Kellonaika on nyt 27.01.21 22:52

7 osumaa on löytynyt haulle 0

Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Kaapista ulos

24. tammikuuta 2021
#kallankämppikset


Robert heitti mua irtokarkkipussilla. Urahdin ja vedin tyynyn pääni päälle. En ollut juttutuulella, en edes karkeilla lahjottuna, ja sitä paitsi kun uteliaisuus kohta voitti ja kurkistin pussiin, siellä oli vaan huonoja lajikkeita.
"Paska lahjus", sanoin Robertille suorasukaisesti. "Mä en pidä mistään näistä. Mitä sä mulle tällaisia tarjoat."
Robert meni hämmentyneen näköiseksi sellaisella typerällä, miesmäisellä tavalla. Sen päässä raksutti niin että se kuului mun huoneen ovelta sänkyyn asti, ja sitten kämppikseni raotti omissa kätösissään nököttävää toista irtokarkkipussukkaa ja katsoi sisään.
"My bad. Heitinkin sulle omani. Tää on sun", Robert selitti, ja me tehtiin karkkipussivaihtarit, minkä varjolla kämppis pujahti mun sänkyyn ja asettui lupia kyselemättä mukavasti.

"Ala kertoa", Robert määräsi.
"En vittu halua."
"Mä toin sulle sun lempikarkkeja. Sun täytyy. Se on sääntö."
"Anton kutsui mua sen tyttöystävän nimellä."
"Siitähän me joskus jo puhuttiinkin. En mä tajunnut et se vaivaa sua vieläkin?"
"Niin no", sanoin olkiani kohauttaen, olin hetken hiljaa ja puuskahdin sitten: "Mä tahdon muuttaa Ruotsiin."

Teki mieli huitaista järkyttynyt ja petetty ilme Robertin kasvoilta. Itse se oli pakottanut mut puhumaan, ja siksi sen olisi pitänyt pystyä vastaanottamaan mikä tahansa uutinen. Jos ei ollut valmis kuulemaan, ei pitänyt kysyä, tapasin itse ajatella, ja siksi en juuri koskaan kysynyt kuulumisia tyypeiltä, joiden tiesin aina murjottavan. Mä en kuitenkaan jaksanut niitä koskaan alkaa empaattisesti piristää, joten oli parempi, etten osoittanut kiinnostusta alunperinkään. Olin omasta mielestäni oikea viisauden perikuva. Guruainesta, suorastaan.

"Et sä kyllä voi muuttaa", Robert ilmoitti.
"Voinpas, ja ehkä aionkin. Mulle on tarjottu sieltä töitä, joita tehdessäni pääsisin reissaamaan paljon, ja jumalauta kun mä kaipaan sellaista elämää."
"Tarjottu TÖITÄ? Milloin?" Robert vaati saada tietää, ja mulle tuli melkoinen dejavu siihen hetkeen, kun Anton oli saanut tietää samasta muuttopohdinnasta.
"No on siitä jonkun aikaa", sanoin kiemurrellen.
"Etkä oo sanonut mitään. Kivat."
"Älä nyt rupea marttyyriksi. Miksi mä olisin sanonut, kun en tiennyt halusinko vai en?"
"Ja nyt tiiät vai? Jos en ois kysynyt, oisitko kertonut ollenkaan?"
"Totta munassa olisin kertonut. Sä olet mun kämppis! Ei se nyt niin olisi mennyt, että oisit tullut töistä himaan ja oisin sinä aikana mitään sanomatta lähtenyt."
"Jos en oo ihan väärässä, niin Jusu meni poikaystävänsä luokse ja löysi palatessaan mut ja mun kamat omasta huoneestaan", Robert tökkäsi takaisin.
"Se nyt oli ihan eri asia!"
"Mm-hm."

Me oltiin joskus ennenkin maattu yhdessä mun sängyllä syömässä irtokarkkeja tai muita herkkuja. Koskaan tunnelma ei ollut ollut näin lattea, vaikka me oltiinkin puitu näinä hetkinä ties mitä ja paranneltu vaikka kuinka hankalia pulmia maailmasta. Mua vähän ärsytti, että Robert otti asian niin henkilökohtaisesti. Se oli välillä itse pitkiäkin aikoja poissa, ja kun se oli kotona, se oli joskus aika omituinen. Sitä paitsi vaikka mä olinkin sen kämppis, eihän me nyt sentään mitään siiamilaisia kaksosia oltu. Jos olisin tiennyt, että ottaessani kämppiksen sitouduin loppuelämäkseni pysymään sen välittömässä läheisyydessä...

"Mä en tiedä mitä mä teen", huokaisin lopulta. "Se työtarjous ei ole ikuisesti voimassa. Mä en oo koskaan ollut hyvä tekemään elämänvalintoja, mutta en mä oo ennen ottanut niistä tämmöistä stressiäkään. Jos mua on huvittanut mennä, niin oon mennyt. Miksei nyt tunnu samalta?"

Robert ei vastannut. Mä tulkitsin sen hiljaisuuden niin, että olin vaan esittänyt liian vaikean kysymyksen. Meistä kumpikaan ei tiennyt siihen vastausta. Tiesikö kukaan?
kirjoittaja Aliisa H.
lähetetty 24.01.21 16:29
 
Etsi: Spin off
Aihe: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru
Vastaukset: 18
Luettu: 1112

Harryn päiväkirja

28.4.2020
#tietähtiin2020 #kallankämppikset @Aliisa H.

Avain lukossa kääntyi. Robert kuuli tuttuja ääniä: Aliisan kengät eteisen mattoa vasten, lattialle kolahtava laukku, ripeästi avatun takin vetoketju. Sitten se kuuli Aliisan huvittuneen hörähdyksen.

“We gotta stop meeting like this, love”, se kehräsi, sillä ärsyttävän liioitellulla brittiaksentillaan, ja Robert katsoi sitä olkansa yli vähintäänkin murhaavasti. Tietenkin sen kämppis tuli kotiin etuajassa juuri sinä päivänä kun poika oli päättänyt ottaa Saga Isbergin valmennusneuvot tosissaan ja googlannut rintarankaa avaavia jumppaliikkeitä. Jumppaliikkeiden sijaan hakukone oli opastanut sen joogavideoihin, ja siksi se nyt siinä olikin, vaatehuonevaraston syövereistä kaivetulla jumppamatolla nelinkontin, selkä notkolle taipuneena ja takapuoli pystyssä.

Aliisa ei suotta ollut siis huvittunut.

“Hartioita avaavia liikkeitä”, Robert puhisi pyöristäessään selkänsä ja pudottaessaan pään käsiensä väliin. Se näki päätään pudistelevan Aliisan reisiensä välistä, ja seurasi posket liikunnasta (ja vähän tästä koko tilanteesta) punottaen kämppiksen tavanomaisia kotiintulotoimia. Se kolisteli hetken eteisessä, sitten kylpyhuoneessa, kävi omassa huoneessaan ja siirtyi sitten keittiöön. Astiakaappi, lasi, jääkaappi, vesihana, jääkaappi taas—Robert kuunteli ääniä silmät ummessa ja yritti keskittyä hengittämiseen.

Joogaaminen, tai ylipäätään minkäänlainen jumppaaminen ei ollut ikinä käynyt pojan mielessä omaa ratsastusta kehittävänä toimintana. Robert oli kuitenkin ollut pienestä pitäen urheilullinen, olihan se pelannut melkein teiniksi asti jalkapalloakin aika tosissaan. Sitten Liekkijärvellä se oli käynyt salilla, vahingossa Pirittan ex-miehen ohjattavana, ja sillä oli ollut enemmän pinnallisia kuin ratsastuksellisia tavoitteita, kuten kyykkääminen jumppapallolla ja leuanveto lisäpainolla.

Silloin Inkeri oli pakottanut sen ostamaan ne typerät jumppatrikootkin, jotka Robertilla oli nyt päällä.

“The things I do to fuckin’ succeed at fuckin’ dressage”, se mutisi itselleen notkistaen selkäänsä taas. Venytys tuntui ikävältä paikoissa, joiden Robert ei ollut ennen tätä tiennyt edes olevan olemassa, ja poika ähkäisi tuskastuneena.

Jos Robertin tulisi listata asioita, joista se olisi kiinnostunut, jooga ei näkisi edes vilausta mahdollisuudesta olla sillä listalla. Se ymmärsi kyllä kuntosalilla treenaamisen päälle vaikkei ollutkaan (vielä!!!) nähnyt vaivaa etsiäkseen Kallan lähiseuduilta hyvää kuntosalia, mutta jooga?? Jooga! Meni aivan yli hilseen! Paitsi jos jotain hyvää piti sanoa, niin kyllä siinä vähän lämmin tuli, ja Robert oli aika varma, että sen koko kroppa tärisi jo kahdenkymmenen minuutin vääntelehtimisen ja hengittämisen jälkeen.

“Sun pitäisi kokeilla se child’s pose tai mikä onkaan”, Aliisa neuvoi avuliaasti kävellessään pojan ohi. Robert katsoi sitä, tai lähinnä sen sääriä, tuohtuneena, mutta kämppis vain kohautti olkiaan ennen kuin lysähti sohvalle ja suu täynnä ruokaa totesi: “Mitä. Mulla on joogaohjaajaystävä. Se tarkottaa, että mä oon melkein joogaohjaaja myös.”

“Sure thing”, Robert inahti pyöristäessään jälleen selkäänsä. Sen ranka päästi kummallisen, etäisesti poksahdusta muistuttavan äänen, ja jos kaiken tämän jälkeen poika ei sijoittuisi seuraavassa osakilpailuissa, se repisi ehkä joogahousunsa ja -mattonsa riekaileiksi. Sitten selkänsä, sitten ehkä Aliisan.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 27.04.20 15:35
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2882

Harryn päiväkirja

26.4.2020
#tietähtiin2020 #kallankämppikset @Aliisa H.

Sunnuntait olivat kadottaneet merkityksensä Robertin elämässä kauan sitten. Hevosenomistajana ei ollut pyhäpäiviä, vapaapäiviä, sunnuntaipäiviä; oli vain päiviä, joina piti hoitaa hevonen no matter what. Normaalisti sunnuntaisin poika olisi jo kadonnut tallille siinä vaiheessa kun yön pikkutunneilla kotiin kolistellut Aliisa Huru katsoi asiakseen nousta sängystään, ja ehkä siksi Aliisa Huru katsoi sitä niin kummallisesti keittiön pöydän ääressä.

Robert selasi puhelintaan, lusikka murokulhoa vasten aina välillä kilisten. Raolleen jätetystä tuuletusikkunasta kantautui kevätlintujen laulua, satunnaisesti ohiajavien autojen kohinaa. Oli hiljaista, ja se ei ollut aina mikään itsestäänselvyys Pitkän miehen kujalla. Robert nautti siitä, vastapäätä istuvan Aliisan viiruiksi kaventuneista silmistä ja niiden avoimen kysyvästä katseesta huolimatta.

“Miksi sä olet kotona?” se kysyi lopulta epäileväisenä, ääni vieläkin unesta (ja ehkä krapulasta) karhea ja suu täynnä rouskuvia muroja, kun Robert laittoi puhelimensa pöydälle kaataakseen mukiinsa lisää appelsiinimehua.

Poika katsoi kämppistään vähän loukkaantuneena ja niiskaisi, toinen käsi rinnalle tuskaisen näköisesti eksyen. Sen äänensävy oli liioitellun dramaattinen. “Etkö sä halua mua tänne enää?”

Aliisa pyöräytti silmiään huvittuneena, kalautti lusikan kulhoonsa ja nousi pöydästä oma kahvimuki kädessään. Robert virnisti, enemmän superwoman-kuvionnille kämppiksen alushousujen takapuolella kuin naiselle itselleen, ja keskittyi jälleen tutkimaan Tie Tähtiin -rankingia puhelimeltaan. Se oli enemmän kuin tyytyväinen paitsi luokkatasonsa sijoitukseen, niin myös taitotason sijoitukseen. Siellä kuitenkin oli myös molemmissa lajeissa kilpailevat, ja silti poika oli onnistunut hivuttautumaan lähemmäs kärkeä kuin oli uskaltanut toivoakaan.

“Sitä vaan”, Aliisa huikkasi keittiöstä, “että kun oot ollut aika paljon nyt pois! Että pitääkö mun nyt laittaa sut johonkin tippaan, josta tulee laukanvaihtoja ja heinäntuoksua ja kannusten kilinää suoraan suoneen?”

“Älä viitsi. On ollut vaan niin paljon treeniä niitä Ti—”, Robert aloitti, mutta kämppäkaverin kova ääni keskeytti sen: “Sä tiedät, että näiden seinien sisällä on kielletty sakon uhalla sanat tie ja tähtiin!”

“—juttuja varten”, poika viimeisteli, katse keittiön saarrekkeella nököttävään lasipurkkiin käyden. Aliisa oli askarrellut sen viime viikolla tyhjentyneestä pastakastikepurkista: se oli pessyt ja kuivannut sen, ja sitten askarellut vanhasta kirjekuoresta siihen etiketin, jossa luki sakkopurkki. Siellä oli muutama nihkeä kolikko, lähinnä kaksikymmensenttisiä ja viisikymmensenttisiä, mutta myös yksi vitosen seteli kun pojalla ei ollut ollut muutakaan möläytettyä molemmat sanoista muutama päivä sitten.

Tähtirupeaman jälkeen sakkopurkille tulisi varmasti muutakin käyttöä. Kuten—

“Mun pitäisi alkaa sakottaa sua siitä, ettet pidä housuja kotona”, Robert sanoi murojensa ympäriltä, katse puhelimesta liikkumatta.

“Ei kukaan pidä housuja kotona”, Aliisa vastasi ja lipui takaisin keittiön pöydän ääreen kahvilla täytetty muki kädessään. Se oli valkoinen, ja siihen oli painettu punaiset huulet ja kaunolla kirjoitettu Mrs, ja se olisi absoluuttisesti naurettavin muki koko universumissa, tai ainakin olisi jos Robertin kädessä ei olisi vastaavanlainen muki viiksikuvioineen ja Mr-printteineen. Poika murahti mukiinsa silmiään pyöräyttäen, ja siihen Aliisa tirskahti, reteästi poseeraten ja kroppaansa esitellen: “Sitä paitsi, sä oot nähnyt tän kaiken kuitenkin jo.”

Se istui itsekseen hekotellen alas ja Robert katsahti sitä vähän huvittuneena.

“Yes, and it was neat-o”, se sanoi vakavasti ja kulautti mehua kurkusta alas. “Mutta anyway, mulla on nyt vapaapäivä. Tiina lupasi hoitaa Harryn. Tai, no, täysihoitotallihan sen pitäisi olla, niin totta kai se hoitaa? Either way, I’m not gonna leave this house today.”

Aliisa kutitteli varpaillaan Robertin paljasta nilkkaa pöydän alla, ja sanoi sitten: “Vapaapäivä? Tiedätkö sä edes, mikä se sellainen on? Enpä usko. Vinkki: se ei ole syötävää.”

“Uskotpas”, vastasi Robert ja veti jalkansa viereensä tuolille, leukaa polveensa nojaten. “Ja sitä paitsi, tämä on viimeinen päivä kun voidaan hengailla ennen kun on se Tyran kouluklinikka Ruunaalla ja sitten se viimeinen Tie Tähtiin -osari ja sieltä suoraan me lähdetäänkin Ruotsiin viikoksi, sitten sen jälkeen onkin alle viikko Tie Tähtiin -finaaliin...”

“Ha!” Aliisa ilahtui. “Saat pistää tosta hyvästä ainakin vitosen tähtitiesanabannipurkkiin!”

“That’s not fair!”

“Onpas!”

Robert päätyi lopulta tiputtamaan setelin lompakostaan purkkiin, nuristen ja puhisten ja äristen, mutta ne kaikki tunteet unohtuivat viimeistään muutaman tunnin päästä, kämppisten kaivauduttua peittojensa kera sohvan syvyyksiin. Televisiosta pyöri Frendit ja peittosekamelskan joukossa Robert tunsi olonsa lämpimäksi ja väsymyksensä luissaan asti, ja siihen oli helpompi nukahtaa kuin aikoihin.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 25.04.20 23:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2882

Harryn päiväkirja

21.4.2020
#tietähtiin2020 #kallankämppikset @Aliisa H.

Kun Aliisa saapui kotiin tiistai-iltana, se kohtasi ensimmäisenä kämppiksensä pää alaspäin. Mikä ei ole kovin erikoista, ottaen huomioon Robertin kummalliset televisionkatsomisasennot, joissa sen pää retkotti milloin missäkin, mutta tällä kertaa se katseli Aliisaa kantapäät oman huoneensa ovea vasten, käsivarret suoriksi jännitettyinä ja kämmenet lattiaa vasten painettuina.

“Miksi sä seisot käsilläsi?”

Robertin silmät avautuivat. Sen kasvot olivat punaiset.

“Saga Isberg käski jumpata.”

Aliisa näytti mietteliäältä ja laski laukkunsa lattialle, potkaisi kenkänsä pois ja ripusti takkinsa naulakkoon. Sen hiukset olivat villeillä takuilla, kuten aina, mutta kasvot poikkeuksellisen huolitellut työpäivän jäljiltä. Robert seurasi sen eriparisien sukkien liukuvaa askelta Pitkän miehen kuja seiskan lattialla.

