Kellonaika on nyt 28.11.20 4:33

1 osuma on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Hoitsutyttö haaveilee
Sunnuntai, 18. maaliskuuta 2018

Alaovi tuntui poikkeuksellisen raskaalta. Kiskoin sen auki ja puhalsin tuskastuneena kasvoiltani omaa elämäänsä elävän hiussuortuvan. Miten mä olinkin näin poikki? Takana oli kisaviikonloppu hevosenhoitajana. Niin. Vähän pitkä tarina, mutta jotenkin todella omituisesti mä olin päätynyt ottamaan osaa Tie tähtiin -kilpailuihin Nitan hevosenhoitajana. Tai se Juliahan mua ensin pyysi, ja niin mä siis lähdin sen pyynnöstä. Kaksi hevosta hoidettavana kisapaikalla, kyllähän se nyt tietysti hyvin menisi, ajattelin siihen pyyntöön suostuessani.

Saaristoon matkaaminen tuntui ihmeellisen voimakkaasti siltä, kuin olisin ollut menossa kotiin. Suuret, hevosten kasvattamiseen soveltuvat tilat ja meren välitön läheisyys riittivät luomaan mielleyhtymän Rosengårdiin. Kaikki oli kuitenkin hyvin erilaista kuin meillä kotona: kotona tarhoissa eivät seisseet suomenhevoset ja sekalainen setti opetuskäytössä olevia hevosia ja poneja. Mikä tärkeintä, Rosengårdin rauhaisassa ympäristössä ei parveillut jännittyneinä täpiseviä ratsastajia hevostensa kanssa.

Kilpailupäivänä sain vielä kolmannenkin hevosen kaitsettavakseni.
"Hei, Jusuhan sä olit?" vihreäsilmäinen brunette tiedusteli aivan ystävällisesti, mutta niin reippaasti, että se oli minusta melkein jännittävää.
"Joo..."
"Kuule, ehtisitköhän sä avittaa vähän myös Banskun kanssa?"
Olin vähällä kysyä, eikö nainen tosiaan saanut banaania kuorittua itse, mutta onneksi en ehtinyt. Hän nimittäin jatkoi:
"Me ollaan vasta viimeisessä luokassa, joten ehkä sä ehtisit, vaikka autat myös Juliaa ja Nitaa?"

Eihän mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin nyökätä. Mulla oli vähän sellainen tunne, että mun olisi pitänyt siinä vaiheessa jo kysyä tyypin nimeä, koska en kuollaksenikaan muistanut sitä. Tiesinkö edes? Hän tiesi mun nimeni, joten ehkä me oltiin jo tavattu? Tai, mieleeni juolahti hetkeä myöhemmin, ehkä hän oli kuullut nimeni Julialta tai Nitalta.

Kilttinä tyttönä mä huolehdin kaikista kolmesta hevosesta niin hyvin kuin pystyin. Välillä autoin muitakin kisaajia, eli värikästä Minkaa ja Elleniä, joka aiheutti mussa kahta karmeampaa ujoutta. Nuorinta kisaajaa en juuri joutunut avustamaan, sillä Isabella Sokka hääräsi tehokkaasti hänen ympärillään. Tytär?? Ei ehkä kuitenkaan. Kai mä olisin tiennyt, jos Sokan suvun perijättärellä olisi ollut suunnilleen teini-iässä saatu avioton lapsi. Mun äiti ei todellakaan olisi kyennyt olemaan paheksumatta sitä (ja uskokaa pois, hän olisi myös nautiskellut siitä ylhäisestä paheksumisestaan).

Ehkä ei ollut ihme, että väsytti, kun kisapäivä oli pulkassa ja kotimatka takana. Ei mua niinkään väsyttänyt se kaikki jaloillaan toikkarointi ja asioiden kanniskelu ja hevosten taluttelu, vaan ihmisten seura. Kisapäivän hulina saattoi olla aika uuvuttavaa silloin, kun ei itse saanut uppoutua kilpaurheilijan keskittymiseen ja sulkea kaikkea muuta tietoisuutensa taka-alalle. Niin joo, ja mä saatoin olla vähän introvertti, jos nyt piti luokitella.

Sosiaaliset kohtaamiset eivät olleet siltä pävältä vielä ohi. Rappukäytävässä vastaan loikki Kimmo.

Mua alkoi välittömäsi harmittaa ja ahdistaa se, miltä mä näytin. Eihän kukaan ollut erityisen fresh vietettyään koko päivän hevosten parissa. Oli sitä paitsi jo myöhä, ja päivä oli alkanut varhain. Olin niin väsynyt, että pystyin vain vaivoin olemaan haukottelematta jatkuvalla syötöllä.

"Moi."
"Kato moi! Ootko sä ollut... heppahommissa?"
Ai niin. Mä olin sanonut jossain kohti, että mulla oli hevonen.
"Joo. Meni koko päivä kisoissa", sanoin ja naurahdin vähän kiusaantuneena. "Mä oon vähän reissussa rähjääntynyt."
"Miten meni?" Kimmo tiedusteli.
"... mä en siis itse kisannut. Mä olin hoitsuna mukana. Hevosenhoitajana", korjasin ja punastuin hieman.
"No voittiko se hevonen, jota sä hoidit?" Kimmo virnisteli.
"Ei, mutta yksi niistä sijoittui kolmanneksi", kerroin väsyneesti hymyillen. "Hei, oli muuten kivaa keskiviikkona."

Olin viimeksi nähnyt Kimmoa keskiviikkona. Hänen, Karrin ja kaksospoikien bändi oli esiintynyt Kippiksessä. Mä en ollut oikein tiennyt mitä odottaa; en baarin enkä bändin osalta. Baari oli osoittautunut aika pieneksi ja tahmaiseksi pubiksi, jota olisi voinut kutsua räkäläksikin, jos olisi ollut teräväsanaisempi kuin mä olin. Kun mä olin nähnyt Kaljakipon eli Kippiksen nuhjuisen ulkoasun, mua oli alkanut kaduttaa se, että mä olin laittanut WhatsApp-viestin kaikille tuntemilleni kallalaisille, joiden numero mulla oli (se tarkoitti sillä hetkellä Nitaa, Juliaa ja Matildaa - Rasmus oli silloin vielä matkoilla, enkä olisi häntä uskaltanutkaan kutsua). Viestin sisältö oli ollut vähän toteava, koska en uskaltanut suoraan esittää kutsuakaan:
Moikka, Kippiksessä on keskiviikkona mun naapurin bändin keikka, lupasin levittää sanaa.

En tiennyt, toivoinko oikeastaan kenenkään saapuvan. Tavallaan toivoin, koska olisi ollut aika inhaa istua yksin ja suojattomana Kippiksen, öh, melko ikääntyneen ja rapistuneen kantaväestön ja keikan paikalle vetämien nuorten-mutta-minua-vanhempien porukoiden keskellä.

Pahin skenaario keskiviikon varalle olikin ollut joku seuraavista:
a) Olisin yksin ja näyttäisin typerältä, kun pojat soittaisivat lavalla.
b) Seuraani lyöttäytyisi limaisia setämiehiä, joita en kehtaisi ajaa pois.
c) Paikalle ilmestyisi (tavallaan) kutsumiani auburnilaisia, jotka katselisivat ympärilleen nenät rypyssä. Ekstrakamaluuspisteitä skenaario olisi saanut, jos Kimmon bändi olisi ollut vielä aivan järjettömän huono. Se olisi ollut tosi kiusallista.

Ehdin mä vähän a-kohtaa toteuttaakin. Tovin aikaa olin Kippiksessä ihan yksin. Sitten seuraani lyöttäytyi Kimmon synttärikemuista tuttu kaapinkokoinen mies, jonka nimenkin tiesin nyt. Se oli Henkka. Henkka kutsui mut niiden porukkaan, joka koostui Alinasta, Meeristä ja muutamasta pojasta.

Jos auburnilaisia tulikin Kippoon katsomaan Ravioli Joulen (täysin typerä nimi, jonka oli pitänyt olla väliaikainen nimi, kunnes joku keksisi paremman, mutta se oli jumahtanut käyttön) keikkaa, mä en ehtinyt huomata niitä. Kumma kyllä, se johtui siitä, että mulla oli oikeastaan aika hauskaa.

Ravioli Joule soitti riittävän hyvin, ettei niitä tarvinnut hävetä. Se oli aika helpottavaa. Pojilla taisi olla aika monipuolinen repertuaari, ja ehkä he vielä vähän etsivät omaa tyyliään, mutta ainakaan heidän musiikkinsa oli musiikkia eikä korvia särkevän riitasointuista hapuilua. Aika usein huomasin Kimmon katsovan suoraan meidän pöytään, ja ainakin kerran se vinkkasi silmää. Mulleko? Vai kavereilleen? Vai meille kaikille? Olinko mäkin Kimmon kaveri? Voi, se olisi ihanaa, ajattelin silloin ilahtuneena, koska kaveriksi pääseminenhän oli suuri ilon aihe munkaltaiselle hissukalle seinäruusulle.

Ja kun Ravioli Joule lopetti soittamisen, koko bändi pärähti meidän pöytään. Mä olin sillä hetkellä lähimpänä cooliutta kuin olin kai koskaan ollut. Kimmo istahti kahden tuopin kanssa mun viereen ja tyrkkäsi toisen juomista mulle. Se oli hionnut kevyesti. Ei niin paljon, että se olisi ollut iljettävää, mutta riittävästi hohkatakseen lämpöä siinä mun vieressä. Mulle tuli lämmin olo muutenkin - siis hyvä ja kepeä mieli.

Koska me oltiin naapureita, oli kai aika luontevaa, että me poistuttiin samaa matkaa. Se aiheutti perhosparven lepattelua mun vatsanpohjassa. Me kaksi kävelemässä pitkin pimeitä talviyön katuja kohti kotia. Jos olisin uskaltanut, olisin tarttunut Kimmoa vaivihkaa kädestä. En kuitenkaan tehnyt niin, eikä hänkään, mutta mun kotiovella me kuitenkin halattiin taas.

Pikakelauksen jälkeen takaisin sunnuntaihin ja siihen hetkeen, kun seisoimme jälleen rappukäytävässä. Mä haisin hevosilta ja heinältä ja Kimmo oli kymmenenkertaa siistimpi kuin mä. Siistimpi ja coolimpi. Mutta se oli silti siinä, juttelemassa mun kanssa.

"Mullakin oli kivaa! Oli kyllä jäätävä ramppikuume ennen kun alotettiin, mutta sitten se oli siisteintä ikinä", Kimmo kolmekasista selitti juuri.
"Ei susta huomannut, että sua jännitti", sanoin kiltisti ja totuudenmukaisesti.
"Ihme, jos ei. Hyvä etten kussut housuun."
"Sehän olisi ollut spektaakkeli", tirskahdin.
"En kauheasti välitä sellaisista spektaakkeleista", Kimmo irvisti ja suli sitten siihen veijarimaiseen hymyyn, jonka olin oppinut jo yhdistämään kaikkiin mielikuviini hänestä. "Oli kiva että tulit, ja vielä kivempi, jos sulla ei ollut ihan paska ilta."

Voi, ei mulla ollut ollut ollenkaan paska ilta, ajattelin. Ääneen sanoin kuitenkin vain:
"No, aamulla töissä vähän väsytti."

Sen sanoessani tajusin, että huomenna alkaisi jälleen uusi työviikko. Mä olin yhä vähän kauhuissani siitä, että mä siivosin juuri Auburnin kartanon tallin loungea Isabella ja Amanda Sokan sievien, jalomuotoisten nenien alla. Toistaiseksi mulle ei oltu valitettu mistään, mutta pelkäsin, että se olisi vain ajan kysymys. En todellakaan uskonut, että olin ottanut siivoustehtäväni haltuun näin nopeasti niin hyvin, ettei siitä seuraisi tiukkasanaista kritiikkiä.

"Kuule, mun pitää nyt mennä. Pakko ehtiä suihkuun... ja aikaiset työt..." selkeys mun äänessä rapistui, kun Kimmo katseli mua jotenkin merkillisesti.
"Oli kiva nähdä, edes tälleen lyhyesti. Tuutko nyt keskiviikkona pelaamaan lautapelejä? Porukan kanssa."
"... joo?" nyökyttelin vähän pöllämystyneenä äkillisestiä kutsusta.

Yllätyin yhä joka kerta, kun Kimmo tiputteli kasuaalisti kutsuja luokseen. Olisipa uusiin ihmisiin tutustuminen voinut olla munkin mielestä yhtä helppoa ja kivaa. Kutsua kuitenkin pehmensi se, että me hengattaisiin taas isolla porukalla.

Mä taisin tosiaan olla Kimmon kaveri. Ehkä, jos se todella olisi katsonut mua kuin potentiaalista tyttöystävää tai jotakin muuta kuin peruskaveria, se olisi joskus kutsunut mut viettämään aikaa sen kanssa ihan vain kahdestaan.

Kotiin päästyäni mieli palasi vielä tapaamiseen rappukäytävässä.

Jokin osa musta oli päättänyt itsepintaisesti toivoa, että joku mies oli oikeasti kiinnostunut musta. Joku typerä, naiivi ja liikaa romanttisia komedioita katsellut osa musta oli tuhannella tulivoimalla ihastunut Kimmoon. Ei haitannut, vaikka mä en oikeastaan tuntenut sitä ollenkaan. Se oli aina ollut mulle mukava, ja se oli musta imartelevaa. Pessimistinen puoleni huomautteli pisteliäästi, ettei se mitään tarkoittanut, mutta siitä huolimatta painuin nukkumaan vaaleanpunaiset ajatukset päässä pörräten.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 19.03.18 19:38
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 106
Luettu: 6730

Takaisin alkuun

Siirry: