Kolmas pyörylä

#murronmaa 7. maaliskuuta 2020
@Anton S.

Siitä tiesi, että mulla oli tosi tylsää, kun lähdin rakkaan ja rasittavan pikkuveljeni Samuli Hurun luokse. Jotenkin kaikki mun ystävät oli tänään ihan paskoja, kun eivät tahtoneet hengailla mun kanssa, ja kun en lopulta muutakaan keksinyt, mä menin Murronmaalle. Samuli ilahtui, tietysti, ihan hirveän kovasti ja käski mun painua hiiteen. Sisälle tunkeutuessa selvisi miksi: selvästi sillä oli ollut eilen poikamiesboksissaan pikku hipat (joihin mua ei oltu kutsuttu!!) ja paikka oli täysläävä.

Läävä oli mun veljen elimistökin sillä hetkellä. Voi voi, niin nuori ja niin tunnollinen urheilijanuorukainen, ja sitten sen kerran kun se jotakin joi niin aivan tolkuton krapula. Esitin Samulille teoriani: varmasti se oli enemmän henkistä, tai miten sitä sanotaankaan, psykosomaattista. Kun treenasi sataa lajia niin psykoottisesti kuin Samuli, varmaan pää sanoi nounou pryypiskelyhommeleille.
"Vtut. Tuntuu fyysiseltä", urahti Samuli valahtaessaan takaisin sängylleen makaamaan selällään ja käsivarsi silmien yllä.

Mä katselin sen lojumista aikani ja heittelin sitä pippaloista jääneillä juustonaksuilla, ja pelasin vähän pleikkaa ja sain sitten tarpeekseni.
"Mä voisin hakea vähän lounasta! Mitäs sulle?" kyselin sitten.
"Ei hitto mi-tään."
"Nonohh, Samujii, älä oo tommonen. Anna isosisko hoitaa."

Niine hyvineni mä lähdin lounaskahvila Murroon (kukaan ei varmaan ollut kertonut ei-suomea-äidinkielenään-puhuvalle omistajalle, ettei tämä ollut MURROnmaa vaan Murto-murronmaa - vai hetkiNEN mitenkähän tämä menikään, kun tarkemmin ajatteli!). Se oli vähän hassu paikka: oikein kunnon fuusio, elikkä just eikä melkeen mulle sopiva. Siitä mä kyllä vähän yllätyin, että jo ennen kuin ehdin tilata mitään, näin Anton Seljavaaran in da house. Toisaalta, saihan täältä kaiken muun lisäksi pitsaa ja kebua, joten miksikäs ei. Luovin pöytään, jossa Anton istui, ja jos olisin ollut vähän sosiaalisesti älykkäämpi, olisin tunnistanut sen kasvoilla ehkä etäisesti paniikkisen/torjuvan ilmeen.

En tunnistanut. Istahdin pöytään sitä vastapäätä ja hymyilin somasti.

"Mitäs sulle? Hassu sattuma että tälleen kohdattiin!" hihkuin ja asettelin penkillä mun vieressäni lojuvaa veskaa vähän paremmin, ennen kuin se ehtisi valahtaa lattialle.

Hetkinen. Ei muuten ollut mun laukku. JAHAS! Olinkos tuppautunut treffeille?

Tarina ei kerro olinko viime aikoina tietoisesti vältellyt Kaisan seuraa vai vahingossa, mutta kun se sitten oli aamusella viestiä laittanut ja kysynyt nähtäiskö tänään, en ollut osannut/halunnut sanoa "ei". Olisinhan mä toki aina voinut vedota tallilla käyntiin jne, mutta kun ei sielläkään koko päivää yleensä mennyt...

Niinpä me sitten tavattiin lounaskahvilassa minkään räkäisen kuppilan tai meikäläisen yksiön sijasta. Siitä olisi toki helppo jatkaa matkaa sinne baariin tai mun luo, mut syödään nyt ensin ja katsotaan sitä sitten.
Kaisa oli kyllä ihan mukavaa seuraa, mutta en nyt sanoisi olevani päätä pahkaa ihastunut tai edes ihastumassa siihen. Nainen itse oli viestien perusteella "tykästynyt minuun", mikä sai minut vain välttelemään tyyppiä entistä enemmän. Tässä nyt suinpäin mihinkään suhteeseen sännätä...
Sitä paitsi Aliisan kanssa oli hyvät kuviot myös menossa enkä olis siitäkään halunnut luopua. Eiiihän se Kaisaa kohtaan kovin reilua tainnut olla, mut niih... Hurulle olin kyllä jotain Kaisasta kertonut kun taas Kaisa luuli mun viihtyvän Kallassa vain ja ainoastaan Auburnin takia.

Ja siinä uskossa Kaisa saisi pysyä.
Paitsi että meidän treffintapaiset keskeytti erittäin tuttu henkilö, jonka olin bongannut heti kun se oli kävellyt sisälle kahvilaan ja olin melkein sännännyt pöydän alle piiloon ja kontannut sitä kautta vessaan odottamaan, että Aliisa olis häipynyt. Mutta ei... Se oli huomannut minut ja reippain askelin käveli kohti meidän pöytää.
Piru vie. Yritin kyllä vähän viestittää ettei tulis, mutta paskan marjat. Siihenhän se istahti Kaisan viereen.

"Moi", yskähdin ja äsken säikähdyksestä kalpea naamani tuntui vaihtavan väriä punaiseksi.
Kaisa tuijotti ensin Aliisaa hämmentyneenä ja sitten minua.
"Tota... Syömässä tässä ollaan", änkytin tökäten etusormella pizzalautasta edessäni. Kaisa jatkoi minun tuijottamista ja teki mieli toistamiseen valua pöydän alle piiloon.

"Kaisa, tässä on Aliisa", tajusin ihan itse esitellä naiset toisilleen viittoen käpälälläni molempien suuntaan.
"Aliisa, Kaisa".
Kaljaa. Tarvitsisin kaljaa nyt...

Joobadijoo. Olinhan mä vähän daiju, mutta harvoin sentään niin sokea, etten lainkaan tajunnut keitä kaikkia paikalla oikeastaan olikaan. Nyt kyllä täytyi myöntää, että tuli ihan pikkuisen yllätyksenä, että mun vieressä istui joku Kaisa.

"Kaisa!" mä kiekaisin hölmistyneenä. Kaisa. Kaisa? Kaisa! No olinhan mä Kaisasta kuullut! Tiesinhän mä nyt hyssykät sentään kuka Kaisa oli. Sanoin sen tietysti ääneenkin: "Onpas kiva tavata, kun oon kuullut susta!"

Olikohan tähän tilanteeseen jotakin sosiaalista säännöstöä? Mitä kuului tehdä, kun tajusi tällä tavalla tärvelleensä jonkun treffit? Olin melko varma, että olin tehnyt näin joskus ennenkin, mutta sitä en muistanut, miten olin siitä tilanteesta sitten sen tärvelyosion jälkeen suoriutunut.

Anteeksipyynnöllä oli varmaan hyvä aloittaa.

"Sori nyt ihan kauheasti kun mä tällä tavalla tuppauduin! En yhtään tajunnut että tämä oli joku rakastavaisten juttu, tai siis niin, enhän mä nyt tajunnut mistään mitään kun olin vaan niin hämmentynyt löytäessäni Seljiksen täältä, kun en mä arvellut että tämä olisi sentyyppinen paikka ollenkaan, kun sehän on tommoinen - no ei tällainen", pölötin pysähtymättä vetämään henkeä oikeastaan kertaakaan siinä selostukseni lomassa.

"Mähän siis tietysti jätän teidät omaan rauhaan nyt", lupasin nielaistuani ja hengitettyäni kerran ja nyökyttelin pontevasti sanojeni vakuudeksi.

Kaisa näytti vähän yllättyneeltä, mutta myös tyytyväiseltä, kun Aliisa ilmoitti kuulleensa siitä jotain.
"Mistä te tunnette?" se kysäisi.
"Tallilta", vastasin nopeasti ennen kuin Aliisa ennättäisi, mutta Huru oli jo jatkanut höpinäänsä ja tuskin oli edes kuullut Kaisan kysymystä.

Rakastavaisten juttu?!
Kaisa nauroi iloisesti sen kuultuaan kun minulta puolestaan karkasi tuskastunut naurahdus. Ei kyllä ollut mikään rakastavaisten juttu...!!! Perhanan Huru!

Vaikka yleensä Aliisan lähteminen olisi harmittanut, nyt kyllä oli sellainen fiilis että olisin voinut sanoa sille kiitti hei ja nähdään tallilla, mutta Kaisa avata suunsa ensin.
"Ei tarvitse lähteä mihinkään! Jää ihmeessä seuraksi", se toppuutteli, nosti laukkunsa pois heidän välistään ja kääntyi sitten paremmin Aliisan puoleen. Minäkin vain nyökyttelin lannistuneena. Niin, jää vaan sitten...

"Mukava nähdä Antonin kavereita! En oo tavannut vielä ainuttakaan. Oon pyytänyt että se  joskus ottaisi minut sinne tallille mukaan, muttei oo vielä muka ehtinyt", blondi kertoi huvittuneella äänensävyllä.
Ehtinyt ja ehtinyt... En ollut halunnut ottaa mukaan, koska noh... Auburn... Ja Aliisa.
"Millainen Anton sitten on, jos ei kerran tällainen?" Kaisa jatkoi uteluaan niin kuin minä en olisi paikalla ollutkaan.

Hörppäsin limpparia hermostuksissani ja toivoin ettei Aliisa nyt ihan hirveän tarkkaa selontekoa meikäläisestä juoruaisi. Mutta kun kyseessä oli Aliisa Huru niin sitähän ei todellakaan tiennyt mitä sieltä suusta ulos pääsisi.

Öö. Olin jo hilaamassa hanuriani veks tilanteesta, kun Kaisa sitten ilmaisikin vakaasti tahtovansa, että mä jäisin. Vilkaisin ehkä silmät pikkuisen pyöristyneinä Antonia ja arvailin villisti mielessäni, oliko Kaisalla hajuakaan siitä, kuka mä olin ja mitä puuhailin hänen tapailukumppaninsa kanssa. Sitten päätin, että eihän se mun asiani ollut. Mä en vaihdellut vispilöitä tämän daamin kanssa, joten mun ei myöskään tarvinnut murehtia sellaisia juttuja kuin että mitä sen olisi hyvä tietää ja mitä taas ei.

"Ah no joo, se talli onkin kyllä vähän sellainen sisäänlämpiävä ympäristö ehkä", ryhdyin rupattelemaan Kaisalle. "Tai siis että, kun ei siellä oikein ulkopuolisia vieraita käy. Säilyy sillä tavalla hevosten rauha. Että ehkä siksi Anton ei... mutta voi meitä tavata muualla!"

Hupsistaheijaa. Mä jotenkin jo arvasin, että ennen pitkää mä varmaan lupautuisin viettämään vapaa-aikaa Antonin tyty-yden kanssa. Se ei nyt varsinaisesti ollut mun ykköstarkoitus tässä hommassa, mutta mulle kävi niin aika usein ja siksi varmaan sain helposti uusia ystäviä.

"No siis, tiedätkö kun on sipsikaljavegaaneja. Niin Anton on vähän niin kuin sipsikaljalihansyöjä", sanoin virnistellen ja tuuppasin Antonin jalkaa kevyesti pöydän alla sen merkiksi, että vähän kiusoittelin vain. "Tän paikan parhaimmistoahan on kuitenkin vegeannokset." Siksi mä tykkäsin Murrosta niin kauheasti: tulin tänne aina oikeastaan ihan törkyhyvän palak paneer -tyyppisen tofuhässäkän, jonka nimeä mä en koskaan listalta lunttaamatta muistanut, perässä. Ja siksi mä en pitänyt Antonia ihan paikan ykköskohderyhmänä.

Hymyilin Kaisalle ja yritin tulkita, olinko tyydyttänyt hänen uteliaisuutensa vastauksellani.

Nyökyttelin kuin joku vähäjärkinen. Kylläkyllä, ei Auburnissa oikein ulkopuolisia hyvällä katsottu. Siksipä minä en oo Kaisaa sinne voinut viedä, mutten kyllä kerro että kisapäivinä siellä sai piipahtaa vähintään katsomossa.
Toisaalta olipa toi "vahinko" (= Aliisa) jo tapahtunut, joten sama kai se olis joskus kutsua katsomaan ratsastuskisoja? Ei kun ei! Sarah olisi siellä kuitenkin... Ei ehkä sitäkään tarvis tavata. Onneksi Juliaa ja Adea ei enää näkynyt!
Vaikka kaippa tuo Kaisa tiesi etten mä mikään neitsytpoika ollut joka ei olis koskaan naisia koskettanut edes pikkurillillä.

Kaisa hymyili minulle lämpimästi, kun Aliisa kutsui minua sipsikaljalihansyöjäksi ja minuakin vähän nauratti. Enkä voinut olla pukkaamatta Hurua omalla koivellani vastavuoroisesti takaisin, kun se oli minua omalla jalallaan tökkinyt. Tavallisesti olisin varmaan jättänyt jalkani lepuuttelemaan itseään Hurun jalkaa vasten ja melkein sen teinkin, mutta tajusin (ehkä vähän viivytellen) nykäistä kinttuni takaisin omalle puolle.

"Joo, kyllä täällä on parhaat vegeannokset. Olen samaa mieltä!" Kaisa tuumaili kasvislättyhirvitys edessään. "Oon yrittänyt Antoniakin houkutella edes maistelemaan niitä, mutta eiii. Lihaa sen kuulema pitää olla. Itsekin kyllä lihaa syön, mutta en irvistele kasviruoalle samalla lailla kun tää yks."
"Niih, lihaa", mutisin ja leikkasin itselleni kebabkinkkusalami-pizzasta. Hyvvväää. Niin hyvää etten jaksanut hienostella vaan ihan käsipelillä nakkasin palan suuhuni sen sijaan että olisin ruokailuvälineitä käyttänyt.
Jos olisin kehdannut, olisin letkauttanut jotain että pidin eläimistä niin paljon etten halunnut niiden ruokia syödä, mutta a) se vitsi oli yhtä vanha kuin taivas b) se oli yhtä huono kuin vanhakin.

Kaisa hetken silmäili Aliisaa tuumailevan näköisenä ennen kuin joku lamppu näytti syttyvän sen pään päällä.
"Sinä silloin soitit Antonille sieltä jostain ulkomailta! Oliko kiva reissu? Tai odota, käy nyt ensin tilaamassa itsellesi jotain ettei tarvi siinä katsoa vierestä kun me syödään ja kerro sitten kaikki", Kaisa seposteli omiaan. Liekköhän se ihan yhtä ystävällinen Aliisalle mikäli tietäs millaisia kavereita me Hurun kanssa oltiin...
Tuskin... Ei todellakaan olisi.

Oli tässä kyllä ehkä vähäsen pureksittavaa, ajattelin, ja koska en siis vielä ollut ehtinyt tilaamaan mitään sapuskaa, puhuin ilmiselvästi tilanteesta enkä... no, niin, konkreettisesta purtavasta. Kaivelin muististani kaiken, mitä sinne oli tallentunut Antonin Kaisaa koskevista puheista. Ne näyttivät, etenkin Kaisa, ihan tosi pariskuntaistuneelta.

"Juu-u, no siihen ei pieni houkuttelu ehkä riitä. Mutta linssisipsejä se uskalsi kokeilla ja olivat hyviä, vaikkei se suostunut niitä ääneen kehumaan", hölpöttelin. Olin kehittynyt niin hyväksi puhujaksi, että pystyin oikeastaan jo puhumaan keskittymättä sanojeni sisältöön, joten pystyin jatkamaan ajatuksiani.

Silti oli ihan hyvä, että Kaisa suoranaisesti käski mut ruoanhakureissulle. Päätin, että voisin aivan hyvin jäädäkin, koska tässä koko Kaisa-kuviossa oli nyt niin paljon tutkailtavaa ja tarkasteltavaa. Samuli kyllä pärjäisi, jos veisin sille ruokaa vasta syötyäni itse paikan päällä.

Kommentoin reissupuheluasiaa vasta palatessani vuoronumeron ja vesilasillisen kanssa.

"Mmmjoo, minä se varmaan olin! Tai mistä minä tiedän jos Antonille soittelee oikein kokonainen klaani. Mutta reissuhan siis oli kiva, olin muutaman viikon kun yhdistin omia lomapäiviä duunireissuun", kertoilin niin kuin vanhalle kamulle konsanaan. Valitsisikohan Kaisa mut kaasoksi, jos nyt olisin alusta asti tosi kiva sille? Vaikka oikeastaan mä haluaisin olla Antonin bestman. Niitä polttareita ei kuulkaa ihan heti unohdettaisi.

Unohtamisista puheenollen!

"Siis eikös meilläkin ollut joskus puhe että lähdetään reissuun", äidyin muistelemaan nauravaisella naamalla Antonille. Huvitti: mitä siitäkin olisi tullut? Kuinka kaheleiksi olisimme toisemme tehneet? Sitten kiusoittelin vähäsen tätä ilmiselvästi kukkaan puhkeamassa olevaa pariskuntaa: "Vieläkö sopimus pitää, vai saatko sä enää lupaa lähteäkään mihinkään?"

Virnistin mielestäni valloittavasti molemmille seuralaisilleni.

"Yhym, kyllä niitä kai söi", mutisin. Ei ne nyt tavallisia "oikeita" sipsejä voittanut, mutta paremman puutteessa alas meni.

Kuuntelin Kaisan ja Aliisan höpinöitä mietteisiini uppoutuneena. Tämäpä oli hauskaa ja hulvatonta... Siinä istui jonkinsortin tapailukumppanini ja ex-nykyinensäätö-kaveri-mikälie vastapäätä ja olivat niin hyvää pataa keskenään.

"Mukava tyyppi", Kaisa tuumasi, kun Aliisa lähti tilaamaan itselleen ruokaa eikä näin ollen ollut häippäsemässä ihan heti.
Hymyilin ja nyökkäsin jähmeästi.
"Kuinka hyvin te tunnette?" blondi kysyi minun tiiraillessa tiskin suuntaan.
Jaa-a. Mitäs siihen sitten sanoisi?
"Miten sen nyt ottaa... Aika hyvin."

Aliisa pölähti takaisin paikalle. Tuhahdin huvittuneena klaanipuheille... Joo-o. Eipä kyllä soitellut oikein kukaan muu kuin Kaisa tai Aliisa. Yleensä samoilla asioilla molemmat.

Kohottelin huvittuneena kulmiani Aliisan reissupuheille.
"Taisi siitä joskus olla puhetta", hymyilin pikkuisen ja vilkaisin Kaisaa, jonka kulmat olivat myös pongahtaneet ylös otsalle. Sen kulmat sentään laskeutui rentoutuneesti alas, kun taas mun naama meni vakavaksi Hurun jatkaessa juttuaan.
"Pitää. Tietenkin. Millon lähdetään?", pohdiskelin ennen kuin Kaisa ennätti sanomaan mitään.
"Ai, niinkö? Minultako ei kysytä mitään?" Kaisa kirahti enkä oikein saanut selvää kiusoitteliko se vai vetikö herneet nenäänsä. Mitä mä siltä jotain lupia kyselisin? Vapaa mies ja sitä rataa...

Taioin kasvoilleni jonkun pahoittelevan hymyn kaltaisen ja Aliisalle väläytin Kaisalta salaa vähän kiusaantuneen irvistyksen.
"Ainahan sä voit mukaan lähteä", menin sitten möläyttämään. Tollo minä.

Yhtäkkiä me sitten oltiin lähdössä kolmeen pekkaan pariskuntamatkalle. Ajatus oli niin hullu, että minua alkoi ensiajattelemalta ihan mahdottomasti hykerryttää koko asia. Yhtäältä olin kyllä tehnyt elämässäni kahelimpiakin asioita, mutta sitten taas toisaalta... kyllä mua rehellisesti sanottuna aika varmasti alkaisi ottaa päähän se kun toiset kuhertelisivat ja minulle ei riittäisi rippeitäkään äksönistä ellen sitten kesyttäisi itselleni jotakin paikallisdeittiä. Sitä paitsi olisi ehkä pikkuisen mänttiä, jos paras ystäväni Anton Seljavaara nyt kerran deittailun aloitettuaan muuttuisi ällöksi parisuhdeyksiköksi ja raahaisi minulle yhdentekevän partnerinsa joka paikkaan. Meillä oli aina niin mukavaa ilman Kaisaa(kin?).

"Parisuhde heti kunnolla koetukselle", tökkäisinkin sitten suloisesti hymyillen. En tahtonut kuulostaa siltä, että suunnitelma oli minusta kertakaikkisen typerä, mutta eipä kyllä huvittanut olla aivan mielinkielinkään. Annoin siis lausuntoni pysyä vaikeasti tulkittavana.

"Oliko meillä jo joku puhekin matkakohteesta", jatkoin keskustelua ehkä vähäsen Kaisaa ulkopuolelle sulkien, koska sillähän ei voinut olla tähän asiaan mitään sanomista. Jos olisin halunnut sisällyttää hänet juttutuokioon, olisin tiedustellut pöytäseurueen toiveita matkakohteesta.

Annokseni saapui, ja minä ryhdyin sörkkimään sitä haarukalla. Olin vähällä ihan kiusallani tyrkyttää ensimmäistä haarukallistani Antonin suuta kohti (sen mielestä mun ruoka olisi varmasti epäilyttävää eikä se suostuisi edes kokeilemaan), mutta tajusin kesken kaiken, että se olisi ehkä vähäsen outoa hänen kumppaninsa edessä.

Kaisa naureskeli parisuhdekommentille, mä taas kiemurtelin penkilläni niin kuin housuihini olis muuttanut kokonainen kihomatojen armeija.
"Ei sitä.. nyt... semmosia", mutisin ja ihan tarkoituksella välttelin Kaisan katsetta. EI ME SEURUSTELTU! Ainakaan jos minulta kysyttiin!

Onneksi Aliisa hoiti - niin kuin aina - tuon puhepuolen, joten se sai kätevästi pidettyä aiheen siinä missä se olikin ollut: meidän muka-reissussa.
"Ei tainnu olla", yritin muistella mitä me oltiin siitä oikein puhuttu. Vitsipohjaltahan sitä oli mietitty mutta ainahan sitä sai läppää heittää. Enkä mä nyt varmaan itkua tuhertaisi, vaikka oikeasti reissuun lähdettäisiinkin.
"Sinne Klub Vittulaan vaikka?" naureskelin Kaisan tuhahdellessa pöydän toisessa päässä ja Aliisan ryhdyttyä syömään. "Missä se nyt olikaan..."
"Mut eipä mulla taida olla varaa muuta kuin johonkin Tallinnan risteilyyn..."

Jos siihenkään.

Mä olin varsin tietoinen siitä, etten yleensä vaikuttanut erityisen tarkkanäköiseltä tai sosiaalisesti älykkäältä. Sosiaaliselta kyllä, mutta oli eri asia olla puhetta pulppuava supersosialisoija kuin sillä tavalla kokonaisvaltaisesti sosiaalisesti taitava. Mä sain aina kuulla, että puhuin liikaa ja kuuntelin liian vähän.

Ja nyt kun kerrankin olisin ollut valmis kuuntelemaan, mun seuralaiset eivät oikein äityneet juttelemaan keskenään. Olisin kerrankin voinut tarkkailla ja rakennella käsitystä näiden kahden väleistä, mutta nepäs oli vieraskoreita eikä puhuneet mun kuullen oikein mitään toisilleen.

"Tallinnassakin on kivoja paikkoja! Ja sitten päästäisiin myös halvemmalla jos mentäisiin jonnekin, minne on halvat lennot ja yövyttäisiin mun tuttujen nurkissa", kuittasin, ja käänsin sitten keskustelun pariskuntaan, jotta saisin niistä jotakin irti.

"Niin miten te muuten tapasittekaan? Ja onko siitä jo kauheen kauan, ootteko ihan - ihan vanha juttu jo vai mitä häh."

Ennätin jo innostua, että tässä nyt muka-tosissaan alettaisiin jotain reissua (edes sinne Tallinnaan) suunnittelemaan, mutta eeeiiiipä sitä sitten.
Hiivatin Huru!

"Tinderissä", vastasin nopeasti ja melkein odotin Aliisan räjähtävän nauruun.
"Joo, siellä. Noloa ehkä, mutta näemmä sieltä ihan hyviäkin tyyppejä löytyy", Kaisa komppasi ja katsoi minua hellästi. Jos olis ollut joku piirretty sarja tämä, niin sen silmistä olis varmaan pomppinut sydämet minua kohti...
Yyyhh.

"En mä muista milloin me alettiin kirjoittelemaan... Muistatko sä?" Kaisa mietiskeli ja mä vain pudistelin päätäni.
"Mut tavattiin vasta silloin tammikuun lopussa. Itseasiassa meidän treffit vähän venähti ja sä soitit silloin, kun oltiin tavallaan tunnettu vasta pari päivää", Kaisa kihersi ja pukkasi paljon puhuvati Aliisaa kyynärpäällään.
Heheh, eiköhä se tiennyt jo ihan hyvin miten ne treffit oli mennyt. Voi hyvä luoja sentään...

"Juu, niin", ynisin limukkalasiini. "Tavattu aina silloin tällöin..."
"Joo, mulla on niin vaihtelevat työvuorot ja Antonilla kiirettä sen Vilan kanssa niin ei ehditä edes viikottain näkemään", Kaisa huokaisi surkuttelevalla äänensävyllä ja mun teki oikeastaan mieli vähän nauraa. Mutten herranen aika nauranut!
Juu, Vilan luonahan mä siellä Kallassa eniten aikaani vietin. Kylläpä kyllä....

”Hä! No mutta eihän Tinderissä ole mitään noloa”, toppuuttelin hyväntuulisesti. ”Varmaan puolet mun tuttavapariskunnista on tavanneet siellä ja ensi kesänä on yhdet Tinder-häätkin ihan!”

Ihan mielenkiintoista kyllä, että mulle alkoi tulla sellainen tunne, että Kaisa ei välttämättä ihan tosissaan tiennyt, mitkä mun ja Antonin välit oli. Mä olin tietysti reissusta soitellut Antonille, ja muistin hyvin sen kerran kun toveri Seljiksellä olikin ollut daamiseuraa.

Mutta mä olin myös soitellut Antonille reissuni jälkeen ja kertaakaan tämän Kaisan olemassaolo ei ollut tainnut hidastaa sitä ajautumasta mun seuraani.

”Sokat kyllä edellyttää hevosenhoitajilta tarkkuutta ja vuokralaisilta päämäärätietoisuutta treeneissä”, sanoin poissaolevasti ja tökin sitten vain ruokaa suuhun.

Mä olin joskus ylevästi sanonut, että mulla oli miesten suhteen vain yksi moraalinen hyve: varattuihin en koskenut. Nyt alkoi tuntua, etten mä ollut siinäkään linjauksessani kovin sinnikäs. Ihmeellisen helppoa mun oli ollut uskotella itselleni, että jos Antonilla olikin joku minkki kierroksessa, se oli vapaamuotoista ja molemmat tiesi tilanteen ja mitä kaikkia sallivia lievennyksiä olinkaan kehitellyt.

Turns out: en mä mikään hyvämoraalinen ihminen kyllä ollut.

Ja jotenkin se ei nyt kyllä vaivannut mua ihan kamalasti.

”Mä tulin Murronmaalle käymään mun broidin luona”, vaihdoin yhtäkkiä puheenaihetta. Niin, tällä kertaa en tullut Murronmaalle käydäkseni Antonin luona. ”Ja sillä olikin vaan kauhea krapula. Voitteko uskoa! Sen kerran kun isosisko ehtii käydä kylässä. Pitää viedä sille jotakin safkaa, lupasin. Mikähän parantaa parhaiten krapulan?”

Eiköhän tässä oltu vellottu kylliksi parisuhdepuheissa. Mua ei ainakaan huvittaneet ne yhtäkkiä enää ollenkaan.

Jostain syystä aloin miettimään, millaiset (tinder)häät itse järjestäisin. Ehkä jotkut pienet maistraatissa? Kuppilaan jatkoille?
Jos voittaisin lotossa miljoonia (tai sitten se morsian olis joku upporikas perijätär?) niin sitten jotkut ökyhäät jossain linnassa?

Täh?! En mä kyllä herranen aika koskaan mihinkään alttarille kävelisi! Ainakaan Kaisan kanssa... Enkä kyllä Aliisankaan.
En kenenkään! Sinkkuna oli oikein hyvä olla.

Me oltiin Kaisan kanssa jo pöperöt vedelty naamaamme, joten siinä me odoteltiin että Huru olisi saanut syötyä. Ei nyt kehdannut ehdottaa lähtemistä ja jättää Aliisaa yksin eikä Kaisakaan sen puoleen näyttänyt siltä, että olisi ollut kiire yhtään mihinkään.

"Joku oikein rasvain pizza ja pari kaljaa. Lähtee krapula", nyökyttelin hymyillen. Kyllä mä nämä jutut tiesin.

Voi Samuli-parkaa.
Aliisa krapulaseurana ei ollut mikään hiljaisin (ei se ollut koskaan) ja ehkä aaaavistuksen rasittavakin, mutta toisaalta enpä mä koskaan ollut Hurua käskenyt painumaan hiiteen kälättämästä korvan juuresta, vaikka pää olisi ollut räjähtämäisillään. Päinvastoin.