Kellonaika on nyt 17.01.22 9:00

1 osuma on löytynyt haulle 22

Valerien päiväkirja

19. toukokuuta 2018 - #22 #valerienpäiväkirja

K[size=16]eskiviikkona tapahtunut tippuminen tuntui edelleen; selkää ja takaraivoa jomotti jokaisella askeleella, mutta päivä päivältä huomattavasti vähemmän. Toipumisen ohessa Valerie oli saanut viettää leppoisia vapaapäiviä. Ja niiden tekemät tuhot kyllä huomasi. Nuorikon korvat nököttivät päässä vain koristeena, jonka lisäksi [/size][size=16]käytöstavat sekä aivot riippuivat tyytyväisenä [/size][size=16]tallin narikassa, sillä [/size][size=16]niin kirosanojen ja sirkustemppujen täytteinen matka tarhasta [/size][size=16]talliin meillä oli. [/size]
Apinointi tyrehtyi ketjuriimunnarun päässä jo ensimmäisellä askeleella, joka kajahti tallin kiviseen lattiaan. Ylellinen olento näki ympärillään muita hevosia ja tallilaisia, joiden edessä sen aivot napsahtivat on-asentoon. Kiukusta punainen naamani ei tosin vääntelehtinyt kuin kummallisia ilmeitä tervehdyksien saattelemana- teennäisyys pysyi tiukasti off-asennossa. Onneksi kaikki vastaantulijat olivat tuttuja, eivätkä ihmetelleet resting bitch faceani sen enempää kuin muulloinkaan.

"Sä oot kyl alentunu taas eskarilaisen tasolle", huokaisin viimein nojatessani hoitopaikan seinään, hikikarpaloiden tipahdellessa rinnuksille. Olo oli kuin krapulaisella työpäivänä. Kellon viisarit olivat ehtineet jo kolme varttia eteenpäin sillä välin, kun minä tuskailin diivamaisen hevosneitokaiseni parissa. Ihmispaljous näytti hiipuneen koko näytöksemme aikana roimasti, joten luottavaisin mielin lampsin tyhjään maneesiin. [size=16]Tänään treenattaisiin niin, ettei Valerie jaksaisi temppuilla vielä ensiviikollakaan.[/size]

En edes tiedä, mistä sain ajatuksen kantaa esteitä täyttämään maneesin pitkää sivua. 

Olinkohan saanut pahemmankin tällin? 

Kai minä olin päättänyt hyppyttää itseäni fyysisestä kuin psyykkisestäkin puolikuntoisuudesta huolimatta, kun aikaa kerran oli. Valerie seisahtui vierelleni kuin suolapatsas; se huomasi heti, mitä tänään oli luvassa. Pujotin jalkani jalustimeen, otin satulasta kiinni ja tein ponnistuksen kohti ruskeaa estepenkkiä, m[size=16]utta yllättäen tipahdin takaisin jaloilleni. No, selkä varmaan vihoitteli edelleen rajusta mylskähdyksestä kovalle maastopolulle.[/size]

Nostin saappaankärkeni uudestaan jalustimeen. Noniin. Kun vain ponnistaisin, pääsisin kyllä selkään asti. Jalkani hyppi maneesin hiekassa paikallaan, sillä painovoima veti sitä kokoajan takaisin maan pinnalle. Käsivarsissani ei vain ollut tarpeeksi tahdonvoimaa nousta satulaan. 
"Perkele", parahdin epätoivoisena, sillä kyse ei ollut enää ainoastaan lihasvoimasta, tai selkäkivusta, vaan jostain paljon suuremmasta. [size=16]Hiekkaan rakennetut esteet imivät minusta entistä enemmän itsevarmuutta. [/size]

[size=16]Sen naurettavan putoamisen takia minusta ei kertakaikkiaan olisi nousemaan nuorikon selkään nyt, tai enää koskaan. Melkein sain aikaiseksi kyyneliä kostuttamaan poskiani, mutta nieleskelin niitä ponnistus toisensa jälkeen. [/size]Paikallaanoloon tympääntynyt Valerie piiskasi kylkiään vaaleilla häntäjouhilla kuin piikikkäillä vehnäntähkillä. Sen aiempi itsevarmuus oli tipotiessään, ymmärrettävästi. Minun tässä piti sitä tukea, eikä toisinpäin.

Helvetti.

Historia toistasi takuulla itseään, eikä minusta olisi vielä tänänkään päivänä kouluttamaan itselleni hevosta. Kurkkua kuristi ikävästi, kyynelten pyrkiessä ulos kanavistaan. Aiempi kiukusta purkautuva tahdonvoima vaihtui näemmä vauhdilla epävarmaan itsesäälissä kieriskelyyn. Vapisevin käsin kaivoin kosketusnäyttöisen puhelimen hupparin taskusta. [size=16]Luojan kiitos, puhelu ehti hälyyttää vain muutamasti kellonajasta riippumatta.[/size]
 
"Ai moi... Haloo? Onks siellä ketää?" 

"Mä tarviin sun apua.. ja kipeesti", sain sanottua linjan päässä huhuilevalle Gabriellalle, vaikka jouduin tekemään kaikkeni, että ääneni kantoi tasaisena puhelimeen asti. 
"Onks kaikki ihan hyvin?" Nainen vastasi kiireesti eikä sen puheesta läpikuultanut häpeä siitä, mitä välillämme oli aiemmin vahingossa tapahtunut. Sen vahva ääni huokui huolesta. Työnsin mielikuvan tilanteesta takaisin syvälle takaraivoon, sillä hairahduksesta ehdittiin puhua myöhemminkin.
"Ei tosiaankaa", huokaisin varmemmin kuin aiemmin. Gabriella tuntui ainoalta ystävältä, kelle uskalsin tällä hetkellä uskoutua. Oman häpeällisen heikkoutensa myöntäminen ei todellakaan ollut helppoa. 

[size=16]Puhelimen päässä piinasi odottava hiljaisuus. Naisella ei ollut vielä harmainta aavistustakaan, miksi soitin tälle itkien. Kyynel kostutti nahkaisen ratsastushanskani, kun pyyhin punottavia silmiäni.[/size]
[size=16]"Mua pelottaa nousta satulaan", myönsin rohkeasti hengitettyäni muutamasti syvään. Valerien vempulointi pysähtyi siinä samassa, kun heitin nahkaiset ohjat puristukseen painuneesta nyrkistäni.[/size]
"Auta mua", jatkoin epätoivoisena, kyynelten virratessa pitkin poskipäitä. Nojauduin Valerien pehmeään kaulaan, jonka kirjavaan karvapeitteeseen suolaiset kyyneleet imeytyivät jättäen uusia kuvioita jälkeensä.

[size=16]Mutta pehmeä ääni kaikui korvaani rauhallisena. Siinä ei ollut tippaakaan tuomitsevuutta.[/size]
 
"Tottakai mie autan."
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 21.06.18 12:08
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 3018

Takaisin alkuun

Siirry: