Ryöpsähdyksiä

Kuraa, mutaa ja heinänkorsia.

Mun musta, tukevaan kuntoon kesän aikana pyöristynyt ponini oli yltä päältä niissä kaikissa ja mä puristin sormissani harmaaksi muuttunutta kumisukaa. Mua aivastutti, ärsytti ja ennen kaikkea vitutti yli kaiken sillä hetkellä. Olla nyt sellaisen kurahirviön omistaja, vaikka olin ratsastanut toinen toistaan hienompia puoliverisiä koko kesän ajan.
Eikä kukaan ollut anellut mun palveluksiani palattuani takaisin kotiin. Kosketin toista hollantilaista lettiäni hajamielisesti, niiden tulenpunainen pinta muuttui aavistuksen harmaaksi pölyisistä käsistäni.

Mä mietin pitäisikö mun hankkia Sepille joku hoitaja, joka kynnet verillä puunaisi sen hirviötilasta kiiltäväksi, edes vähän varteen otettavaksi kisaratsuksi?
Hah.
Kuka haluaisi muka hoitaa ponia, joka oli tullut toiseksi viimeiseksi maailman helpoimmassa kenttäluokassa?

Väsytti kieltämättä Beach Partyjen jäljiltä vähäsen, mutta ei auttanut kuin mennä ajoissa tallille, jotta ehtisin ratsastamaan molemmat tammat ennen työvuoron alkua. Aikataulu pakotti toimimaan tehokkaasti, ja niinpä olin ratsastanut ja palauttanut Pikin tarhaansa yhteentoista mennessä ja hain tilalle Grannin.

Sillä välin autio talli oli lakannut olemasta autio.

"Hei", tervehdin lyhytsanaisesti ja varautuneesti Avaa, jota mun ei ollut tarvinnut aikoihin vältellä, koska eihän me juuri oltu tallilla yhtä aikaa käyty (koska Avan palattua muilta mailta mä en yksinkertaisesti ollut käynyt tallilla juuri lainkaan, siis jos verrattiin entiseen määrään).

Granni irvisti jo varuiksi Sepolle. Olisi munkin tehnyt mieli luimistaa Avalle, mutten kehdannut, koska olin kuitenkin meistä kahdesta Aikuinen. Ja ties vaikka Ava olisi mukavoitunut kesän aikana!

Eikös sieltä saapunut sitten kartanonperillinen Granninsa kanssa ihastelemaan mun kuraista karvaponia (joka pitäisi klipata kun vaan jaksaisin). Mä irvistin, mutta sain pidettyä silmien pyöräytyksen minimissään.

"Jusutiina, sullahan on kokemusta...palvelijoista, hmh? Onko sulla sattumoisin suosituksia sellaiselle? Mun aikani ei taida valitettavasti riittää ihan kaikkeen yksin nykyään", mä muotoilin hunajaisen paksulla äänensävyllä jättäen turhat muodollisuudet kuten tervehtimisen välistä.

Mähän saatoin olla kyynerpäitäni myöten ratsutettavissa tätä nykyä, eihän Jusu sitä tiennyt.

"Palvelijoista", mä toistin kuivaan sävyyn. Enpä nyt sentään kulkenut ympäriinsä mikään himmeä lakeija-armeija kannoillani, vaikka tarvitsinkin apua arkeeni juuri nyt. Mulla oli Ulpu ratsastamassa hevosia, Rosalina hoitamassa Grannia ja auttamassa sen liikuttamisessa ja Niilo ja Aliisa välillä myös liikuttamassa hevosiani, ja kotiin olin juuri palkannut kerran viikossa käyvän siivoojan. (Rasmus oli vähän huokaillen kysellyt, mitä sellainen oikein maksoi, mutta mä olin päättäväisesti sanonut, että koska mä sitä palvelua mielenrauhani säilyttämiseksi tarvitsin eikä Rasmus, mä myös maksaisin eikä sen tarvitsisi vaivata asialla päätään.)

Noh. Niin. Kai mulla sitten tosiaan oli kokemusta arjen avuista, tahtoi niitä sitten kutsua millä nimellä tahansa.

"Ulpu on taitava ratsuttaja ja ottaa varmaan maksavia asiakkaita mielellään vastaan", mä sanoin Avalle hujautettuani Grannin karsinaansa. "Vai jotain hyväntahtoista ilmaiseksi käyvää hoitajaako kaipaat? Sellaisia luulisi olevan ratsastuskoulut pullollaan, jos viet ilmoituksen taululle. Ja netti."

Mietin kysyikö Jusu oikeasti täsmennystä termistä palvelija, sehän oli elänyt koko elämänsä niiden ympärillä? Vai luuliko se vieläkin, että lapsena sen sänky maagisesti petautui ja pyykit peseytyi ihan itsestään? Tuskinpa sen äiti ainakaan niitä hoiti kartanon hoitamisen ohessa.
Annoin kuitenkin Jusun miettiä ihan itse, sillä sen ajatukset selvästi rullasivat - jokseenkin hitaasti mutta silti.

Mun huulilta karkasi naurahdus, kun se ehdotti ratsuttajaa. Se ilme kuoli nopeasti, kun toinen kulmani nousi vähän ylimielisesti ja kallistin päätäni aavistuksen.

"Näytänkö mä siltä, että mä kaipaisin ratsuttajaa? Hoitajaa, sellaista, joka tekisi nämä turhanpäiväiset askareet, jotta voin keskittyä olennaiseen. Ja miten en tullutkaan ajatelleeksi, että voisin pestata jostain ratsastuskoulusta jonkun täysin tietämättömän kakaran, joka ei osaisi mitään ja pahimmassa tapauksessa vahingoittaisi mun ainoaa hevostani?"

Mä siristin silmiäni vähäsen.

"Luulisi sun tietävän, että suhteilla on enemmän väliä hevosalalla."
Niin. Tai perinnöllä ainakin Jusun tapauksessa.

Siinä itse Ava Pulkkanen, hevosenomistaja jo melkein parin vuoden ajan elikkäs kaikesta kaiken tietävä, antoi tulla täyslaidallisen ratsastuskoulujen kakaroiden niskaan. Jotenkin mua sekä huvitti että vaivasi sen puheen sävy ja sisältö. Mitä pahaa mä olin sille tehnyt, kun sen piti aina olla tollainen?

"Ei kaikki taitavat hevosihmiset synny hevosenomistajina tai ammattilaisina", totesin. "Ne käy ratsastuskoululla opettelemassa. Ja kuka väitti, että vaan valitset jonkun ja annat sen itse käydä toheloimassa? Tietysti hoitajat pitää opastaa teidän tavoille, jos sellaisen otat."

Ja sitten latasin kerrankin pienen piikin omiin sanoihini:
"Suhteilla on väliä kaikkialla. Mulla on vaan melko vähän sellaisia suhteita, jotka tulisivat hyvää hyvyyttään Purtsilaan hoitamaan harrastehevosta, joten ratsastuskoulu tuntui tuloksekkaimmalta suositukselta."

Mä en tiedä mistä se oikein tuli. Väsymys ja stressikö siinä puhuivatkin? Kumarruin penkomaan Grannin harjapakista kumisuan ja livahdin tammani karsinaan.

Vanha minä olisi lannistunut siitä, että hiirulaisella oli hyppysellinen ponnetta sanojensa takana. Oli kai vähän kunnioitettavaa, ettei se nykyään enää niellyt mun sanoja ihan kakomatta ja päästänyt niitä liukumaan ihonsa alle suoraan. Ehkä vähän viipyen kuitenkin?

"Niin, enköhän mä tiedä aika hyvin kuinka ne toiset joutuvat tekemään töitä hevostensa eteen", valaisin yltiöystävällinen hymy huulillani. Jos mulla olisi ollut varaa valita, Sepon tilalla olisi kiiltäväkarvainen puoliverinen ja se asuisi Auburnissa eikä missään vähän vinoksi päässeessä Purtsilassa.

"Sitä paitsi, kunhan kysyin suosituksia. Ei tarvitse ryhtyä sotajalalle, toveri hyvä", lisäsin vielä ja käännyin takaisin katsomaan Seppoa. Se näytti siltä, että nukahtaisi pystyyn seuraavaksi. Irvistin vähäsen.
"Sulta ei varmaan kannata kysyä mitään ruokintavinkkejä, kun oot noin hormonihuuruissa", mä lisäsin ja vilkaisin vielä Grannin karsinan suuntaan. Ehkä sillä oli menkat juuri alkamassa?

Mä mietin ihan tosissani, oliko meistä kumpikaan joutunut tekemään töitä hevostensa eteen. Kisatulosten eteen takuuvarmasti, sillä taivas tiesi, miten kovasti olin joutunut hakkaamaan päätäni seinään Grannia hallittavaksi kisaratsuksi maanitellessani, ja tiesi se senkin, että vaikkapa korkeat prosentit kouluradalta Sepon kanssa eivät tulleet ilmaiseksi.

"Niin, ajatella. Toiset myös maksaa hevosensa ja kaikki niiden kulut itse. Siinä sitä työntekoa", mutisin miettien muun muassa Rasmusta, joka tuskaili rahasta joskus enemmän kuin tahtoi mun tajuavan.

Luullakseni Avaa avustivat yhä vanhemmat; eikös se joskus ollut Jannalle kehunutkin saaneensa jonkun sikakalliin varusteen nimipäivälahjaksi tai jotakin vastaavaa? Mulla ei ollut nokankoputtelua siihen, sillä olin itsekin saanut Grannin vanhemmiltani ja useimmat muista ratsuistani vuosien varrelta olivat nimenomaan tuoneet mulle rahaa eikä päinvastoin.

Hormonikommentti sai mut kiristelemään hampaita kahdesta syystä: mitä se Avalle kuului ja voi kuinka mä olin viimeisen vajaan kahden viikon ajan hormoneita tullutkin pohtineeksi ja murehtineeksi.

"Muistaakseni sulla ei ole ollut tapana perustaa mun mielipiteistä", huomautin Avalle sävyttömästi, "joten miksi ylipäänsä kysyisit multa mitään? Ethän sä ole, miten se meni, ratsastuskoulun tietämätön kakara, niin mitä tietoa mulla on muka sulle antaa."

Jos mua olisi kiinnostanut ryhtyä kinastelemaan viisi vuotta vanhemman aikuisen kanssa, mä olisin voinut kysyä Jusulta luuliko se että mä olin ihan huvikseni karsinoita siivoamassa Aubunissa ihan säännöllisesti? Että mä olin lähtenyt kesätöihin ulkomaille ihan vaan koska mulla oli tylsää? No tietenkin, mutta oli ollut vain sattuman hyvä kauppa, että Rosseilta oli löytynyt oikeasti hyvä työmaa viettää kesä. Ja vähän enemmänkin.

"Aa, ei sitten. Mä vaan luulin, että sä olisit voinut tietää jotain jostain ihan kokemuksen puolesta. Eipä mitään, kysyn vaikka mun entiseltä työnantajaltani sitten neuvoa, kiitos!" kepeä äänensävy kieli siitä, että Jusun sanat oli kimmonneet mun ulkokuorestani jälkeä jättämättä.

Mä olin viettänyt viimeisen viikon netin ääressä selaten myytäviä hevosia, koska vihdoin mä tiesin mitä halusin elämältä. Mä olin ihastellut lukuisia yli kymppitonnin hevosia ja todennut joka kerta, että mulla (tai mun vanhemmilla) ei tulisi ikinä olemaan varaa sellaisiin.

Silloin mä naurahdin ääneen.

Mitä muuta mä olisin voinut Avalta odottaa.

"Onhan mulla kokemusta. Siitä, ettet ota mun osaamistani kovinkaan tosissasi", sanoin sille ja piipahdin nappaamassa nyt vuorostaan pölyharjan käteeni. Suoristautuessani katsahdin Avaa. "Joten ei sun kannata olla kovin yllättynyt, jos en tarjoa neuvojani pelkästään pilkattavaksi."

Kallistin mietteliäänä päätäni.

"Suhteiden luonti on hevosmaailmassakin helpompaa, jos on ihmisille mukava ja ystävällinen", sanoin sitten olkiani kohauttaen. "Eikä kukaan jaksa olla sitä ikuisesti yksipuolisesti."

Niin. Mun oma mittani oli kai lopulta tullut täyteen Avan pelleilyn suhteen. Olin mä sitä pitkään nöyrästi ja värjyvästi hymyillen katsellutkin, mutta tätä nykyä mulla oli kädet niin täynnä muuta murehdittavaa, etten enää jaksanut sietää tätäkin.

Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, etteivät mun kädet silti vähäsen tärisseet, kun palasin harjaamaan Grannia. Vaikka kuinka yritin pitää omista rajoistani kiinni, kyllä se oli hermostuttavaa ja kuumottavaa. Tunsin oloni ilkeäksi sanoessani vastaan ihmiselle, joka oli ollut mua kohtaan ilkeä niin kauan ja ilman mitään syytä.

Jusu kuulosti vähän siltä, että se kaipaisi terapeuttia. Mä katselin sen vähän nykivää liikehdintää ja liu'uin sitten Grannin karsinalle. Tamma näytti nyrpeältä, kuten aina, mutta mä olin ratsastanut sitä koko kevään enkä irvistellyt enää sen vanhatätisyydelle.

"Hauskaa, että sä otit puheeksi ystävällisyyden ja mukavuuden", mä aloitin sellainen hymy huulillani, että se olisi voinut leikata luidenkin läpi. Mä aloin uskoa, ettei Jusuun pätenyt sellaiset sanat enää laisinkaan. Siitä oli tullut yllättävän katkera kesän aikana. Piikitteli teini-ikäiselle kuin olisi itsekin ollut sen ikäinen.

"Tai ei mitään sittenkään. Onneksi Granni ei välitä millä tuulella sen ratsastaja on", mä lausahdin hyväntuulisesti, pyörähdin kannoillani ja napsautin juoksutusliinan Sepon turkoosiin riimuun kiinni. Mä voisin harjata sen huomenna sitten, jos ehtisin.

Mitenhän paljon siitä saisi rahaa, jos sen myisi hyväkäytöksisenä tuntihevosena tai nuorten kisaponina? Johan Viivi oli ratsastanut sillä koko kesän, eikö se ollut hyvä myyntipuhe tuntiratsulle?
Sillä hetkellä mä toivoin katkeruuttani, että olisin voinut Jusun lailla vain hypähdellä äidin puheille ja pyytää siltä uutta puoliveristä kisakentille.
Käytävän narut kolahtivat kovaan ääneen viereisten karsinoiden seiniin.

Voisi ajatella, että mä olen kaikki oman sinnikkyyteni rajat jo ylittänyt, mutta jostakin mä kaivan vielä voimaa suoristaa ryhtini, katsoa Avaa neutraali ilme kasvoillani suoraan silmiin ja lausua vailla purevuuden häivää:
"Mm. Mä olen lähtökohtaisesti ihan liian kiltti ihminen, mutta sä olet ihan itse nälvinyt musta pois halun olla sulle erikseen mukava. Voin jatkossakin tulla sun kanssa toimeen, mutta mun puolesta voidaan olla tekemisissä niin vähän kuin se samoissa nurkissa pyöriessä on mahdollista."

Siinä se tuli, suoraan. Melkein liian ystävälliseen sävyyn. Mietin ohikiitävän hetken ajan Avan vanhempia ja arvailin, tuliko niille useinkin sellainen olo, että penikka olisi pitänyt heittää johonkin vanhaan, homeiseen englantilaiseen sisäoppilaitoslinnaan kasvamaan aikuiseksi ja myrskyämään myrskyttävänsä.

Mä en enää jaksanut olla Avan neulatyyny.

Käännyin takaisin Grannin puoleen ja jatkoin sen harjaamista toivoakseni sen oloisena kuin mikään maailmassa ei olisi enää voinut mun rauhaani järkyttää.

"Tiina on aika hyvä ruokinta-asioissa, kysyisin siltä", neuvon sitten niin kuin mitään nokittelua ei välillämme olisi ollutkaan. "Ja Verneriltä voi aina kysyä myös."

Mä pysähdyin ensimmäisen askeleen jälkeen, Seppo yritti kävellä mun ylitseni, mutta heilautin kättäni niin, että se peruutti kaksi askelta taaksepäin. Josefina Rosengård oli heittänyt täyslastillisen totuutta pienestä, sievästä suustaan. Mun olisi pitänyt loukkaantua verisesti, mutta kuten sanoin, mä olin kasvanut kesän aikana. Oppinut mestarilta itseltään.

Joten mä nauroin ääneen. Rennosti ja vapautuneesti.

"Kiitos", mä tokaisin nauruni päätteeksi. Mä otin sen puhtaana kohteliaisuutena. Mä olin näköjään ihan yksin onnistunut kasvattamaan Jusun palleja sen jalkovälissä, ehkä se ei olisi jatkossakaan ihan niin rukkanen mitä se oli ollut vuosia sitten.

"Ja kiitos neuvoista, mutta ehkä mä sittenkin myyn tämän pois ja ostan tilalle jonkun paremman. Kuka tietää", mä totesin olkiani kohauttaen ja astelin tallista ulos puhtaan omantuntoni kera.

En mä välttämättä ollut odottanut Avan nauravan, sillä jos joku olisi mulle sanonut mun olleen niin huonosti käyttäytyvä ettei mulle enää jaksettaisi olla ystävällisiä, mua itseäni ainakin olisi hävettänyt niin, että nauraminen olisi ollut vihoviimeinen teko mielessäni. En kuitenkaan jaksanut reagoida asiaan muuten kuin puremalla vähän huulta ja vilkaisemalla Avaa sivusilmällä.

Olin tytölle jo palautteeni antanut, enkä jaksanut ryhtyä riitelemään. Sellainen ei olisi ollut ollenkaan mun tyylistä. Siksi mä aloin näyttää esimerkkiä itse määrittelemästäni linjasta: tullaan vaan asiallisesti toimeen, vaikkei sydänystävystytä koskaan.

"Hmm. Niin, ehkä se ei ruokinnalla parane jos se ei lähtökohtaisesti vaan sovi sun tavoitteisiin", kommentoin siihen.

Sitä en sanonut, että hevosen ostamisen kannalta mulla todella oli runsain mitoin hyödyllisiä suhteita. Minähän en Avalle apuani tarjoaisi, ellei se suoraan pyytäisi, ja silloinkin vain jos se tekisi sen nätisti. En uskonut hetkeäkään, ettäkö sen ruokintakysymys olisi ollut vilpitön osoitus luottamuksesta mun tietotaitoani kohtaan. Aivan varmana jokainen vinkkini olisi ollut väärä, jos olisin sellaisia alentunut antamaan.

Sen verran olin järkkynyt omasta senpäiväisestä suorasukaisuudestani, että työpäivän ajan mä olin tavallistakin nöyrempi, kiltimpi ja ystävällisempi kaikille, ja illalla kotiin päästessäni mä kaivauduin Rasmuksen syliin rauhoittumaan ja kerroin olleeni rohkea.

"Ai miten?"
"Sanoin Avalle suoraan ettei se voi loputtomiin kohdella mua kuin sontaa."
"Ohho! Urhea."
"Nyt sun pitää olla musta ylpeä kun mä uskalsin."
"Kyllä mä olenkin."

Ja sitten mä en enää ajatellut Ava Pulkkasta, koska sillä ei vaan kerta kaikkiaan ollut tilaa mun ja mun poikaystävän pussailuhetkissä. Ei sitten niin minkäänlaista pikkiriikkisintäkään nurkkausta.