“Joten sä päätit olla pää alaspäin siinä?”
“Emmä tiiä. Tuntuu hyvältä.”
“Ai kun kaikki veri pakkautuu päähän?”

Aliisa tyrskähti omalle letkautukselleen, ja poikakin virnisti, peittäen sen sitten huokaisemalla raskaasti. Keittiöstä kuului avautuvan kaapin naksahdus, lasin kalina kuivauskaapin ritilöitä vasten, vesihanan juoksutusta.

“Tuntuu, ettei sinne jää sitten tilaa. You know, ajatuksille.”

Vesi kohisi lasiin, hana sulkeutui. Sitten Aliisan sukat tulivat taas näköpiiriin.

“Sulla onkin niitä liikaa. Mutta ei mikään valmentaja käske sun tyhjentää päätä.”
“Ei niin. Mun piti tehdä jotain rintarankaa avaavaa jumppaa.”
“No sitä tuo ei kyllä ole. Mulla on yks joogaava kaveri ja oon nähnyt retriitin jos toisenkin.”

Robert potkaisi varoen jalkansa eteensä, paljaat jalkapohjat yksi kerrallaan lattiaa vasten laskeutuen, ja suoristi sitten itseensä hitaasti. Päässä sykki. Aliisan katse vesilasin takaa oli mietteliäs, silmät kummallisesti tuikkien kun ne seurasivat Robertin liikehdintää.

“Ja”, poika jatkoi joogakommentin kokonaan sivuuttaen, käsi tukan läpi haroen, “se käski mun mennä maastoilemaan. Voitko kuvitella?” se puhisi ja liukui sohvan selkänojaa vasten nojaavan kämppiksensä ohi jääkaapille kylmän mehun toivossa. “Maastoilemaan! Nyt! Keskellä tätä koko Tie Tähtiin -hommaa? Kenellä on aikaa maastoilla.”

Aliisa hymähti lasiinsa ja Robert, mehutölkki kädessään sohvalle valahtaneena, tunki varpaansa kämppiksen takapuolen ja sohvan väliin. Aliisa näytti mietteliäältä laskiessaan vapaan kätensä pojan nilkalle, siihen missä collegehousujen rypytetty lahje oli painanut pinnalliset jälkensä miltei sileään ihoon. Se oli laskemassa lasiaan keittiösaarekkeelle, kurottaen niin, että sen paidanhelman alta paljastui kaistale ihoa.

“Hei, sä olet mun kämppis, sun kuuluu auttaa mua mun dilemmoissa”, poika inahti ja kaivoi sitten varpaansa Aliisan paidan alle. Reaktio oli välitön: vesilasi kolahti saarekkeelle kovaäänisesti ja takkutukan koko kroppa oli taittua kahtia refleksinomaisesti. Kädet läiskivät kutittavaa jalkaa pois, ja liikehdinnän voimasta koko muikki menetti tasapainonsa ja kippasi selälleen sohvalle, toisen Robertin jaloista alleen vangiten.

Kumpaakin nauratti, ja Robert antoi toisen jalkansa laskeutua sohvan selkänojalle jääneiden säärien päälle, kääntäen sitten huomionsa televisioon. Jokin dokumentti oli pyörinyt ajatuksettomasti taustalla koko iltapäivän.

“Tällästäkö sä katot? Mitä sä oikein oot puuhastellut täällä?”
“Not much. Anything you want to...?”

Aliisa, pää sohvatyynyltä alas retkottaen, hiukset vallattomasti lattiaa vasten pyyhkäisten kun se käänsi katseensa Robertiin ja virnisti villisti. Poika pyöräytti silmiään mehutölkki huulillaan ja heilutteli kaukosäädintä kädessään.

“To watch”, se tarkensi huokaisten, mutta nauroi joka tapauksessa Aliisan heiluville kulmakarvoille. Ajatukset sai onneksi muullakin tavalla pois päästään kuin seisomalla huoneensa ovea vasten pää alaspäin minuuttitolkulla.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 20.04.20 16:26
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2882

Harryn päiväkirja

11.3.2020
#kallankämppikset

Robert oli viime tingassa päättänyt jättää sen typerän vaativan A:n starttaamatta, mutta edes se ei ollut pelastanut pojan ajatuksissa katastrofaaliseksi paisunutta viikonloppua.

Harry oli ollut miellyttävä, mutta liian herkkä, ja Robertia oli hermostuttanut liikaa. Yhdessä ne olivat räjähdysvalmis kombinaatio.

Helppo A olisi pitänyt sujua edes jokseenkin rutiinilla tässä vaiheessa kun oli tahkottu vaativaa miltei kokonainen kausi jo, mutta ei: Harry oli kulkenut kireänä, kuolaimen takana ja kaula jännittyneellä kaarella. Oli tullut tahtirikko keskiravissa ja kaiken lisäksi Harry oli säikähtänyt yleisössä seisomaan noussutta ihmistä niin pahasti, että se oli tahtonut loppuradan ajan välttää koko pitkää sivua. Siinä mielessä 63 prosenttia ja rapiat päälle oli ihan hyvä tulos, ja olihan sillä nyt päässyt melkein sijoituksiinkin kiinni. Mikael Aarnisuo Auburnista oli ratsastanut vain yhden sijan ylemmälle ja siitä huolimatta poikien ero oli hurjat kolme prosenttia.

Seuraavaan luokkaan Robert oli sentään tsempannut, ehkä vähän ravistellutkin itseään, ja tulokset olivat puhuneet puolestaan: yli 68 prosenttia. Se tuntui enemmän ratsukon omalta tasolta, ja vaikka ratsukko jäikin juuri ja juuri sijoitusten ulkopuolelle, ei poikaa niin kovasti ollut enää ärsyttänyt. Ei vaikka vertailukohteena oli ollut edellisen luokan samoista prosenteista ja samalta sijalta kakkoseksi ponnistanut Inna.

Samana iltana se oli pohtinut rataa Aliisan, joka oli ollut enemmän keskittynyt tositeeveeseen kuin Robertin rikkinäiseen levyyn, kanssa.

”I dunno if we’re going tomorrow.”

Aliisan suu oli ollut täynnä linssisipsejä kun se oli kääntänyt pöyristyneen katseensa kämppikseensä. ”Tietty menette. Sähän olet jo maksanutkin. Ja eihän ne nyt mitkään isot pirskeet ole, höpsis, yhet kisat vain.”

”On ne kansalliset.”

”Pöh”, Aliisa oli heilauttanut kättään, ”yhet kisat.”

Ja niinpä Robert oli mennyt ja ratsastanut hevosellaan yli 70 prosentin tuloksen. Sijoille se ei ollut yltänyt taaskaan, Paakkasen viedessä koko luokan voiton. Edes se, että Robert oli kaikissa starttaamissaan luokissa saanut paremman tuloksen kuin Sarah Reyes, ei ollut hillinnyt korvista nousevaa savua.

Ajatus oli karmaiseva: Harry ei ollut vaativan tason kouluhevosta kummoisempi. Robert ei tulisi voittamaan sillä enää mitään.

Hermostuneet kädet naputtelivat rattia kun poika odotti kämppistään Auburnin parkkipaikalla. Se oli miettinyt paitsi Danielin, niin myös Sallin sanoja erityisen paljon, ja mitä enemmän se niitä ajatteli, sitä vakuuttuneemmaksi se tuli game planistaan. Harry kaipasi vain treeniä. Monimuotoisempaa, haastavampaa treeniä. Ei kukaan kehittynyt mukavuusalueellaan, tai mennessään kouluympyröitä viisi kertaa viikossa.

”Huh huh, tuo hevonen on kyllä yksi”, Aliisa puuskahti repäistessään auton oven auki. Kylmä tuuli puhalsi viileää sisään ja Robert sääti auton puhaltimia.

”Ai Cava?”

”Niin! Jos joku päivä en kuule enää mitään niin se mokoma on huutanut mut kuuroksi!”

Robert hymähti huvittuneena peruuttaessaan autoa. Vasta Auburnin pihatieltä pois vilkuttaessaan se muisti kysyä: ”Haittaako jos haetaan Murronmaalta yksi paketti? Harryn uudet kankiohjat ja mulle kannusremmit”

”Ei”, Aliisa näpytteli puhelintaan, ”käydään siellä samalla kaupassa. Isommat valikoimat.”

”Nyt on tullut jotain uusia vegaanipihvejä taas.”

”Aijaa? Mitä ne on, soijaa?”

”Something to do with peas, I reckon.”

Arkiseen keskusteluun oli helppo uppoutua. Matka Murronmaalle ja jonotus postissa tuntui lipuvan ohi vikkelään, ja vaikka kaksikko löysi aikaa pelleillä suuren kaupan outletista löytyneillä supersankarimaskeilla ja rapuhatuilla, löntystivät väsyneet tallilaiset kauppakassit käsissään kohti autoa ennätysajassa.

Robert ei pistänyt vastaan kun Aliisa ehdotti, että kotimatkalla poikkeaisivat Murronmaan suurkirpputorilla. Joku oli kuulemma postannut Facebookissa Murronmaa myy ja ostaa ilman nipotusta Wink -ryhmään, että oli tuonut pöytään 47 tänään rutkasti hevostavaraa, ja Robert oli muutenkin pohtinut uuden loimen hankintaa.

”Mitä jos Harrysta ei oikeasti olekaan yhtään tän pidemmälle?” Robert kysyi matkalla.

Liikennevalot ja tuulilasiin piirtyneet vesipisarat loivat kummallisia kuvioita tytön kasvoille. ”Eihän sitä tiiä. Voi olla että ei oo, voi olla että on.”

Valot vaihtuivat vihreiksi ja Aliisa keskittyi luettelemaan ajo-ohjeita kirpputorille maaliskuisen keskiviikkoillan pimeydessä.

”Se vain tuntuu ihan tosi ikävältä”, poika jatkoi pöytien välissä autossa kesken jäänyttä keskustelua. Aliisa pyöritteli kummallisen näköistä apinapatsasta käsissään, ja yhtäkkiä Robertia alkoi pelottaa, että se ostaisi jonkun tuollaisen varmasti kirotun kapistuksen heille kotiin ja Pitkän miehen kuja seiskassa alkaisi kummitella.

”Sun pitää vaan saada muuta ajateltavaa, ei tee hyvää velloa negatiivisessa!” Aliisa totesi reippaasti ja kurkkasi patsaan pohjaa hintalapun toivossa. Kikkuranuttura hylkäsi patsaan takaisin pöydälle ja jatkoi tutkimaan seuraavan tarjontaa.

Robertin huulilta karkasi syvä huokaus ja se nosti apinapatsaan käsiinsä vilkaistakseen valkoista kirppislappua, joka oli teipattu esineen jalustaan. ”Kuka maksaisi tästä viisitoista euroa, fuckin’ell.”

Aliisa vilkaisi kämppäkaveriaan olkansa yli ja virnisti huvittuneena. ”Joku varmasti. Ties vaikka olisi arvokas!”

Poika nosti apinapatsasta käsissään.

”Tämä?”
”Niin! Koko ajan Iltalehdissä on kuinka joku kympin kirppismaalaus onkin aito Picasso!”
”Oh.”
”Senkin kirppisamatööri. Etsitään se heppapöytä, täällä haisee kummalliselta.”

Pöytä 47 löytyi seuraavalta käytävältä ja oli mainoksen mukaisesti täynnä hevostavaraa. Oli varusteita niin ratsastajalle kuin hevosellekin ja vähän kaikkea muutakin, ja Aliisa innostui selaamaan vuoden 1986 Villivarsaa. Robert puolestaan yritti käydä läpi epämääräiseen myttyyn kasattuja loimia.

”Kutsupa se Tuntematon taas kylään.”
”Häh?”
”Piristyisit.”
”Se oli vain yhden illan juttu.”

Aliisa katsahti Robertia merkitsevästi.

”Okei, useamman, but it’s over.”
”No menet hakemaan uutta jostain.”
”Ei se ole niin helppoa.”
”Mitä, onhan, sähän olet hyvännäköinen, charmikas!”

Robert siristi silmiään kämppikselleen ja huomasi kasipallon viereisessä pöydässä. Lelu oli jo nähnyt elämää, mutta se piti lupaavaa ääntä pojan helistellessä sitä kuin kokeilumielessä. Aliisankin katse irroittautui vanhoista kirjekaveri-ilmoituksista.

”Magic eight ball, am I really good looking?” poika kysyi pallolta ja ravisti sitä. My sources say no ilmestyi sinisen kolmion sisään. Aliisa katsoi palloa huvittuneena.

”Kuka sanoi, että really good looking!”
”Magic eight ball, is my roommate blatanly lying to me?”

Voimakas ravistus. Without a doubt. Robert näytti palloa merkitsevästi Aliisalle.

”Pöh, eihän toi ole oikea.”
”Magic eight ball, are you real?”

Definitely.

Jo valmiiksi epästabiili nuttura heilahti voimakkaasti kun Aliisa paini pallon pojan käsistä. Robert ei ollut varma vihasiko vai rakastiko kämppäkaverinsa hurmaavan vahvaa brittiaksenttia, mutta ei se saanut virnettään piilotettuakaan.

”Magic eight ball, is Robert an idiot?”

Most likely.

”Kappas, sehän puhuu totta sittenkin!”
”Hey!”

Ja niin paljon kuin Robertin olisi tehnyt mieli ostaa tuo typerä pallo (viisi euroa!!), se onnistui jättämään sen paikoilleen ja löytämään tilalle harrynkokoisen kevyttoppiksen, joka oli silmin nähden ehjä ja ihan hyväkuntoinen.

Aliisa kaikessa tuttavallisuudessaan ja iloisuudessaan taas onnistui jotenkin flirttailemaan kirpputorin ruskeasilmäiselle kassapojalle Robertin puolesta, ja kämppäkaverinsa ulos kiireenvilkkaa paimentanut poika saattoi muistuttaa autoon istuessaan enemmän tomaattia kuin ihmistä.

”You’re fuckin’ evil, I swear.”
“Mähän oon enkeli.”
“Niin, onhan Luciferkin enkeli.”
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 10.03.20 15:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2882

Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Aliisa, Robert ja Alice

1. maaliskuuta 2020 #kallankämppikset

”Luuletko sä”, Robert aloitti merkillisesti ja dippasi kurkkua kermaviilidippiin.

Aliisa ei voinut dipata omaa kurkunpalaansa muuta kuin suoraan suuhunsa, sillä Robert oli kaupassa käydessään unohtanut, ettei kermaviili ollut vegaanista. Pelkkä kurkku ei maistunut juuri miltään, ja siitäpä Aliisa saikin suloisen tekosyyn hylätä heidän aloittamansa dieetin heti alkuunsa. Neiti Huru nousi, katosi keittiöön ja palasi pian sipsipussin kera.

”Hey! You said y’got rid of all that”, Robert protestoi.
”Pureksi sinä vaan niitä porkkanoita”, Aliisa hymähti ja asettui mukavasti sohvannurkkaan. Istuintyyny oli alkanut muotoutua hänen mukaisekseen jo noin vuosi sitten, ja nyt paikka oli täydellinen. Vielä Aliisa ei painanut play-nappulaa, sillä hänestä tuntui kutkuttavalla tavalla, että tästä oli kehkeytymässä yksi heidän hyvistä kämppiskeskusteluistaan – siis kunhan päästäisiin sipsi-kurkku-dieettiaiheesta eteenpäin. Blaah.

”Luuletko et me tullaan olemaan tolla tavalla onnellisia”, Robert sanoi ja popsi yhä velvollisuudentuntoisen dippivihanneksiaan. Aliisan teki mieli huomauttaa, että se kauhoi kyllä suuhunsa enemmän dippiä kuin vihanneksia, mutta onnellisuus kiinnosti sitä sillä hetkellä enemmän kuin sweet chili. Tai no, yleisestikin.

”Millä tavalla?”
”Y’know, jusujarassetavalla. Like, irritatingly happily in love and shit. Suhteessa.”
”Me vai? Keskenämme?” Aliisa kysyi, nauroi makeasti ja heitti kämppistään sipsillä.

Brittipojun suupieltä nyki, sen näki. Vähän sen posket punoittivat, mutta Aliisasta tuntui hyvältä nähdä, ettei se ollut mitenkään musertunut saamastaan suorasta responssista.

”No, that’d be idiotic, or, yeah, weird and all. But, like, I dunno… yleisesti, tiedäthän.”

Aliisan ei tarvinnut pohtia pitkään.

”Mä kyllä uskon että tuun olemaan onnellinen, mutta ei se suhteesta ole kiinni. Sellaiseen mä en kyllä varmaan ryhdy.”
”Etkö sä jo melkein oo”, Robert haastoi.
”Mitä tarkoitat?”
”Se Josefinan ja Rasmuksen, umm, grannyfriend, se naapuri ihasteli mulle kuinka mukava pariskunta te Antonin kanssa olette. Ja sehän lähti taas vasta tänään aamulla täältä. Ja mä tiedän mitä te kaksi teette sun huoneessa.”
”Kulta, et sinä tiedä mitä me tehdään”, Aliisa kihersi maireana, ja kämppis punastui aivan tosissaan. Väri vaihtui ja syveni kiehtovan nopeasti.
”En yksityiskohtaisesti! And please, do not tell. But... the… bigger picture”, Robert selitteli epämukavasti kiemurrellen. Vaikka he saattoivat humalapäissään heittää huulta vaikka mistä, nyt he ensinnäkin eivät olleet päissään ja toisekseen puhuivat molempien tuntemasta ihmisestä. Oli sentään eri asia, jos Aliisa maalaili Robertin ja Tuntemattoman suuria sessioita. Ehkä. Mielikuvien elävyysaste ainakin oli eri.

”Joo-joo mutta ei me olla missään suhteessa ja Anton tietää sen.”
”Does he?”
”Well, yeeees honeydearpoof”, Aliisa venytteli syvällä muka-britti-impressiollaan, jollaisen se oli luonut Robertia härnätäkseen: puhuessaan kämppikselleen englantia (harvoin ja yleensä huppelissa) Aliisa oli Alice Hogwash, sarjaröökaamisella äänensä turmellut juopotteleva pubinomistaja Studlandista.

”Miksi sä luulet että toiset suhteet on onnellisia ja toiset…”
”... paskaa?”
”Niin, sitä, tai vaan tavallisen huonoja.”
”En mä tiedä”, Aliisa sanoi hitaasti ja arvasi sitten ympäripyöreästi: ”Ehkä se on vähän ihmistyyppikysymys.”
”Millainen ihmistyyppi sitten pitäisi olla?” Robert tivasi, ja siihen oli Aliisan mielestä helppo vastata.
”No sille toiselle sopiva tietysti.”
”Mikä sen määrittää ketkä löytää sopivat tyypit??”
”Nyt sä kysyt liian vaikeita. Mä en lukenut lukiossa mitään filosofiaa”, Aliisa muistutti ja Robertin tuima olemus alkoi lientyä.

Vähän hymähtäen kämppis kysyi:
”What did you study, anyway?”
”Menin amikseen.”
”Oh. Right.”

Sitten he laittoivat elokuvan pyörimään ja Robertkin luopui porkkanoiden syömisestä. Olihan Aliisa arvannut, että sille maistuisivat sipsit, kun vaan tarjoaisi ja ottaisi vertaistukena itsekin. Robertille maistui aina sipsit.

”You’re — quite surprisingly to be honest — one of the smartest people I know”, Robert tuumasi ihan yhtäkkiä.
”Surullista”, huomautti Aliisa.
”No, but — but I mean it! Like open minded and – umm – weirdly wise.”
”Oh honey”, vastasi Alice Hogwash silminnähden mielissään.
kirjoittaja Aliisa H.
lähetetty 29.02.20 23:53
 
Etsi: Spin off
Aihe: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru
Vastaukset: 18
Luettu: 1112

Harryn päiväkirja

21.11.2019
#kallankämppikset

“Yo.”

Aliisa pysähtyi niille sijoilleen eteisessä. Se oli hiljaa niin pitkän aikaa, että Robertin oli pakko kurottautua sohvan selkänojan yli kurkistelemaan, että olihan se varmasti Aliisa, joka oli tullut kotiin, ja että olihan varmasti joku tullut. Sepä vasta olisikin, jos poikaparka kuulisi jo omiaan. Tai ehkä Pitkän miehen kuja seiskassa kummitteli. Mutta ei nyt sentään: peilin kautta Robert näki eteisessä seisovan, kiharatukkaisen Aliisan. Sillä oli iso kaulahuivi, jonka taakse se oli osittain piiloutunut.

“Sanoitko sä just jou?”

Robert virnisti, poskipäät punehtuen. “Joo, kai.”

Aliisa tyrskähti.

Avaimet kilahtivat paikoilleen. Aliisa potki kenkänsä ja ripusti takkinsa ja huivinsa, eikä aikaakaan kun se jo lysähti Robertin viereen sohvalle. Robert tarjosi sille sipsipussia.

“Ne on kikherneistä tehty. Vegaanisia. Ihan hyviä.”

Aliisa tunki kätensä pussiin.

“Mitä sä katot?”

“En tiiä”, Robert mumisi sipsit suussaan. “Joku tällanen asuntohomma. House hunting.” Rousk rousk. “Sain muuten töitä. Alotan maanantaina.”

“Ai sait?” Aliisa ilahtui. “Mistä? Et kai Koivusta, mä en ala jos joudun kattelee sua vielä töissäkin. Sieltä Ässästä? Vai vanhasta Siwasta?”

“Ei kun sieltä kukkapaikasta.”

“Osaatko sä solmia kukkakimppuja?” Aliisaa nauratti, ja se veti jalkansa sohvalle. Se istui ihan Robertin vieressä vaikka sillä olisi ollut koko kulmasohvan verran tilaa, mutta poikaa se ei haitannut. Se oli nimittäin alkanut pitää Aliisasta kovasti. Siinä oli jotain samaa kuin monessa liekkijärveläisessä ystävässä - se muistutti Robertia aika usein Mikaelasta, joskus Cellasta, ajoittain Salmasta. Ehkä sen kanssa oli siksi niin helppo tuntea olonsa kotoisaksi. Eihän Aliisa tietenkään ollut Allu, ei lähelläkään, mutta ehkä Aliisa oli eri tavalla hyväksi Robertille.

Poikaa melkein kikatutti ajatus kukkakimppujen solmimisesta, ja se antoi päänsä retkahtaa sohvan selkänojalle huvittuneen hykertelyn lomassa.

“No en”, se sanoi lopulta, “mutta se Lilja sanoi, että mulla on sitojan kädet.”

Aliisan kulmakarva kohosi kysyvästi, sitten se nauroi niin hersyvästi, että tulevaa floristiakin alkoi naurattaa. Olihan se nyt absurdia, että joku oli katsonut Robertin hentoja käsiä, pureskeltuja kynsiä ja pehmeitä rystysiä, ja nähnyt niillä sidottavan vielä kauniita kukkakimppuja.

“Sitojan kädet.”

Robert nyökkäsi ylpeästi ja nosti kätensä esille tavalla, jolla vastakihlatut naiset esittelivät sormuksiaan kiljahteleville ystävättärilleen ihan jokaisessa hääleffassa ja romanttisessa komediassa. Aliisa heitti viimeiset sipsit suuhunsa, pyyhkäisi kätensä housuihin ja otti sitten Robertin käden omaansa. Pörröpää käänteli ja väänteli ja tunnusteli ja katseli.

“Stop”, poika nykäisi kätensä pois virnistäen, “you’re ruining my delicate flower hands.”

“Vai että sitojan kädet”, Aliisa hymisi.

“Ei kai se niin vaikeaa voi olla”, Robert vakavoitui hetkeksi. “Sanoin, että olen joskus jotain kukkaseppeleitä tehnyt.”

“Ootko?”

“En. Mutta Harryn hoitaja joskus teki, sen varsalle. Katsoin vierestä. Kai se lasketaan?”

“Ilmeisesti”, kämppis virnisti ja ponnisti ylös sohvalta. “Miten Harrylla menee?”

Robert kohautti olkiaan. Aliisa oli pari kertaa ehtinyt pyörähtää Kaajapurojen tallilla katsomassa Harrya, jopa kerran käynyt tekemässä sille ruoat ja taluttelemassa kun Robert oli viettänyt päivän Liekkijärvellä vanhojen seppeleläisten kanssa. Suuri tamma oli ollut loputtoman kiinnostunut Aliisan villeistä kutreista ja hörissyt uudelle ystävälleen ilahtuneena - Harry oli aina ollut sosiaalinen tapaus, ja talliporukan pienennyttyä yli puoleen, se oli varmasti iloinen jokaisesti uudesta tuttavuudesta.

Kaajapuroille se oli kotiutunut paremmin kuin Robert. Tamma nautti pidemmistä tarhausajoista vaikka pohjat olivat mitä olivat, ja pienemmässä laumassa eläminenkään ei näyttänyt masentavan sitä sen enempää, etenkään kun se oli saanut tarhakaverikseen yhtä sosiaalisen pikkumustan Pikin. Eikä sitä haitannut koko syksyn yhtä vesilätäkköä ollut kenttä, tai valaisemattomat maastopolut. Kitisevä karsinanovi ei ollut vienyt tamman yöunia, eikä enää ollut vesiautomaattia, jota säikkyä.

Harry oli toden teolla kotiutunut, ja sekös Robertia harmitti: tamma oli koko ikänsä asunut isoilla talleilla, ensin vilkkaalla kilpatallilla ja sitten ratsastuskoululla, vaikka sen sydän selvästi kuului tällaiselle pienelle maalaistallille.

Robert ei.

Poika huomasi kaipaavansa pieniä yksityiskohtia. Lämmintä tallia, raikkaita purualusia, raikuvaa oleskeluhuonetta, siistiä sisävessaa, ratsastuskuntoista kenttää, upouutta maneesia, kevyitä muovipuomeja, tuttuja ihmisiä, lämminhenkistä Annea, hyvin valaistua pihamaata, yläkerrassa hurisevaa jääkaappia eväineen, kihisevää vedenkeitintä teevalikoimineen, hapannaamaista Kasperia. Se kaipasi jopa Alviinaa. Ja sitä, että se oli osa porukkaa. Niin vanha osa, että sitä oli saattanut luulla sen olevan olleen kiinni jo niin kauan, ettei se enää irtoaisi.

Vaan niin se vain oli irronnut. Ei siististi, tietenkään, vaan repaleisesti: palasia oli jäänyt Seppeleen tallin seiniin vaikka osa olikin nyt kiinni Kaajapurojen tallissa.

“Tosi hyvin. Se pitää siitä Josefinan Pikistä kovasti. Kenttä on vähän huono, ja nyt kun on niin pimeetäkin”, Robert pohti ääneen. Aliisa valutti vettä lasiin. “Mun pitäisi löytää joku hoitaja. Ja joku esteratsastaja.”

“Kysy Verkkua”, Aliisa sanoi siemailunsa lomasta.

“Ai Verneri Kaajapuroa?” Robert uumoili ja siirsi katseensa televisioon.

Tottahan toki se oli tavannut Verneri Kaajapuron. Pitkä, tumma ja jollain tavalla, jopa talven uhmaaman syksyn pyörteissä, tulinen. Sillä oli ollut vihreät, tuikkivat ja ystävälliset silmät, ja sen silmäkulmaan oli tullut ohikiitäväksi hetkeksi ryppy kun se oli syys-lokakuun vaihteessa nähnyt tallipihassa tanssahtelevan Harryn ja virnistänyt sen hölmöilyille. Silloin sillä oli ollut tummat ratsastushousut ja pitkät saappaat, jotka olivat imarrelleet miehen pitkää vartta entistä pidemmäksi. Kypärä kädessä ja hopeaharjainen ori toisessa se oli toivottanut Robertin tervetulleeksi talliin, ja sen jälkeen kohtaamiset Kaajapurojen kanssa olivat rajoittuneet lähinnä Tiinaan.

“Mhm”, Aliisa nyökkäsi ja pyyhälsi takaisin sohvalle vesilasinsa kanssa. “Sillä on tosin voinut nousta se kuuluisa päähän ja voi pyytää vaikka rahaakin.”

“Kyllähän ammattilaiselle pitääkin maksaa. Eikö se oo joku kenttäratsastaja?”

“On, on! Ja jos kysyt siltä, niin varmaan menestynyt sellainen.”

Robert kurtisti kulmiaan.

Vai että Verneri Kaajapuro. Ehkä ei kuitenkaan, tuskinpa tuollaiset vernerikaajapurot saisivat kovastikaan irti kavaleteista ja pikkuristikoista. Mutta ehkä joku, kuitenkin.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 21.11.19 2:02
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2882

Takaisin alkuun

Siirry: