Kellonaika on nyt 26.10.20 17:26

1 osuma on löytynyt haulle 1

Valerien päiväkirja

28. elokuuta 2017 - #1 #valerienpäiväkirja

Kallan kylä oli eilettäin vakiintunut osoitteenmuutoksen myötä uudeksi kodikseni. Muutama ystävä oli jo kauan sitten kyseenalaistanut, miten viihdyin edelleen vanhassa kämpässäni, joka muistutti minua päivittäin entisestä suhteestani. En ollut vain osannut lähteä, enkä oikein tiennyt miten. Näkymät olohuoneen ikkunasta olivat nyt tuntemattomat, mutta ristiriitaisin tuntein rakastin ja vihasin sitä.
Viikkoja sitten olin kysellyt Valerielle tallipaikkaa muutamalta tallilta, joista yllättäen vain yksi suostui ottamaan meidät vastaan. Auburnin kartano oli hulppea uudelleenavaamisensa jälkeen, joten oli kunnia saada käyttää moisia tiloja olematta enempää kuin tavallinen tallaaja.
Kaiken tyhjyyden ja pahvilaatikoiden keskeltä nousin ripeästi, sillä sain loistoidean. Lähtisin hakemaan Valerien jo tänään, ettei olo tuntuisi niin kolkolta yksinään. Tallin toinen omistajatar, Amanda Sokka, vastasi tiedustelevaan puheluuni epämääräisen myöhästä kellonajasta ja tunnin varoitusajasta huolimatta, luvaten ottaa meidät vastaan.

Mazdani kiihtyi välillä vaarallisenkin nopeasti, kun ajattelin vanhaa kotikaupunkiani. Mitä pikemmin olin siellä, sitä pikemmin pääsin lähtemään. Rinnsteinin tallipihassa jopa ihmettelin, miten olin laskenut matkan niin pitkäksi päässäni.
Talli oli täynnä iltaruoanjakoa odottavia hevosia, joista Kirpun hirnahdukset osuivat ensiksi korviini. Onnekseni jälkikasvunsa ei ollut perinyt liiallista persoutta ruualle..
"Tänään syödäänkin illallista jossain muualla", sanoin Valerielle ryhtyen pujottamaan sen päähän suitsia ja riimua. Tamma nuokkui paikallaan tyynesti, vaikka aluksi laitoin kuljetussuojatkin vääriin jalkoihin.
"Anteeksi, oon vähän omissa ajatuksissani."
Satulahuoneesta mukaani lähti vain Valerien harjapakki, sillä muut varusteet olivat Kirpun vanhoja, nuhjuisia ja epäsopivia. Tiedostin sen, että ehkä minulla olisi ollut rahaa ostaa uusiakin, mutta villin nuorikon käytössä ne olisivat olleet turhaa pröystäilyä.
Puristin riimunnarua kädessäni, enkä katsonut enää taakseni. Sabinovoikko käveli perässäni koppiin asti yhtä tyynesti kuin ennenkin, vaikka tuskin tiesi määränpään olevan tuntematon.  Sidoin sabinovoikon etupuomiin kiinni, silittäen sen jälkeen korviaan pyörittelevän tamman päätä. Rientäessäni nostamaan lastaussiltaa, piti hieman kerätä voimia jos kieli saada niinkin painava silta kiinni yksin.
"Ajattelitko lähtä sanomatta sanaakaan?" Kuulin yhtäkkiä Innan sanovan takaani.
"Annas kun autan", hän sanoi, jolloin vasta tohdin luoda katseen häneen. Löimme säpit kiinni ja pyyhin nostamisesta päälleni leijailleen tomun päältäni.
"Kiitos. Ja en, mutta se vaikutti parhaimmalta vaihtoehdolta", totesin suoraan, sillä se oli totta. Tilanne alkoi mennä jo kiusallisen hiljaiseksi.
"Mä oon joka viikonloppu täällä", lohdutin - tai pikemminkin lohduttauduin itse kyseisellä ajatuksella. Inna kuitenkin totesi itsekin olevan niin kiireinen, että tuskin huomasi minun olevan poissa. Olin samaa mieltä.

Kylmä syysiltakin tuntui Auburnin kartanolla ylelliseltä, eikä sen vinkuva viima pistellyt poskipäitä. Valerien tervetulohirnahdus kaikui aavassa miljöössä niin, että saimme pian seuraa tallin toisesta perijättärestä.
"Tervetuloa, tännepäin", vaaleaverikkö viittoi ja minä seurasin tammani kanssa, aina lämpimään valkotiiliseen talliin asti. Karsinoissa komeili hienoja puoliverisiä, joita katselin sydänsilmäemojin tavoin. Amanda ohjasi minut oikealle karsinalle, jolloin Valerie sai ensimmäisiä tervehdyksiä tallin komistuksilta. Toivon mukaan tamma ei kiusaisi herkästi innostuvia oreja läsnäolollaan.. Valerie asettui tilavaan karsinaansa heti, eikä vaikuttanut välittävän maisemanvaihdoksesta erityisemmin.
"Sen tarha tulee olemaan kymppi, että tiedät mistä etsiä", Amanda huomautti ja toivotti mukavia hevosteluhetkiä.
"Kiitos", sanoin hymyillen minua pidemmälle blondille. Sen saman tien nainen kääntyi kannoillaan ja paineli omien puuhiensa pariin, jättäen minut vain vilkuilemaan ympärilleni. Oli täysin selvää, ettei tälläisessä miljöössä tulisi toista samanlaista päivää. Ehkä uudet haasteet, tuttavuudet ja maisemat veivät mielestäni edes hetkeksi ne kurjat ajatukset, jotka kalvoivat mieltäni yhtenään.
"Julia! Tapaamme jälleen", kuulin tutun miesäänen takaani, johon en voinut olla vastaamatta tervehtimällä iloisesti. No, ainakin minulla oli Rasmus muistuttamassa, etten tehnyt uutta alkuani yksin.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 28.08.17 13:25
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2520

Takaisin alkuun

Siirry: