Kellonaika on nyt 28.11.20 4:44

1 osuma on löytynyt haulle 0

Cocon päiväkirja

28.3.2020  |   V i i m e i n e n   v a l k o i n e n   v a a t e k a p p a l e

Jotenkin kaikki on tavanomaistakin enemmän levällään. Kevätaurinko tirkistelee röyhkeästi verhojen läpi osoitellen pöydälle pinoutunutta työpaperikasaa ja likaisia kahvikuppeja viimeisen viikon edestä. Olen ollut viime aikoina myöhässä kaikkialta. Töistä, tallilta, kilpailu-ilmoittautumisista ja valmennuskalenterin järjestelemisessä. Tiskaamisessa.

Aina keväisin tuli se sama levottomaksi tekevä kaipuu kuin ajatus työpäivän jälkeisestä viinilasista, joka alkoi hyppiä lauseiden väliin viimeisen tunnin aikana. Levottomasti nykimään alkava jalka, jota yritit hillitä ristimällä sen tasaisin väliajoin toisin päin.

Saan kirjattua lehtiöön enää muutamia irrallisia sanoja. Äitisuhde, eristäminen, omenapuut. Omenapuut? Ne pitäisi leikata viikonloppuna. Nostan toisen käden sormet ohimolle ja suljen hetkeksi silmät. Vastapäätä istuvan naisen monotoninen puhe jatkuu. Tämä ei katso kohti vaan johonkin ohi, johonkin mihin minä en näe.

”Olivia, meidän aika alkaa olla lopussa tältä päivältä.”
”Niin”, nainen tuntuu kaivutuvan ylös unesta. Verkkaisesti kohdistaa taas katseen minuun. Hymyilen tunnustellen.
”Osaatko sä sanoa mitä sulla äsken oli päällimmäisenä mielessä?”
”Niin, en tiedä. Nähdään ensi viikolla?”
”Nähdään ensi viikolla.”

Kaikki niin levällään.

Valkoisissa ratsastushousuissa on tahra, jonka huomaan tietenkin vasta seuraavan päivän aamuna kun pitäisi olla jo menossa. Se on sen kokoinen etten pysty jättämään sitä huomiotta. Missä se toinen housupari on? Krister ei olisi tulossa tänä viikonloppuna Kallaan. Se oli jollakin saarella jossakin taiteilijaresidenssissä. Sillä olisi epäilemättä ollut tahranpoistosetti povitaskussaan, jonka se olisi osannut intuitiolla ottaa mukaan.

Ajatus lämmitti muttei auttanut. Löydän lopulta toiset housut ja hikikarpalot otsalle.

Coco tarkkailee tapansa mukaan tallissa käyvää kuhinaa valppaasti. Katson viereistä tyhjää karsinaa. En tiedä onko tämäkin kaoos, kevät ja yleinen melankolia vai tekeeko Cup-kauden avaus minusta tunteellisen, mutta iäisyyksiä tyhjänä kultaisesta Valeriesta seisonut karsina saa vähän keinahtamaan surkeasti.

Kotikisat ovat rutiinia. En olisi ikinä uskonut, että saatan jännittää niin vähän. Se on jopa vähän tylsää, laimeaa. Helppo A  menee kehnommin, Vaativa B tosi kivasti.

Jään Sarahin ja Kiian kanssa seuraamaan päivän viimeisiä luokkia.

”Kai te tuutte Kingiin illalla?”, Sarah kysyy.
Kohautan olkiani.
”Luulen, että jää välistä. Ei mulla edes oo kaapissa mitään valkosta.”
”Onhan sulla ainakin noi”, Kiia virnistää ja nyökkää kisahousuihini.
”Lainaat jotain! Multa vaikka”, Sarah tarjoutuu.
Minä läikyttämässä punaviinia jollekin Sarahilta lainatulle piukalle valkoiselle mekolle. Ei, ei tänään. Tai ehkä? Se ei ehkä olisi laimeaa.

Coco pörisee tyytyväisenä karsinassaan ja hinkuttaa sitten kuolaista päätään reiteeni. Jaha, siinä meni viimeinen valkoinen vaatekappale. Olisin halunnut päivittää instagramiin jotakin kauden avauksesta: #viimeinenhelppoa #kannatkattoon, mutta totuus oli #viimeinenvalkoinenvaatekappale ja #kaaoskevät. Onneksi kevät meni aina ohi, ja tuli uudestaan.

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 04.04.20 4:34
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3384

Takaisin alkuun

Siirry: