Kellonaika on nyt 17.01.22 10:01

1 osuma on löytynyt haulle 10

Valerien päiväkirja

1. joulukuuta 2017 - #10 #valerienpäiväkirja

Lumihiutaleet leijailivat taivaalta valaisemaan synkistyvää, joulukuun ensimmäistä päivää, joka kääntyi hiljalleen jo illan puoleen. Tammalauma meni suuressa tarhassaan kylkimyyryä, jättäen kevyeen lumipeitteeseen leveän polun mennessään. Kullanvärinen tammani oli edelleen ruunikoiden epätoivoisen palvonnan uhri ja yritti raahustaa luokseni jättäen nuoria neitejä jälkeensä. Kaksikko pysyi raviaskelista huolimatta Valerien kannoilla kun takiaiset. Otin asioikseni häätää neitokaiset tiehensä hienovaraisesti.
"Valerie on varmasti otettu huomiostanne, mutta rajansa kaikella", totesin heilutellessani käsiä kahdelle nuorelle tammalle, jotteivat ne livahtaisi meidän mukana ulos tarhasta.
Tallin lämpö hohkasi jo ovelta käsin taluttaessani Valerien sen omaan karsinaan. Huomasin satulahuoneeseen mennessäni käytävällä nököttävän kirjavan ponitamman, enkä voinut vastustaa kiusausta mennä häiritsemään pienen ponin ympärillä hyörivää Minkaa.
"Hei, en ookkaan nähnyt sua aikoihin", hymyilin ystävällisesti hallakon ponin takaa kurkkaavalle Minkalle. Saatoin nähdä naisen hätkähtävän omista ajatuksistaan takaisin maan pinnalle.
"Sori jos säikyttelen", naurahdin perään, sillä en halunnut rikkoa parivaljakon rauhallista hoitohetkeä. Hanin lattiaa vasten kopisevat etukaviot puhuivat kuitenkin puolestaan, eli mitä luultavammin olin jo pilannut tunnelman.
"Ei, et ollenkaan", Minka hymyili pudistellen päätään. Pilkullinen tamma rauhottui silmissä heti naisen sivellessä sen kaulaa rauhallisin vedoin. Noiden kahden luottamus oli kyllä jotain taianomaista.
"Olin vaan vaipunut omaan maailmaani", ponin seisahdettua Minka totesi nauraen ja jatkoi hallakon karvapeitteen harjausta.
"Huomasin. Saanko?" Sanahdin varovaisen tietämättömästi, pitikö Hani muiden kuin Minkan rapsutuksista. Nainen nyökytteli hyväksyvästi, joten annoin pienen, valkean turvan haistella kättäni.

Olin ollut alusta alkaen aivan heikkona Haniin. Ikuinen poniratsastaja näki pilkullisessa ponissa jotain hurmaavaa, vaikka nyt se yritti kaikin keinoin steppailla minua karkuun.
"Se on aika arka tapaus", sinitukkainen nainen kertoi minulle. Parivaljakolla oli ainakin jotain yhteistä. Tosin Minka alkoi olla seurassani paljon avoimempi, mitä alkuun. Eiköhän nainen puhkeaisi vielä näyttävän upeaan kukkaansa ajan kanssa.
Hallakko nuuhki minua epäilevästi ja antoi lopulta silittää itseään. Mieleeni tulvahti heti muistoja ensimmäisestä ponistani, joka oli kaukana helposta ensiponista. Pilkullinen Peppi oli herkkyyden perikuva, vaikkakin elämäni yksi opettavaisimmista hevosista.
Kuljetin kättäni pitkin sen kaulaa aina selkämystä myöten kirjavalle lautaselle. Pienet korvat pyörivät ponin päässä uteliaisuuttaan.
"Lähtisitkö mun seuraksi maastoon?" Nainen kysyi katseemme kohdatessa pienen ponin selän ylitse. Luulin, ettei hän enää muistaisi koko sopimustamme.
"Anna mulle kymmenen minuuttia, niin oon valmis", huuleni kipusivat pehmeään hymyyn suostuessani Minkan pyyntöön.

Valerie vikuroi tapansa mukaan suitsia vastaan niin monesti kun vain kehtasi ja saatoin päästää muutaman ärräpään suustani samalla, kun työnsin messinkiset kuolaimet tamman kitaan miltei väkisin.
"Saimpas", huokaisin voittajafiiliksissä. Turpa punottaen puoliverinen tuijotti minua eriparisilmillään tyytymättömänä häviöönsä.
Olin enää hanskoja vaille valmis maastoon. Kipaisin hakemaan ruskeita roeckleja Valerien karsinan juurelta, johon olin ne epähuomiossa hylännyt. Noukkiessani niitä maasta päätykarsinasta kantautuva höpötys sai minun uteliaisuuteni heräämään. Tilda.
Sydämeni jätti lyönnin jos toisenkin välistä naisen pujahtaessa ulos mustan oriin karsinasta, sillä olin tuijottanut häntä hävyttömän kauan. Katsahdin salamana muualle ja yritin tehdä askelistani entistäkin kevyemmät mutta sain silti naisen huomion käännytettyä itseeni. Katsekontaktimme sai kylmät väreet vyörymään koko kehoni läpi. Kylmästä, nolostuksesta vai ihastuksesta, tietänyt sitä en. Keräsin rohkeuteni katseidenvaihdon jälkeen ja lähestyin naista päättäväisesti.
"Mun onkin pitänyt puhua sun kanssa", Tilda aloitti rikkomalla kiusallista hiljaisuutta. En tiedä oliko nyt hyvä hetki puhua, mutta jos ei nyt, ei sitten koskaan.
"Sori", päästin suustani harkitsemattoman nopeasti, jättäen naisen kurtistelemaan kulmiaan kysymysmerkkinä. Nieleskelin jo valmiiksi kurkkuun takertuneita sanojani takaisin alas, sillä nyt en ainakaan uskaltaisi sanoa enää mitään. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä asiaa polkkatukkaisella blondilla alunperinkään oli.
Pudotin samassa maasta jo kertaalleen noukkimani hanskat hermoillessani ja tietysti pidempi nainen riensi nostamaan ne minulle. Huokaisin kömpelyyttäni turhautuneesti ja aioin jatkaa juttuamme järkevästi. Kiitin vanhempaa blondia omaisuuteni pelastamisesta ja yritin ottaa hanskoja Tildalta, joka ojensi niitä parhaillaan minulle takaisin. Koko homma vaan vaikutti hetki hetkeltä enemmän kömpelöltä.
Tahtomatta katseeni harhaili pitkin hämmetyneeseen ilmeeseen kääntyneitä kasvoja ja pysähtyi viimein ruskeisiin silmiin. Kosketus sai uudet väreet kulkemaan läpi kehoni ja pisti vatsanpohjani kihelmöimään.
Arvasin tämän olleen huono ajatus, kun näin Tildan katsahtavan olkani yli, takanamme tiirailevaan Isabellaan. Vedin käteni hanskoineen takaisin kosketuksesta ja katsahdin ujohkosti muualle.
"Mun täytyykin lähteä maastoon, Minka odottaa", hätäilin Isabellan läsnäoloa ja käännyin kannoillani kohti hoitopaikalla odottamiseen tylsistynyttä tammaani. Hymyilin vaisusti mustiin pukeutuneelle perijättärelle ohimennessäni ja kiskoin paikallaan juputtavan Valerien matkaani. Tooodella kiusallista.

Minulle ja Valerielle maastoreitit olivat tulleet tutuiksi äkkiä, joten minun oli varmasti toimittava pienemmän ratsukon turistioppaana.
Kuljimme alkuun vierätysten pimenevällä polulla. Ratsut rauhoittivat mitä ilmeisemmin toisiansa enkä voinut valittaa omasta seurastanikaan. Eniten minä nyt kaipasin ystävää, enkä mitään säätösotkuja.
Tulimme yhteisymmärrykseen reitistä heti, eikä Minka epäröinyt antaa minun viedä heitä pienemmillekään metsäpoluille.
Ajatukset veivät minut mukanaan hiljaisuuden tullen takaisin Tildaan, jonka edessä olin vaikuttanut idiottimaisen ujolta teinitytöltä. Yritin työntää mielikuvan pois mielestäni, mutta ajatukseni palasivat jatkuvasti juhliin ja sen jatkoihin. En kuollaksenikaan muistanut, mitä välillämme oikeasti tapahtui, muttei ensimmäinen selvä muistikuva aamulla jättänyt kovin paljon arvailujen varaan.
Aioin todella mennä itseeni ja miettiä asioita, sillä tämä säätäminen oli mennyt jo liian pitkälle. Tuijotin tiukasti eteenpäin loputtoman pitkää polkua enkä ollut aluksi kuulla Minkan hiljaisen ujoja sanoja. Valerie pelasti minut viimehetkellä pysähtyessään kyhnyttämään etukinttuaan, jolloin palasin mietteistäni kuulemaan Minkaa.
"Niin, että millaista siellä jatkojuhlilla oikein oli?" Minka toisti kysymyksensä ties monettako kertaa. Voi kun nainen olisikin äsken kuullut ajatukseni. Niissä sitä olisi ollutkin selittelemistä.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 01.12.17 15:41
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 3018

Takaisin alkuun

Siirry: