Kellonaika on nyt 17.01.22 9:14

1 osuma on löytynyt haulle 8

Valerien päiväkirja

9. marraskuuta 2017 - #8 #valerienpäiväkirja

Iskin päätäni rattiin. Idiootti, idiootti, idiootti. Tietyt potilaat kävivät joskus uskomattoman raastavasti hermoille, mutta tänään oli oikein kaiken huippu. Eräs vanhempi rouva oli ottanut elämäntehtäväkseen moittia minua kaikesta, mitä tein. Olin saattanut korottaa ääntäni hänelle, ja kuten arvata voikin - kohtalokkain seurauksin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän minun olevan vasta opiskelija, minkä ansiosta  ruoskin jatkuvasti itseäni, kun en ollut tarpeeksi hyvä.

Kolmoshuoneen vanha rouva oli sanonut muille sun olleen aika suorasanainen.
saapunut 18.53

Nousin mustasta autostani orastavaan iltahämärään. Parkkipaikka oli ökykaaroista vajaa, enkä tunnistanut vielä tarkalleen, millaisella autolla kukin kulki. Nojaa, tuskimpa se haittasi. En ollut nyt juttutuulella. Näpyttelin kiireesti vastauksen, ennenkuin läimäisin mustan auton ovet kiinni, jättäen puhelimeni sisälle.

Anteeksipyyntöni, pahoittelen hänelle heti huomenna.
lähetetty 19.01

Leveä, pitkähkö tallikäytävä vaikutti hiljaiselta, kunnes tummempi perijätär pamahti paikalle tallihommiensa lomasta.
"Heitä ne ruuat vaan tonne, lähen vielä liikuttamaan Valerien", totesin Isabellalle, joka jakoi karsinoitaan innokkaasti paukutteleville hevosille iltaruokia. Brunette nyökkäsi sanaakaan sanomatta.
Laiminlyöden hevoseni hyvinvointia, jätin tamman miltei kokonaan harjaamatta. Pyyhkäisin pahimmat (eli olemattomat) pölyt kiiltäväkarvaisen voikon yltä kämmenellä. Tarhan pohja oli parempi kuin ihmisille suunnattu pururata, puhumattakaan tallin sisäilmasta. Se selitti voikon uskomattoman puhtaan karvapeitteen, jopa valkeista kohdistaan.

Kaivelin varustehuoneessa heijastimia suuresta ylimääräästä varusteita, jotka olin haalinut setelinkuvat silmissä hevoselleni. Löysin vihdoin haluamani; äijämäisen armeijakuvioisen heijastinloimen, hintalaput paikallaan.
"Hei anteeks, sä ehkä tiedät mistä löydän Armin paikan?" Tuntematon tummaverikkö kysyi takaani ja tutkailin häntä ensin katseellani. En ollut nähnyt häntä ennen ja hän saattoi aistia minun olevan huonolla tuulella. Nostin kasvoille kuitenkin ystävällisen hymynrippeen, enhän tahtonut antaa nuorelle naiselle huonoa ensivaikutelmaa.
"Katotaas", totesin hieman huokaisten ja nostelin nimilappujen edessä roikkuvia loimiremmejä. Ylimmän rivin viimeinen paikka kuului Armille, ja osoitin päälläni nuorta naista heittämään tavarat sinne.
"Aijaa, en huomannutkaan", hän vastasi kuin anteeksipyytävästi, joten nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Yhtä nopeasti kun hän oli apua pyytänytkin, oli hän poissakin.
"No kiitos ei oo kirosana", murahdin katsellessani hiljaa sulkeutuvaa varustehuoneen ovea, ennenkun nostin Valerien estepenkin käsivarrelleni.
Voikko seisoi järkähtämättä paikallaan, kun tiesi minun kiehuvan ja helvetisti. Heitin jo ahkerasti käytössä pehmentyneen estesatulan tamman selkään ja kiristin ehkä aavistuksen raisusti vyötä, josta sain palautetta Valerielta ilmaa huitovalla takajalalla.
"No sori", pahoittelin neidin herkkähipiäisyyttä, joka oli vain vahvistunut iän myötä. Näin sieluni silmin, kuinka Valeriemummu tätä menoa kiukutteli 25-vuotiaana liian kireästä, lampaankarvalla vuoratusta riimustakin päässään.

Painoin kypärän päähän ja käskin Valerien mukaani. Tamma seurasi minua välittömästi valppaana kuin hai laivaa. Se tiesi varmasti luissaan, että kiukkuinen omistaja tahtoi mennä tänään kovaa.
Hyppäsin tallipihalla intopinkeän tamman selkään ja jouduin pidättämään sitä aavistuksen, että sain messinkiset jalustimet jalkaani. Hengitys höyryten Valerie odotti eteenpäin patistavia apujani, kunnes napautuin kantapäät sabinokuvion koristamiin kylkiin. Puoliverinen hypähti eteenpäin menohaluisena, enkä oikeastaan pidätellyt energistä nuorikkoa. Annoin sen ravata reippaasti, annoin sen hypätä kohmeiselle pellonpientareelle, annoin sen hamuta jo kertaalleen lumen alla hautunutta nurmikkoa. Valerie tiesi varsin hyvin, että pidin ohjaa tiukasti kädessäni, eikä ryppyily kanssani kannattanut. Kun halusin hidastaa, tamman oli hidastettava kuin ajatuksen voimasta. Sen jos jonkun nuorikko oli hyvin pian kanssani oppinut.

Odotimme molemmat sitä maastolenkin huippukohtaa yhtä paljon. Martingaalin päässä päätään kiskova ja korskuva tamma luki ajatukseni.
"Aletaan jo mennä", annoin siunaukseni maltillisesti odottaneelle tammalle, painaen laukkaan ohjaavat pohkeet voikon kylkiin.
Pehmeistä avuistani huolimatta Valerie nosti viimeisen askellajin hyvin näyttävästi, etujalat kauhaisten allensa ilmaa.
Jäätyneet vesilammikot räsähtelivät rikki matkaavoittavassa laukassa. Ei epäilystäkään, etteikö nuori puoliverinen olisi perinyt suuren askellajinsa täysiverisukuiselta isältään. Kirpeä syysilma viilensi kuohuvaa pääkoppaani, etten enää jaksanut olla vihainen. Tunsin hymyn taas kapuavan kasvoilleni. En ehkä ollutkaan ihan niin huono ihminen, kun olin luullut olevani.

Istuin autossani tekemässä lähtöä kotiin, kunnes sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Isabella koputti autoni ikkunaan.
"Ole hyvä", nainen totesi ja tyrkkäsi mustan, niiteillä koristellun pikkulaukun kouraani. Ainiin. Se perkeleen maanantai tästä vielä puuttui. Ehkä pienissä endorfiinikuohuissa olin unohtanut, mitä olin sopinut.
"Luulisi sinun olevan jatkossa täsmällisempi aikatauluissa", brunette perijätär totesi viileästi ja poistui samantien takaisin menosuuntaansa, kartanolle. Juuri kun olin kuvitellut lähtentyväni edes toisen siskoksen kanssa, vedin kaksi kuperkeikkaa takaisin lähtöruutuun.
Kaadoin autoni etupenkin pitkälleen ja päästin liutan kirosanoja suustani. Lääkitsin kirosanoilla useasti tilanteita, joissa itsehillinnän sijasta voimasanat olivat tarpeettomia. Vajosin takaisin syvään itseinhooni.

Oikeastaan, taidan haistattaa sille pitkät.
lähetetty 20.47
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 09.11.17 21:06
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 3018

Takaisin alkuun

Siirry: