Kellonaika on nyt 05.12.21 22:33

1 osuma on löytynyt haulle 2

Valerien päiväkirja

30. elokuuta 2017 - #2 #valerienpäiväkirja

Ehkä saatoin vähän liiotella varusteiden tarpeen suhteen.
"Kiitos ja ehdottomasti tervetuloa uudestaan", hevostarvikeliikkeen sievä myyjä huudahti perääni, kun kannoin kahta jäätävää kassillista varusteita olallani. Kuitin summan perusteella olin varmasti liikkeen päivän suurimpien ostosten tekijä, mutta minulle oli tärkeintä hyvännäköinen asiakaspalvelija - ja siis tietenkin hevoseni hyvinvointi. Tammalta tosin puuttui vielä tärkeimmät eli satulat, mutta olin lukevinani tallin ilmoitustaululta, ettei satulaseppä Minna ollut yhtään huonompi vaihtoehto. Niimpä kaasuttelin paikalle, sillä tapani mukaan myöhästyisin tapaamisesta, mikäli enää yhtään vetkuttelisin.
"Hei läskipää", tervehdin Valerieta vitsikkäästi, mutta samalla toivoin ettei kukaan kuullut. Huumorintajuni saattoi olla hivenen liian lapsellinen tähän talliporukkaan.. Sabinovoikko vähät välitti satulansovituksesta tai sitten otti nokkiinsa uudesta lempinimestään, sillä tamma käänsi peränsä minua kohti.
"Älä viitsi", huokaisin ja maiskuttelin känkkäränkälle riimunnarua heilutellen, lopulta saaden Valerien kääntymään vihdoin oikeinpäin.
"Sitähän minäkin", virnuilin huomatessani voittaneen tämän erän.
"Hei! Oliko sinulla tarve satulapalveluille?" Minua vanhempi naishenkilö kysyi minulta kaltereiden takaa, askelten äänen saattelemana.
"Joo! Tässä olis kyseinen asiakas", sanoin osoittaen Valerieta.
"Selvä. Otetaan muutamat mitat ja ruetaan sovittamaan", Minna sanoi asiantuntevasti, kun minä talutin hevoseni tallikäytävälle mitattavaksi.

Kymmenien satuloiden jälkeen löytyivät sopivat ja väriltäänkin ihastuttavat koulu- ja estesatulat, vaikken koskaan ollut erityisemmin konjakin väristen varusteiden ystävä. Tämähän vain tarkoitti sitä, että omat ratsastuskamppeet lähtivät vaihtoon, jotta sopisivat hevosen varusteisiin. Kiitin Minnaa ammattimaisesta palvelusta, johon hän totesi olevansa käytettävissä aina, kun tarvitsi. Odotin jo innolla ensimmäisiä treenejä uudenjäykällä koulusatulalla, puhumattakaan hyvin topatusta estesatulasta!
Varustehuoneen satulaseinämä oli hurjan suuri, ottaen huomioon kuinka vähän hevosia tallissa loppujen lopuksi oli. Ainoita tyhjiä paikkoja näytti olevan ylhäällä, minkä huomatessani kirosin ehkä turhankin kuuluvasti.
"Mitäs täällä tapahtuu?" Mitä ilmeisemmin minulle suunnattu kysymys kuului varustehuoneen ovelta. Kysyjä oli violettihiuksinen tallimestari, jonka olin nähnyt jo useampaan kertaan muiden tallilaisten seurassa. Hän vaikutti sellaiselta coolilta tyypiltä, jonka kanssa kaikki tahtoivat ystävystyä.
"Sori! En vaan tuu iki kuuna päivänä yltämään noin korkealle", sanoin satulat käsissäni, osoittaen päälläni vapaita satulapaikkoja.
"No, eiköhän miehet saa satulansa vähän korkeammaltakin", hän totesi ja nakkeli leikiten heidän hevostensa satulat korkeammille telineille. En odottanut ihan moista, mutta ehkä tallimestarilla oli valtaa auttaa kääpiötä hädässä. Laskin vihdoin jo painavaksi käyneet satulat käsistäni.
"Kiitos, ei olis tarvinnut", totesin vähätellen, vaikka en ollut oikeasti pahoillani lyhyydestäni. Palasin samantein takaisin muiden varusteiden pariin, ikäänkuin olettaen jääväni yksin.
"Unohtuiko sulta jotain?" Tallimestari jatkoi, edelleen paikallaan seisten. Uusien ihmiskontaktien luominen oli minulla vähän jäissä, sillä edellisellä tallilla kaikki olivat vanhoja tuttuja. Ojensin nopeasti käteni, ennenkuin nainen huomasi käytöstapojeni ontuvan.
"Äh, Julia", sanoin ja kättelin sujuvasti. Toivottavasti en näyttänyt täydeltä idiootilta uuden tuttavuuden silmissä.
"Anna", hän vastasi ja viittoi lähtevänsä tallitöiden pariin. Nyökkäsin kalpea hymy kasvoillani ja päästin heti häpeäntuskissani liutan kirosanoja, tällä kertaa hiljaisemmin.

Varustin Valerien juoksutuskuntoon ja lähdin syyssateen yllättäessä taluttamaan Valerieta maneesiin. Minusta tuntui, että olin kerrankin oikeassa paikassa. Ei tarvinnut edes maneesiin mennessä kävellä pienten sadepisaroiden saattelemana, niin uskomattomalta kun se tuntuikin, vaan tilavaan maneesiin ohjaava katos suojasi minut ja tammani täysin. Vihelsin rennosti matkallani, jotten säikyttäisi mahdollisia muita ratsukkoja. Jalopuinen ratsastusareena ammotti tyhjänä edessä, suoraan vain minun käytettävissäni.

Laskin Valerien kulkemaan suurella ympyrällä, mihin pärskähtelevä tamma suostui yllättävänkin nopeasti. Kesän aikana nuorikko oli aikuistunut kertaheitolla, eikä näyttänyt enää muistavan typeriä varsavinkauksiaan. Olin siihen erityisen tyytyväinen, ettei tarvinnut pelätä sen temppuja ja erottuvan täten täydellisyyttä hipovasta ratsukannasta.
Puoliverisen hitain askellaji vaikutti kovin jäykältä vapaapäivän jälkeen, joten ravuutin tamman ensitöikseni mahdollisimman vetreäksi. Valerie jolkotteli pitkää raviaan rennonoloisesti, eikä ollut moksiskaan yhtäkkisen avarasta maneesista. Välillä saattoi jopa kuulla oman äänensä kaikuvan.
"Jap!" Komensin yhtäkkiä voikon terävämpään raviin, johon Valerie kuuliaisesti vastasi koipiensa nopeammalla nostelulla.
Kauaa en kuitenkaan maneesissa viihtynyt, vaan juoksutin tamman askellajit lävitse, eikä niissä puolen tunnin jälkeen ollut enää epäpuhtautta tai jännittyneisyyttä. Viihdyin enemmän tamman kanssa ratsailla. Oikeastaan paremmin kuin minkään muun hevosen, sillä vauhti ja vaaralliset tilanteetkin tämän hevosen kanssa tuntuivat turvallisilta. Yleensä se olin kuitenkin minä, joka niitä tilanteita vältteli viimeiseen saakka.

Linimentin silmiä kirvelevä kylmyys oli ennemminkin minun käsissäni kuin valkoisissa sukkajaloissa kylmäysoperaation jäljiltä, tai siltä se ainakin tuntui. Pistäydyin vielä ennen iltavuorooni lähtöä tallituvassa, jossa kahvinkeitin porisi kotoisasti, vaikkei juojia ollut lähimaillakaan.
"Voi ei", manasin ilmoitustaulua tuijottaen, mihin lappuja kahden päivän aikana oli ilmestynyt enemmän kun osasin kuvitellakaan. Ilmoituksia jopa kadonneista ja ilmestyneistä tavaroista. Tuskin varustehuoneskandaali enää lievensi toisen omistajattaren, Isabellan, kipakkuutta, jonka moni tallilainen, mukaanlukien minä, eilen sai tuta. Ensin Mustiksen loimi ja nyt vielä siirtyneet satulat, jotka tuskin ilahduttivat perfektionatsin mieltä. Liukeninkin paikalta vähin äänin, kun kahvi alkoi olla valmista, etten vaan päässyt todistamaan syyllisyyttäni.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 30.08.17 0:05
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2966

Takaisin alkuun

Siirry: