Kellonaika on nyt 23.10.20 0:50

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Pimeässä hiipijät
20. syyskuuta 2018#jusunhaaste #sarahinhaaste6

Oli jo aika myöhä, kun sain itseni tallille saakka. Jos olisin ollut viisas, en olisi mennyt lainkaan, sillä syysflunssa oli saanut mut pahemman kerran otteeseensa eikä kuume ollut vielä hellittänyt. Olisi ollut kaikin puolin järkevämpää pysytellä kotona, mutta olin saanut päähäni, että oli Grannin hengissäpysymisen kannalta välttämätöntä, että kävisin viemässä sille uuden kivennäispurnukan, kun vanha nyt oli huvennut tyhjiin.

Tallilla oli muitakin. Heidi varusti Cariadia ja kohotti kulmiaan mut nähdessään.
”Ohhoh. Oletko sä palannut pohjoisnavalta?” se kysyi.
Varmaan siksi, että mä olin pukeutunut aika lämpimästi.
Pudistelin päätäni ja kohotin uutta kivennäispurkkia.
”Mä tulin vaan tuomaan tämän. Mä olen vähän kipeänä.”
”Tyttö hyvä! Kipeänä pysytellään kotosalla”, kommentoi yhtäkkiä mun selkäni taakse ilmestynyt Tiina Kaajapuro, ja mä säikähdin niin, että kivennäispurnukka lipesi mun käsistä ja lennähti kolahtaen lattialle ja pyöri sitten yhtäkkistä uhkaa hätkähtävän Cariadin jalkoihin.

”Joo, mä, tai siis, anteeksi mutta”, sönkötin Tiinalle todella nolona ja pahoillani.
”Juujuu, minä tiedän kyllä, hevosihmiset on kaikki samansorttisia. Itse pitää tehdä, vaikka hevonen pysyisi hengissä muidenkin hoidossa.”
Poimin punastuneena purkkini maasta ja rapsutin Cariadia anteeksipyynnöksi.

Vaikka mulle oli melko suoraan ilmaistu, että voisin palata potemaan tautiani samaa tietä kuin tulinkin, halusin käydä vilkaisemassa tarhailevaa Grannia. Pari vapaapäivää ei varmaan koituisi sille kuolemaksi, arvelin rapsutellessani sitä. Grannia ei mun seurani kiinnostanut. Sen sijaan se aivan yhtäkkiä ryhdistäytyi ja rupesi tuijottamaan ja kuulostelemaan hirmuisen valppaana metsänrajan suuntaan.

Mitä siellä liikkui?

Sydän oli ihan lupia kyselemättä ruvennut takomaan kiivaammin. Tähyilin metsään, mutta enhän mä mitään nähnyt. Oli liian pimeää nähdä niin kauas.

Heidi ja Cariad olivat saapuneet kentälle. Jotakin muutakin oli kuitenkin liikkeellä, siitä olin varma. Jätin Grannin taakseni ja livahdin itsekin pimeyttä hyödyntäen metsän rajalle. Varoen lähestyin paikkaa, jossa olin Grannin valppauden ansiosta liikettä havainnut. Veri kohisi ja suuta kuivasi, ja pelotti aivan kamalasti.

Kuolainten kilahdus kantautui aivan liian läheltä ollakseen lähtöisin kentällä kävelevän Cariadin suusta. Jähmetyin hetkeksi.

Sitten havaitsin vähän matkan päässä kaksi ratsukkoa, jotka eivät selvästikään halunneet tulla huomatuiksi. Tirkistelin heitä kuusen oksien takaa enkä ollut riittävän lähellä tunnistaakseni heitä. Hevoset seisoivat aivan hiljaa, kaksi ratsuhevosta rinnakkain, ja ratsastajat tuijottivat kentälle.

Olivatko auburnlaiset tulleet vakoilemaan Heidin ja Cariadin treenejä? Niinkö kovaa oli kilpailu Kalla Cupin menestyksestä? Ketkä tallin kävijöistä janosivat voittoa niin paljon, että olisivat valmiita vaikka vakoilemaan kilpailijoiden treenimetodeja?

Vai olivatko ratsukot Auburnista lainkaan? Oliko lähistöllä muita talleja, joiden ratsukot olisivat voineet eksyä Kaajapurojen pihamaan rajalle?

Ratsukot nytkähtivät yhtäkkiä liikkeelle. Painauduin säikähtäneenä paremmin piiloon. Ehkä ratsukot menisivät pian ohitseni ja näkisin hevoset lähempää. Tunnistaisin ne varmasti, jos ne olivat Auburnista.

Mutta ratsukot valitsivat toisen polun. Aivan pienen kinttupolun, ehkä peurojen perua. Sitä pitkin he katosivat pimeään metsään, enkä mä saisi kai koskaan tietää, keitä he olivat ja mitä he Purtsista halusivat. Tavallaan se oli helpotus. Oli nimittäin ihme, että uskalsin edes yrittää ottaa siitä selvää.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 20.09.18 18:19
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 151
Luettu: 9999

More than meets the eye | Sarah R.

24.08.2018

Abuela huomasi mun olevan aika väsynyt. Keitin naiselle juuri kahvia, olin päättänyt tänään vieraille paljon puhutulla Purtsien tallilla katsastamassa paikan. En toki ollut kertonut tulostani kenellekään, joten jännitys kutkutti vatsanpohjassa.
"Kyllä sun ikäisenä pitäisi jaksaa paremmin, Sarah. Tiedäthän, miten sanonta kuuluu - vierivä kivi ei sammu."
"Sammaloidu", korjasin hymyillen.
"Mitä?"
"Se sanonta on, että vierivä kivi ei sammaloidu."
"Ahaa. No, joka tapauksessa sinun tulisi olla aktiivisempi, jotta pysyt hyvässä kunnossa vielä tämän ikäisenä", abuela moitti.
"Kyllä kyllä", myöntelin ja yritin olla pyöräyttämättä silmiäni.
"Ei minun pitäisi joutua vääntämään asioita rautanaulasta kanssasi."
En vaivautunut korjaamaan naulaa raudaksi, hymyilin vain ja hyvästelin abuelan. Kai ikä oli tehnyt mummista hieman höperömmän.

Pysäköin autoni Purtsien tallin pihaan, mutta kuitenkin mahdollisimman syrjään. En tiennyt oliko Verneri tietoinen siitä, ketä olin, enkä oikeastaan halunnut ottaa siitä selvääkään. Tallin hevoset olivat tarhoissa ja jäin katselemaan niitä tarkkaavaisena. Hopeanmusta tamma erottui joukosta selkeästi ja muut olivatkin hieman enemmän perusvärisiä.
Erotin myös Auburnissa käyneen hiljaisen tytön tummanruunikon nuorikon, joka seisoi pää heinäkasassa yrmyn näköisenä.

Talliympäristö oli hiljainen ja hevoset olivat rauhassa tarhoissaan. Ei ollut vaikea ymmärtää, että hevoset varmasti viihtyivät tallilla hyvin.
Itse toki viihdyin paremmin isommassa tallissa, mutta sekin oli tietenkin makukysymys. Näin liikettä silmäkulmassani ja kyykistyin puskan taakse.
Liikkeen aiheuttaja ei ollutkaan ihminen, vaan ilmeisesti pihattolaiset. Sielläkin oli muutama hevonen, tyytyväisen näköisiä nekin.

En kehdannut lähteä tutkimaan tallia sisältä, joten askelsin päättäväisenä autolle ja starttasin pois tallipihasta. Nyt ainakin tietäisin minkälaisesta paikasta puhuttiin seuraavan kerran, kun joku mainitsisi Purtsien tallin.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 24.08.18 18:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 95
Luettu: 3345

Vilan päiväkirja

19.08.2018

"Et sitten hukkaa minun hevosta ettekä eksy!" Isabella huuteli perääni, kun lähdin taluttamaan Vilaa kohti maastoreittejä. Nainen oli hieman pitkin hampain antanut luvan lähteä Vilan kanssa kiertelemään lähitienoota.
"Enn tietenkään", lupasin perijättärelle ja katsahdin mustaan tammaan apua pyytäen. Parempi olisi olla eksymättä... Onneksi minulla oli hyvä suuntavaisto.

Suuntavaisto tosin petti minut, sillä jonkin aikaa taivallettuamme minulla ei ollut hajuakaan, missä me olimme.
Jokin tallin näköinen rakennus pilkotti puiden lomasta, joten päätin mennä katsastamaan, josko olisimme sittenkin löytäneet tiemme takaisin Auburniin.
Joku harakka lähti sillä sekunnilla ilmaan läheisestä pusikosta ja Vila oli sitä mieltä, että kyseessä oli joku hevosia iltapalaksi ahmiva hirviö, jonka vuoksi päätti laittaa ykkösen silmään ja karautti karkuun. Hetken onnistuin pitämään riimunnarusta kiinni, mutta sittenpä tamma meni jo omia menojaan.
Eiii helvetti. Siihen taisi loppua meikäläisen hoitajaura ton hevosen kanssa.

Kipitin tamman perään ja löysin sen tallirakennuksen nurkilta ahmimassa vihreää heinää suihinsa. Sain tamman kiinni ja mietin, missä ihmeessä me olimme. Auburn tämä ei ainakaan ollut.
Seisoin siinä Vilan vieressä jonkin aikaa ja maanittelin tammaa näyttämään suunnan kotiin, kun kuulin pienen yskäisyn selkäni takaa.
Käännähdin säikähtäneenä ympäri. Joku nuori, lettipäinen nainen seisoi siinä ja katsoi minua kummissaan.

"ööm, tota... Taidetaan olla vähän eksyksissä. Mitenhän me mahdetaan löytää takaisin Auburniin? Tiedätkö?" mutisin nolona.
Nainen sipaisi hiuskiehkuran korvansa taa ja hymähti: "Tuosta lähdette käveleen suoraan, kun näet ison kiven, käänny oikealle päin ja jatkatte suoraan. Sitten olettekin jo perillä."
Kiitin neuvoista ja maiskautin Vilan liikkeelle. Tamma lähti harppomaan perässäni kotia kohti.
"Hei! Ei huolta, en kerro Isabellalle, että eksyitte Vilan kanssa tänne. Kuka ikinä oletkaan..." nainen huuteli perääni. "Kunhan viet sen tamman kotiin!"
Vilkaisin taakseni, huikkasin kiitokseni ja lähdin nolona kohti Auburnia.

Huokaisin helpotuksesta, kun olin saanut Vilan takaisin karsinaansa.
"No, missäs kävitte?" karsinan ovelle roikkumaan tullut Jonathan uteli.
"Tuooolla vain. Mikä se on se pieni talli tässä aika lähellä?"
"Kaajapuron talli. Oisko tästä pari kilometriä sinne. Kuinka niin?" tallimestari kiinnostui.
"Kunhan mietin."

Topics tagged under jusunhaaste on Foorumi | Auburn Estate QpRHLFG

#jusunhaaste #sarahinhaaste2
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 18.08.18 22:24
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 102
Luettu: 4587

Cariadin päiväkirja

10.08.2018 - älä jää kiinni

Olin jättänyt autoni hieman kauemmas tallipihasta, kuin normaalisti. Cariad oli oppinut tuntemaan autoni äänen ja oli aina korvat höröllä katselemassa portilla suuntaani, kun saavuin tallille. Tänään olin kuitenkin päättänyt, että haluaisin nähdä tamman sen omassa mielentilassaan.

Tuntui typerältä hiippailla iltahämärässä pitkin autotietä ja kuikuilla puskien lävitse joko näkisin tammani tarhassaan. Hiippailun toinen agenda oli myös seurata olisiko Cariadilla kiiman oireita, sillä olin hieman herätellyt ajatusta sen astuttamisesta. Tamma oli siinäkin suhteessa hieman hankala, sillä Vernerin mukaan neiti näytteli kiimaansa hyvinkin selkeästi tarhassa. Nähtyään kuitenkin omistajansa se lopetti aina, enkä sen vuoksi ollut vielä koskaan nähnyt tamman kiimakäytöstä.

"Mitä sä teet?" Vernerin ääni kysyi, siinä oli aavistus naurahdusta samassa lauseessa. Ilmeisesti se ei ollut ihan arkipäiväistä, että joku kyykki tallipihan puskassa vakoilemassa hevosia.
"Tarkkailen", vastasin vakaalla, vakavalla äänellä ja virnistin lopuksi.
"Saanko tiedustella mitä?" Verneri jatkoi ja kulmiaan kurtistaen seurasi katsettani tarhojen suuntaan.
"No Cariadia tietysti. Haluan tietää onko sillä kiima", kerroin ja käänsin katseeni vieressäni seisovaan mieheen.
"Sillä oli viikko sitten, eli en usko, että uusii ihan heti", Verneri informoi ja tuhahdin turhautuneena.
"Olisit voinut kertoa", vastasin ja nousin kyykkyasennosta seisomaan.

Olin niin pettynyt tarkkailuni tuloksiin, että suuntasin suoraan kotiin. Onneksi se oli ollut Verneri, joka oli nähnyt kyykistelyni, eikä esimerkiksi Ava. Tyttö olisi varmasti ruvennut levittämään juoruja, että kävin metsässä tarpeillani tallipihan läheisyydessä.

kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 17.08.18 14:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cariadin päiväkirja
Vastaukset: 39
Luettu: 1847

Riepun päiväkirja

28. Salainen agentti 007
Perjantai 17/08/2018

Ellie siveli hajamielisesti vaalean hevosen kaulaa ruunan nuokkuessa karsinassaan kylmäyssuojat jaloissaan. Hän oli tänään hyvin pitkälti kävellyt kentällä, keskittyen istuntansa ylläpitoon ja sen avulla vaikuttamiseen. Nainen oli lähes unohtanut, miten suuri merkitys sillä oli, miten selässä istui. Ei ihme, etteivät ulkoavut olleet menneet läpi, jos Ellie seisoi jalustimilla jäykkänä. Riepulla tuntui olevan niin paljon potentiaalia, että he voisivat voittaa koko Kalla Cupin, mutta Ellie ei aina oikein osannut hyödyntää sitä.

Mutta miten ihmeessä se hiljainen tyttö, Jusuko se oli, oli onnistunut kipuamaan esterankingissa toiselle sijalle? Sillähän oli vielä joku nuori hevonen, jonka kouluttamiseen epäilemättä käytettiin taikakeinoja, ehkä jopa doupingia. Ajatuksistaan innostuneena Ellie harkitsi jopa hetkisen lähtevänsä Kaajapuroille vakoilemaan millaisissa oloissa Jusun hevonen eli ja miten sitä ruokittaisiin. Miten typerä idea, eikai hän nyt muka oikesti alentuisi vakoilemaan kilpakumppaneitaan. Hänellä olisi parempaakin tekemistä, kuten treenata tosissaan kisoja varten.

Riisuttuaan parinkymmenen minuutin päästä kylmäyssuojat Riepun jaloista Ellie lähti viemään ruunaa takaisin tarhaan. Aurinko paistoi ja sää oli lämmin, kimo viihtyi varmasti ulkona. Kohta tulisi syksy ja pakkaset, eikä aikaakaan kun loimitusrumba alkaisi, kurakeleistä puhumattakaan. Niitä hän ei kyllä odottaisi. Hyvästeltyään vuokrahevosensa Ellie hyppäsi Mersunsa kyytiin ja lähti ajamaan kohti kotia.

Auton vauhti hidastui lähes tahtomatta juuri sen risteyksen kohdalla, josta Kaajapuroille käännyttäisiin. Vaikka Ellie oli alunperin ajatellut asiaa vain vitsillä, tuntui se nyt kaikessa hulluudessaan oikealta ratkaisulta. Vaaleaverikkö käänsi autonsa virnistäen risteyksestä kohti tallia. Tuskin kukaan sen kummemmin pahastuisi, jos hän vain tekisi pikaisen visiitin. Valkoinen auto tosin herättäisi aivan liikaa huomiota tallin edessä, joten se olisi jätettävä kauemmaksi.

Ellie sai lopulta autonsa pysäköityä sellaiseen paikkaan, josta hyvällä tuurilla kukaan ei sitä huomaisi. Siitä oli vain lyhyt kävelymatka Kaajapuroille. Tallin edustalla näkyi muutama auto, mutta mitään väkiryntäystä ei tähän aikaan näyttänyt olevan - loistavaa! Olisikohan hänen pitänyt vaihtaa merkkivaatteensa toisiin sulautuakseen joukkoon? Toisaalta näin pienellä paikkakunnalla naamioituminen olisi muutenkin hankalaa, joten miksi vaivautua. Ellie painoi päähänsä beigen lippalakin, jonka oli napannut autostaan mukaan. Pitäisi vain toivoa parasta.

Tallirakennuksessa oli hiljaista. Ellie ei ollut koskaan aikaisemmin edes käynyt Kaajapuroilla, joten Jusun hevosen ja sen varusteiden löytäminen ei ollut aivan yksinkertaista. Mahdollisimman hiljaa askeltaen blondi käveli pienen tallin käytävällä vilkuillen karsinoita. Hevoset olisivat tietenkin ulkona, hitto. No, ainakin varusteet hän voisi tarkistaa.

Samassa kuului narahdus ja tallista jonnekin huoneeseen johtava ovi avautui. Ellie syöksähti nopeasti piiloon lähimpään karsinaan ja toivoi, ettei häntä huomattaisi. Ovi naksahti kiinni ja tallikäytävällä kaikuivat askeleet. Olisikohan se Jusu? Ei, askeleet olivat liian raskaat hennolle tytölle. Ehkä se oli Verneri. Ellie ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä ja vilkaista, sillä kiinnijääminen olisi etenkin tässä tilanteessa erittäin noloa. Niinpä hän jäi karsinaan kyykistelemään ja odottamaan, että henkilö oli poistunut tallista.

Kun tallikäytävä kuulosti jälleen riittävän hiljaiselta Ellie jatkoi matkaansa kohti satulahuonetta. Tallissa ei ollut kovinkaan montaa eri vaihtoehtoa varustehuoneelle, joten perille löytämienn ei ollut vaikeaa. Oven edessä blondi jäi hetkeksi kuuntelemaan. Hän ei varsinaisesti ollut päättänyt mitä sanoisi, jos huoneessa olisikin joku. Ääniä ei kuitenkaan kuulunut joten Ellie astui sisään.
Kaajapurojen varustehuone ei ollut lainkaan yhtä pramea kuin Auburnin, mutta mitä muuta saattoikaan edes olettaa. Ellie antoi katseensa kiertää varusteissa. Hän ei nähnyt mitään erikoista, mikään ei viitannut siihen, että joku täällä pärjäisi tavattoman hyvin kilpailuissa.

Seuraavan Ellien mielessä heräsi kysymys siitä, kuka Jusua valmensi. Ehkä tytöllä oli joku mieletön ulkomaalainen valmentaja, joka olisi ylivoimainen kaikkiin muihin verrattuna. Vai valmensiko Verneri Jusua ja tämän nuorta lupausta?

Sen enempää Ellie ei ehtinyt miettiä, kun satulahuoneen ovi narahti jälleen. Tällä kertaa hänellä ei ollut mitään paikkaa johon piiloutua, eikä sen puoleen aikaakaan. Sekunnin kuluttua ovi oli avautunut ja huoneeseen astui tuttu mies.

“Mitä ihmettä sä täällä teet?” Mikaelin äänessä kuului hämmästys. Yhtäkkiä Ellien mieleen ei tullut yhtään hyvää selitystä, miksi hän oli salamyhkäisesti hiipimässä Kaajapurojen satulahuoneessa. Häntähän voitaisiin syyttää vaikka sabotoinnista ja diskata Kalla Cupista.

“Mitä itse?” Ellie tivasi ristien kätensä puuskaan.
“Mun hevonen asuu täällä”, mies vastasi hölmistyneenä. “Sulla sen sijaan ei pitäisi olla mitään asiaa tänne.”
“Mä tulin etsimään Verneriä”, vaaleaverikkö puuskahti kuin loukkaantuneena siitä, että hänen tarkoitusperiään epäiltiin. “Ajattelin kysyä sitä valmentamaan.”

Mikael rypisti kulmiaan epäilevänä. “Sullahan tuntuu valmentajat vaihtuvan. On ihan hyvä sitoutua vain yhteen valmentajaan, erilaiset tyylit voivat hämmentää.”
“Miten vaan, mun pitää nyt mennä”, Ellie tokaisi ja asteli Mikaelin ohi ulos satulahuoneesta, jättäen miehen seisomaan hölmistyneenä paikoilleen.

Vakoilumatka Kaajapuroille ei ollut sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Hänet oli yllätetty satulahuoneesta tutkimasta toisten tavaroita, eikä vastausta Jusun hyvään menestykseen ollut edes löytynyt. Todennäköisesti toinen tutkimusreissu olisi aivan liian epäilyttävä, joten hänen pitäisi vastedes tyytyä vakoilemaan Jusun treenimenetelmiä Auburnin maneesilta käsin.

Ellie käänsi autonsa kohti Kallan keskustaa myrtynyt ilme naamallaan.


kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 17.08.18 12:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3148

Takaisin alkuun

Siirry: