Reippaita menopelejä

@Inna P. ja Aliisa maastoilevat Kissellä ja Grannilla 6. syyskuuta 2020. #kallankaaharit

Mikäs sen mukavampi tapa viettää ihan nättiä syyssunnuntaita kuin piristävä maastolenkki? Mä olin alkaneen syksyn aikana ratsastanut säännöllisemmin kuin aikoihin, ja siitä mun oli kiittäminen Jusua, joka oli tätä nykyä liian tärkeä ja kiireinen ihminen keretäkseen tuon tuostakin tallille entisissä määrin. Mun puolesta se oli erittäinkin jees, sillä heppatyttöhän mä pohjimmiltani olinkin.

Erityisen kivaa maastoilusta tekisi tänään se, ettei tarvinnut mennä yksin.

”Onpas huippujuttu että meni nää aikataulut näin sopivasti yksiin! Kivaa kun tuutte mukaan”, hehkutin Innalle, joka turhia vitkastelematta laittoi Kisseä valmiiksi. ”Ootko miettinyt minne mennään? Varmana tunnet nää nurkat paremmin kuin mä, meinaan. Näytä joku hieno reitti!”

Nipsautin Grannin suitsien viimeisen hihnan kiinni ja olin sitä myöten omaa kypärää ja hanskoja vaille valmis. Mulla oli Innan elekielestä sellainen fiilis, että se halusi jo pian matkaan, ja niin kyllä mäkin: mitä pikemmin olisin hevosen selässä, sen parempi! Ratsastusintoni oli kasvamaan päin.

Pitäisikö laittaa sadetakki varmuuden vuoksi? pohdiskelin itsekseni samalla, kun kiinnitin Kissen martingaalin satulaan.
Sää ei ollut ainakaan aikaisemmin näyttänyt siltä, että alkaisi satamaan. Tunsin kuitenkin jo useamman vuoden kokemuksella, ettei Suomen syksyyn sopinut luottaa. Mikäli taivas olisi pilvetön vielä viisi minuuttia sitten, se saattaisi vain hetkeä myöhemmin tipahtaa niskaan.

”Joo, mahtia saada seuraa”, vastasin Aliisalle yhtä innokkaasti. ”Sekä joku heppakaveri Kisselle! Se on vähän arka vielä maastossa.”
Taputin Kisseä kaulalle ja kyykistyin vielä kiinnittämään samaa härpäkettä vatsapanssariin.
”Hmm.. no, vanhan kyläkoulun lenkki voisi olla sopiva”, huikkasin ehdotukseni takaisin Aliisalle. ”Siellä on hyvät pätkät laukallekin.”

”Pitäisikö laittaa sadetakki varmuuden vuoksi?” pohdiskelin vielä kysymykseni ääneen.

”No, Granni ei kyllä arkaile, joten se on varmasti just hyvä kokeneempi kaveri Kisselle”, lupailin.

Aloin heti innostua, kun Inna mainitsi hyvät laukkapätkät. Mun päätä ei vauhti paljon huimannut, ja tokkopa Innakaan oli arimmasta päästä vaikka kouluratsastaja leipälajiltaan taisikin olla.

”Se kuulostaa sitten just eikä melkein sopivalta. Ja tuskin siitä sadetakista haittaakaan on, paitsi että ne on joskus ärsyttävän hiostavia. Mä ajattelin pärjätä tällä”, tuumasin ja huiskautin tallitakin peittämää hihaa. ”Pitää hyvin tuulta ja vähän vettä. Mua ei kyllä pieni kastuminen haittaakaan, en sairastu kovin helposti.”

Höpöttely oli helppoa ja mukavaa. Mun tietääkseni me tultiin Innan kanssa aika hyvin juttuun.

”Eihän me heppatytöt ihan sokerista olla”, naurahdin. ”Jos sä olet valmis niin mennään mun puolesta. Voidaan mennä sitten Grannin kanssa edellä, kunhan huutelet suuntaohjeita. En sitten lupaa että mun vasen on aina sama kuin sun vasen. Tuppaavat vauhdissa olemaan vähän lennokkaita mulla noi suunnat...”

”Mm, en kyllä taida jaksa ees hakea”, pohdin vielä lisää. ”Tänkin kyllä pitäis pitää vettä.”
Olin jo unohtanut miksi Aliisan kanssa oli ihan mukava viettää aikaa. Se jutteli niin paljon, ettei itse tarvinnut aina olla aktiivisesti keskustelussa mukana. En mäkään nyt mikään tuppisuu ollut, mutta joskus oli mukavampi vain olla kuunteleva osapuoli.

Nappasin kypäräni, joka roikkui Kissen oven kaltereissa ja työnsin sen päähäni. Kisse oli nyt valmis, samoin minä, joten tartuin vaaleanruskeista nahkaohjista.
”Joo, ei sitä enää kovin helposti sula”, naurahdin. ”Kokemus kovettanut. Mennään sit vaan, me ollaan valmiita. Mä voin kyllä yrittää käänteispsykologiaa, jos se auttaa oikean vasemman löytämisessä?” ehdotin vielä.

Kisseä ei tarvinnut erikseen nykäistä liikkeelle, kun se seurasi koiranpennun tavoin Purtsilan tallipihalle. Vein tammani vain sen verran kauemmas ovista, ettemme olleet tiellä, jos joku muukin sattuisi liikkumaan. Kiristin vyön ensin maasta, jonka jälkeen pungersin itseni satulaan. Vyö meni vielä reiän tiukemmalle.
”Sitku oot valmis, niin mennään ensin tolle normaalille ajotielle. Sieltä lähtee se Vaskitie, niin sitä pitkin pääsee hyvin.”

Osoitin Aliisalle oikeaa suuntaa vapaalla kädellä, kun toisella pidättelin Kisseä pysymään aloillaan. Se aavisti heti pääsevänsä maastoon, kun emme menneetkään kentälle.

Käänteispsykologia kuulosti vähintäänkin riskialttiilta.

"Mä en kyllä ihan totta tiedä, mitä psykologiaa muhun kannattaisi soveltaa, jotta tulosvarmuus olisi taattu", sanoin iloisesti. "Jos on liikaa käänteitä, saatan vaan hämmentyä... mutta kokeillaan!"

Mulla oli täysi luotto siihen, että me löydettäisiin kyllä perille. Vaskitie, Vaskitie, mä hoin tovin mielessäni, jotta se jäisi hyvin muistiin. Kun me annettiin hevostemme lähteä käynnissä kohti ajotietä, sitä samaista joka johti muun muassa Auburniin, uskoin jo voivani puhua ja muistaa reittiohjeet yhtä aikaa.

"Sääli ettei ollut talon väkeä paikalla!" heläytin. "Mä niin tykkään Kaajapuroista. Tiina ja Pekka on niin mukavia, ne on avuliaita ihmisiä, ja Jannassa on semmoista hauskaa teiniaikuisuusvibaa, tiiätkö. Ollapa itekin vielä noin nuori! Ja siis sori vaan kun puhun suoraan mutta kyllähän Verneriä sietää katsella. Tarvittaisiin enemmän tuommoisia hevoshunkseja, niin tämä kylä pysyisi tyytyväisenä. Jokaiselle tarvitsevalle omansa..."

Granni heilautti päätään kuin muistuttaakseen, että mun piti hengittääkin välillä. Viisas hevonen. Enhän mä voinut tykittää suustani puhetta tätä tahtia koko matkaa, tai siis voin kyllä, mutta siinä tapauksessa Inna saattaisi hylätä retkueemme ja karauttaa Kissellä hiljaisemmille vesille. Olin kuullut, että tauoton puhe saattoi olla joistakin rasittavaa. Niin se oli mustakin, jos siis puhuja en ollut minä itse.

Hymähdin huvittuneena.
”Ehkä mä sitten vain yritän huutaa tarpeeksi lujaa.”

Kisse lähti Grannin perään reippaasti hiihdellen. Sen pää pomppi puolelta toiselle ja jouduin vähät väliä tekemään pidätteitä. Grannin tuntien tamma tuskin tykkäisi yhden yli-innokkaan kakaran lähentelevän sen takalistoa. Innokkuuden lisäksi Kisse oli ihan jeppis maastokaveri, koska se ei kytännyt mitään turhia. Vaikka se nytkin katseli koko ajan ympärilleen, se oli vain uteliaisuutta.

Mä hieman ryhdistäydyin yllättyneenä, kun Aliisa otti Kaajapurot puheeksi. Sitten muistin, että Aliisa ei välttämättä tiennyt mitään, koska en ollut itse kertonut. Yllätyin kyllä hieman, ettei Janna ollut vielä kuuluttanut asioita. Tytön oli ollut pakko olla innosta piukeana, kun me olimme Vernerin kanssa eronneet. Mulle oli tullut kyllä ihan selväksi, ettei nuorempi Kaajapuro kauheasti pitänyt musta. Tai ongelma taisi olla siinä, etten mä ollut Isabella.

Ja lopulta, miksei Aliisa muka voisi edes tietäessään puhua Kaajapuroista? Eivät he olleet mikään Voldemort.

”Mm. Samanlaisia vanhempia ei heti tule vastaan”, vastasin.
Me olimme onneksi pitäneet välimme Tiinan ja Pekan kanssa normaaleina. En käynyt enää niin useasti syömässä Tiinan ruokia, mutta he tuntuivat yhä läheisimmiltä kuin omat vanhempani.
”Mä en kyllä kaipaa sitä ikää”, naurahdin. ”Olin kamala teiniperse. Janna kyllä vie kaiken ihan omalle levelilleen. Eikä aina huonollakaan tavalla.”

Lähestyimme jo oikeaa tienhaaraa, joten yritin kiinnittää huomiota muistaisiko Aliisa itse kääntyä vai joutuisinko huutelemaan.
”Eipä suoruudessa aina mitään haittaa ole. Sitä paitsi me erottiin jo kesäkuussa, joten tuskin mulla on mitään oikeuksia sanoa kuka Verkkua saa katsella.”
Vaikka se tuskin tuntuisi kovin kivalta vieläkään.

Joku toinen olisi saattanut suhtautua Innan eroilmoitukseen hienotunteisesti ja silkkihansikkain, mutta minä? Niin. Hyvä etten tipahtanut Grannin satulasta, kun käännyin niin vauhdilla toljottomaan takanani ratsastavaa hevosnaista.

"EROSITTE?" kiekaisin, ja Granni tulkitsi joko sen tai keikkuvan painopisteeni käskyksi/tilaisuudeksi siirtyä raviin. Sen seurauksena horjahdin vähäsen ja jouduin kääntymään takaisin eteenpäin, tarraamaan Grannin ratsutukkaan ja tempomaan itseni takaisin keskelle satulaa. Se kävi työstä, ja kun sain hevosen jarruteltua käyntiin, mua hengästytti. Ajatella, että joskus mulla oli ollut erinomainen tasapaino ja tällaiset tilanteet olivat ratkenneet tuosta noin vaan ja sen kummempia ponnistelematta. Jestas, että mun ratsastuskunto ja -taito olivatkin päässeet ruosteeseen.

"Sellainen uutinen sitten. Ihme ettei puoli Kallaa jo tiedä, tai itse asiassa koko Kalla!" piehtaroin uudessa tiedossani. "Tai niin kuin mitä hittoa, mulle ainakin tuli ihan puun takaa. Suoraan sanottuna odotin ennemmin vauvaa kuin eroa."

Näkyviin tuli tienhaara, jonka kylttiä koetin tähyillä. Olikos siinä se... mikä sen tien nimi olikaan?

Siitä jos mistä Kisse otti hieman kierroksia, kun Aliisa kiepsahti satulassa kiekaisemaan uutiseni jälkeen. Sekä siitä, että sen kaveri lähti jo ravilla eteenpäin. Me seistiin melkein keskellä tietä, kunnes päästiin ihan rauhassa käynnissä liikkeelle. Taputin tammaa kaulalle, kun se malttoi kävellä Aliisan ja Grannin luokse.

"Sellainen. Eipä meistä kumpikaan olla asiasta huudeltu tai tehty mitään virallisia julistuksia koko kansalle."
Tällä kertaa hymähdykseni ei ollut huvittanut, kun ilmoille nousi sana vauva. Olin kyllä saanut siitä sanasta ihan tarpeekseni.
"Sitä Verneri vissiin pelkäs, että halusin… vauvaa."

"Mutta mitäs sun parisuhde-elämään? Onko sellaista? Komeaa ja karskia? Niin ja tosta vasemmalle!" tajusin vielä huikata reittiohjeen, ettemme löytäisi itseämme ihan väärästä suunnasta.

Mä olisin halunnut jauhaa Innan ja Vernerin erosta vaikka miten pitkään, etenkin kun Inna ilmoitti Vernerin vauvakuumepelosta. Gaaa miten mehevä aihe, erot oli niin mielenkiintoisia kuvioita!

Mutta keskustelu käännettiin niin pontevasti muhun, että mä jotenkin häkellyin. Ohjasin vähän äkkinäisesti Grannin pienemmälle tielle (oli helppo löytää oikea vasen, kun tien toisella puolella oli pelkkä oja ja tiheää metsää). Tamma vaikutti tyytymättömältä mun valmistelemattomiin ohjasotteisiin, ja anteeksipyytävästi liu'utin sille pidempää ohjaa, kun nyt kerta oltiin oikealla tiellä eikä tarvitsisi kai heti kääntyä minnekään.

"Joo no, mä itse asiassa tapailen yhtä Taijaa, tai seurustelen", sanoin. "Sitä, joka oli mun mukana Cupin saunajatkoilla. Vaikka nyt en muista olitko siellä! Anton vei mun huomion, se oli jotenkin niin hankalana siitä Taijasta. Luulen että vähän mustis, ja no, kun niillä oli jotakin historiaa."

Siinäpä mä avoimesti pölpötin niin omia kuin Antoninkin juttuja meidän yhteiselle tallikaverille, mutta eihän se mua mitenkään vaivannut.

Hyvä, ettei mun oooooo tullut ääneen ulos suusta, vaikka se olisi ollutkin täynnä aitoa yllättyneisyyttä. En tiedä oltiinko me koskaan asiasta puhuttu Aliisan kanssa, mutta ei mulla ainakaan ollut aavistustakaan, että nainen oli bi. Olin vain aina olettanut Aliisan pitävän pelkistä miehistä. Tän tiedon myötä mä ehkä ymmärsin Hurua hitusen paremmin. Jotenkin se suuntautuminen sopi siihen paremmin kuin heterous.

"Siis sun Tanjas on Antonin entinen? Kuulosti monimutkaisemmalta mun päässä kuin ääneen sanottuna", naurahdin. "Niin ja mä taisin just niihin aikoihin itkeä lähinnä Isbelle viinipullo kädessä. Ei huvittanut olla ihmisten ilmoilla. Mutta ehkä me voitais mennä joku ilta johonkin? En oo pitkään aikaan ollut kunnolla vihteellä."

En mä edes muistanut milloin viimeksi. Viime aikoina olin tosiaan vain nauttinut lauantai-illat kotona katsellen Jessen asentamaa telkkaria ja juoden viiniä.
"Eikös sulla ollut synttärit just? Muistinkohan pistää sulle ees Facebookissa onnitteluja."

"Entinen ja entinen, en mä siitä niin tiedä. Se kuvio oli jotenkin outo, tai mä en ehkä tajunnut ihan kaikkia yksityiskohtia. Mun mielikuva on se, että Anton deittaili Taikun kaveria, mutta niilläkin oli joku haksahdus jossakin kohdassa, ja joku siinä valehteli jollekin ja, äh, you know, kunnon salkkarimeininkiä", jatkoin muiden sähläämisellä retostelua ajattelematta hetkeäkään, että siinä olisi ollut muka jotakin pahaa.

"Tää kyllä melkein vaatiskin just kunnon viihdeillan, että saisi tämän kuvion puhuttua halki", oivalsin ja virnistin olkani yli Innalle. "Mä oon ihan valmis lähtemään sun kanssa, onnittelit tai et. No hard feelings jos unohdit. Jos totta puhutaan, tämä oli taas vaan yksi pykälä lähemmäksi kolmekymmentä, joten mitä siitä numeroa tekemään. Äiti on taas yhden vuoden verran varmempi siitä, etten koskaan asetu aloilleni kunnialliseksi, perheelliseksi naiseksi, heh."

Istuin rennosti satulassa ja nautiskelin maastoilusta ja puhumisesta. Nykyään oli kotonakin usein aika hiljaista, kun Robert luurasi ties missä hunningolla, ja Taijalle mä en välittänyt ihan kaikesta jutella tällä tavalla. Niin kuin nyt esimerkiksi siitä, ettei aloilleen asettuminen ollut mun vahva puoli.

"Mutta niin, mennään koska vaan. Kahdestaan tai vaikka isommallakin porukalla, ellei kaikki nyt ole niin kiireisiä tärkeitä aikuisia ettei ne enää kerkeä leikkimään meidän kanssa. Ketkähän innostuisi..."

Oli ihan virkistävää kuunnella joskus myös jonkun muun sähläyksistä, vaikka tällä kertaa se koskikin eniten Antonia. Mua ei Anton tai sen touhut sinällään kiinnostanut. Ei me oikeastaan oltu kuin tallikavereita.

Enkä varsinkaan kuunnellut juttuja siksi, että niistä voisi joskus olla jotain hyötyä. Mä harvoin kerroin muiden asioita eteenpäin, koska en halunnut niinkään omien juttujeni leviävän. Siksi varmaan koko erosta ei oltu tehty mitään numeroa.

"Hyi aikuisuus", irvistin. "Vaihdoin mieltäni, voisin kuitenkin olla vielä varhaisaikuisteini. Ehkä meidän pitää laittaa yleinen kutsu tai vaan mennä sit kahdestaan."

Tunsin miten Kisse hiljalleen virittyi maastoihin tunnelmaan. Se alkoi selkeästi kyllästymään pelkkään kävelyyn.
"Tuolla hei tulee hyvä pätkä ottaa ravia", huikkasin Aliisalle.

Tyytyväisenä nyökyttelin päätäni Innan puheille.

"Oikea asenne! Mitä turhaan aikuistumaan sanan vakavassa merkityksessä, jos ei ole pakko. Ja mä lupaan kyllä olla niin eläväistä seuraa, ettei viihdykkeeksi muita tarvita", ilmoitin hövelisti. Oli helppo luvata, kun se ei edes edellyttäisi multa mitään suurta vaivannäköä. Mä olin juhlien sielu ihan luonnostani.

Granni varmaan kuuli Innan sanovan maagisen taikasanan eli "ravia". Niin selkeästi se ryhdistäytyi ja tarjosi vikkelämpää käyntiä (niinkuin se muka olisi löntystellyt tähänkään saakka).

"Mennään sitten", huikkasin ja niinpä sitten ravattiin menemään.

Maasto oli kallalaisen kaunista metsikköä, ja hyvähän siellä oli ravata.

"Niin hullun rauhallista", sanoin, kun me kohta taas käveltiin. "Ei ketään missään. Miksi sä tätä kutsuitkaan, vanhan koulun lenkiksi? Asuintaloja täällä ei vissiin juurikaan ole."

Muutamia me oltiin ohitettu, ja musta tuntui, ettei me voitu olla kovinkaan kaukana Auburnin ja Purtsien välisestä ajotiestä. Jossain näillä nurkilla mä ehkä olin ennenkin maastoillut; varmaan täällä risteili muitakin hyviä, tykättyjä reittejä.

Kisse siirtyi heti Grannin perässä raviin itsessään ja seurasi uskollisesti vanhempaa heppayksilöä. Annoin sen liitää elastista ravia vapaasti. Pari kertaa se nosti jopa laukkaa, mutta malttoi parilla puolipidätteellä. Ravasimme hyvän pätkää Grannin imussa.

Löysäsin vain millin verran tuntumaa, kun siirryimme takaisin käyntiin. Huh, siinä oli tullut sopivaa alkulämpöä itsellekin.

"Jep. Vanhan kyläkoulun lenkki. Parin kilsan päässä on vanha koulu, joka on hylätty jo vuosia sitten. Se on ihan mettän keskellä oudolla paikkaa, mutta ympärillä kulkee ihan täydellisiä lenkkipolkuja. Me mentiin useinkin Vernerin kanssa tätä kautta. Ja hyvä just siks, kun ei täällä asu ketään, että niitä häiritsis."

Mä olin vähällä lohkaista jotakin nasevaa autiossa metsässä siipan kanssa ratsastelusta, kun Granni yhtäkkiä hörisrk korviaan. Se oli harvinainen näky, että naurahdin, ja sen paremmin ajoitettua naurahdusta en ole eläessäni kokenut.

Kerkesi nimittäin tulla mieleen, että ehkä Inna ei tahtonut kuulla siipoitteluja tai siihen liittyviä nokkeluuksia juuri nyt.

Ylpeänä omasta tilannetajuisuudestani mä keksin sitten muuta sanottavaa.

”Joskus mä tiedätkö”, aloitan, mutta sekin keskeytyy, koska mä olen kuulevinani jotakin. Vaikenen ja terästän kuuloani: jotakin hurinaa/pörinää, ihan taatusti. Moottorisaha! Murhaaja!

Nauraen käännyn Innan puoleen.

”Olin sanomassa, että joskus mietin millaista olisi asua keskellä metsää, ja sitten olinkin jo kuulevinani moottorisahamurhaajan tuolla kauempana. Hah-haa! Siinä sen näkee. Tulisin säikyksi kahjoksi alta aikayksikön. Mä en edes ole mitenkään arka, mutta kai sillä tavalla kaupunkilainen kuitenkin.”

Hevosissa oli se jännä juttu, että ne usein imivät toisistaan samaa energiaa. Jos toinen huomasi jotain, niin seuraava tuli sekunnin perässä. Kisse oli tällä kertaa se, joka tuli sekunnin perässä. Hetken ajan ajattelin sen vain reagoivan Grannin ilmeeseen, vaikka me käveltiin perässä.

Se sai mut katselemaan ympärilleni. Pelkkää metsää, ei mitään otuksia tai edes tiheitä pusikkoja. Aivan rauhallinen, Aliisan ansiosta ei todellakaan hiljainen, metsä. Siellä missä oli Aliisa, ei ollut hiljaista. Tunsin mahanpohjani jännittyvän, vaikken vielä edes nähnyt tai kuullut mitään mörköjä.

Paitsi sitten… pärinää. Aliisa nauroi, että oli vain kuulevinaan koko äänen, mutta miten mä sitten olin kuullut sen myös?
“Moottorisaharamurhaaja? Hei, Aliisa mäkin kuulin sen”, vastasin naurahtaen. “Pitäiskö välttää?” pohdin, mutta ääni oli ollut vain hetkittäistä.

Tuskin siellä mitään olisi.

Vastaus latautui jo mun päässä.

Jotakin siitä, miten me kaksi aikuista naista oltiin tosiaankin ihailtavan kaukana aikuisuudesta, kun ryhdyttiin kertalaakista pelkäämään etäältä kuuluvaa ääntä sen sijaan että oltaisiin ajateltu olkiamme kohauttaen, että sillä oli varmasti ihan järkevä selitys.

Se vaan, että se järkevä selitys ilmestyi ihan yhtäkkiä mutkan takaa suoraan näköpiiriin Vaskitien poikki risteävää vähäsen vesakoitunutta tietä pitkin.

PÄRRRRRRRR!
”Jumalauta!”

Ja sitten mentiin. Kisse oli nopeampi kääntymään kannoillaan ja ottamaan hatkat, mutta eipä Granninkaan tarvinnut lähtönopeuksiaan hävetä, ja tosi äkkiä se jo puskikin nuoremman hevosen rinnalle haluttomana jäämään peränpitäjäksi.

Vähän tuntui ahtaalta sellaiseen kilvoitteluun, eikä mun tasapaino tosiaankaan ollut ennallaan. Olin jäänyt lähtöspurtissa pahasti jälkeen, ja jonkun aikaa roikuin mukana silkkaa sisukkuuttani.

Sitten loppui lihaksista pito. Oli oikea onni, että tipahdin Kissen jalkojen sijaan pöpelikön puolelle; ja voin kertoa, ettei ihan kivuttomasti käynyt sekään.

Ei se ollutkaan mitään hetkittäistä, vaan sieltä tuli joku mopopoika kaasu pohjassa meitä kohti.
“Voi vittu se tulee päälle!” mä kerkesin huudahtaan ennen kuin Kisse kääntyi itse tulosuuntaan.
Tartuin kiinni tammani harjasta, kun tamma lähti kiitolaukassa pakoon mopoa. Pärinä seurasi yhä vain, kun yritin pidättää Kisseä. Pitäisi saada se sen verran rauhoittumaan, että voisin ohjata sen ojan ylitse metsään. Sinne tuskin mopo voisi seurata. Mutta sen sijaan Grannin yhtäläinen vauhkoontuminen lietsoi vain nuorta tammaani.

Mä näin miten Aliisa tipahti alas selästä, joten Granni otti vielä lisää vauhtia. Kisse teki yhtäkkisen liikkeen oikealle, joten mä tipahdin suoraan päätä hiekkatien pintaan. Au saatana! Nousin ylös ja näin miten se typerä mopo pärräsi jo pois päin. Yhtä vilkkaasti kuin molemmat hevoset olivat lähteneet ties minne.

“Saatana, mikä idiootti!” mä kiljuin mopon perään.
Aliisa oli vajaan sadan metrin päässä musta, joten kävelin hänen luokse.
“Ootko sä okei?”

Ei olleet munkaan lonkat niin kuin ennen. Miten sitä olikin nuorempana voinut tipahdella hepan selästä miten päin tahansa ilman että tuntui missään. Nyt piti irvistellä ja puuskahtaa pari pontevaa voipersettä, kun tein nousua jaloilleni.

Tai polvillenihan mä vasta pääsin ennen kuin Inna palasi, harmillisesti ilman hevosia, mun luokseni kyselemään olinko elossa. Siitä sisuunnuin.

”Ei tässä mitään”, vakuutin urhoollisesti irvistäen ja kömmin jaloilleni. ”Mutta huomenna kyllä tuntuu. Jumankekka! Suoraan kankulleni. Ja missä hevoset! Saatana nulikka, eikö niillä ole nykyään mitään järkeä päässä, eikö niiden isät ja äidit yhtään opeta niille mitään maailmasta?!”

Sillä vaahtoamisella puhalsin pahimmat höyryt pihalle voidakseni keskittyä johonkin järkevään. Tähyilin ympärilleni nähdäkseni vilahduksen hevosista, mutta turhaan, tietysti.

”Hemmetti, mihin ne hevoset tosiaan meni?” puuskaisin sitten ja salapoliisiminäni ajatteli, että onneksi maaperä oli syyssateiden möyhentämä; voitaisiin seurata kavionjälkiä, tai jotain.

”Tiedän tunteen”, mutisin ja hieroin olkapäätäni. ”Vittu mun tekis mieli vääntää niskat nurit tommosilta nuorilta”, kirosin heti Aliisan perään. ”Pitäiskö ilmottaa poliisille?”

Tai mitäköhän poliisit muka tekisivät? Tuntematon mopopoika ”vähän” pelotteli pari heppatyttöä. Mitäpä siitä. Eihän tässä olisi saattanut lähteä kuin henki! Onneksi me molemmat taisimme selvitä vain mustelmilla ja viikon mittaisella ankkakävelyllä, kun paikat olivat jumissa.

Osoitin suuntaan, jossa olin viimeksi nähnyt tammojen takalistot.
”Tulosuuntaan ne kirmas”, sanoin. ”Lähetään sinnepäin ja pitäis varmaan saada johonkuhun yhteys tallilla, jos ne vaikka ois jo siellä.”

Kokemuksen syvällä rintaäänellä osasin kertoa, että suurimmissa osissa tapauksia hevoset löysivät itse tiensä kotiin. Se tarkoitti enimmäkseen kävelyhommia meikäläisille. Tosin nyt Kissen seurassa oli Granni, jonka mielentoiminnasta ei ottanut täysin selvää. Oliko se sellainen hevonen, joka menisi kotiin vai jäisi jurottamaan johonkin ojaan?

”Voi jestas”, puuskahdin, mutta myönnyin tietysti Innan suunnitelmaan, sillä sillä hetkellä se oli ainoa järkevä tapa toimia. Ei me voitu siihenkään jäädä huhuilemaan siinä toivossa, että hepat palaisi kutsun kuullessaan omatoimisesti meidän luokse paikkaan, jossa ne olivat juuri säikähtäneet puolikuoliaaksi.

”Mä todella toivon, että ne on menneet kotiin”, sanoin kävellessäni ja kaivaessani puhelinta takin taskusta. Onneksi oli mukana, mokoma. ”Jusu tappaa mut, jos Grannille sattuu jotain. Tai ei, ei se tapa mua, se kuolee itse.”

Kuinka en ollutkaan tullut tallentaneeksi Purtsilan tärkeitä numeroita puhelimeeni. Onneksi oli WhatsApp, jonka kautta löysin Vernerin yhteystiedot.

”Mä soitan nyt Verkulle”, ilmoitin Innalle, ja niin tein. Puhelu oli nopea, ja pian tiivistin sen sisällön Innalle: ”Se ei ole nyt itse paikalla, mutta se soittaa äidilleen että tietävät siellä odotella heppoja. Tiina varmaan sitten soittaa sun numeroon, jos ne löytää hevoset sieltä.”

Hengästytti vähäsen, sillä me käveltiin aika haipakkaa. Tällaisina hetkinä ei jääty hidastelemaan. Vilkaisin Innaa syrjäkarein.

”Halusi tietää, kävikö pahasti. Sanoin että ei kummallekaan”, paljastin.

Kunpa hevoset löytyisivät matkan varrelta. Olisi ärsyttävää kävellä koko matkaa takaisin Purtseille. Sitä inhosin eniten, kun sattui maastossa tipahtamaan. Ellei hevonen ollut sellainen, joka jäi katsomaan mitä ihmettä tapahtui, sitä joutui kävelemään, vaikka kuinka pitkän matkan.

”Toivottavasti. En jaksaisi kutsua enää suuria etsintäpartioita.”
Puhumattakaan siitä, jos toinen oli jäänyt, vaikka suitsistaan kiinni johonkin ja loukannut itsensä. Siinä kuolisi moni muukin kuin vain Jusu. Jaana nirhaisi ensitekijöissä mut, kun olin antanut meidän yhteisen hevosen loukata sillä tavalla itsensä. Vahinkojahan sattui, mutta kyllä siinä kohtaa olisin lähtenyt antamaan sille perkeleen mopopojalle vähän oman käden kunniaa.

Nyökkäsin vain, kun Aliisa ilmoitti soittavansa Verkulle. En sen pahemmin kuunnellut keskustelua, vaan annoin katseeni kiertää ympäristössä. Ei mustaa eikä tummanruskeaa heppaa seuraavaan sataan metriin. Puuskahdin.
Aliisa päätti lyhyen puhelun.
”Okei, hyvä.”

Tarkistin nopsaan oliko puhelimessani akkua jäljellä. 54%, sen pitäisi riittää.
Kurkkuuni nousi pala, kun Aliisa teki paljastuksensa. ”Ai”, oli ainut, mitä huuliltani pääsi.
Tunsin Vernerin tarpeeksi hyvin, että mies olisi huolissaan, kunnes toisin todistettiin. Viimeksi, kun tipuin Banskulta maastossa, Verneri oli hössöttänyt hössöttämistään. Enkä uskonut, että kolme kuukautta riitti täydellisesti pyyhkimään pois sitä huolta, mitä saattoi toista kohtaan tuntea. Ellei toinen ollut tehnyt aivan paskasti. Meidän erossa se olin kuitenkin minä, joka otti lopullisen eron.

”Pitää kai laittaa sillekin viestiä, kun hepat löytyy”, mutisin.

Eipä siinä sitten auttanut kuin kävellä. Pahimman tärskyn ottanut kankku kyllä muistutteli itsestään, mikä oli hitusen ikävää, mutta siitä olin sentään tyytyväinen että nahkaisten ja auttamatta epämukavien ratsastussappaiden sijaan olin pukenut maastoilua varten jalkaani tallikengät. (Tai siis niin. En edes omistanut ensiksi kuvailtuja, sillä sellaisia ei kai vaan valmistettu mataliin, paksuihin pohkeisiin, tai ainakaan ei kohtuuhintaisesti.)

"No ainakin ne on varmaan menneet tästä", sanoin suurena Sherlockina Innalle, kun katseeni osui pehmeään maapohjaan piirtyneisiin kavionjälkiin, jotka kulkivat kohti tallia ja saattoivat olla tuoreita. "Vaikka piru vie, täällä varmaan liikkuu harva se päivä ratsukoita. Miten voi arvioida, onko jäljet tulleet just nyt vai ehkä jo eilen? Näkeekö sen selvästi?"

Kyllä ne musta näytti aika uusilta, ja mahdollisesti sen kokoisilta, että saattoivat olla puoliveritammojen jättämät. Siksi olin aika toiveikas. Vielä kun Innan puhelin pirahtaisi soimaan sen merkiksi, että hepat olivat toden totta sännänneet suorinta tietä takaisin kotiin.

Tarkastelin Aliisan osoittamia jälkiä. En minäkään mikään eläintietelijä ollut, joka tunnisti eläimen nähtyään sen ulosteen tai tiesi montako sekuntia sitten eläin oli siitä kulkenut jalanjälkien perusteella. Nuo kuitenkin menivät kohti tallia ja ainakin näyttivät tuoreilta.
"Luulisin olevan tuoreita. Reuna näyttää pehmeältä", vastasin kuitenkin kuin mikäkin tieteilijä. "Tai en mä tiedä... mutta tarpeeksi monta kertaa hevosten takalistoja nähneenä, niin voisin väittää niin."

Ehkäpä siis maastossa tippumisen kokemuksella sen osaisi myös kertoa?

Me käveltiin suunnilleen puolitoista kilometriä ennen kuin näin jotain liikettä pusikossa. Oliko se peura? Tai kauris? Mistä nekin nyt tunnistaisi?
"Hei! Onko toi Granni?" mä melkein kiljaisin onnesta. "Ja aah, taivaan kiitos, myös Kisse!"

Granni näytti erittäin kyrsiintyneeltä siihen, että nuori neiti Kisse oli aivan siinä kiinni täpinöissään. Ehkä kuitenkin Granni oli myös tarpeeksi fiksu, ettei tämmöisenä hetkenä potkisi pelästynyttä Kisseä poiskaan.

Huh helpotusta. Hevosia pusikossa! Meidän hevoset vieläpä kaiken muun hyvän lisäksi.

"Auh", kirskahdin, kun räpiköin vähän huolimattomasti pensaaseen nappaamaan Grannia ohjista. Yksi oksanmokoma sivalsi siinä mennessä kurjasti silmäkulmaan.

Kiskoin Grannin tienpenkalle ennen kuin se keksisi mitään typerää, ja sitten katsoin sitä päästä varpaisiin ja takaisin ja taas uudestaan varpaisiin.

"Eih, sillä on haava! Voi piru. Jusu saa hepulin", puuskahdin tyytymättömänä ja kumarruin tarkastelemaan Grannin naarmuuntunutta koipea tarkemmin. Toivottavasti se nyt ei ainakaan kuolisi esim. verenhukkaan paluumatkan aikana; vaikka no, ei haava nyt niin kamalalta kuitenkaan näyttänyt.

Katsahdin Innaa.

"Mä kyllä talutan kotiin", ilmoitin, sillä ei houkuttanut kiivetä kipeän kankun kera satulaankaan. "Mites Kisse? Onko se kunnossa?"