Kellonaika on nyt 03.12.20 16:36

1 osuma on löytynyt haulle 6

Valerien päiväkirja

14. syyskuuta 2017 - #6 #valerienpäiväkirja

Perjantaina olin pysynyt visusti neljän seinän sisässä, eikä se johtunut taikauskoisuudestani vaan suunnattomasta häpeästä. Innan kanssa viime viikonloppu oli päässyt venymään enkä voinut uskoa itseäni, kuinka avoimesti juorusin jo muutaman huurteisen seurauksena. Hupsista.
Halusin uskoa Innan olevan huonomuistinen tai vähintäänkin olleen yhtä humalassa kuin minä, joten pidin sen suhteen matalaa profiilia.
Nousin autostani hieman ennen iltahämärää, enkä ollut parkkipaikalla yksin. Trailerin lastaussiltaa pitkin tulivat ulos kaksi ruunaa, joita seurasivat hyvin hiljaiset, blondit vuokraajat. Moikkasin heitä mennessäni lähemmäksi, saaden vastaukseksi vain nyökkäilyjä.
"Hei, sulta tippui jotain", huudahdin vaaleamman blondin perään, ojentaen Rievun jalasta tipahtaneen kuljetussuojan hänelle. Ellie pysähtyi ja tarkasti vuokrahevosensa etujalan, ennenkuin nappasi suojan kädestäni väkinäisesti hymyillen.
"Kiitos ei oo kirosana", mutisin hiljaa pois kääntyessäni, jolloin sain Jonnyltä kysyvän katseen. Hänkään ei vaikuttanut kovin olevan kisahuumassa, joten poistuin paikalta vähin äänin. Menin hakemaan voikkoa tammalauman seasta ihan kaikessa rauhassa, että naiset saivat laitettua hevosensa yöpuulle ennenkuin saavuin talliin. En tahtonut missään nimessä ainakaan tungetella.
Ruunikot parveilivat Valerien ympärillä kun palvelijat. Valerie ravasi vihellyksestäni portille läheisyysriippuvaisten tammojen kynsistä ja nappasin sen kiinni nahkaiseen ketjuriimunnaruun. Ilmeisesti sen mitta oli tältä päivältä täynnä tätä kipakkaa naisseuraa. Hymyillen taputin pörheän voikon kaulaa, kun neiti oli tajunnut jälleen kerran, että minä olin sen paras kaveri.

Perjantaina oli näköjään tapahtunut jotain kauanodotettua. Rautias koulutamma oli siirtynyt varsomiskarsinaan, enkä voinut millään jättää katsomatta kaltereiden taakse. Pieni, kermanvärinen tamma kiljui innostustaan ja koikkelehti pitkillä jaloillaan emäänsä ympäri. Armin ruskeista silmistä näki sen pienen väsymyksen, joka toisaalta kuvasti myös tyytyväisyyttä. Mieleni alkoi heti kuvittelemaan tuollaista pienokaista Valerienkin rinnalle, mutta ehkä tamman täytyi kasvaa vielä hetki emän rooliin.
Toinen emä seisoi hoitopaikalla, edelleen miltei yhtä pyöreänä kuin ennen varsomistaan. Vihdoin ruunikko oli saanut sen pienen viipottajan pois ympäriltään, eikä näyttänyt pistävän sitä pahakseen enää laisinkaan. Jalo arabiverinen tamma näytti hätkähdyttävän kauniilta räpytellessään pitkiä silmäripsiään minulle. Ojensin käteni silittämään sen kaulaa, kunnes tunsin tutun äänen lähestyvän.
"Onko varsakuumetta ilmassa?" Isabella kysyi minulta tallin toistesta päästä, suitset sekä harjapakki kädessään. Nostin samassa käteni pois lääppimästä perijättären hevosta ja katsahdin brunetteen.
"Vähän", totesin, vaikken suoranaisesti edes nauttinut varsojen kaitsemisesta. Vastahan Valeriekin oli ollut yhtä rääpäle, eli ärsyttävä ja kapinallinen. Nykyinen Valerie oli paljon aikaisempaa miellyttävämpi versio.
Isabella siirtyi harjaamaan tammaansa hiljaisuuden laskeutuessa välillemme. Vaikutin enemmän harhailevalta hoitajalta kun hevosenomistajalta tutkaillessani Rillaa päästä varpaisiin. Yritin poistua tilanteesta vähin äänin, kun Isabella avasi suunsa.
"Tahtoisitko seuraa?" Hän kysyi sukiessaan mustia jouhia suoriksi harjakammalla. En odottanut moista, joten punnitsin ehkä liiankin pitkään vastausvaihtoehtojani.
"Tietysti, jos olit suunnitellut jotakin muuta niin.." Isabella sanoi jo, mutta minä pudistin päätäni.
"Tottakai. Mulla menee vain hetki", vastasin hymyillen ja rientäen kohti satulahuonetta.
"Ja Julia, ei satulaa", nainen osoitti Rillan raskauskiloja muistuttaen, ettei luvassa ollut todellakaan mitään kovin vaativaa ratsastusta. Huokaisin helpotuksesta.

Voikonkirjavalla tammallani oli tänään muutamia vastalauseita. Sen mielipiteet olivat eriäviä suitsien laittamisesta sekä suojien kireydestä, eikä jännitykseni ilman satulaa ratsastamisesta tästä ainakaan hellittynyt. Viimeksi satulatta ratsastaessani Valeriella olin saanut tuntea sen vielä pitkään, ettei ihan heti kuka tahansa hevonen pistänyt tammaa paremmaksi. Auktoriteettini oli tosin parantunut nuorikon silmissä sen kerran jälkeen.
Aurinko alkoi hiljalleen laskea taluttaessamme hyvin erilaista hevoskaksikkoa tallipihalle. Reissustamme siis tuskin tulisi kovin pitkä.
Ratsut tosin kuvastivat hyvin omistajiaan; Rilla tiesi olevansa kaunis ja herkkä raskauskiloissaankin, eikä epäillyt näyttää sitä, kun Valerie taas kompasteli omiin jalkoihinsa yrittäessään antaa parasta mahdollista kuvaa itsestään.
Muutaman kurinpalauttelukeskustelun jälkeen voikko päästi minut selkäänsä juuri niin, kun olin sille opettanut, eikä meidän välillemme syntynyt enää erimielisyyksiä.
"Siinähän on enemmän persoonaa, kun se antaa olettaa", Isabella totesi oman tammansa kyydistä, joka hipsutteli puoliverisen vierellä sievänoloisena. Arabiverinen ruunikko oli tiineytensäkin jälkeen kiltteyden perikuva, joka nautti suunnattomasti rauhallisesta ratsastushetkestä.
"On ja paljonkin", totesin huokaisten. Niitä päiviä tuli onneksi enää harvoin, kun kirjavageenisen puoliverisen tempperamentti puski esiin oikein voimalla. Valerie osasi pärskähtää tyytyväisenä vasta sitten, kun rentouduin selässä mukailemaan sen keinuvaa käyntiä.

Maastopolkujen hiljaisuutta rikkoivat vain pienen tuulenvireen kuskaamat, kahisevat lehdet. Tammat näyttivät tulevan hyvin toimeen, Valerien ohjan varassa roikkuvasta päästä päätellen. Uskalsin rauhoittua jopa itse nauttimaan virkistävästä iltakävelystä.
Pellonviereiseltä isolta tieltä lähdimme lyhyintä reittiä talliin päin. Isabella ehdotti, että ottaisimme pätkän ravia ennen tallia. Keräsin ohjaa enemmän tuntumalle ja istuin takakenoon nuorikkoni selässä, että pysyisin isoaskelisessa ravissa kyydissä. Nämä neidit olivat toistensa vastakohdat askellajissa, missä Rilla kipitti rauhallisesti ja Valerie vaikutti vanhalta ravurilta.
"Kiitos, minulle riittää", totesin suoran päättyessä irvistäen ja pidättelin nuorikon takaisin kävelyvauhtiin. Pimeys oli langennut arvaamattoman nopeasti yllemme.
En ollut tänään parhainta mahdollista jutteluseuraa, mutta puhua pukahdin kyllä, jos Isabellakin. Vastikään olin sanonut liikaakin.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 16.10.17 11:10
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Takaisin alkuun

Siirry: