Kellonaika on nyt 28.09.20 22:03

2 osumaa on löytynyt haulle 0

I have to save a rum | Inna Paakkanen

UNELMIEN HEVONEN
#innanhaaste6 #innanhaaste9
Inna Paakkanen ratsasti elämänsä parasta aikaa. Muta roiskui märällä polulla ja voikon puoliverisen kermainen karva likastui likaisemmaksi jokaisella askeleella. Voikko ori, Hamill kutsumanimeltään, oli energinen, hieman pieni kokoinen, mutta täynnä tarmoa. Se laukkasi kuin tykki kohti seuraavaa maastoestettä. Se oli suuri tukkieste. Inna pidätti, sanoi vou ja antoi Hamillin tehdä loput työstä.

Hamill oli loistava hevonen. Pienestä koosta huolimatta se oli täydellinen kilpakumppani maastoesteille. Se ei luovuttanut ja hyppäsi niin hyvällä tekniikalla, että sitä kokeneemmatkin hevoset jäivät varjoon. Ikää Hamillilla oli vasta yhdeksän vuotta. Inna oli ostanut sen nelivuotiaana ja koulinut siitä Ranskan parhaiden maastoestevalmentajien kanssa loistavan ratsun.

Hevosella oli kaikissa jaloissa valkoiset sukat ja päässä suuri epäsymmetrinen päämerkki. Tummanruskeat nahkavarusteet sopivat orille täydellisesti. Kaunis smaragdinvihreän värinen huopa kertoi hyvin selkeästi mihin väreihin Hamill puettiin kotona. Sama malli jatkui kisoissa.

”No, niin, rauhassa”, Inna pidätti hevostaan, kun he saapuivat vesiesteille.
Hamill loikkasi veneen ylitse hienosti veteen, roiskuttaen vettä kaikkialle. Inna ohjasi hevosen kahden lipun välistä vaikeimman, mutta nopeimman reitin kautta. Hamill ansaitsi hyppyjen jälkeen taputuksen kaulalle.

Maaliviiva näkyi jo. Sen välissä oli enää ainoastaan yksi este. Inna tiesi, että sille piti lähestyä täydellisesti. Hän ei kuitenkaan halunnut ottaa varman päälle, vaan luotti hevoseensa, joka tiesi loistavasti mitä tehdä. Hamill oli siitä hieno hevonen. Se omasi täydellisen esteiden lukutaidon. Hyvällä pyöreällä hypyllä Hamill hyppäsi esteen.

Inna vilkaisi kelloa ja antoi voikon orin pidentää askeltaan yli maaliviivan. He selvisivät täydellisellä nollalla ja bruneten kasvoille nousi onnellinen hymy. Viimein hänellä oli hänen unelmiensa hevonen.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 30.09.18 22:54
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum | Inna Paakkanen
Vastaukset: 67
Luettu: 2775

Grannin päiväkirja

Jos lajia vaihtaa voisin
30. syyskuuta 2018 -- #RGesteleiri #innanhaaste6 #innanhaaste9

Joskus, ihan vaan joskus, tai siis aivan tosi tosi usein... mä mietin, että mitä jos mun ei olisikaan ollut pakko olla esteratsastaja.

Niin kuin vaikka nyt, kun mikään ei taaskaan sujunut. Grannilla oli tänään kevyt päivä, joten mä sain ratsastaa Damantella, joka ei päässyt liikkumaan leiriläisten kanssa. Damantehan oli ihana hevonen! Se oli nöyrä, herkkä, sopivan rohkea muttei varomaton, keveä ja ryhdikäs. Siis ihan toista maata kuin Granni. Oikeastaan Damante oli hyvin lähellä mun unelmieni hevosta, mutta juuri sillä hetkellä se ei lohduttanut mua yhtään.

Tunti nimittäin osoitti sen, että mulla oli rutiini isoille tehtäville täysin hukassa. Kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt suoriutua 11-vuotiaalla hyvin koulutetulla kilparatsulla melko helposti tehtävistä, joita isä mun eteeni asetti. Selvisinkin, siihen maagiseen kahdenkympin rajaan saakka. Santoksen kanssa mä olin kilpaillut metrikolmeakymppiä, ja muistin kyllä, miten valtavalta väli kahdestakympistä kolmoseen oli tuntunut. Siltä se tuntui taas. Mä en ollut hypännyt aikoihin mitään kunnon esteitä, vaan koko mun treenit olivat olleet aika lapsenkengissä. Vauva-Grannin kengissä.

"Juu-u, Josefina, nu måste du helt enkelt rida", isä sanoi lempeän lujasti.
Musta tuntui, että se vaihtoi kielen ruotsiin aina silloin, kun se arveli mun tarvitsevan erityistä emotionaalista tukea. Isabellalle se puhui tietysti koko ajan suomea, välillä vähän hassua ja puolikielistä.
"Uudestaan", isä vaati. "Sitten paussi, Josefina."

Mä viivyttelin niin kauan kuin pystyin. Isä ei pitänyt siitä, jos sen piti toistamiseen pyytää ratsastajaa toimimaan. Niinpä mulla ei ollut kuin ehkä neljä sydämensykäystä aikaa, ennen kuin mun oli pakko usuttaa Damante laukkaan. Herkkä hevonen teki niin heti, ja mun sydän säesti sen kavioiden rummutusta omalla rytmillään. Mä halusin rukoilla, että me selvittäisiin edessä odottavasta linjasta hengissä, mutta en mä tiennyt, kuuntelisiko kukaan mun rukouksiani. Taputin kerran Damanten kaulaa toivoen, että ehkä se kuulisi.

Adrenaliini rytisi ja ryskyi kaikkialla mun kehossa. Mä olin niin valpas ja niin elossa, että se hirvitti mua. Kai maailman huiput olivat niitä, jotka nauttivat siitä tunteesta. Mä olin vain kauhuissani.

"Bra. Fint jobbat, Josefina."

Me selvittiin. Mä olin huojentunut ja uupunut. Damante valui käyntiin ja mä itse matkustin sen satulassa haluamatta enää koskaan kerätä ohjia käteeni. Vilkaisin vielä kerran esteitä. Ne näyttivät yhä valtavilta.

Olisipa kentän ainoat asiat, joita saattoi ylittää, kouluaitojen kokoisia. Joskus mä leikittelin sillä ajatuksella, että mitä jos mä olisinkin kouluratsastaja. En kyllä sittenkään haluaisi itselleni mitään megalomaanisen reaktiivista hämähäkinkoipihevosta, sellaisia kuin nyt vaikka hollantilaisten jalostamat kouluratsut saattoivat olla. Valitsisin jonkun mukavan hevosen. Sellaisen, joka lähtisi aina iloisesti töihin (toisin kuin Granni). Sellaisen, jonka maailma ei järkkyisi, jos kentän laidalla sattuisi olemaan vaikka sadetakkiin puettu koira. Sellaisen, jonka selässä mulla olisi turvallinen olo, oli olosuhteet millaiset tahansa.

Mun kouluhevoseni olisi ehdottomasti pikemminkin tasainen puurtaja kuin säpäkkä liikeihme. Me ei varmaankaan oltaisi ratojen näyttävin ratsukko, mutta me tehtäisiin hyvin ja huolellisesti ne asiat, mitä osattaisiin.

Yksi ongelma mun hypoteettisessa kouluratsastussyrjähypyssä kyllä oli.

Kouluvalmentajat tuntuivat melkein järjestään olevan järkyttävän pelottavia. Siis ajatellaan nyt vaikka Amanda Sokkaa. Kun se näkisi mun sympaattisen, ehkä kouluratsuksi vähän liian matalajalkaisen tammani, se tuhahtaisi ja nyrpistäisi nenäänsä. Se ei myöskään kovin kauan katselisi meidän mukavaa menoamme. Kouluratsastajat vaativat aina vaan enemmän ja enemmän, ja koska mä en ollut kovinkaan vaativa luonne, mä en varmaan sittenkään sopisi sellaiseksi. Kun ei mua haittaisi vaikka se, ettei mun hevoseni lisäisi ravia erityisen näyttävästi eikä sen laukanvaihtosarjoissa olisi juurikaan ilmaa alla.

Miksi mä sitten oikein sopisin, jos mä olin kouluratsastajaksi liian vähääntyytyväinen ja esteratsastajaksi turhan kyvytön sietämään pientä jännitystä?

No, oikeastaan se oli aika selkeää, vaikkakin utopistista.

Mun matalajalkainen ja mukava koulutammani tarvitsisi ehkä juuri niitä sellaisia hämähäkinkoipisia näyttäviä oreja parikseen. Se voisi tehdä vähän itseään laadukkaampia, mutta temperamentiltaan vielä käsiteltävissä olevia varsoja. Mä voisin rapsutella niitä varsoja, joilla olisi emältään peritty piirto, ja sitten myydä ne sellaisille ihmisille, joiden hinku kilparadoille oli suurempi kuin mun.

Oikeastaan, oivalsin siinä Damanten kanssa kävellessäni, jos mä olisinkin hevoskasvattaja, mun ei edes tarvitsisi hankkia uutta hevosta. Granni olisi aivan hyvä siitostamma. Sen isoimmat viat oli ratsastettavuus ja hapan luonne, mutta jos mun ei tarvitsisikaan saada siitä kilpahevosta... haittaisiko ne? Opettaisikohan se varsansakin pahoille tavoille?

"... ja Josefina voisi tulla vielä kerran tämän saman tehtävän, ja sitten siirrytään heti seuraavaan", isän ääni herätti mut takaisin todellisuuteen.

Ai niin.

Mun piti edelleen olla esteratsastaja.

No, me oltiin jo kerran selvitty tehtävästä hyvin, rohkaisin itseäni. Estehevonen mun allani hyrähti kuuliaisesti käyntiin; se tiesi, että kohta hypättäisiin taas.

Sillä kertaa kaikki tuntui helpommalta. Niin helpolta, että kellontarkasti rullaava Damante sai mut unohtamaan unelmien kouluhevostamman. Niinkin helpolta, että mä hairahdin pitämään itseäni sittenkin ihan pätevänä esteratsastajana, jolle mitkään esteet eivät olisi liian suuria. Sitten kun Grannista tulisi yhtä miellyttävä ja kuuliainen hevonen kuin Damantesta, me kyllä tehtäisiin hurjaa tulosta isoillakin radoilla.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.09.18 19:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9865

Takaisin alkuun

Siirry: