Radiohiljaisuuden jälkeen

15.01.2021
Auburnissa Purtsien maneesivuoron aikoihin, suljettu, mukana @Matilda T.

Kiinnitin Inkan hoitopaikalle, huokaisin syvään ja taputin kirjavaa tammaa kaulalle.
Se oli ollut reippaalla tuulella maneesin suojissa suoritetun treenin aikana ja varmaan sillä olisi ollut virtaa vaikka kävellä takaisin Kaajapuroille, mutta olimme kuitenkin tulleet toisenlaisella hevosvoimalla kartanolle, joten sillä samaisella menopelillä oli mentävä takaisikin.
Ulkona oli muutenkin säkkipimeää jo, joten samoilu pelkän otsalampun avulla tallien väliä ei houkutellut muutenkaan. Se oli jo kokeiltu sunnuntaina Isabellan ja sen nuoren orin kanssa.

Olisinhan minä voinut käydä Inkan liikuttamassa myös kotitallin kentällä päivänvalon aikaan, mutta jostain kumman syystä halusin mennä Auburniin "kyöpelivuorolle." Samasta syystä olin myös tarjoutunut saattamaan Isabellan ja Kärpän Kaajapuroilta Auburniin...

Radiohiljaisuus minun ja Matildan välillä oli alkanut siitä hetkestä, kun olin lauantaina astunut ulos hänen makuuhuoneestaan ja kestänyt tähän päivään saakka. Olisin kyllä halunnut soittaa tai laittaa hänelle viestiä, mutten ollut varma, halusiko nainen kuulla minusta mitään... Enkä edes tiennyt, mitä ihmettä minä hänelle olisin sanonut.

Suitset olkapäillä roikkuen, nostin satulan Inkan selästä ja käännähdin ympäri laskeakseni ne hetkeksi maahan.
Ja näin syyn, miksi olin halunnut tulla - ja pelkäsin tulla - Auburniin.
"Hei", sain sanotuksi.

Zelian liikuttaminen oli venähtänyt iltaan, koska olin välttämättä halunnut ehtiä käymään ruokakaupassa ja salilla ennen tallille tuloa. Kello oli ollut aika tarkalleen kahdeksan, kun olimme palanneet Zelian kanssa talliin kierrettyämme loppukäyntien aikana tallipihaa ja lähiympäristöä illan pimeydestä nauttien.

Koska olin sopinut Zelian liikuttajaksi ilmoittautuneen Jemiinan kanssa tapaamisen tallille huomiseksi, halusin puhdistaa tamman varusteet erityisen huolellisesti ratsastuksen jälkeen. Zelia oli saanut jäädä iltarehujensa pariin ja mä olin sukeltanut satulahuoneeseen satulasaippua ja -rasva seuranani, enkä poistunut tilasta ennen kuin olin puhdistanut ja järjestellyt tamman tavarat niin, että vieras ihminen ei voisi vahingossakaan kauhistua epäjärjestystä, joka oli naurettavan pieni mutta minulle ilmeisen merkittävä.

Olin jo lähtökupissa, kun tajusin unohtaneeni toppaliivini Zelian loimitelineen päälle. Astuin tallikäytävälle ja lähdin harppomaan kohti tamman karsinaa huomaten erehdyttävän tutun näköisen, kirjavan tamman hoitopaikalla. Ja ennen kuin ehdin rekisteröidä sitä Inkaksi, Jesse oli jo pyörähtänyt ympäri ja tervehtinyt mua.

"Moi", ähkäisin hämmentyneenä siitä, mitä kaksikko teki Auburnissa. Koska jätin ratsastuksen harvoin niin iltaan, en ikinä oppinut muistamaan Kaajapurojen tallilaisten maneesivuorojen aikoja.
"Tulitte maneesivuorolle?" hymähdin, kun tilanne alkoi nopeasti tuntua häiritsevältä, koska en selvästikään voinut vain paahtaa entisen miesystäväni ohi varsinkaan, kun en ollut sanonut sille sanaakaan sitten yhdessä vietetyn yön.

"Joo", mutisin. "Tai kävimme jo. Kotia kohti lähdössä jo."

Ainakin minusta se tuntui vähän kiusalliselta tilanteelta. Olinhan minä pyöritellyt päässäni monta erilaista versiota siitä, mitä sanoisin tai tekisin, kun tapaisimme jälleen, mutta nyt vain seisoin siinä Inkan satula sylissäni lamaantuneena ja katsoin niitä kauniita kasvoja.

"Mitä kuuluu?" sain ähkäistyä. Jos Anton kuvaili itseään jotenkin tönköksi ja noloksi tyypiksi, niin ei tämä minunkaan suoritus kovin kummoinen ollut.
"Olet kuulema lähdössä jonnekin työmatkalle? Anton mainitsi..."
Seljavaara oli laittanut minulle eilen screenshotin Matildan viestistä, missä nainen etsi Zelialle liikuttajaa työmatkan ajaksi.

Nyökkäsin ja tunsin itseni tyhmäksi, koska Jesse oli selvästi purkamassa tammaa, jonka karva oli hionnut kevyesti. Pysähdyin Inkan pään kohdalle ja annoin turvallaan mua kohti kurkottelevan tamman nuuhkia kättäni.

"Ihan hyvää", vastasin vilkaisten Jesseä, joka oli esittänyt kysymyksen kuulumisistani. Olin jo aikeissa jatkaa kertomalla työmatkastani ja siitä, että olin rekrytoinut Zelialle liikuttajan, kun Jesse ilmoitti tietävänsä reissustani Antonin ansiosta. Tällä kertaa en kuitenkaan avannut suutani ennen nopeaa mietintähetkeä, jonka aikana tajusin Antonin tienneen asiasta Auburnin WhatsApp-ryhmään lähettämäni viestin perusteella.

"Joo, se tuli vähän äkkiä", hymähdin ja rapsutin Inkan otsaa, koska tamma oli tarjonnut sitä käteni korkeudelle jättämättä arvailun varaan, mitä oli vailla. "Lennetään Kittilään maanantai-iltana ja tullaan takaisin lauantaina. Ollaan ilmeisesti valtaosa ajasta Levillä asiakkaan luona."

Nyökyttelin ja seurasin sivusta Inkan hellyydenosoituspyyntöjä. Saatoin toivoa, että se olisin ollut minä, jota Matilda olisi kädellään koskettanut.
"Kuulostaa mukavalta", totesin ja tajusin laskea satulan maahan.
"Tai siis, olettaisin teillä olevan myös vapaa-aikaa siellä ja varmasti siellä Levillä näihin aikoihin on tekemistä?"
Kesäisin siellä ei tainnut olla muuta kuin hyttysiä ja poroja...

"Löysitkö jo liikuttajan Zelialle?" kysäisin ja siirryin riisumaan tamman ratsastussuojia jaloista. Vilkaisin naista ja hymyilin pienesti. Ehkä se alun kankeus tästä pikkuhiljaa alkoi hellittämään.
Tässä sitä juteltiin niin kuin vanhat tutut... Vanhat tutut, jotka olivat olleet lähes kaksi vuotta yhdessä, eronneet, päätyneet eron jälkeen samaan sänkyyn....

"Joo, osa on ilmeisesti jo ostanut useamman vuorokauden rinnekortin", vastasin tietämättä vielä yhtään, miten aioin itse vapaa-aikani viettää, kun vakioajanvietteeni seisoi neljällä jalalla Kallassa yli kahdeksansadan kilometrin päässä. Sitten muistin Caritan mainostaman ratsastusretken, jolle olimme reissun päätteeksi menossa.

"Joo, löysin", vastasin Jesselle, joka oli taas katkaissut ajatukseni. "Jemiina, yksi yksärinomistaja, lupautui avuksi."
Olin lopettanut Inkan rapsuttamisen hetkeksi ja sehän tammaa turhautti, sillä seuraavaksi horjahdin kirjavan pukattua mua turvallaan kaikkea muuta kuin hellästi. Kohotin kulmiani, kun Inka jähmettyi taas paikalleen sillä samaisella sekunnilla, kun sormeni palasivat tamman karvalle.

"Tämä on huomionkipeämpi kuin muistin", huomautin Jesselle ja annoin huvittuneen virneen kohota huulilleni.

"Hyvä juttu", totesin nakatessani Inkan suojat pussiin, jonka olin napannut Kaajapuroilta mukaani, sillä turhaan minä kokonaista harjalaatikkoa olin raahannut mukaani.

Hymyilin takaisin ja silitin kirjavan tamman kaulaa pitkin vedoin. Inka oli kyllä huomionkipeä, verrattuna Salliin, jolla kyllä aina hetkittäin iski halipula muttei todellakaan niin usein kuin Inkalla.

"Jemiina... Rajala?", mietiskelin ääneen. "Hän taisi ostaa sen Käkiharjujen kenttävarsan? Hulabaloo tai jotain sinne päin?"
Ainakin Oskari oli minulle maininnut, että yksi heidän kasvateistaan lähti jollekin Jemiina Rajalalle ja orivarsa majottuisi Auburniin. Tuskin kovin monta Jemiinaa Kallan kokoisessa kylässä asui?

"Joo, se varsa asuu täällä", vastasin hapuillen hetken katseellani lähimpien karsinoiden ovia. "Itse asiassa tuossa karsinassa."
Osoitin viereisen karsinan ovea, jonka karsinan ovessa komeili paitsi Jemiinan, myös orivarsan nimi, jonka nimestä Jesse oli muistanut osan - ainakin suunnilleen.

Vilkaisin taas Jesseä, jonka olin ennen sitä iltaa nähnyt viimeksi makuuhuoneessani. Lähtiessään mies oli todennut, että olisin halutessani saanut olla yhteydessä. Ehdotus oli jo silloin tuntunut ajatuksen tasolla absurdilta, ja sitä se oli myös ollut käytännössä: vaikka olisin hetkellisesti, heikkona hetkenäni halunnut olla yhteydessä Jesseen, en ollut tiennyt miten keskustelun olisi voinut avata luontevasti.

Katseeni oli jumahtanut Jesseen pidemmäksi aikaa, kun oli ollut tarkoitus ja räpäytin hämmentyneenä silmiäni palauttaen katseeni sitten vaivihkaa Inkaan.
"Mä käyn hakemassa mun toppaliivin Zelian karsinalta", hymähdin muistettuani vaatekappaleeni. "Voidaan sitten lähteä samaa matkaa."

Kurkkasin Matildan osoittaman suuntaan. Toden totta, siellähän se nuori hevosenalku oli karsinassaan.
Muistin Oskarin kertoneen, että sen emä, Hohenzoller Ion, oli ollut yksi vaihtoehto mitä mies olisi minulle tarjonnut Sallin "tilalle", mutta Inka oli loppupeleissä kuitenkin niin sanotusti lähtenyt mukaani. Ja hyvä niin.

Matildan katse pysyi minussa ja minäkin jumituin katselemaan naista ennen kuin tuijotushetki katkesi.
"Joo", huokaisin pienesti hymyillen. "Minä laitan kamat kasaan niin voidaan lähteä... Samaa matkaa..."

Samaa matkaa? Minne? Ulos tallista? Minun luo? Matildan luo?
Todennäköisesti vain ulos tallista, sillä minun pitäisi joka tapauksessa viedä Inka kotitallilleen.
Inka katseli Matildan perään ja niin tein minäkin, kunnes muistin mitä olin juuri luvannut tehdä. Kamat kasaan ja menoksi...

Marssin Zelian karsinalle, jossa mua vastassa oli utelias, mash-vedessä uitettu turpa. Nappasin toppaliivin syliini ja raotin karsinanovea sen verran, että saatoin tarjota tammalle sen taskuun unohtunutta heppanamia. Zelia hamusi sen kädeltäni hyväntuulisen oloisena ja jätin tamman karsinaansa toivoen, että se olisi samalla asenteella myös huomenna.

Palasin hoitopaikalle toppaliivin kanssa ja mutristin huuliani Inkalle, joka kurottautui heti nuuhkimaan liivini kahisevaa kangasta. Olin huomannut Zelian luona, että taskussa oli todellisuudessa ollut kaksi herkkua, joista toisen olin päättänyt jättää Inkalle. Kirjava tamma ei epäröinyt pientäkään hetkeä, kun sniikkasin namin sen ulottuville heti Jessen katseen kääntyessä.

"Valmis?" kysyin mieheltä, joka vaikutti melko lähtövalmiilta. Inka oli käyntini aikana saanut loimen selkäänsä, joten tammakin näytti olevan valmis kotimatkalle.

"Valmista", sanoin nyökäten, sulloin tavarani yhteen kainaloon, irrotin Inkan hoitopaikalta ja lähdin taluttamaan sitä kohti ulko-ovea.

Ulos pikkupakkaseen päästyämme käännyin katsomaan Matildaa.
"Tuota..." puuskahdin.
"Minä..."
Minä mitä? Lähden nyt? Toivotan mukavaa työmatkaa? Ikävöin sinua?

"Eihän sinulle jäänyt paska fiilis siitä viime kerrasta?" sain kysyttyä. Matilda oli kyllä sanonut, ettei häntä katuttanut se meidän yhteinen yö - eikä osannut muutenkaan katua mitään minuun liittyvää - mutta silti...

Mun oli ollut tarkoitus tarjoutua avuksi, koska Inka oletettavasti olisi pysynyt näpeissäni, mutta Jesse päätti niin määrätietoisesti selviytyä yksin, etten avannut suutani. Seurasin kaksikkoa ulos toivoen, että musta olisi hyötyä viimeistään parkkipaikalla, jossa voisin vähintään tarjoutua pakkaamaan Inkan varusteet kyytiin tai avata lastaussillan valmiiksi.

Emme ehtineet lähellekään parkkipaikkaa, kun Jesse esitti kysymyksen, joka sai mun pääni lyömään tyhjää. Vastasin miehen katseeseen tajuten, että sen täytyi nähdä epäröinti kasvoiltani, mutta siinä hetkessä en mahtanut sille mitään.

"Ei", mutisin häkeltyneenä. "Ei jäänyt."
Miksi Jesse oli ottanut asian puheeksi niin? Oliko miehelle jäänyt paska fiilis, johon se halusi nyt vertaistukea voidakseen todeta, että se yö oli ollut virhe, joka ei saanut toistua. Tässä kohtaa mietin hetken sitä, etten mäkään lähtökohtaisesti ollut suunnitellut kyseistä yötä tai ollut missään vaiheessa suoranaisesti ollut toistamassa sitä, mutta se tuntui toissijaiselta huomiolta.

"Entä sulle?" kysyin tuntien levottomuuden nostavan päätään yhä kiihtyvänä sykkeenä.

Pudistin päätäni ponnekkaasti.
"Ei tietenkään."

Huokaisin syvään ja katselin hetken hiljaista tallipihaa ennen kuin käänsin katseeni takaisin Matildaan.
"Tarkoitin sitä, kun minun piti lähteä eikä ehditty kunnolla juttelemaan siitä", sanoin hiljaa.
Äidin puhelu oli kyllä keskeyttänyt jotain ihan muuta kuin keskusteluhetken, mutta toivoin Matildan ymmärtävän mitä tarkoitin.

"En minä oleta mitään, että palattaisiin yhteen, mutta..." sopersin.
Tietenkin olisin halunnut, että olisimme vielä voineet sopia ja kokeilla, olisiko meistä vielä voinut tulla jotain, mutta tiesin myös sen että se toive oli aivan turha. Matilda ei luottanut minuun enää ja ilman luottamusta ei voinut olla mitään.
"Mutta kai se jotain merkitsi? Minulle ainakin..."

Muistikuvat palasivat elävinä mieleeni, kun Jesse alkoi puhua puhelun keskeyttämästä tilanteesta. Silloin ei oltu keskusteltu, mutta jos käytti tarpeeksi mielikuvitusta, olisi niin voinut käydä myöhemmin. Muisto sai mun poskipäideni ihon punottamaan muutenkin kuin pakkasen vuoksi, mutta onneksi sitä ei voinut erottaa niin hämärissä olosuhteissa.

Katsoin Jessen kasvoja, kun mies jatkoi puhumistaan. Mun teki mieli todeta, miten mäkään en ollut olettanut missään vaiheessa mitään, mutta leikitellyt erilaisilla ajatuksilla. Yhdessä vietetty yö oli vahvistanut toivettani siitä, että mitään ei olisi koskaan tapahtunut ja että emme olisi koskaan joutuneet käymään keskustelua, jonka jälkeen löysin itseni palauttamasta Jessen tavaroita.

Kai se jotain merkitsi.
Merkitsi. Oli merkinnyt. Mun katse harhaili ympäristössä, kun yritin löytää sanoja kuvatakseni sitä, miten se oli merkinnyt mulle kaikkea. Miten Jesse oli edelleen ainoa ihminen, jonka olin päästänyt niin peruuttamattomasti osaksi elämääni, että sen poistuminen elämästäni raastoi mua edelleen joka päivä.

"Tietysti", puuskahdin turhautuneena itseeni, koska en yrityksestä huolimatta tiennyt kuinka olisin voinut jäsentää ajatuksiani lauseiksi. Mun teki myös mieli lisätä, miten meidän taustallamme mikään perinteinen booty call ei olisi enää mennyt läpi, mutta sanat jumittuivat huulilleni.
"Sä merkitset mulle edelleen suunnilleen kaikkea, halusin tai en", mutisin hiljaa, enkä saanut pidettyä katsettani Jessen kasvoissa.

"Sinäkin minulle", myönsin.
Tietenkin Matilda merkitsi minulle paljon. Edelleen.

"Toivoisin, että me voitaisiin olla edes kavereita. Kaikesta huolimatta", sanoin kohentaessani kainalossa olevia tavaroita parempaan asentoon jottei ne leviäisi matkan varrelle.

"Enkä nyt tarkoita mitään panokavereita", naurahdin vaisusti. Tietenkin olisin halunnut olla Matildalle enemmänkin kuin vain pelkkä kaveri seksillä tai ilman, mutta itse olin ryssinyt kaiken.

Kavereita. Ajatus sai mut kiljumaan henkisesti, koska siitähän mä olin alun alkaen haaveillut. Kaveruudesta, joka olisi syventynyt ystävyydeksi, jotka olivat mun kohdallani harvassa. Jessestä olisi tullut kallio, johon tukeutua hyvinä ja huonoina hetkinä ilman paineita romantiikasta.

"Joo", henkäisin kommentoimaan, etten olisi vaikuttanut unohtuneeni miettimään vastausta niin syvällisesti. Todellisuudessa mulla ei ollut mitään tietoa, oliko jo kerran romukoppaan heitetty ei-romanttinen ystävyys mahdollista palauttaa välillemme vai oliko sekin tuhoutunut parisuhteen myötä. Mä olin kuitenkin Jessen kanssa samoilla linjoilla siitä, että mä toivoin sitä siitäkin huolimatta, etten osannut ennustaa sen toimivuutta.

Jessen naurahdus oli ponneton sen yrittäessä vitsailla erilaisesta kaverijärjestelystä, jolla mies viittasi yhteiseen yöhömme.
"Niin", hymähdin huvittuneesti hymyillen. "Onneksi mä lähden melkein viikoksi Lappiin. Jos siellä ei tunnelma viilene, niin ei varmaan missään."
Viilenisi tai ei, olin jo kokenut, miten nopeasti vanha liekki roihahti. Kaveruutuemme saattaisi sen vuoksi tarvita melko selkeitä linjoja, mutta niitä piirtäisi vain yhdessä vietetty aika.

Kavereita.
Tuntui kuin olisin hypännyt ajassa taaksepäin ja olimme jälleen siinä pisteessä, missä minun sydän huusi Matildan perään, mutta jouduin pitäytymään täysin kaverillisessa suhteessa naisen kanssa.
Mutta ehkä tällä kertaa me myös pysyisimme ihan vain kavereina...?
Tiedä sitten, miten hajalla olisin mikäli Matilda löytäisi jonkun uuden, mutta ainakin yrittäisin pysyä kasassa.

"Niin", hymyilin. "Siellä tuskin kovin kuuma on..."
Ei ollut sillä hetkellä Kallassakaan, paitsi ehkä sisälläni käyvät tunteet, mutta ne oli hiljennettävä.
"Tuota... Jos millään viitsit pitää näitä", mutisin nyökäten kainalossani olevia tavaroita. "Saisin avaimet taskusta..."

Olimme jo huomaamatta päässeet autoni luo ja Inkakin näytti siltä, että sitä alkoi pikkuhiljaa kyllästyttämään se seisoskelu.

"Joo, tietenkin", vastasin tyytyväisenä siitä, että Jesse oli vihdoin pyytänyt apuani. Taiteilin satulan miehen käsivarrelta omalleni ja yritin olla neutraali käsiemme koskiessa väkisinkin siinä kohtaa, kun loput tavarat siirtyivät syliini. Kehoni oli selvästi edelleen vaikea käsittää, ettei Jessen koskettaminen enää kuulunut arkeeni, sillä kosketuksesta jäänyt tunne lipui rintakehääni ja sai sydämen jättämään taas pari, harkittua lyöntiä välistä.

Katselin kuinka Inkan puuhasteli omiaan riimunnarun päässä. Ensin tamma hamusi turvallaan parkkipaikan aurattua lumipohjaa, jonka jälkeen siirtyi puhaltelemaan höyryä sieraimistaan mua kohti. Hymyilin kirjavalle tammalle, joka pystyi ottamaan tilanteen niin lungisti.

"Mä voin pakata nämä, niin laita sä se kyytiin", totesin Jesselle ja loin mieheen merkitsevän katseen.

Jouduin puremaan alahuultani siinä vaiheessa, kun kätemme koskettivat toisiaan, sillä ajatuksia oli hankala pitää siinä tilanteessa pelkästään kaverillisina.
"Kiitti", sain ähkäistyä.

Ajatuksiini vaipuen lastasin Inkan trailerin kyytiin.
Ehkä minulle kaikkein helpointa olisi ollut, mikäli olisimme sopineet lähtevämme eri suuntiin ilman minkäänlaista kaveruutta. Moikattaisiin jos tavattaisiin ja sitä rataa, mutten minä halunnut menettää Matildaa kokonaan.
"No, mutta..." puuskahdin trailerista ulos astuessani. "Me tästä taidetaan lähteä..."

Pakkanen tuntui kiristyvän, sillä sormeni olivat täysin jäässä odotellessani Jesseä ulos trailerista. Inkan lastaaminen oli odotetusti vienyt kauemmin aikaa kuin vähäisten varusteiden pakkaaminen, vaikka lastaukseen tottunut tamma olikin kuulostanut lastautuneen ongelmitta.

"Joo, ettei mene ihan yötöiksi", vastasin pienesti virnistäen, koska olimme usein vitsailleet iltavuoroista niinä päivinä, kun Jesse oli päättänyt kiikuttaa Inkan maneesivuorolle. Mun autoni odotti parkkipaikalla jäisen näköisenä ja tiesin, että saisin ensitöikseni skrapata tuulilasin.

"Nähdään taas", hymähdin niin kevyesti kuin osasin ja otin ensimmäisen peruuttavan askeleen kohti autoani. Katseen laskeminen vihreistä silmistä tuntui haastavalta, mutta pakottauduin vielä mumahtamaan nopeat moikat puoliääneen ja pyörähtämään ympäri katkaistakseni katsekontaktin. Ehkä työreissu pohjoiseen tulikin vielä enemmän tarpeeseen kuin olin osannut ajatellakaan.