We meet again

18.10.2019 Auburnin maneesi, @Sarah R.
#sarbert
-

Kenen idea oli ollut, että Auburn Estaten maneesiin oli neuvoteltu kaajapurolaisille käyttöoikeus vain maanantaina kello 11 alkaen ja perjantaina kello 20 alkaen? Verneri Kaajapuro ei ollut vastannut, toisaalta eipä Robert ollut kehdannut kysyä - ties vaikka mies itse, olihan se kai tuon tallin pitäjä tavallaan, olisi neuvottelut ne.

Niinpä pipopäinen poika oli yksinkertaisesti lastannut hevosensa traileriin, ajanut sen naurettavan lähelle Auburnin kartanolle ja purkanut hevosensa pihalle. Ajatus siitä, että pitäisi treenien jälkeen harhailla pimeitä metsäpolkuja ennestään tuntemattomissa maisemissa paikkaan (jonka sijaintia Robert hädin tuskin muutenkaan vielä osasi) oli ennenkuulumaton. Oli yksinkertaisesti turvallisempaa vain satuloida hevonen pihassa ja vaihtaa pipo ratsastuskypärään ja, kellon värähtäessä tasan kahdeksaan, siirtyä maneesiin. Siinä ehkä tapaisi vähemmän muitakin.

Paitsi nyt: maneesissa oli jo ratsukko.

Oliko Verneri sanonut, että vuorot olivat vain kaajapurolaisille? Vai olivatko vuorot ainoita aikoja, jolloin kaajapurolaiset saivat olla täällä? Robert veti maneesin oven kiinni perässään eikä ollut yhtään varma.

Ja se ratsukko ei edes ollut mikä tahansa ratsukko, eipä tietenkään.

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, seis.

Sarah laski ääneti laukka-askeleita, Effi mutusteli nivelkuolainta tyytymättömänä ja pärskähti. Tamman turpa oli kireä, sen sierainten väliin mahtui useampi ryppy, kuin sillä oli elinvuosia takanaan. Laukka nousi pysähdyksestä koko ajan paremmin, Sarah työsti hevosta laajalla pääty-ympyrällä ja tuntui unohtaneen ajan täysin.

Edes maneesin oven aukeaminen hallin toisessa päässä ei saanut ratsastajan huomiota tehtävästä, jonka tarkoituksena oli saada kuolaimeen kiinni purrut hevonen takaisin kontrolliin.
Hyvän noston jälkeen tuntuma hellitti hieman ja Sarah vilkaisi ympärilleen sen verran, että näki tulijan. Tuntui, kuin joku olisi lyönyt häneltä ilmat pihalle.

Effi pysähtyi töksähtäen, se korskui ja luimisti korviaan saatuaan ratsastajaltaan liian terävät avut hidastamiseen. Sarah tiesi, että hänen olisi pitänyt potea huonoa omatuntoa sellaisesta epäreilusta pidätteestä, mutta tunne hukkui huomattavasti vahvempien tuntemusten alle.
Tässäkö nyt oli varmistus siitä, että Robert todella oli muuttanut Kallaan? Katse hakeutui maneesissa olevaan kelloon, joka kertoi Kaajapurojen vuoron alkaneen.
Sarah tunsi sanojensa tarttuvan kurkkuunsa, jopa yksinkertainen hei oli sillä hetkellä liikaa vaadittu. Alahuultaan pureskellen hän antoi Effin kävellä, pitäen tamman toisessa päädyssä tutulla ympyrällä.
Mitä tehtävää hän olikaan juuri tehnyt puoliverisen kanssa?

Kuuluiko tässä sanoa jotain? Tehdä jotain? Reagoida jollain tavalla siihen, että viime näkemällä kaksikko oli nuoleskellut pitkin baaria? Tai siihen, että Robert oli karannut Madden kyydissä viettämään yönsä tyttöystävänsä luona?

Ei varmastikaan, Robert päätti, ja yksinkertaisesti nyökättyään - ilmoittaaksen, että hei, tunnistan sinut ja läsnäolosi enkä välttele ketään, heh - kiepsautti Harryn kaartoon oven puoleiseen päätyyn. Ja aivan kuin jo hevosta ulkona satuloidessa poikaa ei olisi hermostuttanut, nyt jalustimia alas kiskoessa ja satulavyötä kiristäessä kädet olisivat halunneet täristä. Vastinhihna oli lipsua sormista.

Lopulta se pääsi kuitenkin selkään, ja siinä vaiheessa Robert oli huomannut maneesin olevan lämmitetty: hikeä uhkasi puhkea karpaloina kypärän alta. Harry katseli uteliaana pääty-ympyrällä pyörivää Effiä. Robert piteli varmuuden vuoksi aina toisella kädellä ohjista kiinni riisuessaan softshelltakkiaan maneesin laidalle.

Ehkä täällä pärjäisi collegepaidalla. Alkoi uhkaavasti näyttää treenit siltä, että ne olisivat harvinaisen lyhyet, poika pohti ja pyöri hetken omalla pääty-ympyrällään kunnes rohkeni ohjaamaan Harryn uralle.

”Saako käyttää koko kenttää?” se rohkeni kysyä Sarahilta tämän päätyä ratsasessaan, ja yllätti itsensäkin pitäessään äänen neutraalina.

Vaikka Sarah kuinka yritti, oikein yrittämällä yritti, olla katsomatta Robertia ja sen kaunista Harry-tammaa, kerta toisensa jälkeen katse kuitenkin tuntui löytyvän juuri sieltä suunnalta. Robertin takki kahisi vähän saaden äänen kaikumaan tyhjässä hallissa Effin korviin. Sen korvat värähtelivät epäilevinä.

Ihan hetken verran Sarah saattoi keskittyä Effiin ja taivutteli tammaa turhanpäiväisesti vuorotellen sisään ja ulos. Se toimi niin kauan, kun Robert ja Harry pysyivät toisessa päässä maneesia. Sarahin teki mieli aloittaa keskustelu noin tuhat kertaa, mutta piti silti joka kierroksella suunsa kiinni.

Sitten Robert puhui, ihan, kuin he olisivat olleet tallituttuja eikä mitään enempää. Sarah tuijotti hetken silmiä, jotka olivat niin tutut, että katsominen tuntui syvällä sisuskaluissa muljahduksina.

"Anna mennä", nainen vastasi lopulta ja pysäytti sitten Effin keskelle uraa.
"Muutitko sä Kallaan?"
Se oli alkanu Märtan kertomana huhupuheena, mutta sitten pienet vihjeet olivat jatkuneet ja nyt toinen oli siinä. Kaajapurojen maneesivuorolla.
"Purtseille." Se oli enemmän toteamus, kuin kysymys.

Robertin silmät hakivat jotain kiintopistettä, jota katsoa, mutta sen sijaan ne poukkoilivat: Sarahista Effiin, Effistä Harryn korviin, Harryn korvista satulan etukaareen nojaviin käsiin, joille tuli yhtäkkiä kiire näpertää toinen toistaan. Mistä Sarah tiesi? Eihän Robert ollut vaihtanut ratsastusseuraakaan vielä paikalliseen, tai käynyt Auburnin maneesissa, tai muutenkaan oikein poistunut Pitkän miehen kujalta kuin kauppaan.

”Mh, niin”, se takelteli. Oliko poika tiedon velkaa Sarahille? Tai, tiesihän se jo, mutta oliko Robert tehnyt väärin kun oli, no… Eihän se ollut valehdellut, se oli vain… jättänyt kertomatta.

Harry ravisteli päätään ja kuolainten kilinä kaikui maneesissa. Robertkin selvitti kurkkuaan: ”Niin, joo. Danielin suosituksesta, Kaajapurojen talliin.”

Satula narisi.

”Viime viikolla.”

Oliko se viime viikolla? Vai toissaviikolla? Kolme viikkoa sitten? Laskettiinko valehteluksi, jos ei itsekään ollut enää varma?

Sarah kuunteli sanoja ja yritti sisäistää niiden sanoman. Että Daniel Susineva oli suositellut juuri Kaajapurojen tallia Robertille. Miksei Auburnia, jos Kalla oli toisen päämäärä joka tapauksessa. Sitten nainen mietti Robertia ihmisenä, ratsastuskoulun kodikseen ottanutta ja ajatteli, ettei kristallikattokruunut ja kuntosalit välttämättä olleet sitä, mitä toinen haki.
Ajatuskaari eksyi raiteiltaan sumuisiin hetkiin, suudelmiin ja kosketuksiin, jotka olivat jääneet hiljaisuuteen, kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

"Okei", Sarah muisti vastata eikä voinut enää katsoa Robertia, tietäen kasvojensa punehtuneen muistojen vuoksi.

Tuntui oudolta pyytää Effi uudelleen liikkeelle. Että siinä he nyt ratsastaisivat kaksin maneesissa, kuin siinä ei olisi ollut mitään omituista.

"Ootko sä viihtynyt siellä?"

Kysymys oli niin arkinen, että Sarahin teki mieli irvistää. Hän olisi halunnut puhua paljon muistakin asioista, kuten esimerkiksi siitä, miten oli ajatellut toista ja miten pahalta tuntui, kun Robert ei ollut kertonut muutostaan.

Kaikki jännitys tuntui kuin raukeavan sillä sekunnilla kun Harryn askellus ja satulan yksinäinen narina ei ollut enää ainoa ääni tyhjässä hallissa. Jäykkä ahdistus miltei valui pois Robertin harteista ja yhtäkkiä suuren tamman käynnin myötäily tuntui helpommalta kuin pitkään aikaan - poika oli kiitollinen arkisesta kysymyksestä ja siitä, ettei toinen ollut harmistunut.

Se jopa tohti naurahtaa - kuivasti, mutta naurahtipa kuitenkin.

”No, miten sen nyt ottaa”, harmaan tamman ratsastaja sanoi päivän normaaleimmalla äänellä. ”Dani sanoi, että siellä on seinät ja katto. Ei se kovin väärässä ollut.”

Robert kumartui kokeilemaan satulavyötä ja kohensi sen hyväksi todettuaan jalkojensa asennon takaisin korrektiksi.

”Märkää. Pimeää. Hiljaista”, se irvisti ja kurottautui katsomaan Sarahia olkansa yli, toinen käsi satulan takakaarella. Huulet olivat taipuneet puolittaiseen hymyyn.

”So don’t worry, te pian viette taas kaikki ruusukkeet kun me ei päästä treenaamaan kun kenttä on aina liian märkä.”

Sarah oli käynyt Purtseilla tasan yhden kerran, eikä silloinkaan ollut käynyt katsomassa pihapiiriä enempää. Hän oli kuullut millaista tallissa oli, muttei ollut nähnyt omin silmin. Robertin kuvaus tuntui puoltavan tallista aiemmin kuultuja kertomuksia.
Seinät, katto, märkää, pimeää ja hiljaista. Auburnissa oli kaksi niistä ja jollakin tavoin kartanon puitteiden kuvailu ilman adjektiiveja tuntui siinä yhteydessä puutteelliselta.

"Kuulostaa viihtyisältä", Sarah vastasi eikä voinut kaikesta huolimatta olla vastaamatta hymyyn toisen huulilla. Effi nyppi ohjaa ja nainen yritti muistaa, että hänen olisi pitänyt harjoitella tamman kanssa. Robertin sanat palauttivat muistot surkeasta viikonlopusta ja nostivat pienen irvistyksen kasvoille.

"Mä en tainnut onnitella sua missään välissä. Ruusukkeista siis, teillä meni kisat tosi hyvin. Tai olisin ehkä onnitellut, jos oltaisiin...no, puhuttu."

Sarah yllättyi miten hyvin sai pidettyä katkeran vivahteen pois äänestään viimeisen sanan kohdalla.

Robert vähän hätääntyi.

Puhuttu?

Yikes, se irvisti eteenpäin, minne Sarah ei pystynyt näkemään. Kulma tuli kuitenkin uhkaavasti vastaan ja lyhyellä sivulla Robertin oli pakko vilkaista Sarahia. Mitä se ajatteli? Inhosiko se Robertia? Oliko se surullinen, ehkä katkera, vihanen?

"Niin, no. Aikataulutus on ollut vähän, hmh, well.. On ollut kiire", mikä oli tietenkin aivan puuta heinää - johan se oli Ruunaankoskellakin ollut kokonaisen viikonlopun! Hermostuneet kädet keräsivät ohjia paremmalle tuntumalle ja se sama hermostuneisuus kiiri ohjaa pitkin aina kuolaimiin saakka, ja Harry kiskaisi päänsä yläilmoihin tyytymättömänä. Pieni napautus pohkeella sai sen taas keskittymään eteenpäin kulkemiseen.

"Mutta nyt varmaan on aikaa, enemmän. Kun asutaan täällä", Robert sanoi ja selvitti vähän tukalaksi käynyttä kurkkuaan. "Lähellä. Samassa kylässä."

Sitten se nosti ravin.

Robertin katse poltteli ja Sarah yritti olla kiemurtelematta sen alla. Toisen selitys kiireestä sai toisen kulman nousemaan ylemmäksi, mutta tietenkään Robert ei ollut hänelle tilivelvollinen. Tai edes ystävä, jos alkukesän morning after puhetta oli uskominen.

Harry näytti hetken ajan yhtä hermostuneelta, miltä Sarahista tuntui. Oppisiko hän ikinä olemaan Robertin seurassa ilman sydänalassa tykyttävää tunnetta?
Sitten nainen yritti tulkita lausuttuja sanoja, mitä Robert tarkoitti niillä?

"Hyvä", Sarah vastasi eikä voinut olla taas hymyilemättä aavistuksen typerää hymyä.

Harryn valtavat askeleet kumahtelivat maneesissa ja se oli hyvä hetki myös toiselle ratsukolle jatkaa treenaamista. Tai ainakin yrittää.
"Oliko sulla jotain treenisuunnitelmaa vai meinasitko mennä fiiliksen mukaan?" Sarah nosti myös ravin tehden siirtymisiä askeleen sisällä. Effi oli kireä, mutta alkoi jälleen rentoutumaan saadessaan selkeämmät ohjeet ratsastajaltaan.

Olikohan Robert kovin yksinäinen muutettuaan Kallaan?

”Treenisuunnitelmaa…?” Robert kysyi poissaolevana. Mitä Sarah oli kysynyt? Treeneistä? Salista? Pojan ajatukset harhailivat ja tahti kevennyksessä kompasteli. Harry kulki kaula pitkänä eikä edes alhaalla, etäisesti lehmältä näyttäen, mutta eipä siltä voinut muuta vaatiakaan jos sitä ei ratsastanut.

Kevennys löytyi uudelleen ja Robert haki parempaa tuntumaa. Se loksahti vanhoihin virheisiinsä: pidemmällä ohjalla sitä tuppasi istumaan vähän etukenossa ja ylikeventäen sään päälle, kyynärpäät levällään, aivan kuin kaikki tuo jotenkin mukamas auttaisi hevosta asettumaan rentoon muotoon.

”Siis treeni—? Erm, en mä tiedä mitä saleja täällä edes on? Ei tullut ekana, hm, mieleen?” Robert sai lopulta kakistettua ulos kulmat kurtullaan.

Oliko se lihonut sitten viime näkemän? Yhtäkkiä collegepusero tuntui ahdistavan ihonmyötäiseltä ja ratsastushousut vyötäröltä tiukalta.

”Why?” poika lisäsi vielä epäluuloisena.

Sarah hämmentyi Robertin vastauksesta ja joutui taas siirtämään melko sujuvaksi suoritukseksi muuttuneen ratsunsa käyntiin. Hämmennys paistoi selvänä hänen kasvoiltaan, kunnes muuttui hölmistyneeksi nauruksi.

"Anteeksi", Sarah mutisi tajuttuaan, että sellainen reaktio saattoi joutua tulkituksi aivan väärin.

"Tarkoitin Harryn kanssa, nyt, ratsastukseen liittyen", virne ei ottanut kadotakseen huulilta, jotka olivat tottuneet jännittämään vaivaantuneena olleen tunnelman alla. Ehkä hän ei osannut olla kovin pitkävihainen Robertille? Ehkä olisi pitänyt osata.

"Vaikka sä teknillisesti ottaen olet kyllä yhä velkaa futispelin verran."

Sarahin nauru kaikui maneesissa.

Se sai Robertin hämilleen, mutta siitä huolimatta kysyviä kasvoja koristi kokeileva hymynkaari. Harry kalisutteli kuolaimiaan protestiksi pelkälle matkustelulle, ja Robertin oli todella alettava ratsastamaan sitä ennen kuin harmaakorva menettäisi malttinsa tyystin.

Syksyn tullen normaalisti niin kovin tummanharmaa tamma oli palannut takaisin nakuiluun — nyt kauttaaltaan klipattu Harry oli väriltään lähempänä sellaista auringonlaskussa kylpevää, no, samppanjaa. Harmaahan se oli yhä, mutta valon osuessa oikein, se suorastaan hohti.

”Figured you reckon I’ve gotten a bit round, or somethin’”, poika hymähti hiljaa kääntäessään ratsunsa voltille.

Treenien sijaan — vaikka sillä olisikin ollut joku ajatus vaativan temppujen treenaamiseen, ne olivat kaikonneet päästä sillä hetkellä kun maneesin toisen ratsukon identiteetti oli paljastunut — Robert tarttui jälkimmäiseen kommenttiin.

”Futispeli?” se kysyi. ”Milloin sellainen on sovittu? Kai tiedät, että olen huonompi pelaaja kuin ratsastaja..”

Sarahin piti pinnistää kuullakseen hiljaa lausutut sanat, vaikka sattuikin juuri siihen hetkeen ratsastamaan melko lähellä voltille suuntaavaa ratsukkoa. Katse tutki lupia kyselemättä toisen kehoa, todeten, ettei havainnut mitään pyöristymistä vaatteiden läpi. Vaikkei sillä ollutkaan mitään väliä, vaikka olisikin.
Hän ei ollut koskaan mittaillut ihmisten viehättävyyttä sen mukaan miten monta tuntia salilla käytettiin viikossa.

Robertin kyselytulva sai naisen siristämään silmiään aavistuksen.

"No silloin Lehtovaarassa keväällä. Kun et jättänyt mua susien syötäväksi", Sarah muistutti vino hymy huulillaan.
"Ja muistaakseni oli puhe jostain painiottelustakin", brunette ehti möläyttää ennen, kun tajusi, että tavallaan sen he olivatkin suorittaneet jo. Kasvoilla viipyvä virne ei kuitenkaan laskenut.

Tuntui oudon hyvältä palata ajassa taaksepäin sellaisiin hetkiin, jolloin heidän välejään oli määritellyt vain luokat, joissa toinen pyrki ratsastamaan toista paremmin. Siitä ei ollut kauaa aikaa, vaikka sen jälkeen olikin tapahtunut paljon.
Asioita, joita hän ei kaikesta huolimatta vaihtaisi pois mistään hinnasta.

Sarah alkoi pikkuhiljaa hyväksyä, ettei saisi tänään aikaiseksi enempää kunnon treenausta, vaikka hänen kilpailijansa ratsastikin samassa tilassa sillä hetkellä.

"Ai", Robert oli taas punehtua ja keskittyi hetkeksi ratsastamaan. Harry oli vetreämpi kuin mitä se oli Kaajapuroilla ollut, ja osasyy siihen oli varmastikin pohja - Auburnin maneesin pohja tuntui olevan huippuluokkaa ja niin joustava, että se kannusti hevostakin liikkumaan rohkeammin ja elastisemmin kuin koko viikkona. Hevonen tuntui hyvältä, Sarahin seurassa ei ollut sittenkään niin kovin outoa, ja Robertin suunpieli nyki ylöspäin.

"Sittenhän se on kai sellainen pelattava jossain vaiheessa", se tokaisi ja vilkaisi Sarahia ennen voltille kääntämistään. Harry taipui kohtuullisesti, mutta ei niin hyvin kuin voisi, ja poika napautta sisäpohkeella kevyesti tamman kylkeä. "Siis futista, ei painia. Siihen mä en lähde."

Toinen näytti siirtäneen ratsunsa käyntiin ja sisäuralle, mutta Robertia ei enää liiemmin häirinnyt ylimääräisen ratsukon läsnäolo. Harrykin pärskähti ja uskalsi rentoutua kuolaintuelle vähän paremmin, ja Robert ohjasi sen ulkouraa pitkin Effin ohi.

"Mitkä teidän seuraavat kisat on?" poika kysyi, kohteliaisuudesta, mutta myös uteliaisuudesta. Oma loppukuun kalenteri oli jo lyöty pitkälti lukkoon.

"Voi, mä kun niin odotin sitä painiottelua", Sarah naurahti ja mietti mitä siitä olisi tullut, jos kyseinen tapahtuma olisi oikeasti toteutettu.
"Jos sä muuten haluat joskus sinne salille, niin voin kyllä näyttää mistä se löytyy", hän lisäsi vielä varmuudeksi, sillä ei tiennyt halusiko Robert käydä sellaisella. Auburnin kuntosali ei ollut naisen tiedon mukaan Kaajapurolaisten käytössä vieläkään.

Sarah seurasi Harryn kulkemista uralla ja erityisesti sitä, miten sen ratsastaja käytti apujaan. Effi kulki yllättävän rentoa käyntiä pitkillä askeleilla ja latina antoi hetken itsensä vain nauttia siitä.

"Ruunaan kisat pyhäinpäivänä, mennään samat luokat, kuin nytkin, paitsi en starttaa Vargasilla. Tai ainakaan en ole puhunut siitä vielä Laurin kanssa, Vargasin omistajan siis." Sarah ei ollut varma halusiko Lauri, että hän starttaisi hevosillaan enää toiste. Toiseksi viimeinen sija ei ollut varsinaisesti valanut uskoa ratsukon yhteistyöstä.

"Mihin te ootte menossa?"
Katse pyyhkäisi maneesin katsomon läpi, kuin varmistaakseen sen tyhjäksi salakuuntelijoista. Oliko se edelleen vihollisen kanssa veljeilyä, jos toinen kisasi nykyään yhteistyötallista käsin?