Kellonaika on nyt 17.01.22 8:28

1 osuma on löytynyt haulle 14

Valerien päiväkirja

26. helmikuuta 2018 - #14 #valerienpäiväkirja

Viimeksi Auburnissa järjestetyt koulukilpailut menivät sinänsä oikein hyvin, kärkisijan vuoksi, mutta kouraani lätkäistyyn paperiin kirjatut prosentit eivät ihan kohdanneet Amanda Sokan odotuksia tasosta, jolla kuvittelin meidän ratsukkona olevan. 69,643 % ja vastuuvalmentajan suorasanainen kommentti "Jännittynyt ja etupainoinen hevonen" ei olisi voinut jättää paskempaa makua suuhuni. Tästälähin pyhittäisimme siis yhden lisäpäivän viikossa sileätyöskentelylle kouluradalla nöyryytyksen välttämiseksi. Olihan sekin osa kenttäratsastusta.

En kuitenkaan tahtonut päästää itseäni liian helpolla. Rangaistukseksi jouduin ensimmäistä kertaa ikinä kaivamaan varastosta varakulkuneuvoni; punaisen Helkaman. Mikäli kieli kevään mittaan ratsastaa vesihautojen läpi kunniakierrokselle, oli aika ottaa askel kohti parempaa yleiskuntoa. Polkaisin uutuudenjäykän pyörän liikkeelle, jättäen Mazdaparan seisomaan pakkasen armoille.
Ja sitä askelta kaduin välittömästi. Huonosti auratuilla teillä kaksipyöräisellä ajaminen oli aivan kamalan raskasta. Takapuolta kivisti jo ennen suurinta ylämäen nousua, tuskanhiki valui noroina niskaan ja herätti kylmät väreet tipahdellessaan pitkin selkäpiitä. Poskia kuumotti jokaisella polkaisulla vain enemmän. Ei ollut kaukana, etten nakannut puolivälissä tätikuljetinta lähiojan virran vietäväksi.

Vedin henkeä parkkipaikalla, etten näyttäisi täydeltä idiootilta talliin astuessani. Enhän mä ollut polkenut kun vaivaiset 8 kilometriä, mutta olo tuntui kun olisin tehnyt elämäni suurimman urheilusuorituksen.
Astelin talliin päädystä sisään kohdatakseni heti ensimmäisenä blondin perijättären. Helvetti, pitikö senkin aina sattua nyrpistelemään nenäänsä normaalien ihmisten aikoihin. Nöyränä nyökkäsin tervehdyksen happamalle Amandalle, jatkaakseni matkaa loungeen.
Nainen ei avannut suutaan tervehtiäkseen, eikä se yllättänyt minua lainkaan. Mutta se katse. Sitä jäätävää katsetta ei usein saanut osakseen.
"M-moi? Onks kaikki iha hyvin?" Tätänykyä brunette Jonathan tuumasi kurttuisine kulmineen. Havahduin kommentin kuultuani katsomaan eteeni. Peiliefektinä vedin kasvoille yhtä huolestuneen ilmeen. Ai mitenniin?
"Joo, tottakai", vastasin miehelle nopeasti nyökytellen ja yritin kiristää tahtiani huomaamattomasti. Jos tällä matkalla en onnistunut karistamaan huolestuttavaa määrää kiloja, oli jonkun muun oltava pahasti pielessä.

Leväytin kaapin oveni auki katsahtaakseni itseäni peilistä. Ei vit...
En ihmetellyt enää, miksi Amandakin oli saanut kerrankin silmänsä irti omasta navastaan. Poskeni pullottivat punaisina kuin ylikypsät tomaatit, silmät vuotavina, puhumattakaan pipon latistamista blondeista kutreistani. Näytin siltä, kuin olisin ensimmäistä kertaa noussut sängystä masennuskauden jälkeen.
Kiireenvilkkaa vaihdoin ylleni parkatakkia kevyemmän, khakinvihreän toppaliivin ja iskin kypärän peittämään hirvittävää kampaustani. Olisi muuten tasan viimeinen kerta, kun pyöräilisin yhtikäs mihinkään.

Valerieta ei paljon mamman huono hiuspäivä haitannut. Tähän asti olin kovin yrittänyt vaalia imagoani, kauanhan sitä kestikin. Toisaalta, mikään ei peitonnut laidunlaukkojen asuvalintaani. Kenellekään ei siis tästälähin enää tullut ainakaan yllätyksenä oudot, epäviehättävät paikalle pölähdykseni.
Heitin uutuuttaan kirtsaavan koulusatulan juuri harjatun voikon selkään ja siirryin vähin äänin maneesiin, tallikäytävän vaikuttaessa tyhjältä. Viimekisoihin harjoitteluni koostui lähinnä Jemiinan kanssa maastoilusta, puhumattakaan nopeasta juoksutuksesta, johon turvauduin raskaan koulupäivän päätteeksi. Ehkä halutut tulokset vaativat kumminkin himpun verran enemmän töitä, joten aionkin tehdä tänään kaiken just enkä melkein sinnepäin.
Päätin ponnistaa selkään suoraan maneesin hiekalta. En sallinut itselleni pidennettyjä jalustinhihnoja tai penkkiä. Valerie pyöritteli korviaan järkyttyneenä, kun ensiyrittämällä tipahdin takaisin maanpinnalle painovoiman ansiosta.
"Ei helvetti, yritä edes", murahdin itselleni, tosin syystäkin. Miten nuori hevonen koskaan pystyi kantamaan minua tasapainoisesti, jos olin yhtä vetelä keskivartalostani kuin jauhosäkki? Tarrasin tammaa harjasta yrittäessäni kaikin kerätyin voimin uudestaan.
Tahdonvoiman ja kirosanojen saattelemana pääsin viimein satulaan. Allani liikehti nyt levoton ja roikkumisestani nokkiinsa ottanut nuorikko. Hienoa!

Lämmittelin nuorta kävellen muutamien kierroksien ajan, sillä todellinen vertyminen tapahtui Valeriella vasta ravissa. Se harppasi alkuun kovinkin pitkin askelin eteen, jolloin keventää piti kamelin mittaisissa askelissa tuplasti suuremmalla voimalla. Ei se kumminkaan kauan osannut olla vihainen, vaan taipui nopeasti kouluraipan hipoessa voikonkirjavia lautasia. Muokattavuus parani jatkuvasti kuuliaisen ja oppimishaluisen nuoren mielen ansiosta, vaikkakin kömpelö tamma osasi halutessaan edelleenkin olla, eikä se mihinkään iän myötäkään hävinnyt. Kouluradan kukkasta rämäpäästä oli turha toivoakaan.
Siirtymiset olivat olleet aina kompastuskivi hätäiselle nuorikolle. Ennen siirtymistä muistin valmistella sitä parhaani mukaan, ettei hitaasti syttyvälle tammalle tullut yllätyksiä. Se yritti päästä läpi vähän sinne päin- suorituksillaan, mutten tällä kertaa antanutkaan armahdustani yrityksille. Jos prosentit piti saada nousuun, siirtymiset oli hiottava timanttisiksi.

Väistätin jäykähköä Valerieta siirtymisten välissä tylsistymisen välttämiseksi. Välillä vaadin nuorelta todella jyrkkää väistämistä, jotta se todella joutui miettimään kinttujen käyttöään.
Tiesin heti tehneeni oikein, Valerien pyöristyessä mukavasti rullaavaan laukkaan. Ratsunalku kuulosteli tarkasti apujani halutessaan miellyttää minua parhaansa mukaan. Rennonletkeä laukka-askel lyheni pyydettäessä, eikä siitä käyntiin siirtyminen vaatinut enää turhia raviaskelia. Lähtöpisteestä yhden ainoan treenin aikana oltiin edistytty jo hurjasti, joten viimein heitin ohjat kaikessa kiitollisuudessa pitkiksi.
Valuin alas pärskähtelevän tamman selästä. Lähemmäs kaksi tuntia vierähti helposti raa'an kouluratsun selässä. Olisin löytänyt vielä enemmänkin ongelmakohtia, mutta nuorikon mieltä ei tosin kehdannut kuormittaa liikaa. Siihen nähden, miten rauhallisena sabinovoikko raahusti minun mukanani talliin, pidin treeniämme oikein onnistuneena.

Kartanon tiluksille alkoi valua enemmän porukkaa, mitä illemmaksi kello vierähti. Meidät nähdessään muutamakin varmaan luuli, että oltiin kiusattu toisiamme väsyksiin asti, mutta tosiasiassa kahden tunnin kouluvääntö saikin näkyä. Voikon silmät yrittivät pysyä sinnikkäästi auki, lupsahdettuaan vähän väliä unen ja valveen rajamaille. Harjatessani Valerieta saatoin itsekin nojautua muutamasti tämän kylkeen. Huh, parasta oli pistää kiirehtien kotiin ettei nukahtaisi rattiin. Ainiiin...
Muistinkin äkisti, etten ollutkaan tullut autolla. Vaan sillä pirkuleen fillarilla! Hautasin kasvoni takaisin Valerien pehmeään kylkeen huokaistakseni vielä hetken ennen suurta koitosta.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 26.02.18 23:03
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 3017

Takaisin alkuun

Siirry: