Kellonaika on nyt 28.09.20 21:17

14 osumaa on löytynyt haulle 0

Pontson päiväkirja

Grattata
[raapaisu]


Venerdì 26.6.2020

Vernerin valmennus oli peruttu, sillä Kalla CUP:n estekilpailut olivat tänään. Se oli hirveän harmi, sillä juuri Verkku antoi mun kokeilla Pontson kanssa kaikkein eniten. Sitä ei haitannut, jos me välillä mentiin hieman holtittomasti.

Verkku oli viestitellyt, että mun kannattaisi tehdä joku rento ja valmisteleva jumppailu aamupäivällä valkan sijaan. Rataa ei kuulemma enää kannattanut hinkata, ja mä olin ajatellut totella. Vaan Pontuspa ei antanut kiinni. Se hiihteli laitumen perimmässä nurkassa, siellä kilsojen päässä, jonne mä olin porkkanat hyppysissäni ja hiki päässä laahustanut. Merda!!

Eli, ei jumppailtu valmistavaa treeniä. Sen sijaan heitin poniani yhdellä porkkanalla ja syötin loput Leeville ja Banskulle, niille about ainoille järkeville hevosotuksille sillä halvatun oriruunapoikien sekopäisellä laitumella.


Vaikka me ei Pontuksen kanssa eilen valmistauduttu, niin kisasin itse esteet. Mielummin olisin hypännyt Pontuksella, ori olisi ollut niin paljon pientä ja siroa tammaa uskottavampi ratsu tulevan pro-urani kannalta. Mutta, yhtä kaikki, olin niin sanotusti hyvissä kilpatunnelmissa.

Pontuksen kalastaminen oli jälleen raskain etappi. Hiippailin laitumelle sarastuksen aikaan ja toin mukanani jos mitäkin herkkuja ja ruoka-annoksia – TURHAAN. Kököttelin laitumella useamman tunnin, Pontson pysytellessä riimunnarun kantaman ulottumattomissa. Ja sitten. Nita, Minka ja Inna tulivat hakemaan ratsujaan, ja Pontus yksinkertaisesti lipui vanavedessä. Meinasin kuolla hermostuneen-patoutuneen-helpottuneeseen nauruuni.

Verkka sujui tahmeasti mutta sujui, ja radalla Pontus syttyi ja LIITELI. Neljäs sija ja meidän parhaat prosentit helposta beestä!! Ja noin vain kaikki tottettelemattomuudet oli anteeksi annettu. Pontus oli maailman paras poni.

Martedì 30.6.2020
#merikantovalmentaa

Kisamenestyksen jälkeistä humua kesti aikansa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kohauttelin vain olkiani ja pulikoitsin kesäpäiväjatkoilla vähät välittäen siitä, että Pontus oli päättänyt ottaa omaa lomaa eikä nyt vaan antanut kiinni. Valmennuspäivänä oli kuitenkin tosi kyseessä; varsinkin, kun olin etukäteen ohjelmasta tiirannut, että tänään signore antaisi luvan hypätä. Päättäväisyyteni tavoitti Pontuksenkin ja pyydystys sujui verraten helposti.

Kävi kuitenkin niin, että hypyt olivat pienoinen pettymys. “Esteet” oli lähestulkoon kaivettu maahan, valkku pakotti ravilähestymisiin ja kaikenlaisiin voltteihin ennen ja jälkeen esteen. Silloin oli käytännössä mahdoton kaahata! Treeni kehitti (muka) kontrollia (tylsää!), mutta silti  Pontus kompuroi omiin jalkoihinsa ja onnistui teilaamaan minimaalisimmatkin esteet. Me suoriuduttiin niin kertakaikkisen surkeasti, että suunnittelin ilmoittavani Pontuksen johonkin työhevosten kilpoihin. Lanaajana se olisi varmasti luonnonlahjakkuus.

tottelemattomat #raapaleet
110 / 115 / 118 sanaa
kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 17.07.20 13:33
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pontson päiväkirja
Vastaukset: 14
Luettu: 690

Vilan päiväkirja

25.06.2020
#kesäpäivänseisaus

Inkan kanssa kisat oli mennyt niin kuin oli, mutta vielä oli edessä The Luokka: Vila ja 120cm.
Toivoin todella, että nyt menis paremmin kuin Norjassa niin ehkä uskaltaisin ihan oikeasti osallistua Power Jumpiin...

"Onnea matkaan", paikan päälle tiensä löytänyt äiti toivotteli. Se olisi huomenna lähdössä käymään Helsingissä, tulisi illalla takaisin ja lähtisimme maanantaiaamuna samaa matkaa kohti kotiseutuja. Tarvitsin pientä "taukoa" näistä seuduista ja sen ihmisistä...
"Kiitti", mutisin pienesti hymyillen, kun painoin kypärän takaisin päähäni ja valmistauduin lähtemään verryttelyyn.
Oli kyllä kiva, että äiti oli päässyt kerrankin katsomaan minun kilpailuja, mutta kai se loi omanlaisensa paineen pärjäämisen suhteen. Tai no, ainahan mä jonkun syyn löysin, et miksi piti panikoida vähän enemmän kuin normaalisti.

Päätin kuitenkin lopettaa turhan murehtimisen. Jos halusin pärjätä niin sitten piti keskittyä ratsastamiseen eikä miettiä jonninjoutavuuksia.
Vilan vireystila oli kyllä muutenkin taas sellainen, että parempi todellakin pysyä skarppina siellä selässä tai olisin pian ihmettelemässä menoa maankamaralla takapuoli hellänä...

Onneksi tamma ei kuitenkaan aivan hölmöpöllöksi heittäytynyt, joten radalla pysyi niin puomit kuin ratsastajakin siellä missä pitikin.
Kuten myös uusintaradalla ja voin sanoa, että oli kyllä leveä hymy kasvoilla kun ratsastin sieltä ulos. Aika toki olisi ollut voinut parempi, mutten todellakaan ollut pettynyt neljänteen sijaan. Sinne jäi kauas taa Elliet, Heidit, Merikannot, Oskarit, Jusut ja Matildat. Sekä Majina, joka käväisi onnittelemassa hyvästä suorituksesta kisapäivän päätteeksi.

"Hienosti meni!" äitikin ilakoi hillittyyn tapaansa.
Tyytyväinen hymy pysytteli kasvoillani edelleen. Paistoi se aurinko välillä risukasaankin.
Ei ehkä kaikkein kirkkaimmin, mutta paistoi silti.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 29.06.20 16:28
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4431

Grannin päiväkirja

Tule hyvä viikko
Toinen osa.
24.-26. kesäkuuta.
#kallacup2020 #kesäpäivänseisaus #eedit


Eedit tulee katsomaan rataestekoetta. Se on minusta aika hauskaa, vaikka salaa huolehdinkin, että mitäpäs jos helteinen kilpailupäivä on ikäihmiselle raskas. Sitten soimaan itseäni: huomaan toistuvasti aliarvioivani Eeditin kuntoa ja reippautta. Usein ajattelen hänestä niin kuin hän olisi ikivanha ja sangen raihnainen, vaikka tämä oma naapurinmummomme on todellisuudessa varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Helle kuitenkin painaa jopa omaa vireystasoani, ja minulla on sentään useita kymmeniä vuosia vähemmän ikää mittarissa. Siksi huolehdin, että Eedit saa varjoisan paikan ja tietää, missä virvokkeita myydään.

Sen enempää en hänen hyväkseen voi tehdä, sillä startti lähestyy ja siihen on valmistauduttava. Granni on tavallista pahantuulisempi, ja hammasta purren yritän estää noidankehää käynnistymästä. Siitä ei hyvää seuraa, jos sen hyrrän päästää tanssimaan villinä väkkäränä. Ei kuitenkaan olisi ensimmäinen kerta kun niin kävisi: kireä Granni saisi minut hermostumaan, ja sitten ratsastaisin niin huonosti ja epäjohdonmukaisesti, että tamma kävisi entistä mahdottomammaksi.

Tänään en salli niin käyvän. Hengitän syvään ja kävelytän hevosta niin kauan vaatimatta siltä mitään, että omat hermoni tasaantuvat. Vasta sitten alan ratsastaa.

Verryttely jää lyhyeksi, mutta vallitsevassa lämpötilassa en venyttäisi sitä mahdottoman pitkäksi kuitenkaan. Portilla odotteleva Gabriella vilkaisee minua, kun lähestymme häntä.
"Miltäs tuntuu?" Gabriella kysyy ystävällisesti, ja pudistan pienesti päätäni.
"En tiedä. Pelkäänpä, etten saanut sitä ihan reagoimaan jalkaan niin kuin haluaisin. Se on vähän hidas", selvennän tuntojani, vaikka hiljaa mielessäni mietinkin, kiinnostaako Gabriellaa oikeasti vai oliko tämä vain kaikille esitettävä kohteliaisuuskysymys, johon oikeastaan olisi kaivattu lyhyempää vastausta.
"No, ehkä se herää kun pääsette radalle. Tsemppiä!" nainen kuitenkin toivottaa antamatta ilmeen häivähdykselläkään ilmi, että olisin jaaritellut häntä tylsistymiskuoleman partaalle.

Hymyilen kiitokseksi tsemppitoivotukseen, ja se jääkin viimeiseksi hymyksi hetkeen, sillä rata sujuu surkeasti. Granni liikkuu kuin täi tervassa ja huiskii tuon tuostakin kireästi hännällään, enkä ymmärrä lainkaan mihin eilispäivän metrejä nielevä maastoesteradan pikajuna on kadonnut. Vaikka kuinka yritän usuttaa hevosta terävämmäksi ja nopeammaksi, se on kuin pulska ja pyöreä (Pontus-)poni, jota ei huvita juuri tänään edetä mihinkään.

Saldomme on kaksi pudotusta: omituisella tavalla pudonnut trippelin keskimmäinen puomi ja harmmillisesti radan viimeinen sinivalkea pystyeste, jolle rakennettu pitkä ja suora lähestyminen tuntuu hirvittävän hankalalta ratsastaa, kun hevonen ei reagoi pohkeeseen oikeastaan mitenkään. Kahdeksan virhepistettä sinetöi kohtalomme. Tiedän jo radalta poistuessamme, että sijoissa ylöspäin nouseminen on erittäin epätodennäköistä.

Emme me sitten kuitenkaan putoakaan kuin yhden sijan verran, ja olen sangen tyytyväinen istahtaessani Eeditin seuraksi katselemaan muiden suorituksia.

"Pianko se Rasmus hyppää?" Eedit tiedustelee.
"Mm. Kohta", mumahdan jo hieman jännittyneenä, ja olen hajamielisesti huiskaista käsivarrelleni laskeutuneen ötökän tiehensä.
"Annahan hänen olla", Eedit ehdottaa ja hymyilee eeditmäistä kotoisaa hymyään.
"Mitä?" kysäisen hämmentyneenä ja jähmetyn odottamaan selitystä.
"Leppäkertun. Ovat onnekkaita. Kuulemani mukaan tuottavat onnea sille ihmiselle, jonka iholle laskeutuvat - siis mikäli leppäkerttua ei huitaista pois", Eedit kertoilee.
Uskomus on minulle uusi. Kiinnitän katseeni kuusipilkkuiseen leppäkerttuun ja päätän antaa sen olla. Suupieli nytkähtäen kysyn Eeditiltä:
"Voikohan leppäkertun onnea toivoa toiselle ihmiselle, jos ei sitä niin kovin itse tarvitse?"
Eedit nauraa. Tulkitsen hänen iloisen ilmeensä myöntäväksi vastaukseksi ja suon Rasmukselle kaikki osaamani hyvät ajatukset. Bran hyppääkin hyvin, vaikka ei aivan nollille kuitenkaan, ja kiitän mielessäni leppäkerttua.

*****

Torstai on taianomainen päivä. Siihen ei tarvita kukkasia, neliapiloita eikä leppäkerttuja, vaan yksi eläinlääkäri, joka toteaa Grannin tiineeksi. Tamma on astutettu Rasmuksen äidin Akullakin nyt kahdesti, mutta sitten se on tärpännyt, enkä voisi olla onnellisempi. Kiitän onnea, taivasta ja kaikkia mahdollisia tahoja siitä tiedosta ja ristin sitten vikkelästi sormeni. Tiinehtyminen ei vielä ole tae terveenä syntyvästä varsasta, joten luvassa on paljon odottamista, jännittämistä ja toivomista.

Käyskennellessäni Rasmuksen, Branin ja tiineen tammani kanssa Auburnin ratsastuspuistossa päätän kuitenkin, että edes tämän yhden päivän ajan minä iloitsen enemmän ja murehdin vähemmän. Kun Rasmus haastaa mua kuvittelemaan millainen varsasta tulee, mä jätän korjaamasta että tulee, jos kaikki menee hyvin ja sukellan suoraan syvään päätyyn rakastumaan taas kerran yhteen varsaan, joka ei ole vielä syntynytkään:
”Siitä tulee upea”, sanon kepeästi. ”Se saisi saada Akulta luonnetta, ryhtiä ja ehkä vähän Grannia tiiviimmän rungon. Mutta saa siinä olla Grannin itsepäisyyttäkin, ja ehkä siitä tulee myös aika tumma, ja sen ei tarvitse riittää geepeeseen koska mä varmaan tahdon pitää sen itse.”
”Ori vai tamma?” Rasmus heittää.
”Toivoisin tammaa”, myönnän suoraan. Tiedän, että kaikkea ei voi saada ja jo terve varsa itsessään on enemmän kuin vielä joitakin kuukausia sitten rohkenin villeimmissä kuvitelmissanikaan kuvitella. Tammavarsa tuntuisi kuitenkin alulta: silloin minulla olisi mahdollisuus ihan omaan tammalinjaan, Grannin tytärsarjaan.

*****

Välipäivän kevyiden maastoiluiden jälkeen toivon tietysti, että Granni olisi jo leppeämpi ja vauhdikkaampi ratsastaa kuin keskiviikkoisessa rataestefiaskossa. Päätän puolipaniikissa joka toinen tunti perua päivän toisen startin, mieluummin tietysti isomman sillä sitä pelkään enemmän, ja sitten taas tahdon pysyä suunnitelmassa. Koska en osaa päättää, en myöskään osaa toimia. Startti jää perumatta.

"Hassua", sanon Heidille hakiessani hänen kuljettamaansa Belisaa käsiini.
"Mikä niin?" ystäväni tahtoo tietää.
"Se, että musta tuntuu, että ainakin Grannin kanssa suoritukset tulee olemaan vaikeita, ja silti tämä ei musta tunnu maailmanlopulta."
"Niin sitä pitää", Heidi kannustaa naurun saattelemana. "Ei pidäkään tuntua. Yhteen ratsastusuraan mahtuu kyllä monenlaisia suorituksia."
"Ja elämään", tuumaan syvällisesti.
"Todellakin. Ja mikäs sen parempaa."

Niin, mikäs, kai. En väitä, etteikö minusta olisi mukavaa, jos kaikki elämässäni menisi niin sanotusti putkeen aina ja tuosta noin vain, mutta se on kai täydellisen turhaa toiveajattelua. Virheistä oppii on kautta aikojen ollut minusta yksi ikävimmistä sanonnoista, sillä niin kovin kartan virheitä. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että jos en mitään muuta ole huonoista kisasuorituksista oppinut, niin ainakin sen, että niitä kannattaa murehtia vasta sitten kun ne ovat tapahtuneet, eikä sittenkään liikaa.

”Ai mutta! Mä tiedän mikä sen parempaa”, muistan Belisan kaulaa silitellessäni. ”Granni on tiine. Ja maanantaina lähdetään Saksaan.”
”Oh! Onnea Grannista! Ja onnea matkaan”, Heidi toivottaa ja kapsahtaa halaamaan mua tiukasti. ”Lupaat sitten tulla takaisin.”
”Lupaan”, sanon vakavarmasti, ja sitten mukamas vitsailen (luulen itsekin vitsailevani; en vielä ole myöntänyt itselleni, että pelkään yhä elämäntavoitteidemme eriytymistä): ”Rasmuksen puolesta en uskalla luvata mutta mä kyllä palaan!”
”Totta kai Rasmuskin palaa”, Heidi sanoo, ja minä nyökkään, vaikka mistäpä me kumpikaan sitä oikeasti tiedetään.

*****

Ilmenee, että minun oikeastaan olisi ollut ihan paikallaan murehtia huonoja suorituksia. Belisan kanssa sujuu surkeasti, Grannin kanssa vähän paremmin mutta ei sijoitusten arvoisesti kuitenkaan. Mikä herkullinen mahdollisuus syöksyä itsesääliin ja -syytöksiin!

Sitä en kuitenkaan tee. Karistelen mokailut harteiltani ja keskityn tulevaisuuteen.

”Huomenna pakataan”, sanon Rasmukselle. ”Ja ylihuomenna juhlitaan kesää.”
”Hyvä suunnitelma”, poikaystäväni hyväksyy.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.06.20 7:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9865

Inkan päiväkirja

25.06.2020

#kesäpäivänseisaus

Jos ei heilaa helluntaina, niin jono juhannuksena?

No, eipä näkynyt jonoa, tosin mistäs mä tiesin oliko mun oven takana ollut juhannuksena kilometrien mittainen naisjono, koska olin ollut siellä Norjassa.
Mutta nyt perjantaina oli toki jonossa parit tammat, sillä osallistuin niin Inkalla kuin Vilallakin estekisoihin.

Äiti oli tullut Kallaan myös ja pitäisi näyttää sille, että mä ihan oikeasti osaisin ratsastaa kilpaa. Kyllähän se sen toki jo tiesi, mutta näkisipä nyt ihan ensimmäisen kerran minut ihan tositoimissa.

Viimeksi olin osallistunut juniorimestaruuteen Vilan kanssa ja vielä voittanutkin sen, joten ei olisi haitannut yhtään vaikka tekisin saman tempun myös Inkan kanssa. Saisipa samalla tavallaan paikkailtua sitä mun Ruotsin hairahdusta Jesselle... Hairahdusta, josta Jessellä ei tietojeni mukaan ollut mitään hajuakaan ellei Mila tai Stina olleet asiasta möläyttäneet. Tuskin olivat, sillä mikään Jessen käyttäytymisessä ei kertonut että olisi ollut tietoinen asiasta.

Odotukset Inkan suhteen oli muutenkin jokseenkin korkealla, koska oltiin me kuitenkin silloin Ruunaankoskella voitettu meidän luokka. Olihan se tuntunut ihan hiivatin hyvältä!
Jesse kuitenkin palautti mut niin sanotusti maanpinnalle muistuttamalla, että Inkalla oli kuitenkin ollut kolmipäiväiset kenttäkisat alkuviikosta, joten ei välttämättä täydessä terässä olisi, mutta ainakin me yritettäisiin parhaamme.

Ensimmäinen kierros meni puhtaasti läpi, mikä sai onnitteluja niin Jesseltä kuin Inkan oikealta omistajalta, Oskarilta.
Uusinnassa kuitenkin harmillisesti kaksi puomia kolahti alas, joten eipä sillä suorituksella edes sijoituttu. Inka ei kuitenkaan missään vaiheessa vaikuttanut väsyneeltä, innostuneena se esteet hyppäsi, mutta minun yritykset pelata aikaa liian tiukoilla käännöksillä ja huonot lähestymiset ne puomit alas sai.

Ihme kyllä, ei pahemmin edes harmittanut, vaikka se PINKKI nauha jäi tällä kertaa saamatta.
Mä olin sen saanut jo Vilan kanssa ja Vila oli kuitenkin tässä touhussa se mun pääasia.
Ihan sama muille hevosille, vaikka olishan se ollut kiva pärjätä molempien kanssa paremmin kuin hyvin...
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 28.06.20 19:22
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 905

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Kallassa 26.6.2020
#kesäpäivänseisaus

Jinxin satulassa kahden startin verran taiteiltuaan Lauri ei pitänyt suurena ihmeenä, että trakehner oli edelleen heidän riesanaan eikä uudessa kodissa, jonne tamman oli ollut tarkoitus lähteä. Pari kertaa Jinxiä kokeilemassa käynyt nainen oli kuitenkin löytänyt toisen, omien sanojensa mukaan vakaamman hyppääjän ja vakaudessa Dierk Mayerilta ostettu sähikäinen jäi monien varjoon.

Päivän tulossaldo oli Jinxin osalta surkea: vain yksi uusinta, jossa tamma oli ottanut kaksi täysin turhaa puomia silkkaa huolimattomuuttaan. Viimeisen puomin Lauri otti kontilleen, koska ei ollut ratsastanut tammaa tarpeeksi syvälle kulmaan ja siksi tuonut sen pienessä laukassa esteelle. Muutoin radat olivat kaikkinensa olleet pelkkää sähellystä, kun Jinxi oli hohkanut kuumuutta kilpaa auringon kanssa.

“Tällaisella näytöllä tuo on meillä vielä joulunakin”, Lauri puuskahti Heidille luovutettuaan Jinxin Vivialle, joka oli tullut avuksi tamman viilentämiseen. Heidi vilkaisi silmänvalkuaisiaan väläyttelevää Jinxiä, joka oli loukkaantunut verisesti ryntäidensä kastelemisesta ja kohautti olkiaan.
“Eihän tässä mikään kiire ole. Kyllä sille vielä ihminen löytyy”, nainen virkkoi rauhallisesti ja vilkaisi Lauria kulmiensa alta. Mies ei ehtinyt edes riisua kypäräänsä, kun Heidi oli jo astunut lähemmäs ja porannut tarkan katseensa Laurin silmiin.
“Onneksi pääset kohta toipumaan Vegasin selkään”, nainen virnuili ja kurkottautui painamaan suukon Laurin poskelle.

Vegasin satulaan nouseminen oli todellakin terapeuttista, eikä Lauri tehnyt tamman kanssa pitkää verryttelyä. Askellajit läpi, muutama rento hyppy pienemmille esteille ja pari huolellista, viritellympää hyppyä ratakorkeudella. Niillä eväillä ratsukko oli selvinnyt monesta radasta, eikä Lauri halunnut läkähdyttää hyvää tulosta tehnyttä ratsuaan kuumuudessa. Vegas ei ollut vielä päässyt kunnon kesälomalle, koska Ruunaan Malja ja Kalla CUP olivat asettuneet kesäkuussa peräkkäisille viikoille, mutta tulevalla viikolla tamma saisi olla useamman päivän laitumella palauttelutreenin jälkeen.

Perusrata tuntui helpolta, eikä Lauri ottanut kuin yhden varmistushypyn verryttelykentällä ennen uusintaa. Mies ehti seurata Isabella Sokan uusintaradan ja nyökkäsi naiselle tervehdyksen tämän poistuttua radalta. Juuri ennen Lauria uusinnassa startannut, Ruunaan Maljan kanssakilpailija Sederström veti tammansa kanssa tuplanollat. Lauri tervehti kasvoiltaan tutuksi tullutta miestä ennen kuin nosti laukan ja keskittyi tavoittelemaan puhdasta rataa, jolla mahdollisuudet sijoittumiseen olisivat hyvät.

Topics tagged under kesapaivanseisaus on Foorumi | Auburn Estate Ar_3
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 28.06.20 15:19
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 58
Luettu: 2237

Inkan päiväkirja

22.06. - 24.06.2020

#kesäpäivänseisaus

Juhannus tuli ja meni rauhallisissa tunnelmissa. Stina oli aattona lyöttäytynyt meidän seuraan paetakseen tylsyyttään sekä viinanhimoa, sillä tiesi että me ei ainakaan Sofian läsnäolon vuoksi alkoholilla läträttäisi.
Nainen oli läntäröinyt tytön kanssa pienessä ja matalassa lasten kahluualtaassa lähes koko päivän jonka jälkeen oli yrittänyt houkutella Matildaa, että lähtisivät alastomina kirmailemaan johonkin niitylle tavatakseen tulevat sulhasensa.

"Paitsi hyi, en mä mitään sulhasta halua. Ja luulen, että siellä pellolla olisi pian poliisit vastassa mikäli sinne nakkena kirmailisi", nainen oli lopulta todennut.
"Voihan se poliisikin sulhanen olla", olin mutissut pyyhkiessäni grillimakkarasta tipahtanutta ketsuppitahraa paitani rinnuksilta.
"Voi tietenkin. Käsiraudatkin tulisi firman piikkiin", Stina oli hihkaissut kulmiaan kohotellen.

Sofian mentyä yöunille, olimme siirtyneet takaisin takapihalle viettämään aikaa ja Stina oli lueskellut netistä juhannustaiosta.
"Nää on kaikki jotain naimaonnea ja sulhasia eteen tuovia taikoja", nainen oli nurissut. "Ei oo eikä tuu. Mulle ainakaan..."
"Onko siellä mitään sellaista, mikä toisi hyvää onnea noin niin kuin yleisesti?" olin kysäissyt asetellessani itkuhälytintä pienen puutarhapöydän päälle.
"Nääh. Ei oikeastaan. Hyvää karja- ja viljasatoa lähinnä", Stina oli mutissut. "Mihin sä sellaista tarvit?"
"Maanantaina alkaa ne kenttäkisat. Sinne minä sitä onnea eniten kaipaan", olin vastannut.
"Teillähän on mennyt tosi hyvin Inkan kaa jo muutenkin", Matilda oli muistuttanut.
"Niin kai, mutta ainahan sitä onnea tarvitaan", olin vastannut.

"Voidaan kehitellä joku oma taika!" Stina oli hihkaissut innostuneena. "Sun pitää juosta pihan ympäri kolme kertaa, kastaa pottuvarpaasi tossa altaassa ja kuuluttaa isoon ääneen, että Stina on paras ja voitat tulevat kisat ihan leikittä. Vaatteet saat pitää päällä tämän kerran."
Matilda oli tyrskähtänyt huvittuneena, mutta hetken pohdiskeluni jälkeen naisen kulmakarvat olivat nousseet yllättyneenä ylöspäin, sillä minä ihan oikeasti lähdin suorittamaan Stinan vitsillä heitettyä tehtävää.

Se oli toiminut.
Me voitettiin Inkan kanssa.

Topics tagged under kesapaivanseisaus on Foorumi | Auburn Estate Inka1
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 27.06.20 20:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 905

Sepon päiväkirja

» 24.06.2020 - Sepisipulikepulihepuli #rossieventers #kallacup #kesäpäivänseisaus

Mä olin kuullut joku tuhat kertaa sanonnan "ihana olla kotona", mutta se ei kyllä pätenyt ei sitten yhtään. Mä olin vaivihkaa myynyt mun uudelle kesätyönantajalle ajatuksen Auburnin kisoista, ihan vaan siksi, että pääsisin itse starttaamaan Sepillä kenttäkisoissa. Mä olin ollut ihan varma, että mä olin kehittynyt jo ammattilaiseksi alle kuukaudessa.

No en ollut ihan.

Sepiponi oli ollut ekat kaksi päivää ihan hirveä, joka ei tietenkään johtunut siitä, että mä olin repinyt sen kuukauden laidunloman jäljiltä kylmiltään talliin, sormet ruvilla kiristänyt liian lyhyeksi käyneen satulavyön sen pullean mahan ympärille ja hypännyt selkään. Eihän sellaista itsensä pinkeäksi syönyttä ruohopalloa potkittu edes kannuksilla kunnolla eteen kouluosuudella. Tiistaina mun ainut pelastus oli ollut se, että Seppo oli varmaan luullut maastoesteosuutta ihan vaan ralliradaksi ja vetänyt esteet niin kamalalla vauhdilla, maha esteitä hipoen, mä märkänä rättinä sen selässä pysyen.

"Sysivalkeen voi poistaa tän päivän Tulokasluokasta, mä keskeytän", sanoin tylsistyneellä äänellä Penna Vaanilalle, joka valmistautui kuulutustöihinsä vähän turhan innokkaan näköisenä. Aliisan oli kai tarkoitus olla siellä sen kanssa, mutta tukkapehkoa ei näkynyt vielä ainakaan mailla halmeilla.
"Onko hevosella jokin vamma?" Penna kysyi ärsyttävällä äänensävyllään, ihan kuin se olisi tiennyt jo vastauksen.
"No ei todellakaan, paitsi päässä", mä livautin tuhahtaen ja kuulin samassa selkäni takaa saappaiden kahahduksen lattiaa vasten.
"Ava, ei ole tahdikasta puhua noin omasta hevosestaan", Isabella muistutti ja melkein näin miten sen teki pahaa puhua suomenpienhevosesta hevosena.
"Mulla on muutakin tekemistä, kun leikkiä sen kanssa rataesteillä, johan se on kaksi päivää ollut ihan tasoton", mä puolustelin ja nojasin kanslian ovensuuhun olkapäälläni niin, että siitä ei varmasti mahtunut ohitse. Ristin käsivarteni eteeni ja tuijotin Isabellaa haastavasti, itsevarmuudella, jonka olin saanut vasta Belgiaan lähdön myötä.

"Äläs nyt, Seppohan läpäisi eläinlääkärin tarkastuksenkin. Tottakai sun pitää yrittää", Isabella torui melkein äidilliseen sävyyn.
"Olen ihan samaa mieltä. Kenttäratsastus on vaikea laji, ei sitä sovi noin vain luovuttaa kesken osakilpailuiden", Nathaniel Rossi komppasi ja mä näin miten sen korvat heilui niin, että rutisi. Mä meinasin nauraa, koska sen mielestä mun "harrastelut" oli yhtä turhia, kuin tauot töissä ja että sen mielestä mun olisi parempi keskittyä hoitamaan sen järkyttävän hyvin pärjänneitä hevosia.
"No kai mä sitten haen sen Purtseilta", mä tuhahdin ja pyöräytin vähän silmiäni.

Aurinko porotti niin kuumana mun selkään, että tunsin miten valkoinen kisapaita imeytyi inhottavasti alaselällä ihoa vasten. Mä toivoin, että mun huolella hankitut rusketusrajat eivät menisi kisapaidan takia nyt piloille ja ratsastin Seppoa esteverkassa kevyessä istunnassa. Se oikeastaan tuntui jo vähän paremmalta, mutta toisaalta se oli jätetty yöksi talliin ilman ruokaa, niin ehkä sen mahakin oli vähän jo ehtinyt tyhjentyä välissä.

"Sehän näyttää jopa siedettävältä", Rossi kommentoi, kun hidastin laukasta ravin kautta käyntiin. Mä naurahdin ääneen.
"Poniksi vai?"
"Niin."
Tuijotin työnantajani kasvoja ilkikurinen virne suupielessäni.
"Oli muuten ehkä vähän läpinäkyvää, mutta ihan hyvä yritys", mä paljastin paljonpuhuvan katseen kera. Kai ne oli Isabellan kanssa jääneet pidemmäksikin aikaa keskustelemaan hevosista ja kenttäkilpailuiden haastavuudesta.
"En tiedä mistä puhut", Nathaniel vastasi, mutta kyllähän mä näin miten sen huulilla kävi salaa pieni hymynkaare.
"Valkoviini, extra kuivana, siitä se pitää", mä paljastin ja kehtasin iskeä vielä silmääni, kun kukaan muu ei ollut sitä näkemässä. Mä olin Zenin naamiointijuhlien myötä ollut jo aika paljon pelottomampi suuren ja mahtavan Nathanielin edessä. Se oli vähän aiheuttanut närää toisten työntekijöiden keskuudessa ja erityisesti mun kämppiksessä, Emmyssä.

Sepi oli herännyt koomastaan, mä ratsastin sitä tasaisesti potkien ja kolmannen esteen puomin myötä mun ei enää tarvinnutkaan potkia. Ruuna oli vinkaissut, pukittanut niin isosti, että sen takajalat oli käyneet mun pään yläpuolella (kukaan ei tiedä miten se siihen taipui, mutta mulla on kuvatodiste!!) ja vihdoin lähtenyt eteenpäin. Loppuradassa mä olin vain näyttänyt sille oikean esteen ja se oli korvat hörössä hypännyt ne kaikki puhtaasti.
Vuosienkaan jälkeen mä en aina ihan ymmärtänyt mun ponin sielunelämää. Nyt se tepasteli niin pörheässä ravissa ulos radalta, että se olisi varmaan saanut kympin kouluradalla siinä muodossa.

Iski muhun ihan pieni haikeus, kun kylmän vesipesun jälkeen päästin Sepon takaisin laitumelle eikä se juossutkaan heti laumatovereidensa luokse. Musta tuntui ihan vähän pahalta miten se tunki märän päänsä mun kainaloon ja hengitti syvään, kun tiesin, että mulla oli kiire verkkaamaan Geyzer valmiiksi Rossille.
"Nähdään syksyllä, toveri", mä kuiskasin sille ja nielin kurkkuun nousseen palan, joka oli varmaan litran veden juomisen seuraus eikä minkään muun.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 27.06.20 19:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2008

Konnan päiväkirja


Mua hymyilytti. Konna pörhisteli karsinassa pehmolelunsa kanssa. Ludwig - pehmolelu siis - oli unohtunut Hanami Weekin reissulla naapurimaahan, mutta selvinnyt ehjin nahoin kotiin ja ehtinyt mukaan uuteen reissuun. Tällä reissulla me viipyisimme pidempään, enkä mä olisi voinut olla onnellisempi.

“Vilja!” yllättynyt ääni hymähti. Nostin katseeni Sarahiin, joka oli ollut Ruunaalla ja Markarydissä niin liimautunut Robertiin, että mä olin vähän väkisinkin oppinut tuntemaan sen.
“Moi!” hihkaisin takaisin ja laskin harjan, jolla olin käynyt läpi Konnan kiiltävää harjaa. Ruunikko työnsi turpansa karsinan oven raosta Sarahia kohti ja mupelsi uteliaana naisen ojennettua kämmentä.

“Pakkasitko sä viikon tavarat päivän kisareissulle?” Sarah kommentoi huvittuneena ja viittoi vapaalla kädellään karsinan edustalla seuraavaa sijoituskohdettaan odottaville tavaroille.
“En”, virnistin salaperäisesti. “Kahden ja puolen kuukauden reissulle, joka alkaa kisoista.”
Sarahin silmät laajenivat hämmästyksestä ja mua nauratti - oli aina yhtä antoisaa saada ihmisistä irti sellaisia reaktioita.

“Me tultiin kesähessuilemaan”, kerroin ylpeänä. Sen jälkeen mä jatkoin kertomustani sillä, miten olin tehnyt jonkinlaisen ennätyksen tallipaikkahaussa heti Auburnin kesäkarsinoista puskaradion kautta kuultuani. Ja ennen kuin Sarah ehti edes avaamaan suutaan, olin jo vastannut lisäkysymyksiin:

1) Seuraavat viisi viikkoa olin niin lomalla. Palkallisella.
2)Olin saanut vuokrattua naurettavan halvan, kalustetun yksiön reppureissaamaan lähteneeltä kallalaiselta
3) Olin vuokrannut oman asuntoni Etelä-Suomessa serkulleni, joka oli työllistänyt itsensä heinä-elokuuksi
4) Jatkaisin konsultointipainotteisia töitäni elokuussa etänä ja kävisin vain pakollisissa palavereissa syyskuun puoleen väliin saakka

“Vau”, Sarah puuskahti. “Aikamoista. Mitä aiot tehdä täällä?”
“Treenata”, vastasin epäröimättä. “Jos vaan löydän toisen valmentajan Danielin ohelle - olisi kiva valmentautua useamman kerran kuussa. Tänä kesänä me hiotaan perusasioita.”
Mun oma vakiovalmentajani oli lähtenyt kesäkuun alussa Belgiaan ja palaisi vasta syksyllä, joten olin sanalla sanoen ulalla treenien suhteen.

“Ainakin Lauri valmentaa koko kesän ja ottaa varmasti uusia ratsukoitakin, täällä on sen verran pienet piirit”, Sarah tiesi kertoa. Lauri oli kuulemma kenttä- ja esteratsastaja, mutta mä paljastin nopeasti, että olin kesän alussa käynyt pyörähtämässä kouluratsukoille tarkoitetussa puomivalmennuksessa, josta me molemmat Konnan kanssa olimme pitäneet.

“Mun täytyy lähteä varustamaan Effi”, Sarah totesi vilkaistuaan kelloa puhelimensa näytöltä. “Mutta nähdään taas! Ja tsemppiä teille.”
“Samoin!” hymähdin hymy huulillani. Oli ollut kiva kohdata Sarah, etenkin, kun oli niin outoa olla kisapaikalla - siitäkin huolimatta, että samalla päivämäärällä siitä oli tullut väliaikainen kotitallimme - ilman Ainoa. Luottogroomini ei ollut päässyt töiltään mukaan, mutta oli luvannut ajaa lomallaan Kallaan ja viihtyä ainakin viikon.

Konna sai jäädä karsinaan nauttimaan heinätupostaan siksi aikaa, että mä ehtisin käymään kisakansliassa. Ja etsiä Robert Harringtonin, joka epäilemättä ilahtuisi ikihyvikseen siitä, että voisi tulevien kuukausien aikana törmätä muhun useammin kuin tähän saakka - koska piirit olivat kuulemma Kallassa pienet.
kirjoittaja Vilja K.
lähetetty 27.06.20 19:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Konnan päiväkirja
Vastaukset: 4
Luettu: 204

Grannin päiväkirja

Älä tule paha viikko
Ensimmäinen osa.
22.-23. kesäkuuta.
#kallacup2020 #kesäpäivänseisaus


Aamukaste viipyilee vielä puutarhan varjoisissa sopukoissa, kun tassuttelen pehmeissä kangastossuissani kukkakimpun kera keräilemässä siihen lisää täytettä. Nokkonen kirveltää paljasta nilkkaa, kun astahdan varomattomasti tuomen alle, mutta se tuntuu kesältä enkä pahastu. Tuomen kukinto on ehkä jo hieman nuupahtamaan päin, mutta minusta se on kaunis silti. Olen epätavallisen onnellinen alkavasta vuodenajasta. Vaikka talven hiljaisuus on aina ollut minulle erityisesti mieleen, tänä vuonna kukkaan puhkeava, värikylläinen kesä puhuttelee sulosoinnuin. Ehkä kaiken takana on muisto edellisvuodesta: työläistä mutta rakkauden ja hienojen hevosten täyteisistä, helteisistä, keski-eurooppalaisista, Joen ja keskikaljan hajustamista kesäkuukausista. Viikon päästä olemme jälleen tien päällä Rasmuksen kanssa, ja minulla on tästä kesästä hyvä tunne.

Leikkaan tuomesta kukkivan oksan ja liitän sen kantamuksiini. Kukat ovat kuin ovatkin ehkä jo aivan loistokkaimmat päivänsä nähneet, mutta oksalla on itseoikeutettu paikkansa keräämieni kasvien joukossa. Se on kimpun seitsemäs kukka. Seitsemään liitetty onnen symboliikka tuntuu sopivalta kilpailuviikkoon, ja ehkä mieli viipyilee vielä vähäsen juhannuksessa. Eikös silloin tehdäkin kukkasten koristamia taikoja? Minulta sellaiset jäivät välistä, sillä juhannus kului Ruunaankoskella kilpailuissa.

Vaikka eihän mun oikeastaan tarvitsisikaan ajatella kimpun laittamista tyynyn alle; sen sorttinen juhannustaikominen on kannaltani tarpeetonta. Seitsemän kukan onni riittää vailla unikuvia tulevista puolisoista. Hymyni on yhtä pehmeä kuin nurmi jalkojeni alla, kun suuntaan takaisin terassillemme ja katselen taloa, jonka päätykaksiossa saan asua. Rasmuksen ja minun koti on karistanut lopputalven karun kolkkouden yltään ja ympäriltään, ja siellä meidän on hyvä. Jopa minä myönnän sen nyt nikoittelematta, vaikken tänne aluksi tahtonutkaan muuttaa.

”Hups!”
”Oho. Hei.”
”Hei.” Lämmin hymy.

Tiemme kohtaavat takaovella. Rasmuksella on kahvikuppi kummassakin kädessä, minulla kukkaset sylissäni ja aamun valo selkäni takana, ja ehkä Rasmus valon takia joutuu katselemaan minua niin pitkään. Että sen silmät tottuvat. Minusta kuitenkin tuntuu, että se on vähällä myös sanoa jotakin, ehkä jotakin ihanaa, mutta se harkitsee harkitsemistaan eikä lopulta sanokaan mitään.

Tai sanoo sitten kuitenkin, hitaasti virittyvä hymynkare huulillaan ja vähän hassulla äänellä, joka on kai vielä puoliksi nukuksissa:
”Juodaanko kahvit terassilla?”
”Juodaan”, hymähdän. ”Laitan vain kukat vaasiin ja tulen sitten.”
”Joo”, Rasmus sanoo, rykäisee pienesti ja näyttää taas siltä, että on vähällä jatkaa tai kenties aloittaa kokonaan uuden keskustelun.
”No?” kysyn miellyttävä jännitys vatsanpohjassa kutkutellen kiertäessäni jo hänen ympäri mennäkseni keittiöön.
”Ei mitään. Tai… oot nätti.” Pikkuruinen tauko. ”Kaunis.”
”Hah.” Siinä kaikki mitä osaan vastata: naurahdus. Se ääni on outo sekoitus ilahtuneisuutta, kiusaantuneisuutta ja suoranaista kiistämistä. Sitten pyyhällän asettelemaan kukat maljakkoon ja punastelen salaa mielihyvästä.

Varpaita paleltaa hieman, kun tovia myöhemmin istumme terassin reunalla ja kahvittelemme. Kesäauringon lämpö tekee kyllä jo tuloaan, mutta vielä hetken yönjälkeinen viileys on voitolla. Sullon itseni mahdollisimman tiiviisti poikaystäväni kainaloon tarjetakseni ja ehkä vähän läheisyydenkipeyttänikin, ja miedosta vilusta huolimatta siinä on oivallista olla. (On Märtan onni, että kotiemme välissä on metsää eikä suoraa näköyhteyttä. Ja meidän, sillä olisihan harmillista antaa happamien katseiden valua kitkeröittämään äitelää imelyyttämme.)

”Hyvä alku kisaviikolle”, päätän, ja Rasmus hymähtää.
”Toivotaan, että viikostakin tulee hyvä.”
”Tulee.”
”Ai?”
”Mä olen tehnyt onnentaikoja”, paljastan salaperäisesti hymyillen, vaikka mitä salaperäistä siinä on: keräsin onnekkaan lukumäärän kukkasia. ”Sullekin.”
”Ahaa? No hyvä. Mä en itse olekaan mikään velho niin onneksi sä hoidat noitumispuolen”, Rasmus sanoo ääni vakavana ja silmäkulma vitsikkäänä, ja kun se vielä virnistää päälle, mun on mahdotonta uskoa että se on todellinen henkilö eikä fiktiivinen hahmo romanttisen hömppäpokkarin sivuilla.
”Juu, luota vain muhun”, rohkaisen ja iloisena ja annan Rasmukselle suukon.

Se läikyttää kahvia sormilleen, mutta onneksi neste ei enää ole mahdottoman kuumaa.

*****

Kilpailuviikko pääsee kunnolla käyntiin joitakin tunteja myöhemmin, kun ratsastan Grannin Auburnin kartanon derbykentälle. Olo on hieman eksynyt. Tiedän varsin hyvin, miten esteverryttelyssä toimitaan, mutta koulukilpailukokemukseni on hyvin rajallista. Saan tsemppaavan kädenheilautuksen Verneriltä, jolle en ole suoraan kertonut kuinka kovasti kenttäkilpailustartti minua jännittää mutta joka kuitenkin on varmasti arvannut sen. Tunteehan valmentajani minut jo monen vuoden ajalta, ja olisi kerrassaan omituista, jos hän pitäisi mua etäisestikään kovahermoisena.

Mutta mulla on kaulassani siro hopeinen riipus, josta haen uskoa mahdollisuuksiini. Neliapila lepää viileänä aivan solisluiden läheisyydessä kilpailupaidan alla, ja ajattelen sitä ennen kuin ryhdyn ratsastamaan Grannia hereille.

Hereillä se onkin, kun suoritamme ohjelmaamme. Se ei ehkä ole kuin vaivainen helppo C, enkä tiedä onko riemuni oikein mittasuhteissaan, mutta totuus on että olen loputtoman huojentunut siitä kuinka helpolta tekeminen Grannin kanssa tuntuu. Oma oloni satulassa on seesteinen, ja hymyilenkin hieman läpi ohjelman loppupuoliskon. Emme epäonnistuneet heti ensimmäisessä osakokeessa.

Muiden suhtautuminen suoritukseemme vaihtelee. Viivi povaa meistä jo kansainvälistä kenttäratsukkoa ja ohiasteleva, meitäkin joskus valmentanut Lauri Merikanto kehaisee asiallisesti siivosta suorituksesta, kuin menestykselläni olisi hänelle jotakin henkilökohtaista merkitystä – tai ehkä ei sittenkään. Todennäköisesti mies oli vain kohtelias. Märta sen sijaan ei piilottele kaikkea muuta kuin kohteliasta mielipidettään:
”Harrasteluokka? Helppo C. Pikkuesteitä. Hävettäisi käydä voittelemassa tuommoisia luokkia, kun on vauvasta asti ratsastellut mamman ja papan sukuhevosilla. Vaan sinäpä tietysti oletkin mielestäsi oikeutettu viemään tikkareita alempiasemaisilta.”
”Ei se mitään ole vielä voittanut. Kilpailuhan on vielä kesken”, yllätyksekseni Kalla Cupiin maailmanmatkaltaan palannut Ava Pulkkanen suvaitsee huomauttaa, mutta sen katse kyllä komppaa Märtan pisteliäitä sanoja.
”Älä sä noista piittaa”, lohduttaa Cella ronskiin sävyyn sitten, kun pahanilmanlinnut ovat lehahtaneet tiehensä. ”Happamia, sanoi kettu.”
En ole varma, osaanko olla piittaamatta, mutta hymyilen silti kiitokseksi. Rasmuksen hevosenhoitaja tuntuu omituisella tavalla vanhalta tutulta, vaikken ole viettänyt hänen seurassaan montaakaan hetkeä.

Seitsemän kukan ja neliapilan onni kantaa sinä päivänä pitkälle: siisti suorituksemme kouluradalla palkitaan hyvillä pisteillä, ja minua itseäni hämmästyttävän korkeat prosentit siivittävät meidät yhteisen kenttädebyyttimme kärkeen. Suoritus tuntui kyllä hyvältä, mutta vasta pidellessäni Nitan käsialan täyttämää arvostelupöytäkirjaa käsissäni ja luettuani sen läpi kolmesti alan uskoa, ettei oma tuntemukseni valehtele. Granni oli hyvä ratsastaa, ja Robertin sanat mieleeni tallennettuna tein itsekin täsmällistä työtä.

Onnellinen hymy ei ole vielä hiipunut kasvoiltani, kun lähden kävelyttämään hevostani takaisin sen kotitallille. Aamu oli ihana, päivä onnistunut ja viikosta on tulossa erinomainen; tunnen sen luissani.

*****

Aivan samoihin sfääreihin koulukokeen tulosten kanssa emme enää Grannin kanssa palaa myöhemmissä osakokeissa, mutta ei meillä musta luokattoman huonostikaan mene. Maastoestekoetta jännitän etukäteen eniten, ja osittain radalla sattuneet pienet mokat menevätkin juuri hermoilun piikkiin, sillä jännittäessäni sorrun ylianalysointiin ja siitä seuraavaan päätöksentekokyvyttömyyteen. Granni tömistelee rohkeasti menemään, ja jos antaisin, se kellottaisi maastoradalle uuden ennätysajan. Maalissa käsiäni särkee ja virheet pyörivät mielessä, mutta kaiken voittaa huumaava euforia: minä tein sen, me selvisimme, ratsastin juuri elämäni ensimmäisen maastoesteradan alusta loppuun saakka. Ihanat ponit, kirjava puoliverinen, upea suomenhevonen ja näyttävä täysiverinen saavat kaikin mokomin päihittää Grannin ja minut tuloslistalla, sillä mä olen juuri päihittänyt itse itseni. Se tuntuu aika makealta.

”Eikö tuo ollut pomolla? Cherish?” kysyn Rasmukselta myöhemmin, kun me omat startit suoritettuamme jäämme nauttimaan kesäpäivästä ja mestaruusluokan jännittävästä annista.

Katselen isolaukkaista, sporttista pientä kimoa, joka saapuu juuri maaliin. Hevonen on tutun näköinen, ja nimikin kutittelee muistoja. Viime kesän aikana Dierk ehti välittää monia myyntihevosia uusiin koteihin, ja olen melko varma, että tämä on yksi niistä.

”Oli varmaan”, Rasmus tuumaa. ”Hyvä tulos.”
”Uskaltaisikohan sen ratsastajaa onnitella”, mietiskelen ääneen, mutta hylkään ajatuksen. Rose on ollut kovassa vireessä päivän maastokokeissaan ja varmasti ansaitsisi onnittelunsa, mutta minä en ole oikea eli kylliksi rohkea henkilö lähestymään häntä. Siltä erää tuttavalliset eleet saavat siis jäädä.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.06.20 12:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9865

Branin päiväkirja

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa
25. kesäkuuta #kesäpäivänseisaus

Granni oli päättänyt alkaa kenttähevoseksi, tai ehkä Josefina oli päättänyt alkaa kenttäratsastajaksi. Joka tapauksessa Kalla Cupin kesän kenttäkilpailut olivat menneet kaksikolla paremmin kuin hyvin, ja mä olin tyttöystävästäni äärettömän ylpeä. Mä olin päättänyt, että syksyn osakilpailuissa usuttaisin ne mun ja Branin seuraksi yhden tähden luokkaan.

Tai sitten mä itse siirtyisin niiden seuraksi harrasteeseen - Bran taas ei nimittäin tuntunut osaavan päättää, minkä osa-alueen se haluaisi mokata. Tällä kertaa ori oli roikkunut kaikissa osakokeissa sitkeästi puolenvälin paremmalla puolessa, mutta lopputulema oli silti vähän lannistava seitsemäs sija. Erityisen paljon virheitä oli tullut maastossa, mistä Bran oli ottanut myös reilusti yliaikaa. Mä en ollut ihan varma, olinko siirtynyt hevosen kanssa CIC1:een vähän turhan nopeasti – ehkä meille molemmilla olisi tehnyt hyvää panostaa suoritusvarmuuteen astetta helpommassa luokassa. Ehkä mä olin yrittänyt liian kiireellä tavoitella Branin kanssa kuuta taivaalta ja pudonnut siitä hyvästä hetkellisesti pohjalle, mutta ehkä me syksyyn mennessä vielä noustaisiin.

En mä kovin pettynyt osannut olla, mutta en hirveän tyytyväinenkään, ja mä toivoin että Carri ja Cava tekisivät rataesteillä hyvää työtä. Ja Kisse, joka aloittaisi kisauransa Innan alla.

Torstaina mä ja Josefina maastoiltiin hevosilla kevyesti kisarupeaman päätteeksi. Me napattiin Granni mukaan Auburniin ja käyskenneltiin hevosinemme ratsastuspuistossa, joka oli kesän tullen päässyt oikeuksiinsa. Ruoho oli vihreämpää kuin mitä mä olin ehkä koskaan nähnyt, ja linnut huusivat suunnilleen jokaisessa puussa.

”Tavallaan vähän kurjaa jättää Bran tänne heinäkuuksi”, mä sanoin ja rapsutin kirjavan orin kaulaa. ”Vaikka kyllä Cella ja muut varmasti pitää siitä hyvää huolta.”
”Aivan varmasti”, Josefina vastasi luottavaisesti. ”Ja ehkä se ilahtuu kun pääsee lomalle. Joko sä olet pakannut Coralin tavarat?”
”En ole vielä aloittanutkaan”, mä tunnustin. ”Entä sä Grannin?”
”Pientä viimeistelyä vielä vailla”, Josefina hymyili, ja mä olin aistivinani sen hymyssä vähän jännitystä.

Munkin olotila oli sekoitus intoa ja jännitystä. Vaikka meidän tämän vuoden visiitti Saksaan olisikin vain kuukauden mittainen, olisi se jälleen hyvä mahdollisuus päästä kisaamaan paljon, hyppäämään vielä enemmän, ja esitellä myös Carrille monenlaisia areenoita.

Kaiken muun mukavan lisäksi mä lähtisin Saksaan mukanani tehtävä: äiti oli käskenyt mua katselemaan nuoria siitostammanaihioita sillä silmällä ja tuomaan yhden mukanani, jos jotain löytyisi. Se oli ehkä Kissen, ehkä Laran uusimman varsan Desin myötä innostunut kasvatuksesta jälleen ihan uudella tavalla ja päättänyt, että kyllä vielä yksi tamma menisi – jos jotain todella kivaa ja todella hyväsukuista löytyisi. Sellaisen etsiminen oli vastuullinen tehtävä, mutta kiinnostava sellainen, ja mä uskoin saavani pomolta apuja siihen hommaan.

Kaiken kaikkiaan musta tuntui, että heinäkuusta tulisi kyllä hyvä – ja se huipentuisi Ahvenanmaan Power Jumpiin, jonne me suunnattaisiin Josefinan kanssa suoraan Saksasta. Mä en ollut vielä päättänyt, koittaisiko mun ja Branin jälleennäkeminen jo siellä vai vasta myöhemmin Auburnissa, mutta enköhän mä löytäisi sinne jokusen hypättävän hevosen kaikesta huolimatta. Pitäisi vain malttaa olla valitsematta liian isoja luokkia - tuntuisi Carri huomenna ja Saksassa miten hyvältä tahansa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 26.06.20 20:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 42
Luettu: 2065

Kissen päiväkirja

26.6.2020
#kesäpäivänseisaus

Järisyttävä kuumuus oli saanut minut jättämään kisatakin suosiolla kaappiin. Olin kuitenkin kaivanut vaatekaapistani vähän hienomman mustan kisapaidan, jossa oli pitsisiä yksityiskohtia. Lyhensin tuntumaa pari senttiä ja annoin Kisselle suoraan käynnistä laukka-avut. Tamma nosti laukan niskojaan nakellen ja häntä viuhuen. Komensin sen kiltisti lopettamaan ja ohjasin ensimmäiselle verryttelyhypylle. Puomi kolahti kamalan lähestymisen takia hiekalle. Otin hypyn uudelleen, puomi pysytteli tällä kertaa kannattimillaan.

Kolmekymmentä astetta hellettä piti huolen siitä, että minulle tuli hiki nopeasti. Myös ensimmäisissä kisatunnelmissaan olevalle Kisselle tuli pieni hiki pintaan. Pidin siksi verryttelyn sopivan lyhyenä ja kävin vielä juottamassa sen ennen kuin pääsimme derbylle. Näin Jaanan aivan aidan vieressä seuraamassa. Tiesin Kissen toisen omistajan halunneen poikansa starttaavan tamman ensimmäisissä estekisoissa. Niin oli varmaan moni muukin luullut tapahtuvan. Silti tämä kouluratsastaja oli parin vuoden tauon jälkeen ilmoittanut itsensä estekisoihin.

Minähän se olinkin viime aikoina treenannut eniten Kissellä, Rasmus vain harvoin. Kyllähän Rasmus olisi varmasti kerennyt nousta itse satulaan, hän kuitenkin starttasi vain yhdessä luokassa kaksi kertaa. Oli kuitenkin aina oma koukuttava tunne mahanpohjassa, kun pääsi oma ratsuttaman hevosen kanssa starttaamaan sen kisauran. Tänään oli vuorossa puomit, huomenna kiristäisin jälleen koulunutturan.

Tervehdin tuomaria ja nostin laukan. Katseeni oli tiukasti ensimmäisessä esteessä, violetti okseri. Kisse meinasi kieltää, patistin sen yli ja korjasin asentoani ennen seuraavaa. Vesieste, se oli pelottava, mutta siitä selvittiin. Itse asiassa sydämeni pomppasi korkeammalle kuin Kissen jalat viimeisellä esteellä. Kuitenkin tarpeeksi korkealle, jotta perusrata suoritettiin puhtaana. Kasvoilleni nousi hymy, kun taputin Kisseä kaulalle kevyessä istunnassa.

“Hieno tyttö!” kehuin sitä ja siirsin ravin kautta käyntiin.
“Mahtavaa te!” Rasmus oli eksynyt myös paikalle.
Miehellä oli jo omat kisavaatteet päällä, kun hän taputti Kisseä kaulalle.
“Hieno rata ja startti kisauralle”, Jaanakin tuli kehumaan.
“Huh, että jännitti”, naurahdin jo hieman rennommin ja laskeuduin alas selästä.
“Minä vien sen vähän juomaan ennen kuin uusinta alkaa”, Jaana ilmoitti ja tarttui ohjista.

Katselin hengästyneenä heidän peräänsä ja läimäisin Rasmusta olkapäälle.
“Ollaan tehty hienoa työtä sen kanssa!”
“Joo. Kesän jälkeen voidaan varmaan ottaa Verneriltä enemmänkin valmennuksia”, Rasmus ehdotti.
“Niin…” pihisin päästäen pidättämäni hengityksen pihalle. “Minun pitää päästä vessaan.”

Uusinnassa oli kolmetoista ratsukkoa. Mahanpohjassani pisteli, kun nousin takaisin vaaleanruskeaan estesatulaan. Se oli vielä ostettu käytettynä, koska Kisse kasvaisi. Parin vuoden päästä sille voitaisiin jo varmasti ostaa mittatilaussatula, joka menisi useamman vuoden. Meidät kuulutettiin derbylle, jossa oli perusradan esteet vaihdettu uusintaan. Saimme hyvän startin, puomi ei tippunut, mutta sitten viuhka oli aivan liian vaativa Kisselle. Se ei ymmärtänyt pidentää itseään riittävästi, jonka takia takajalat kompastuivat puomiin niin selkeästi. Seuraavaksi me tiputimme sarjan B-osan puomin tulemalla liian lähelle. Kirosin hiljaa ja keskityin tekemään loppuradan puhtaasti. Kisse oli toista mieltä ja kielsi viidennelle esteelle. Onneksi me siitä päästiin kuitenkin puhtaasti loppuun.

Taputin Kisseä kaulalle uusinnan jälkeen. 12 virhepisteestä huolimatta se oli hyvä suoritus Kissen ensimmäisiksi kisoiksi. Ei ollut todellakaan huono olla kolmastoista ja päästä vielä heti ratsastamaan uusinnassa. Nyt tamma tarvitsisi paljon kokemusta, lomaa ja hellittelyä. Huomisten kisojen jälkeen antaisimme sen jäädä pohdiskelemaan ja viedä laitumelle. Vaikkei se ollut tuonutkaan ruusuketta ensiesitykseltään, Kisse oli ansainnut lomansa.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 26.06.20 19:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kissen päiväkirja
Vastaukset: 13
Luettu: 866

Sipsin päiväkirja


Ennen Sipsin verryttelyä mä erehdyin vilkaisemaan puhelinta.
Hei Matilda! Oletko jo ehtinyt miettiä ehdotustani? Meillä olisi paikka auki! Palaathan asiaan mahdollisimman pian.
- Carita


Mun sydän ponnahti kurkkuun - nyt olisi pakko keskittyä kisasuoritukseen, ei entuudestaan tuntemattomasta takataskusta heitettyyn työtarjoukseen. Sipsi yritti pukittaa, mutta mä sain viime hetkellä pukattua tammaa eteenpäin ja palautettua sen ruotuun ennen verryttelualueen hyvän meiningin hämmentämistä. Harhauduin hetkeksi ajatuksissani niihin typeriin juhannustaikoihin, jota seurueeni oli viikko sitten tehnyt. Olikohan joku (Stina) onnistunut manaamaan Sipsin sen sijaan, että olisi nähnyt yöllä tulevan sulhonsa?

Sipsi ei tuntunut hyvältä. Tamma oli auttamattomasti pohkeen takana, tuntui vetelältä ja hyppäsi ponnettomasti keilaten kaksi puomia ensimmäisen viiden esteen aikana. Loppurata oli selviytymistaistelua, sillä kaiken hyvän lisäksi Sipsi provosoitui painoni horjahtamisesta simppelillä pystyllä, jolle tamma ei venynytkään ja paikkasi asian mut yllättäneellä puolikkaalla askeleella.

Kolmeenkymppiin mä petrasin ja sain ilokseni huomata, etten jännittänyt korkeutta enää lainkaan. Kuumuus oli siinä vaiheessa imenyt musta ja ratsustani lähes kaikki mehut, mutta edellisen radan vitutus ja hetkeksi kirkastuneet ajatukset pusersivat meidät uusintaan. Yksi puomi tuntui pieneltä sen rinnalla, että pääsin purkamaan Sipsin ja viilentämään tamman pesupaikalla sekä huuhtomaan kasvoiltani pois hikipisarat ja pinttyneet pohdinnat.

“Miten meni?” Jesse kysyi, enkä ollut lainkaan varma, mitä suoritusta mies tarkoitti.
“Mulle tarjottiin töitä”, vastasin sanoen ääneen ajatuksen, joka oli jyskyttänyt takaraivossani lähes parikymmentä tuntia.
“Mitä?” Jesse ähkäisi. “Milloin? Mistä?

Siinä mä, vuosia ärrätätinä tietynlaista mainetta niittänyt harrastelija-kilparatsastaja koin ainoan loogisen päätöksen kisapäivälle, jonka läpi olin luovinut puuron ja aivan liian vähäisen nesteen voimilla ja sen sijaan, että olisin kertonut miesystävälleni eilisillan tapahtumista, kirjaimellisesti tuuperruin tämän käsivarsille parkkipaikalla. Jesseä se ei ilmeisesti huvittanut, koska kun mä raotin silmiäni parikymmentä sekuntia myöhemmin, mies pakotti vissypullonsa huulilleni kasvot vakavina.

Helleaalto ja suuret pohdinnat eivät selvästi mahtuneet samaan vuorokauteen.

Kalla CUP 2020, 2. osakilpailu
120 cm, 8 vp, 21/25
130 cm, 0-4 vp, 9/21
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 26.06.20 19:19
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 1459

Zelian päiväkirja


Olin nukkunut yöllä tuskin silmäystäkään. Se oli johtunut paitsi tukalasta, lähes pakahduttavasta kuumuudesta, myös vaeltavista ajatuksista, jotka olivat lipuneet ulottumattomiini tuulettimen laiskan puhalluksen mukana. Kesäöitä ei oltu tehty sellaisiin päätöksiin, joita pudoteltiin pommeina harrastelija-kilparatsastajien kioskin tiskille iltavuorossa. Muistelin viikon takaista juhannusyötä, joka oli sekin mennyt muuhun kuin nukkumiseen - siis juhannustaikoihin. Sivustaseuraajana.

Urheutta se ei ollut nähnykään, kun mä olin muutaman hiottavan kahvikupin ja väkisin niellyn aamupuuron jälkeen lähtenyt tallille puhdistamaan varusteita, joita en ollut jaksanut hoitaa kisakuntoon aiemmin. Nukkumattomuuden aiheuttama väsymys tuntui turtana jähmeytenä raajoissa ja sai mielen sumuiseksi, mutta tiesin, että voisin pakottaa ne tunteet pois satulaan noustessani.

“Jesse”, ähkäisin hiljaa yrittäen tavoittaa miesystäväni huomion vältellen parhaani mukaan muita kuulevia korvia, joita tallikäytävällä sillä hetkellä riitti. Vihreät silmät kääntyivät katsomaan minua laskien huomion hetkeksi pois kirjavasta tammasta, jota Anton varusti ripein ottein Vilan karsinassa.

“Näytät väsyneeltä - nukuitko ollenkaan viime yönä?” Jesse mutisi ensimmäisenä, enkä jaksanut edes turhautua miehen liioitellun huolestuneesta ilmeestä. Mies tiesi, että kerrostaloasuntoni kuumui pätsiksi ja oli kyllä kutsunut mut yöksi luokseen, mutten ollut jaksanut valita kisavaatteitani ennen työvuoroa ja oli tuntunut helpoimmalta mennä kotiin kuumuudesta huolimatta.
“Enpä oikeastaan”, vastasin ja puraisin huultani palatessani ajatuksissani eilisen viimeiseen asiakkaaseen, joka oli sekoittanut pakan.

“Olisit tullut mun luo”, Jesse huokaisi ja tunsin, kuinka miehen sormet sivelivät kisapaitani teknistä materiaalia. Raotin suutani, mutta Antonin ääni ehti ensin.
“Ei per-”, mies puuskahti, mutta napsautti suunsa kiinni ennen kuin epäilemättä rumaksi tarkoitettu sana ehti kokonaan ihmisten ilmoille. “Missä satulavyö on? Jäikö se autolle?”

Jessen kulmat painuivat kurttuun ja se vilkaisi kelloaan.
“Käyn katsomassa. Teidän täytyy kohta lähteä verkkaan”, Jesse totesi. “Suitsi se sillä aikaa.”
Nipistin huuleni yhteen ja nyökkäsin mua pahoittelevasti vilkaisevalle Jesselle, joka painoi huulensa ohimennen otsalleni.
“Onnea”, mies mumahti hiljaa ja mä laskin ilmat keuhkoistani.

Zelia tuntui yllättävän hyvältä siitä huolimatta, että verryttely toimi lähinnä mun omien aistieni herättelynä. Kymppi tuntui helpolta kotikentällä, jossa Zeliakin toimi. Seitsemäs sija tuntui kohtuulliselta uusinnan pudotuksen ja suhteellisen seesteisen ratatemmon puolesta, eikä Zelia ollut täysin poikki lämmöstä huolimatta.

(toinen osa)

Kalla CUP 2020, 2. osakilpailu
110 cm, 0-4 vp, 7/25
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 26.06.20 19:18
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2886

Kesäpäivänseisaus, Kalla CUP:n 2. osakilpailu

blossom  Kesäpäivänseisaus  blossom
(Kalla CUP:n 2. osakilpailu)
#kesäpäivänseisaus

Aikataulu:

Kenttäratsastus 22.-24.6.
VIP 21.6.
Esteratsastus 26.6.
Kouluratsastus 27.6.
VIP 25.6.

Tervetuloa osallistumaan!


kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 18.05.20 13:11
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat
Aihe: Kesäpäivänseisaus, Kalla CUP:n 2. osakilpailu
Vastaukset: 1
Luettu: 401

Takaisin alkuun

Siirry: