olo, etten mä saanut enää unta, vaikka olisin voinut vielä nukkua. Mulla oli aikaa.

Nousin kuitenkin istumaan ja annoin katseeni kiertää asunnossani. Ei siinä ollut paljon kierrettävää, sillä se oli hirveän pieni ja tylsä. Pohdiskelin hajamielisenä, olisinko viihtynyt kotona paremmin, jos olisin ottanut asiakseni sisustaa sitä kivemmin. En ollut koskaan raaskinut. Se vaati rahaa ja päätöksentekoa.

Rahaa. Sisustamista. Loin itselleni ajatusleikin, jotta mulla olisi jotakin mihin keskittyä. Siinä sängylläni istuskellen pohdiskelin, mitä muuttaisin asunnossani, jos todella olisin käsittämättömän rikas.

Suunnilleen kaiken, oli mun ensimmäinen ajatus.

Asunto oli tuntunut aluksi jännittävältä uudelta alulta, ja siksi mä olin pitänyt siitä. Olin ollut peloissanikin, mutta jossakin siellä jännityksen alla oli kytenyt miellyttävä uutuudentuntu. Asunto itsessään oli vanha ja pinnat olivat kuluneita. Rappukäytävän värimaailma oli jumahtanut varmaan jonnekin 70-luvulle ja siellä leijui ikääntyneen kerrostalon haju. Sitä oli vaikea kuvailla, mutta se oli selkeästi tunnistettavissa. Uutuudenviehätys kohdistui siis pikemminkin siihen aivan entisestä poikkeavaan elämään ja vapauteen, jota asunto mulle edusti, kuin itse ympäristöön.

Jos asunnolla ei olisi ollut sitä mielleyhtymää vapauteen ja itsenäisyyteen, olisin varmasti inhonnut sitä. Nousin sängystä ja tunsin muovimaton jalkapohjieni alla. Sen ainakin vaihtaisin.

Seitsemän askelta, ja mä olin ohittanut pienen pöytäryhmäni ja seisoin keittiönurkkauksessani. Niin pieni mun asunto oli. Se oli harmillista silloin, kun oli oikein levoton olo. Sellaisina aikoina - niin kuin tänään Laran tuomiota odotellessani - mulla oli tapana haahuilla ympäriinsä. Tässä yksiön irvikuvassa oli äkkiä seinät vastassa joka suunnassa. Ehkä mun asunto yritti kannustaa mua aloittamaan juoksuharrastuksen. Lenkkipoluilla olisi enemmän tilaa purkaa levottomuutta. Loputtomasti enemmän.

Keittiölle mä tekisin paljon, mietin laittaessani itselleni aamupalaa. Jostakin käsittämättömästä syystä sen rajallisia säilytystiloja oli hukattu pölyäkeräileviksi avohyllyiksi. Se ei toiminut lainkaan näin pikkiriikkisessä tilassa. Ruman liesituulettimenrotiskon olisin vaihtanut empimättä. Ruokapöydän pitäisin, sillä sen ympärille sijoittui monia hyviä muistoja.

Se, kun me pelattiin sen ääressä Hannan kanssa korttia pienessä hiprakassa. Se, kun Kimmo istui pöydän toisella puolella ja selitti politiikkaa, josta sillä oli aika vähän tietoa mutta paljon voimakkaita mielipiteitä. Se, kun me istuttiin Rasmuksen kanssa vastakkain ja juotiin aamukahvia ja hymyiltiin molemmat mukeihimme, koska ei kehdattu virnuilla toisillemmekaan.

Kahvinkeitin kurlutteli ja mä mittasin kaurahiutaleita lautaselleni ja ajattelin, että vaikka tämä ympäristö nyt olikin koruton, elämä sen sisällä ei ollut ollut sitä.

Elämä rumassa pienessä yksiössä oli ollut aika hyvää, ja se oli jotakin, mitä ei lottokupongilla kykenisi koskaan lunastamaan.

Se ajatus toi ripauksen hellyyttä ja arvostusta mun hypoteettisiin remonttisuunnitelmiin.

Ei kuitenkaan riittävästi. Kun mun visioiva mieli oli kulkenut läpi jokaisen nurkan ja seinänvierustan, mä ajattelin silti, että jos mä voittaisin lotossa, mä saattaisin ehkä kuitenkin vuokrata tai jopa ostaa jonkun toisen asunnon - niillä rahoilla, joilla en kuitenkaan pystyisi ostamaan terveyttä sitä tarvitseville, huomasin ajattelevani murheellisena. Sysäsin sen ajatuskulun toistaiseksi syrjään. Turha murehtia ennen kuin tietää mitä murehtii, tolkutin itselleni, ja pakotin itseni palaamaan ajatusleikin pariin.

Mä voisin luoda uusia hyviä muistoja jossakin muuallakin kuin tässä pienessä kopperossa.

En mä silti unohtaisi tätä asuntoa. Se oli mun ensimmäinen varsinainen oma koti. En ollut täällä tyttärenä, en vieraana enkä työsuhteen vuoksi.

Ajatusleikki oli tyynnyttänyt mun mieltä, ja se oli hyvä. Mä en halunnut olla tänään hermoraunio, vaan vakaa ja tyyni.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 24.09.18 21:52
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6475

Takaisin alkuun

Siirry: