Kellonaika on nyt 29.11.21 3:44

1 osuma on löytynyt haulle 12

Valerien päiväkirja

8. tammikuuta 2018 - #12 #valerienpäiväkirja

Uusi vuosi, sama minä eikä yhtään sen uudemmat kujeetkaan. En elänyt uudenvuodenlupauksille, mutta saatoin pienessä vilkaassa mielessäni toivoa tulevaan vuoteen ripauksen enemmän onnistumisia. Niin koulutielle, harrastukseni pariin kuin ihmissuhdesotkuihinkin. Lupaukset eivät kumminkaan koskaan menneet sinnepäinkään, joten toivomukset istuivat sokkeloiseen ajatuksenjuoksuuni paljon paremmin.
Päällimmäisenä mielessäni ei silti kaivertanut koulunkäynti, joka lutviutui kyllä ajan kanssa parhain päin, saatika haave kenttäratsastuksesta, minkä edistyminen ei ollut oikeastaan riippuvainen minusta.

Empiminen siitä, halusinko tulisieluisen Jonnan vai en, sai pääni piakkoin räjähtämään epävarmuudesta. Tilda nyt taas, no, ei ottanut poistuakseen ajatuksistani. Nainen oli kaikinpuolin ihana persoona eikä kiusalliset tilanteet enää nähtävästi haitanneet välejämme ehtymästä, joten saatoin olla uhkarohkea avatessani puhelimen yhteistietoja. Näpyttelin sen enempää miettimättä Tildan ja minun viestiketjuun uuden tekstintyngän, jonka perään pistin toiveikkaan anovan kysymysmerkin.
"Moi. Kelpaisko huono seura ja viini?"

Voikko tyrkkäsi minua malttamattomasti päällään, jolloin havahduin vaaleanpunertavista ajatuksistani. Pudotin virnuillen puhelimen taskunpohjalle vetoketjun taakse enkä tiennyt, kumpaa vastausta pelkäsin enemmän. Kaappasin konjankinruskeat ohjat käsiini, maiskauttaen Valerien liikkeelle.
"Anteeksi, neiti. Huomioni on nyt kokonaan teidän", taputin kellertävää peitinkarvaa nauraen.

Hokkikengät nirskahtelivat pakkaslumessa epätasaiseen tahtiin. Nelitahtinen käyntiaskel vaihtui välillä kaksitahtiseksi hölkäksi, pörheän tamman pursutessa virtaa. Kuulas talvisää piristi selvästi myös nuorikkoni mieltä, ei epäilystäkään.

"Pääsimpä kerrankin todistamaan että musta on sulle vastusta", näpäytin brunettia tyrkätessäni tätä aavistuksen kokeilevasti käsivarteen. Rasmus pudisteli päätään, selvästi hampaitaan kiristellen, muttei sanonut sanaakaan ilmoitustaulua tuijottaessaan. Ensimmäinen ei sijoittunut -sija ja vieläpä sen jakaminen ei varmasti lämmittänyt kenenkään muun, paitsi minun mieltäni. Olinhan lähtenyt kilpailemaan raa'alla nuorikolla puhtaasti kokeilunhalusta. Ajoituksen ollessa ihanteellinen, saatoimme kerätä hyvillä sijoituksillamme osallistumisoikeuden ensivuoden kenttäkilpailuihin.

Valeriesta huokui samanlainen into kuin minustakin. Mitkään kissanristiäiset eivät voittaneet hankijumppaa mäntymetsässä, eikä sinivalkea ruusuke koskaan ollut verrattavissa laukkasuoran korvissa vinkuvaan tuulenvireeseen, joka sai hymyn nousemaan kasvoille. Vaikkakin suitsiin viimeaikoina ripustetut ruusukkeet vahvistivat meitä ratsukkona, voittaminen ei edelleenkään ollut minulle tärkeintä.

"Mut ethän sä edes tykkää esteistä?" Helena kyseenalaisti kenttäratsastusunelmiani. Ratsastuksenopettaja tiesi tarkalleen, mitä ratsastuksessa rakastin, millaista hevosta tarvitsin ja mihin rahkeeni loppujen lopuksi riittivät.
"No, maastoilusta mä tykkään", puolustelin hymyillen. Eiköhän ne esteet menneet siinä sivussa.
"Sehän on ihan eri asia", vanhempi nainen purskahti nauruun. Saattoihan selitys kuulostaa hieman kaukaa haetulta, mutta olin valmis ottamaan riskin.
"Ainakin se on hyvä alku", totesin toiveikkaana, vaikka ajatus hieman pelottikin. Nuori, säpäkkä hevonen ja estekammoisen taidoton ratsastaja ei vaikuttanut kombolta, jonka ensimmäiseksi kuvittelisi kenttäradalle.


Olin hemmetin ylpeä Valeriesta, kasvatistani, itse satulaan pistetystä, nuoresta ratsuhevosenalusta. Sen mutkaton luonne takasi paikan pitkäaikaisena harratuskaverinani, vaikka monien kasvoilta paistoi vahva epäilys kertoessani meidän tulevista suunnitelmista viherniittyisillä kenttäradoilla. Niin me tytöt oltiin vaan näytetty, ettei me tarvittu meidän unelmiin lannistavia sormenheristyksiä.

Kirpeästä pakkasesta punertava taivas tummui vähitellen. Tamma askelsi pakkaslumella edelleen kireänä kuin viulunkieli, joka räpsähtäisi samantien irti liitoksistaan, mikäli päästäisin ohjat löystymään.
Ulkoilmatreenit olivat vielä puolitiessään, kun taskussani alkoi täristä. Tamma kavahti innostuksissaan takasiensa varaan ja asettui sijoilleen vasta vetäessäni ohjat takaisin tiukemmalle.
"Soooo, hetki vain", rauhoittelin kuohuvaa nuorta, ennenkuin kaivoin puhelimen viininpunaisen parkatakin taskusta. Ensimmäiseksi huomasin saaneeni uuden viestin. Siitä innostuneena vastasin jo pitkään hälyttäneeseen puheluun.

Perhanan Inna, uskalsikin soittaa pahimpaan mahdolliseen aikaan.  
"No mutta hei, mitäs Paakkasten valtakuntaan tänään kuuluu?" Huokaisin ivaillen Innalle puhelimeen, sillä Juuso viihdytti naista nykyään niin tiiviisti, etten ihmettelisi kaksikon yhteenpaluuta.
Jouduin pysäyttämään puuskuttavan voikon mäenkumpareelle, jotta keskittymiskykyni palaisi täysiin prosentteihin. Valerie malttoi hädin tuskin seistä ihanteellisen laukkasuoran keskellä, mutta pidin pääni kylmänä.
"Siis että mitä?" Huudahdin puhelimeen yhtenä kysymysmerkkinä tiedostaessani liian monta uutta informaatiota samaan aikaan.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 11.01.18 16:59
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2947

Takaisin alkuun

Siirry: