Konnan päiväkirja

Mua hymyilytti. Konna pörhisteli karsinassa pehmolelunsa kanssa. Ludwig - pehmolelu siis - oli unohtunut Hanami Weekin reissulla naapurimaahan, mutta selvinnyt ehjin nahoin kotiin ja ehtinyt mukaan uuteen reissuun. Tällä reissulla me viipyisimme pidempään, enkä mä olisi voinut olla onnellisempi.

“Vilja!” yllättynyt ääni hymähti. Nostin katseeni Sarahiin, joka oli ollut Ruunaalla ja Markarydissä niin liimautunut Robertiin, että mä olin vähän väkisinkin oppinut tuntemaan sen.
“Moi!” hihkaisin takaisin ja laskin harjan, jolla olin käynyt läpi Konnan kiiltävää harjaa. Ruunikko työnsi turpansa karsinan oven raosta Sarahia kohti ja mupelsi uteliaana naisen ojennettua kämmentä.

“Pakkasitko sä viikon tavarat päivän kisareissulle?” Sarah kommentoi huvittuneena ja viittoi vapaalla kädellään karsinan edustalla seuraavaa sijoituskohdettaan odottaville tavaroille.
“En”, virnistin salaperäisesti. “Kahden ja puolen kuukauden reissulle, joka alkaa kisoista.”
Sarahin silmät laajenivat hämmästyksestä ja mua nauratti - oli aina yhtä antoisaa saada ihmisistä irti sellaisia reaktioita.

“Me tultiin kesähessuilemaan”, kerroin ylpeänä. Sen jälkeen mä jatkoin kertomustani sillä, miten olin tehnyt jonkinlaisen ennätyksen tallipaikkahaussa heti Auburnin kesäkarsinoista puskaradion kautta kuultuani. Ja ennen kuin Sarah ehti edes avaamaan suutaan, olin jo vastannut lisäkysymyksiin:

1) Seuraavat viisi viikkoa olin niin lomalla. Palkallisella.
2)Olin saanut vuokrattua naurettavan halvan, kalustetun yksiön reppureissaamaan lähteneeltä kallalaiselta
3) Olin vuokrannut oman asuntoni Etelä-Suomessa serkulleni, joka oli työllistänyt itsensä heinä-elokuuksi
4) Jatkaisin konsultointipainotteisia töitäni elokuussa etänä ja kävisin vain pakollisissa palavereissa syyskuun puoleen väliin saakka

“Vau”, Sarah puuskahti. “Aikamoista. Mitä aiot tehdä täällä?”
“Treenata”, vastasin epäröimättä. “Jos vaan löydän toisen valmentajan Danielin ohelle - olisi kiva valmentautua useamman kerran kuussa. Tänä kesänä me hiotaan perusasioita.”
Mun oma vakiovalmentajani oli lähtenyt kesäkuun alussa Belgiaan ja palaisi vasta syksyllä, joten olin sanalla sanoen ulalla treenien suhteen.

“Ainakin Lauri valmentaa koko kesän ja ottaa varmasti uusia ratsukoitakin, täällä on sen verran pienet piirit”, Sarah tiesi kertoa. Lauri oli kuulemma kenttä- ja esteratsastaja, mutta mä paljastin nopeasti, että olin kesän alussa käynyt pyörähtämässä kouluratsukoille tarkoitetussa puomivalmennuksessa, josta me molemmat Konnan kanssa olimme pitäneet.

“Mun täytyy lähteä varustamaan Effi”, Sarah totesi vilkaistuaan kelloa puhelimensa näytöltä. “Mutta nähdään taas! Ja tsemppiä teille.”
“Samoin!” hymähdin hymy huulillani. Oli ollut kiva kohdata Sarah, etenkin, kun oli niin outoa olla kisapaikalla - siitäkin huolimatta, että samalla päivämäärällä siitä oli tullut väliaikainen kotitallimme - ilman Ainoa. Luottogroomini ei ollut päässyt töiltään mukaan, mutta oli luvannut ajaa lomallaan Kallaan ja viihtyä ainakin viikon.

Konna sai jäädä karsinaan nauttimaan heinätupostaan siksi aikaa, että mä ehtisin käymään kisakansliassa. Ja etsiä Robert Harringtonin, joka epäilemättä ilahtuisi ikihyvikseen siitä, että voisi tulevien kuukausien aikana törmätä muhun useammin kuin tähän saakka - koska piirit olivat kuulemma Kallassa pienet.

Lauri Merikannon pitämän puomivalmennuksen jälkeen Konna oli liidellyt monta päivää niin irtonaisesti ja hyvällä asenteella, että olin eilen naputellut kesäkoutsille uutta viestiä.

20.39 Onnistuu maanantaina esim. 16.45 alkaen. Tuletko taas yksin?

Olin vahvistanut kellonajan ja luvannut ilmoittaa, mikäli löytäisin treeniseuraa. En olisi ehkä edes ajatellut asiaa, mutta mitä enemmän pyörittelin sitä mielessäni, sitä paremmalta ajatus alkoi tuntua. Olin valmentautunut niin paljon yksikseni, että olisi mukavaa, suorastaan ihanaa saada seuraa jakamaan hikipisarat ja kolisevat puomit.

Tänään olinkin tervehtinyt jokaista vastaantulijaa potentiaalisena valmennuskollegana. Ensimmäisenä olin esittänyt kysymyksen Sarahille, joka oli irvistänyt.
“Keskityn Effiin nyt sileällä”, nainen pahoitteli ja mä hymyilin takaisin.
“Ei se mitään! Onko sulla vinkata mulle seuraavaa uhria?” virnistin. Sarah vastasi virnistykseen ja näytti mietteliäältä.
“Monilla on jo omat valmennuskuvionsa. Mutta entä muut kesätallilaiset?” Sarah ehdotti ja sipaisi Konnan turpaa, joka tunkeutui itsepintaisesti karsinasta, vaikka yritin seistä ovenraossa blokaten orini kurkistelut.

Ehdin ratsastaa Konnan, joka oli vastavuoroisesti sen verran nihkeä, että päätin lukita huomisen maastopäiväksi, ennen kuin näin yhtäkään kesähessua oman peilikuvani lisäksi. Olin juuri lähdössä roudaamaan porkkanoita kerjäävää orinpahasta pesupaikalle, kun käytävältä kantautuva kopina pakotti mut odottamaan vielä hetken.

“Moi!” hihkaisin ennen kuin edes näin kaksijalkaista, koska tunnistin tämän taluttavan hevosen Konnan karsinanaapuriksi. En vain ollut vielä kertaakaan osunut karsinoille niin, että paikalla olisi myös ollut sen komean eläimen omistaja.
“Sulla on tosi hieno hevonen, ihailin sitä eilen”, jatkoin miltei samaan hengenvetoon.
“Ei tämä mun ole”, lyhyehkö naishenkilö vastasi reippaasti hymyillen. “Mutta kiitos silti.”

Sen sijaan, että olisin lähtenyt Konnan kanssa pesupaikalle, päädyinkin nojailemaan naapurikarsinan oveen. Vilkaisu oven nimikylttiin muistutti mieleen tummanruunikon kutsumanimen ja antoi hyvät lähtökohdat suostuttelulle.
“Mitäs te Akun kanssa treenaatte?” kysyin kiinnostuneena, tajuten sitten ääneen hörähtäen, etten ollut edes muistanut esittäytyä. “Hei mä oon muuten Vilja.”

“Ulpu”, nainen, Ulpu, vastasi napaten harjan käteensä. “Me treenataan milloin mitäkin, nyt alkuun ihan perusjuttuja - minä lähinnä yritän pysyä kyydissä. Ratsutan tätä siis.”
Kohotin yllättyneenä kulmiani: oliko Aku vielä niin noviisi?
“Olisitko halunnut tulla mun kanssa Laurin - siis sen Merikannon - valmennukseen maanantaina? Me tarvitaan Konnan kanssa vielä tukea puomeilla, koska niitä ei kouluradoilla ole paljoa näkynyt”, naurahdin jääden napittamaan Ulpua silmät toiveikkaina tuikehtien. Vaaleaverikkö näytti yllätetyltä, epäröivältä ja mietteliäältä samaan aikaan, joten kiirehdin jatkamaan:
“Sun täytyy vaan sanoa joo ja olla sen kanssa valmiina varttia vaille viis, mä hoidan loput!”

Konnan pesun jälkeen naputtelin Merikannolle viestin, jossa kerroin ylpeänä hoitaneeni sille toisenkin asiakkaan ja esitin kainon toiveen helpoista tehtävistä nuorelle ratsulle, ettei Ulpu kantaisi mulle kaunaa ihan koko kesää.

Mä olin tykästynyt Auburniin toden teolla. Olin kuvitellut pitäneeni eliittitallista siitä lähtien, kun olin ensimmäisen kerran nähnyt sen kuvien sijaan omin silmin Danielin valmennuksen aikaan, mutta nyt, kun olin päässyt sisään kartanon tilusten omaan maailmaan, tunne oli syventynyt entisestään. Hevosten ja töiden täyteiset kesät Ruotsissa olivat siihen saakka kuuluneet suosikkikesiini, mutta nyt ne olivat saamassa kovan kilpailijan.

Auburnissa oli ihanan paljon elämää: erilaisia ihmisiä ja hevosia, jotka treenasivat, maastoilivat ja kai joskus lepäsivätkin. Kun olimme Ulpun kanssa maanantaina valmennuksen jälkeen vaihtaneet ajatuksia, olin tullut siihen tulokseen, että tämän kesän jälkeen moni talli tuntuisi vaatimattomalta. Auburn ja vaatimaton eivät sen sijaan istuneet samaan lauseeseen etenkään silloin, kun antoi ratsunsa astella hulppeasta, mahonkipuisesta maneesista ratsastuspuistoon, jossa linnut lauloivat ja kaviot kumisivat vaimeasti vasten huolella tehdyn tien pintaa.

Auburnissa myös löysi itsensä yllättävistä tilanteista. Se saattoi myös olla oma vikani, koska tykkäsin vaihtaa ajatuksiani loungessa milloin kenenkin kanssa. Tänään kahvihetken kanssani oli jakanut Sarah, jolle olin huokaillut Konnan liikutuksesta: mä nousin kyllä aina täynnä iloa ja kiitollisuutta orini satulaan, mutta välillä mä olisin kaivannut vaihtelua. En siksi, että olisin ollut millään tapaa tyytymätön hevoseeni, vaan siksi, että saisin kaipaamaani kontrastia.

Sellaiset keskustelut johtivat näemmä tilanteeseen, jossa luovutin Konnan ohjat hetki sitten ensimmäisen keskustelun kanssani käyneelle Mikelle. Tunsin siniset silmät selässäni, kun talutin miehen oria, jonka olin saanut yllättävässä vaihtokaupassa päivän ratsukseni, kohti maneesia.

Miken Velmuksi kutsuma ori oli aika samankokoinen kuin Konna, joten en tuntenut oloani kovin vieraaksi puoliverisen kalliissa koulusatulassa. Velmu oli nuorempi ja siten raaempi, mutta kuitenkin hyvin tasokas ikäisekseen. Mä nimittäin ymmärsin paljonkin nuorten hevosten päälle ja siitä oli kiittäminen Konnaa sekä Sigridiä, jonka nuoria olin päässyt ratsastamaan työntekijänä.

“Kiitos, oli kivaa. Sulla on potentiaalinen nuori”, hymyilin Mikelle, kun vaihdoimme oreja ratsastuksen jälkeen. Mies hymyili vähän ja mä jäin katsomaan sen sinisiä silmiä hivenen liian pitkäksi aikaa. Naurahdin hitaasti ja yritin räpsytellä typerän punastuksen pois, ennen kuin marssitin hyvän treenihien pintaan saaneen Konnan kohti tallia ja pesupaikkaa.

Sunnuntai ei Konnan mielestä ollut lepoa varten: ori tarjosi keskiaskellajeja aina kun mun istunta herpaantui hetkeksikään ja vaikka olin jättänyt kanget tarkoituksella naulaan, ruunikko yritti väen vängällä hiippailla korkeampaan muotoon heittäen mun hölläilyhaaveeni Kastanja-areenan katsomoon.
“Lopeta”, puuskahdin huvittuneena, kun Konnan suuri pää ilmestyi puhisemaan kainalooni sillä sekunnilla, kun jalkauduin alas puhdistaakseni orin kaviot. Auburn oli ensimmäinen talli, jossa vaadittiin kavioiden puhdistamista maneesista lähtiessä ja oli yllättävää, kuinka nopeasti mä tunnettuna lahopäänä olin tapaan sopeutunut. Kun siihen oli tottunut, ei se rassannut edes siinä vaiheessa, kun päätti vaihtaa treenit metsäkävelyyn kesken kaiken.

Alkumatkasta mä mietin Aliisaa, joka oli viikolla pauhannut kilpaa sen vaaleanrautiaan orinsa kanssa. Tai en mä uskonut, että se oli Aliisan hevonen, mutta äänekäs se joka tapauksessa oli. Nyt orin kiljunta oli kuitenkin jäänyt kakkoseksi sen punatukkaisen ihmisen päivittelylle pahamaineisista kaahareista, joista olin muodostanut naisen kertoman perusteella suhteellisen värikkään mielikuvan.

Niiden keskenkasvuisten mopopoikien takia mä siis yritin - ihan totta yritin - valita reittini fiksusti. Todellisuudessa mun suuntavaistoni oli onneton enkä mä ollut koskaan kokenut tarpeelliseksi opetella kesätallipaikan maastoreittejä niin tarkasti, että tietäisin olla lähtemättä kyläkoulun suuntaan. Konna oli kuitenkin jo rauhoittunut lompsimaan pitkin ohjin eikä moponpärinää kuulunut, joten huokaisin syvään ja yritin keskittyä nauttimaan luonnonrauhasta.

Sitä rauhaa ei kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Vaskitien kyltti kuulosti etäisesti tutulta, mutta liitin sen Aliisan kertomaan vasta pahaenteisen pärinän kuullessani. Konnan olemus terävöityi ennen kuin mä ehdin koota ohjia, mutta sen sijaan, että ori olisi esimerkiksi tehnyt täyskäännöksen, se jähmettyi aloilleen pää pystyssä. Sieltä mä sitten seurasin orini korvien välistä, miten näköpiiriin ilmaantui kolmen pikkumopon jengi, jolla ei ollut aikomustakaan hidastaa.

Mä en taaskaan ehtinyt tehdä mitään, kun Konna oli poikittain tiellä. Sen olemus oli hämmentävän uhmakas ja vaikka mä pusersin pohkeeni sen kylkiin, ori tuntui juurtuneen kiinni tiehen.
“Konna!” ärähdin hätääntyneenä, mutta ruunikko tuntui hypnotisoituneen siitä kaameasta pärinästä, joka vain voimistui ja voimistui.

“Hiljentäkää!” mä kiljuin enkä enää ihmetellyt, miksi Aliisa oli sadatellut tarinaa kertoessaan: ne tyypit olivat umpihulluja. Kuka itsesuojeluvaiston omistava ajoi täysillä päin niin isoa eläintä? Ohikiitävän hetken mä jopa mietin, mahtaisiko Konna ladata takakavionsa niitä päin.
“Hei!” inahdin aivan kuin sillä olisi ollut enää mitään merkitystä, mutta koska tunsin oloni aivan voimattomaksi hiljaisena ja yritin vielä kerran usuttaa hevostani turvaan. Ensimmäinen mopoista oli jo aivan hollilla, kun Konna vihdoin havahtui ja siirsi kaikki koipensa yhdellä loikalla pientareelle, joka ei onneksi viettänyt kovin jyrkästi ojaa kohti. Mä ehdin kääntää katseeni mopojengin perään vain nähdäkseni, että viimeisen kuskin kypärän alta pilkotti pitkä, vaalea letti.

Seuraavaksi me jumitimme puolimatkassa ojaan, koska siinä missä Konnan oli täytynyt lamaantuneena seurata pärinäjengin saapumista, orilla oli tarve myös ikuistaa niiden katoaminen mutkan taa. Vasta sen jälkeen mä sain ruunikon liikkeelle, enkä harkinnut hetkeäkään maastoreissun jatkamista: minähän en asettaisi hevostani vaaraan yhden sunnuntailenkin vuoksi. Pärinä oli vaimennut, mutta musta tuntui, että kuulin sen edelleen korvieni välissä yhdessä edelleen täysillä hakkaavan sydämeni jyskytyksen kanssa.

Oikeassa olit Aliisa!!! kirjoitin talliporukan WhatsApp-ryhmään heti tallille palattuamme, koska pihalla ei näkynyt ketään, jolle olisin voinut siinä hetkessä jakaa asian. Ne mopoilijat on ihan hulluja! Näin kolme Vaskitien risteyksen lähellä joku vartti sitten, yksi saattoi olla tyttö.