Kellonaika on nyt 17.01.22 8:46

1 osuma on löytynyt haulle 20

Valerien päiväkirja

15. huhtikuuta 2018 - #20 #valerienpäiväkirja #tietähtiin

Koulukilpailut Hukkasuolla


Kahdet tähtikisat olivat jo takanapäin, kolmannet tänään ja seuraavat kaksi vielä edessä. Fiilikseni oli edellisiin kisoihin verrattuna varmempi; muiden ratsukoiden rinnalla olimme pärjänneet oikein hyvin. Ratsastuskoulujen tuntihevoset raahustivat kaula pitkällä helpon b'n radan vaikka ulkomuistista, mutteivat peitonneet siltikään nuorta ratsunalkuani. En kuitenkaan hihkunut innosta vielä, sillä tapahtua ehti vielä paljon.
"Ehditkö kävelyttää tätä hetken?" Huoahdin ystävälleni, joka näytti seisoskelevan tallissa toimettomana, puhelin kourassaan. Vaikka Innan ja Banskun starttiin oli vielä rutkasti aikaa, näytti nainen tarttuvan avunpyyntööni pitkin hampain.
"Ihan hetken sit vaan", Inna suostui viimein, että pääsin valmistelemaan itseni kilpailukuntoon.
Puin ylleni viininpunaisen kilpailutakin, jonka rinnuksessa komeili kultainen brodeeraus sukunimestäni. Väri oli ehdottomasti uusi suosikkini. Ei ollut mennyt kovinkaan pitkään, kun olin ostanut Valerielle uuteen takkiini sopivan satulahuovan ja korvahupun, kullanhohtoisilla koristenauhoilla. Ne tulivat ehdottomasti käyttöön viimeistään Kalla Cuppiin.

Innaa ei näkynyt enää tallissa, joten viestini oli mennyt perille. Matkallani tallipihalle huomasin miltei keskellä tallikäytävää kiiltelevän jotain, joka varasti huomioni. Toisekseen näkökenttääni osui hoitopaikalla ees taas palloileva Minka, jolla näytti olevan jotain hukassa. Ahaa, 1+1.
"Tätäkö sä etsit?" Sanahdin kysyvästi, kilpailunumero 16 hyppysissäni. Aavikko käännähti ääneni kuullessaan kurkkimasta Hanin pinkkiin harjapakkiin ja huokaisi helpoituksesta.
"No joo! Kiitos", minua lyhyempi nainen kiitteli vaimeasti, kun ojensin hukassa olleen muovilärpäkkeen hänen kouraansa.
"Eipä mitään", hymyilin, aikeissani lähteä verryttelemään nuorikkoani, mutta unohdin tyystin, että hiukseni roikkuivat edelleen olkapäilläni vapaina.
"Teillä on kisat menny viimeaikoina tosi kivasti", huomautin hiustenletitykseni lomasta Minkalle, joka kääri parhaillaan pinteleitä hallakon ponin jalkoihin. 'Kivalla' viittasin eniten siihen, kuinka yllättävästi Hani oli kiilannut esteosakilpailuissa Valerienkin ohitse ihan heittämällä.
"Niin on. Oon tosi tyytyväinen meidän kehittymiseen", hän vastasi hymyillen, taputtaessaan pientä ja sievää vuokraponiaan.
Vaikka pyöräytin letin niskanutturaksi sekunteissa, jäin nojailemaan tarkoituksellisesti hoitopaikan seinämää vasten vielä hetkiseksi.

"Mitä sulle muuten nykyään kuuluu?" Kysyin hetken mielijohteesta, mutta kiinnostuneena, sillä viimeaikoina jutustelumme oli jäänyt melko pintapuoliseksi, satunnaisiksi tervehdyksiksi ja onnentoivotuksiksi.
"Kiireitä hevosten kanssa, lähinnä", sinitukkainen nainen vastasi suoraan, ratsunsa satuloinnin lomasta. Sen olin kyllä huomannutkin, sillä häntä ei useasti todellakaan nähnyt peukaloita pyörittelemässä. Tai oikeastaan ollenkaan silloin, kun minä tallilla kävin. Kahdessa pilkullisessa oli taatusti tekemistä, varsinkin orimaisen varsanpirulaisen kaitsemisessa.

Toisaalta, en tiennyt Minkasta oikein mitään muuta, vaikka pidin häntä hyvänä ystävänäni. Olihan Minka ollut kuitenkin ensimmäinen ystäväni Kallassa.
"Mutta entäs muuten? Haluisiks joskus lähteä vaikka kahville?" Kysyin painottaen rivien välistä luettuna, ettei hevosten tarvinnut aina olla ainoa puheenaihemme. Toivottavasti en kuulostanut siltä, että ehdottaisin naiselle treffejä kanssani. Minulla ei todellakaan ollut sellaisia taka-ajatuksia. Voi helvetti, olipa se väärä sanavalinta.
"Tai siis, olis kiva tutustua paremmin", jatkoin epämääräistä selitystäni olettaen, että se pelastaisi vielä tilanteen.

Naisen Sannimainen olemus käännähti hetken päästä kokonaan minua kohti. Minkalla näytti olevan pyyntööni sopivat sanat valmiina, mutta sitten terävä naisääni pysäytti hänet niille sijoilleen.
"Julia! Tuu hakemaan hevoses HETI", Inna huudahti tallin ovesta, saaden minut hätkähtämään. Hupsista, olinkin ihan unohtanut koko Innan.
"Sori, mun pitää mennä", pahoittelin kiireesti ja käännyin kannoillani toisen ystäväni luokse. Ehkä ehtisimme vielä jutella myöhemminkin, toivoin sitä ainakin kovasti.

Ratsastin radan ulkomuistista niin hyvin, kun vain osasin. Valerie tuntui suhtletkeältä radalla reippaan verryttelyn jälkeen, eikä sen jännityksestä johtuva jäykkyys paistanut suorituksestamme läpi katsojille ainakaan kovin silmiinpistävästi. Loppua kohden meidän suoritus oli mielestäni yksi parhaimmista, mitä olimme koskaan startanneet. Parannettavaa tietysti löytyi aina, mutta tätä oli hyvä pitää varteenotettavana edistysaskeleena.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 04.05.18 19:14
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 3017

Takaisin alkuun

Siirry: