Kellonaika on nyt 17.01.22 9:11

1 osuma on löytynyt haulle 5

Valerien päiväkirja

26. syyskuuta 2017 - #5 #valerienpäiväkirja

Vapaapäivä. Oliko parempaa tapaa viettää päivä kuin hevostellessa? Ilmakin oli kuin morsian - tai siis kuin tuleva morsian.
"Oisko teistä myöhemmin treeniseuraksi?" Kysyin taukohuoneessa kytevälle blondikaksikolle, kun saavuin tallille. Ensin tietysti täytyi tarkistaa kahvitilanne, joka oli huono, eli typötyhjä kahvipannu. Ellie hörppi viimeisiä kahveja mukistaan nyökytellen ja nuorempi tyttö vain jatkoi älypuhelimensa selaamista, katsahdettuaan ensin minuun. Heillä taisi olla omat aikataulunsa, tai sitten olin liian amatööri treenaamaan esteratsastajien joukkoon. Totesin kuitenkin hoitavani Valerien pidemmän kaavan kautta jos seura kiinnosti, ennenkuin lähdin riimu kourassani hakemaan tätä tarhasta.
Yleensä tähän aikaan vuodesta sai väistellä mutaisia lätäkköjä tallipihan poluilla, mutta ei Auburnin kartanon soratiellä. Ei edes kumisaappaille ollut tullut vielä tarvetta, mitkä olivat normaalisti kulutetuimmat jalkineeni. Valerienkin valkeat merkit olivat pysyneet yllättävän pitkään valkoisina, joka ylläpiti tamman nykyistä, hienostunutta egoa.
Vihelsin tarhan portilta tammakolmikolle, joka piti pientä marttakerhoaan viimeisimmässä nurkassa. Teini-ikäiset nuorikot näyttivät kärsivän tiiviistä ryhmäpaineesta, sillä Valerie ei enää reagoinut minun huutoihini, kuten normaalisti. Tyypillistä kapinallisuutta.
"Kiitos tytöt seuraneiteinä olosta, me pärjätään nyt Valerien kaa kahdestaan", totesin kiskoessani sabinovoikon laumasta mukaani, samalla kun ruunikot seurasivat mukana portille kuin lihavat lapset ruoantuoksua.

Sidoin voikon sen suureen karsinaansa hoitohetken ajaksi. Nykyisessä karsinassa tamma mahtui heittämään vaikka kuperkeikkoja, joten ei ollut pelkoa, että nuorikko ahdistelisi minut seinän ja itsensä väliin. Harjasin Valerien pitkin ja voimakkain vedoin neidon ylle leijailleesta tomusta, käyden huolella läpi myös tamman pitkät jalat. Tuttuun tapaan tarkistin neidin kintut mahdollisilta haavereilta, varsinkin tästä eteenpäin tarkemmin, kun nykyinen tammalauma saattoi vaihtaa johtajaa hyvinkin usein. Niissä ei tuntunut poikkeavuuksia.
"Sinussahan taitaa olla johtajanaisen ainesta", sanoin taputtaessani voikkoa kaulalle.
Minulle tuotti edelleen vaikeuksia hahmottaa valtavasta varustehuoneesta, mihin olin parkkeerannut varusteet edellisen käytön jälkeen. Nopeasti kuitenkin muistin, missä telineessä vähemmälle käytölle jäänyt koulusatula keikkui. Satulaa kurotellessani onnistuin ottamaan mukaan jotain muutakin kun minulle kuuluvaa.
Samalla kuulin selvästi jonkun saapuvan varustehuoneeseen, oven rasvaamattoman saranan narahtaessa. Juuri sopivasti tosin, ettei minun tarvinnut palata korokkeelta alas noutamaan tipahtanutta satulavyötä.
"Hei, auttaisitko?" Kysyin ja katsahdin alas kohti ovea, jossa ketään ei kuitenkaan näkynyt. Tuhahtaen hyppäsin satula sylissäni noutamaan tipahtanutta vyötä. Olisin voinut vaikka vannoa sen olevan joku, joka kääntyi kannoiltaan nähdessään minut..
Karvaltaan kiiltävä voikko sai yllensä lisää kullanhohtavaa kiiltoa, enkä voinut olla ihastelematta Valerien aikuistunutta sivuprofiilia.

Blondit kimoine, uljaine ratsuineen kerkesivät valtaamaan kentän ja ravauttivat kuumia ratsujaan käyttäen kaiken tilan hyväkseen. Hymähdin hiljaa ja hyppäsin kullanhohtoisen puoliveriseni selkään, tehden portilla u-käännöksen.
"Ehkä tänään onkin parempi sää maastoilla", mutisin itsekseni vienosti hymyillen, sillä pelkäsin hieman blondikaksikon ylpeileviä katseita.
"Hei! Kaipaisitteko seuraa?" Kuulin takaani, kuten myös Valerie, kääntäessään päänsä korviinkantautuvan äänen suuntaan. Lisää blondeja!
"Ilman muuta", vastasin naiselle yhtä ystävällisesti, sillä hän oli helposti lähestyttävää tyyppiä. Lisäksi tuo kiiltäväkarvainen ruunikko sai Valerien hörähtämään pehmeästi, jonka tulkitsin hyväksynnäksi. Päättelin nopeasti ruunan olevan yksi Amandan silmäteristä, sillä puoliverisen liikkeissä varusteet natisivat äänekkäästi uututtaan.
"Ei olla vielä Lefan kanssa käyty maastoilemassa, laidunlaukkoja lukuunottamatta", Jemiina selitti ja nyökkäsin ymmärtäväisesti. Kartanolta maastoon lähtevä hiekkatie tuntui minullekin aluksi loputtomalta lehtimetsältä ja sänkipellolta, eikä seura ollut yhtään pahitteeksi.

Syksy oli kääntänyt kelkkansa takaisin kesää kohti, sillä aurinko paistatti päivää ahkerasti pilvipeitteen takaa. Jouduin heittämään mustan tuulitakin pois yltäni jo muutaman ravisuoran jälkeen. Hiekkatien risteys johdatti meidät hetkeksi lehtipuiden oksien alle viilentymään.
Jemiina piti vuokrahevosensa yllättävän hyvin hanskassa, vaikka ruuna vaikutti vilkkaalta tapaukselta. Valeriekin pysyi rauhallisena Lefan seurassa, joka yllätti minut täysin. Yleensä nuorikolla oli tapana pistää seurassa ranttaliksi, mutta läsipää vain pärskähteli tyytyväisenä pitkän ohjan varassa.
Viihdyimme tutkimassa kinttupolkuja niinkin kauan, että pienet usvapilvet kerkesivät laskeutua peltojen ylle aurinkoisen päivän päätteeksi.
"Vieläkö laukattais tuon sumun halki?" Jemiina kysyi minulta kun kävelimme pellonviertä, johon hymyillen vain patistin tammani hallittuun neliin. Toinen ratsukko otti meidät nopeasti kiinni, mutta hevoset laukkasivat sänkkäriä täydessä hallinnassa kohti auringonlaskun värittämää aukeaa.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 26.09.17 19:02
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 3018

Takaisin alkuun

Siirry: