Harryn päiväkirja

29.4.2020
#tietähtiin2020

Loppuviikon aikataulu tulisi olemaan tiukka, Robert pohti kääntäessään autoaan Kaajapurojen pihaan parin muun viereen. Sen rattia naputtelevia käsiä vähän jomotti pitkän työpäivän jälkeen, mutta ainakin edessä olisi puolentoista viikon loma aikaa parannella kovettumia ja viiltoja ja ties mitä kaikkea sitojan käsistä tapasi tänä päivänä löytyä.

Tai parannella ja parannella.

Tallissa ei ollut ketään. Poika huokaisi ja kaivoi taskustaan siististi taitellun aanelosen, josta löytyi kolme saraketta: klinikka, TT/Hanami ja Easy. Kaksi ensimmäistä saraketta olivat suhteellisen helppoja ja kasattu siten, että lauantaina klinikalta palatessaan autoa tai traileria ei tarvitsisi edes purkaa, kunhan lisäisi vaan tavaraa.

Kolmannen sarakkeen kohdalla oli toistaiseksi vain kysymysmerkkejä. Josefina tosin oli luvannut pakata kaikki Easyn tavarat valmiiksi ja huolehtia ne matkaan, joten Robert ei ollut siitä turhan stressaantunut. Eihän Easy ollut edes sen hevonen. Eikä olisi Robertin murhe, jos siltä puuttuisi vaikkapa jalustin Markarydissa.

Kotona se oli pakannut valmiiksi jo suuremman osan ratsastusvarusteistaan, mutta kaikkein mukavimmaksi kuluneet ratsastusvaatteet ja ennen kaikkea kilpailuvaatteet olivat tallilla Harryn kaapissa. Kisakamat pitäisi pestä, Robert mietti ja heitti pukupussin olkansa yli, ennen klinikalle lähtöä tai muuten saisi esiintyä Hopiavuoren kisoissa vielä Lapin jäljiltä tomuisissa vaatteissa.

Käsivarret täynnä tavaraa, poika suunnisti takaisin autolleen. Vanhan katumaasturin takatila avautui kuuliaisesti ja Robert rysäytti kaikki muovimatolle ja aloitti sitten huolellisen lajittelun. Se oli aina ollut järjestelmällinen matkustaja, ja nytkin takatilassa oli jo lupaava alku: Harryn kankisuitset roikkuivat auton verhoiluun kiinnitetystä koukusta siistissä nipussa, muovilaatikkoon oli aseteltu huolellisesti pinteleitä ja patjoja vaikka kolmenkin hevosen tarpeeseen, ja taaemmas oli työnnetty avaamaton väkirehusäkki sekä pari tyhjää ämpäriä ja purkki mineraaleja, jotka poika oli hetken mielenjohteesta raijannut kassalle säkin kanssa. Heinääkin se oli jo vähän pussittanut valmiiksi ja sullonut trailerin heinäverkon täyteen.

Vaikka Harry oli tältä päivältä jo ratsastettu, tulisi Robertin ratsastaa se vielä huomennakin, edes kevyesti jos ei muuta, jotta perjantain valmennus ei tulisi kylmiltään vastaan. Sitä ärsytti, että kaikkea ei voinut pakata, ja autolta takaisin talliin kävellessään teki jo mielessään listaa: satula, satulavyö, varajalustinhihnat, varasatulavyö, ainakin kolme huopaa, mitä kaikkia loimia tarvitsisi, kuljetussuojat pitäisi ainakin puistella ennen Hopiavuoreen suuntaamista, kannukset pitäisi irrottaa saappaista (jos ne vielä irtoaisivat oltuaan niissä kiinni viimeiset 84 vuotta), korvatulpat täytyisi etsiä...

Inna ja Verneri seisoivat kentän laidalla ihan muina naisina ja miehinä (muina pariskuntina!) ja niiden välissä oli ainakin metri nihkeänkosteaa kevätilmaa. Siitä huolimatta Robert tunsi poskiensa punastuvan kun sen mieleen tulvi ääniraita toisensa jälkeen vallan intensiivisiä henkäyksiä ja märkiä ääniä. Sitä muistellessa puuduttava ajomatka Markarydiin yksin ei tuntunut enää niin kamalalta ajatukselta, ei lainkaan.

“Hei”, Inna tervehti rahisevat askeleet kuultuaan ja kääntyi nojaamaan aitaan. “Pakkaatko jo?”

“Joo, lähdetään huomenna Ruunaalle. Sinne klinikalle”, Robert nyökkäsi ja pysähtyi, vaikkakin turvallisen etäisyyden päähän. Lähestymisen puolesta ei puhunut myöskään kentällä suu tiukkana viivana Kisseä juoksuttava Rasmus.

“Ah joo, olinkin jo unohtanut! Tulee tiukka rupeama teille”, Inna jutteli. Verneri hymähti myötätuntoisesti, ehkä jopa säälivästi, mutta käänsi katseensa takaisin kentällä ravaavaan hevoseen sen enempää sanomatta. Tyttöystävänsä sen sijaan ei: “Mitkä asumiskuviot teillä on siellä Ruotsissa?”

“Isabella sanoi, että voin yöpyä livingissä vaikka Harry ei tulisikaan rekalla”, Robert kohautti olkiaan ja otti empivän askeleen kohti tallia. “Te?”

Inna hymyili tyytyväisenä. “Me päätettiin ottaa huone. Linnahotellista.”

“Good idea.”

30.4.2020
#tietähtiin2020

Aamun kirpeys kirveli Robertin keuhkoissa sen ratsastaessa suurta tammaansa Kaajapurojen kohmeisella kentällä. Päivät olivat pidentyneet vaivihkaa molemmista päistä, mutta kajastava aurinko ei silti estänyt Harryn hengitystä höyryämästä tai Robertin nenää vuotamasta rapeassa ulkoilmassa.

Mutta oli hiljaista. Aamutalli oli jo kriittisimmältä osaltaan ohi: Stina oli ruokkinut hevoset ja vienyt ne tarhoihinsa, ja painunut sitten inhottavan röökinhajuisena kuulokkeet korvissaan ja talikko kädessään talliin, eikä Robert ollut nähnyt sitä sen koommin.

Niinpä se nautti. Se kuunteli Harryn raskasta askellusta, tunsi ilman terävän reunan keuhkoissaan hengittäessään syvään, antoi kuluneiden ohjien nahan purra paljaaseen ihoonsa. Se toivotti huhtikuuhun tarrautuvan aamupakkasen tervetulleeksi pistelemään pisamiaan hupparin pehmeän kankaan alla, täytti päänsä ja ajatuksensa muuttolintujen laululla, päästi kroppansa myötäilemään tutun hevosen liikkeitä ilman ohjeita.

Torstaiaamu tuntui kaikin tavoin jollain tapaa viimeiseltä.

Ja ehkä se olikin: viimeinen hetki, ennen kaikkea.

Ennen Tyraa, ennen Hopiavuorea, ennen Hanamia.

Ennen kuin pää täyttyisi kouluratsastuksesta ja rankingsijoituksista ja ruusukkeita ja prosenteista ja karvaasti kurkussa polttelevasta voitonhalusta.

Robert hengitti, kun se vielä pystyi.

Se ratsasti Harrylla päämäärättömästi: siirtymisiä tempon sisällä, askellajista toiseen, suoralla uralla, kaarevalla uralla; laukanvaihtoja lentäen ja ravin kautta, käynnin kautta, peräkkäin ja erikseen, askeleessa ja joka kolmannessa; piruetteja laukassa ja piruetteja käynnissä, ruuvaten ja ruuvaten, laukkaa elossa pitäen ja kesken piruetin ulosratsastaen.

Se ratsasti voltin ja se ratsasti diagonaalin. Sitten se päätti, että ei halunnutkaan ratsastaa tähän suuntaan, ja se vaihtoi suuntaa. Se ratsasti ravia ja laukkaa, se ratsasti käyntiä ja se ratsasti pysähdyksen. Ja Harry teki. Harry teki mitä Robert pyysi.

Ja voi, kuinka Robert Harrington rakastikaan tätä hevosta. Tätä suurta ja maailman menosta autuaan tietämätöntä harmaakorvaa. Ei hevosenomistaminen ollut ollut Robertille mitenkään tuntematonta tai uutta, mutta ei se ollut kokenut vastaavaa yhdenkään muun hevosen kanssa.

Norman oli ollut Pipan hevonen. Sitä ennen se oli ollut ties kuinka monen muun poniratsastajan hevonen. Niin paljon kuin Pippa olikin puhunut ponin siirtymisestä Robertille, ei Norman ollut ikinä ollut Robertin ihan oma poni.

Mutta Harry oli.

Harryn selässä istuminen tuntui samalta se hetki kun moottoritien monotonisuus muuttui tutuksi, samalta kuin Pitkän miehen kujalle kääntyminen ja ensimmäiset kallalaiset talot horisontissa.

Harry oli koti.

1.5.2020
#tietähtiin2020 #tyranklinikka

Tyran kasvot ovat rypistyneet tavalla, jolla vain 66-vuotiaiden kasvot rypistyvät. Se katse on kiltti, lämpimät silmät harmaan Robertin ja Harrietin jokaista pehmeää kurvia ja rosoista reunaa ja karannutta linjaa tarkkaillen.

Ruunaankosken maneesi on hiljainen tavalla, joka on Robertille tuntematon ja tuntematon aina pelottaa Robertia. Se saa sen hengityksen katkonaiseksi, kädet tärisemään ja aataminomenan kireäksi.

“Mitä kohti työskentelette?”

Tyran ääni on ystävällinen mutta etäinen tavalla, jolla ulkomailla pitkään asuneiden ihmisten äänet ovat kun suomi ei enää istu niiden suuhun. Se on kohtelias, huoliteltuun asti, ja pinnalta kiillotetun säyseä.

“Umm”, sanoo Robert. Se ei siirrä hevostaan käyntiin, yrittää yhä ratsastaa laukkasulkua uran sisäpuolella kuin Tyran kysymys ei olisi juuri työntänyt sitä raiteiltaan. Harry katoaa tuntumalta sekunnin myöhemmin. Robert antaa laukan kuolla Ruunaankosken hienoon hiekkaan ja nousee messinkisten jalustimien varaan seisomaan kuin tarkistaakseen, että sillä on yhä jotain, johon tukeutua.

Tyra odottaa.

“Tie Tähtiin”, Robert päättää ja puristaa kankiohjia käsissään, paljaissa käsissään koska viime aikoina tapa, jolla nahka puree nahkaa vasten, on pitänyt pojan järjissään. “Haluaisin voittaa. Viime vuonna oltiin koulurankingissa toisia.”

Veri kuohuu Robertin poskipäillä, koska se ymmärtää heti suunsa suljettuaan: ei Tyra tiedä Tie Tähtiin -kilpailuista, ei Tyra tiedä mitään rankingtaisteluista ratsastuskoululaisten kanssa. “Ja haluan nousta korkeammalle.”

“Sinä? Vai te?”

“Me”, Robert vastaa tavalla, joka kertoo, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin me ja että kouluratsastusta ei ole ilman Harrietia ja että Robert ei ole mitään ilman hevostaan, ilman juuri tätä hevosta koska mikään muu hevonen ei tule koskaan sopimaan juuri tämän pojan käsiin samalla tavalla koska Harry on jotain kerran elämässä.

Tyra hymähtää, koska se on jo voittanut kaiken voitettavan kouluratsastuksessa ja varmasti myös elämässään ja koska Robert on vain poika suurine luuloileen ja kaukaisine haaveineen.

“Lyhyen tähtäimen tavoite Tie… Tähtiin? Pitkän tähtäimen tavoite nostaa ratsukon tasoa?” Tyra varmistaa. Sen käsivarret eivät ole puuskassa tai kädet taskussa, vaan se on avoin ja rehellinen ja vilpitön ja Robert kunnioittaa sitä enemmän kuin Daniel Susinevaa koskaan.

Robert nyökkää.

“Kuinka vanha?”
“Kaksitoista.”

Tyran kasvot eivät paljasta mitään.

“Varsonut?”
“Kahdesti.”
“Hmm.”

Robertin sydän nyrjähtää.

“Nosta laukka uudelleen, sulku XH välillä, laukanvaihto tasan pisteessä X. Sitten kokoat laukan ja pisteeseen R asti, siitä käännös kohti pistettä L. Puolipiruetti, tavoittele pistettä X.”

Robert puree huultaan ja nostaa pärskivällä puoliverisellään uuden laukan.

2.5.2020
#tietähtiin2020 #tyranklinikka

Jos perjantai vaihtuu lauantaiksi, se tekee sen varkain: Robert, majatalon kotoisan kellertävästi valaistussa loungessa, punaviinilasi kädessään, ei huomaa. Se ei ole viini-ihmisiä, ja jos majatalon punaviini nouseekin sillä päähän paremmin kuin kalja, sitä ei huomaa kuin pysyvästi punehtuista poskipäistä.

Agnes huljuttelee omaa viiniään tuttavallisemmin. Se istuu samalla sohvalla. Tarpeeksi kaukana, ettei Robertin reisi ole painautunut Agnesin reittä vasten, mutta tarpeeksi lähellä, että Agnesin ristiessä jalkansa, sen jalkaterä hipaisee Robertin polvea.

Sillä on sinevalainen.

Robert oli seurannut toisen ryhmän valmennuksesta mitä oli ehtinyt, ja se oli tunnistanut Agnesin Balenciagan paitsi Anmarin paljon ratsastaman Ennin varsaksi, niin myös Tie Tähtiin -kisoista. Vaikka sinevalaisen omistaminen tuntuu Robertin takaraivossa lähinnä perisynniltä, Agnes on mielenkiintoinen: sillä on mielipiteitä ja mielipiteitä, ja se puhuu Oskarin kanssa melkein kiihkeästi kouluratsastuksen verisäännöistä.

Agnes haisee myös tupakalle, niin pistävästi, että Robertin ajatukset navigoivat tiensä suoraan Aleksanteri Holmaan, ja niinpä se kyhjöttää sohvan nurkkaan valahtaneena, punaviinilasiinsa tuijottaen, ja ikävöi Aleksanteri Holmaa kuin amputoitua raajaa. Keskustelu sen ympärillä soljuu: koko valmennusporukka on kerääntynyt majatalon oleskelutiloihin istumaan iltaa ja teeskentelemään, että tällä on jotain merkitystä.

Robert ei tiedä onko. Se juoksuttaa sormeaan tyhjentyneen lasin reunaa pitkin, loputonta ympyrää, ja se katsoo vastapäisellä sohvalla iloisesti keskustelevaa Viljaa, tarkkaavaisesti kuuntelevaa Sarahia ja oman nojatuolinsa valloittanutta Kikkaa.

Ikävä iskee sitä kuin alakoukku kuolleesta kulmasta ja jokin osa pojasta elää sekunnin ajan limbossa Seppeleen yläkerrassa tai Ruunaankosken majatalon välillä. Seppele on kuin haamukipua: leikattu pois mutta silti siinä.

Yhtäkkiä Robert hätkähtää: sohvan selkänoja nytkähtää kun Agnes laskee kroppansa sitä vasten ja se nostaa viinilasin huulilleen keskustelukumppaninsa poistuttua.

“Teillä on kotikenttäetu sunnuntaina”, poika sanoo.

“Niinpä taitaa olla”, Agnes virkkoo helposti.

Robert on huono keskustelija. Se ei nosta katsettaan ja sitä melkein ärsyttää, ettei Agnes heitä sille luuta, edes säälistä. “Vai hermostuttaako se?”

Siihen toinen naurahtaa. “Tässä on nyt ollut niin monta viikkoa TT sitä ja TT tätä, että kaikki hermot on varmaan jo käyneet niin ylikierroksilla etteivät enää käy ollenkaan.”

“Right”, Robert hymähtää hampaidensa välistä ja yrittää valaa huvittuneisuutta ääneensä. Sen ajatukset harhailevat: toiseksi viimeiseen tähtikilpailuun ja Hanamiviikkoon, haamukipuihin ja hermoihin, ja siihen kuinka amputoidun raajan hermontyngät voitiin joskus poistaa kokonaan.

//

Salaisuuksia ja salakuuntelijoita
(@Sarah R. @Matilda T.)

Aamupalalla Robert hakeutuu Sarahin seuraan, koska Sarah on lämmin ja tuttu ja hymyilee vaikka kello on hädin tuskin seitsemän aamulla. Se ei sano mitään, antaa vain polvensa tönäistä Robertin polvea kevyesti, ja Robert on kiitollinen: pitkäksi venynyt vappuilta ja ankarasti läpi yön kuorsannut Oskari olivat pitäneet poikaparkaa hereillä niin myöhään, että kun aamunkajo oli alkanut sarastaa majatalon hauraiden verhojen takaa, Robert oli ollut unettomuudesta houreinen ja nukahtanut lintujen lauluun.

Pekoni näyttää kotikutoiselta, rapealta ja rasvaiselta, ja munakokkeli on samettisen pehmeää, kermaista ja niin lämmintä, että siihen sekoitettu rakkaus valuu Robertin rintaan asti. Keskustelu pöydän ääressä on hiljaista, aterimien ja lasien kilinä ja kalina suhisevien sanojen ja sanomalehden kääntyvien sivujen alle jääden.

“Luitko tän?” Sarahin aamunpehmentämä ääni kysyy yhtäkkiä ja laskee puhelimensa aamiaisten väliin. Robertilla on suu täynnä majatalolla leivottua vehnäleipää, mutta se pyyhkäisee kätensä ratsastushousuihinsa ja siirtää appelsiinimehulasiaan tehdäkseen enemmän tilaa tytön suurelle puhelimelle.

Kenen tie vie tähtiin? on kolumnin otsikko, ja Robert skrollaa sivua sormellaan poissaolevasti kunnes pysähtyy oman nimensä kohdalle. Erinomaisella ratsullaan, toimittaja Kannus on kirjoittanut pojan Harrietista. Varteenotettava vastus, Robert lukee ja tuijottaa sanoja kunnes ne eivät enää vaikuta sanoilta ollenkaan.

“Mua ei ole edes mainittu”, Sarah sanoo hetken hiljaisuuden päästä, ja jos se naurahdus kuulostaa pakotetulta, Robert ei huomaa. “Tai on nimenomaan mainittu, mutta Effistäkin on kirjoitettu tossa artikkelissa enemmän kuin musta ja Lefasta ratsukkona. Ei kai meillä nyt niin huonosti oo voinut mennä.”

Sarahin katse ei ole huvittunut kun Robert nostaa silmänsä sen kasvoille. Se pitelee omaa voileipäänsä kaksin käsin, senttien päässä huulistaan, jotka ovat pysähtyneet vähän vääristyneeseen asentoon, aivan kuten kesken pureskelun, ja Robert miettii, lukeeko Sarah sitä kuin avointa kirjaa.

Seinäkello majatalon kotoisassa ruokailutilassa näyttää kaksikymmentä yli seitsemää. Robert tuijottaa ääneti värähtelevää sekuntiviisaria.

“Mä en tiedä olenko mä varteenotettava vastus”, se kuiskaa lopulta. Sanat tuntuvat kääntyvän sitä itseään vastaan: sillä sekunnilla kun Robert puhaltaa ne keuhkoistaan ulos, ne tekevät 180 asteen käännöksen ja lyövät kaiken ilman pojasta. Sarah on hiljaa, ja Robert muistaa, että se on kilpailija. Sarah on ja tulee aina olemaan Robertin ja menestyksen välissä, ja Robert on ja tulee aina olemaan Sarahin ja menestyksen välissä.

Siitä huolimatta, Sarahin käsi laskeutuu Robertin reidelle, lähelle niiden toisiaan vasten nojaavia polvia, ja puristaa. Puhelimen näyttö puolityhjien aamiaislautasten välissä himmenee ja lopulta pimenee täysin, ja Robert varastaa itselleen hetken hengittää.

Se miettii edessä vielä siintävää tähtirupeamaa, miettii kansainvälistä kilpailuviikkoa, miettii pitkälle tulevaisuuteen ja kilpailuja, joita ei ole vielä edes julkistettu.

“Musta ei ole tähän. Harrysta ei ole tähän.”

Tunnustus tuntuu väärältä, mutta samalla niin oikealta, ja jos Robertin tekeekin mieli ujuttaa sormensa Sarahin sormien lomaan ja ankkuroida itsensä Ruunaankosken hiljaiseen aamiaispöytään, se ei tee niin. Sen sijaan, se antaa itsensä nojautua vasten Sarahin terävää olkapäätä eikä huomaa Vilja Kuirin uteliasta katsetta pöydän toiselta puolelta.

3.5.2020
#tietähtiin2020 (lue ensin @Madde H.) @Rasmus A.

Simo Lakkaman huolitellun ystävällinen hymy lopputervehdyksessä kummittelee Robertin mielessä yhä. Se ei pidä kouluratsastajista, ja kuuluisista sellaisista vähiten siksi, että jokainen varpaitaan vähänkään suuremmissa lammikoissa kastanut kilparatsastaja tuntuu tällä hetkellä etäisesti iskulta vyön alle. Ulkopuolisen silmin poika on varmasti vaikuttanut enemmän starstruck-tyyppiseltä ihailijalta kuin kitkerän katkeralta kadehtijalta.

Rata oli mennyt hyvin, mutta oliko hyvä tarpeeksi?

Oliko Robert ollut tarpeeksi, oliko Harry ollut tarpeeksi päihittämään kotikentällään paineitta ratsastaneen Nelly Jokikannaksen? Kuinka paljon paremmin sillä oli tänään mennyt? Olikohan Simo Lakkama hymyillyt sillekin yhtä kontrolloidusti? Tai ehkä se oli hymyillyt aidosti, vilpittömän ilahtuneesti paremmasta ratsastuksesta.

Robert murehtisi asiaa enemmänkin ellei yhtäkkiä löytäisi itseään Hopiavuoren buffasta käsissään huojuva pino elmukelmuun käärittyjä, kotikutoisia piirakanpaloja ja täytteitä yhdestä reunasta tursuavia sämpylöitä. Niin, ja tuijottamasta Aleksanteri Holmaa.

“Siinä on mun ja Salman ruuat, mutta voit sä siitä jonkun pullan ottaa, ei se varmasti huomaa mitään”, Aleksanteri sanoo kuin he olisivat vasta tänä aamuna lähteneet samalla ovenavauksella liekkijärveläisestä talonpuolikkaastaan ja kinastelleet koko ajomatkan tallille kuunneltavasta radiokanavasta. Sen ääni kuulostaa yhtä aikaa tutulta, kuten puhelimessa viime kuussa, ja vieraalta, etäiseltä, kaukaiselta, kuin kangastukselta keskellä aavikkoa.

Robert vain seisoo typeränä paikoillaan, keskellä Hopiavuorta ja ihmisten tiellä, mutta koko maailma katoaa sen ympäriltä sillä hetkellä kun se hautaa väsyneet kasvonsa Aleksanterin kaulukseen, jossa sen pehmeä huppari tapaa kahisevan ulkotakin, ja hengittää syvään kuten se oli hengittänyt Cellaa pari viikkoa sitten.

Mutta Cella ei ole Aleksanteri, ei lähellekään.

“Sun rata meni hyvin”, Allu sanoo Robertin hiuksiin ja päästää pienen pärskähtävän äännähdyksen, aivan kuin joku lippalakin alta rönsyilevistä kutreista olisi mennyt vähän sen suuhun, ja Robert nojautuu takaisin omille jaloilleen, ja se hymyilee Aleksanterille kuin yhtäkkiä humaltuneena: posket punottaen, leuka tyytyväisesti koholla ja silmäluomet raskaat tavalla, jolla ne ovat kun saapuu väsyneenä kotiin ja uskaltaa vihdoin ummistaa ne.

“Allu”, Robert virnistää ja Allu katsoo sitä kummallisesti, kahvimuki kädessään ja toinen kainalossaan, josta se on jo läikyttänyt kahvia takin liukasta pintaa vasten, eikä Robert tiedä mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi sanoa. Joku selvittää kurkkuaan kioskiksi muuntautuneen pöydän toisella puolella, ja se vetää Robertin takaisin keskelle Hopiavuorta sekunneissa.

Poika kohtaa etäisesti tutut kasvot (Oskari Susi, se tajuaa myöhemmin ja punehtuu korviaan myöten, koska Olavi Susi oli yksi erään pienen puolisuomalaisen esteratsastajapojan idoleista) ja pian nykii vapaalla kädellään Aleksanteria mukaansa.

Pojat eivät puhu, mutta hiljaisuus on kuin koti. Tahti, jolla Robertin ratsastussaappaat ja Aleksanterin lenkkarit taittavat matkaa Hopiavuoren tuvalta, on kiireetön ja tapa, jolla niiden takkien peittämät käsivarret kahisevat välillä yhteen, on turvallinen. Pojat eivät puhu, koska niiden ei tarvitse, ja Robert ei enää edes muista kuka on Nelly Jokikannas tai Simo Lakkama, tai Oskari Susi tai edes Olavi Susi.

“Mennäänkö katsomaan esteitä hetkeksi?”
“No mutku mä lupasin viedä Salmalle lounasta.”
“Se on Salma. Ei se nyt suutu.”

Niinpä ne istuvat Hopiavuoren kentän laidalla oleville puupenkeille, vieretysten ja eväsvalikoima syleihin levitettynä. Kuudenkympin luokan palkintojenjako on nopeasti ohi, ja pojat seuraavat iloisesti naureskelevaa ja juttelevaa ratahenkilökuntaa, jotka nostavat esteitä seuraavaan luokkakorkeuteen ja pidentävät oksereita ja kaventavat sarjaväliä luokan alussa hyppääville poneille sopivaksi.

“Sä muutat Inkerin kämppikseksi”, Robert lopulta sanoo kun se on nakertanut korvapuustia hyvän tovin. Se näkee silmäkulmastaan Allun nopean katseen ja kuinka se nypeltää sämpylänloppunsa ympärille rutistettua elmukelmua hermostuneena.

“Niin, öö, en mä saanut ketään sinne sun tilalle ja toi on halvempi ja Pyrykin on siellä ja se on vaan kätevää kun ollaan kaikki vähän niinku töissä Seppeleessä ja sillee”, Allu selittää puolustelevasti eikä nosta esille sitä, että Robert muutti Aleksanteri Holman helmoista Aliisa Hurun nurkkiin sydämenlyönnissä.

A.H. kuin A.H., Allu voisi sanoa, muttei sano, ja siitä Robert on kiitollinen. Radalla pärskien laukkaava puoliverinen saa kentän tömisemään kavioidensa alla ja sitten sen takajalka kolahtaa yhteen muurinpalaseen, vetäen sen perässään kentän kosteaan hiekkaan.

“You’re my best friend, you know that, right?” Robert kysyy yhtäkkiä ja kopauttaa polvellaan Allun polvea eikä nosta katsettaan valkoisista poninkarvoista entisen kämppiksen tummilla verkkareilla.

Allulla on suu täynnä sämpylää, murusia sen suunpielessä ja talven jäljiltä rohtuneiden huulien välissä, mutta se töytäisee polvellaan takaisin ja jättää sen siihen. Lopulta se nielaisee ja sanoo: “Sanot noin vaan, koska ostin Hopiavuoren buffan tyhjäksi Salman pankkikortilla ja annoin sun syödä Salman korvapuustin.”

Robert vilkaisee huolestuneena korvapuustinjämää kädessään. “Sä sanoit, että tää oli sun puusti. Liar.”

“Ja sä sanoit, että ei Salma nyt suutu. Itse oot laiari.”

Hopiavuoren kaiutinjärjestelmästä kantautuu puuroutuneita nimiä ja aikoja ja virhepisteitä ja sitten uusi lähtömerkki, ja Robert nostaa katseensa hetkeksi kentälle. Ratsastaja nostaa kätensä tervehdykseen ja nostaa sitten laukan, ja tytön katse on kuin saaliinsa perään syöksyliidon tekevällä haukalla.

“I mean it”, poika sanoo poissaolevasti.

Allu ei sano mitään ja Robert teeskentelee, ettei se kirvele yhtään.

//

Hopiavuori, niin lämminhenkinen ja etäisellä tavalla Robertia Seppeleestä muistuttava paikka kuin onkin, alkaa iltaa kohden tuntua suorastaan luotaantyöntävän vieraalta. Viimeiset ratsukot suorittavat vielä ratojaan ja sitä seuraisi päivän kruunaavan esteluokan palkintojenjako. Vasta sen jälkeen tämäkin sirkus jatkaisi matkaansa: yksi rekka ja Robert yhdistelmineen Vaasan kautta Ruotsiin ja yötä myöten Markarydiin, toinen rekka takaisin koti-Kallaan.

Päivän ajaksi Eetu Hopiavuoren tarjoamaan tarhaan jaloittelemaan päässyt Easy ja huolellisesti juotettu Harry nököttävät jo trailerissa takasilta auki, hännät alkukesän pikkukärpäsiä ajoittain huiskien, ja Robert norkoilee kuskin paikalla ovi avoinna. Se on nostanut jalkansa  oven loveen, miltei sivupeilinsä irti samalla potkaisten, ja se odottaa kuumeisesti rankingin päivittymistä.

Ranking ei päivity, mutta hikeä otsaltaan pyyhkivä Rasmus vetää apukuskin oven auki niin yllättäen, että Robert on heittää puhelimensa jorpakkoon hätkähtäessään. Silmät pyöreänä se tuijottaa ratsastusvaatteistaan rennompiin housuihin ja t-paitaan vaihtanutta Rasmus Alsilaa, joka parhaillaan sulloo reppuaan ja ulkotakkiaan takapenkin hallittuun kaaokseen, kroppa etupenkkien väliin taipuneena ja niin lähellä Robertia, että poika ottaa melkein kyynärpään nenäänsä.

“What”, se sanoo lopulta kun Rasmus asettuu takaisin paikoilleen ja vetää turvavyötä kiinni.

“Voidaan mennä jo. Toinen rekka tulee perässä”, Rasmus sanoo ja sen äänensävy on kireä. Robert saa vedettyä jalkansa auton sisäpuolelle ja nojautuu, katse koskaan uudesta vierustoverista irtoamatta, korjaamaan vanhan katumaasturinsa sivupeiliä oikeaan asentoon, mutta auton ovea se ei saa vedettyä kiinni tai avainta käännettyä virtalukossa.

“What”, se toistaa.

Rasmus katsoo sitä kuin se olisi jotenkin typerä. Ja typeräksi Robert kyllä olonsa tunteekin, ei sillä.

“Niin, että Cavan lastauksessa on vähän ongelmia, Ruotsiin lähtevästä rekasta on porukkaa vielä kiinni siinä, mutta me voidaan kyllä lähteä jo ajamaan.”
“Me?”

Se hetki keskustelusta tuntuu ratkaisevalta. Hopiavuoren kovaäänisistä kaikuu vielä kiitokset talkooväelle, ohjeistuksia poistumisesta ja muistutuksia kahden viikon päässä siintävästä finaalista, joka on stressanut Robertia jo ensimmäisesti osakilpailusta lähtien eikä kaivannut yhtään enempää muistutuksia.

“Josefina ei sanonut”, Rasmus sanoo kuulutusten päälle samaan aikaan kuin Robert sanoo: “Easy ei olekaan Josefinan hevonen.”

Rasmus vilkaisee ehkä vähän hädissäänkin auton taustapeiliin roikkumaan jääneitä ruusukkeita, jotka Robertin on ollut tarkoitus viedä kotiin ja sulloa ruusukelaatikkoon muistoksi muiden joukkoon jo viikkoja.

“Sä voit ihan hyvin mennä siellä rekassa”, Robert sanoo hampaidensa välistä. “Tuskinpa Isabellaa haittaisi luovuttaa kuskin paikkaa.”

“Ja jättää Easy sun vastuulle?”

Rasmuksen naurahdus on niin kalskea ja huumoriton ja melkein ilkeä, että se itsekin vähän kohottaa kulmiaan, mutta haaste sen silmissä ei häviä siitä huolimatta. Robert ottaa sen vähän loukkauksena: hän on täysin kykeneväinen hevosenhoitaja ja -kuljettaja! Se on kuitenkin ihan itse viime vuonna ajanut Lappiin oma ja toisen hevonen kyydissään, puhumattakaan kaikista niistä monista muista kilpailureissuista ja valmennusmatkoista kun Robert on ollut ratissa.

Hitto, onhan se kuskannut Neiti Sokan kallisarvoista Lefaa ja Effiäkin! Ja kuskasi Easyn ihan yksin tännekin!

Nuristen poika vetää maasturin oven kiinni ja kääntää avainta virtalukossa. Uskollinen auto hurahtaa käyntiin helposti, varoitusvalot mittaristossa hetken ajan loistaen ja sitten yksi kerrallaan pimentyen. ICE ALERT toteaa ajotietokone vilkkuen ja näyttää kolmen asteen lämpötilaa.

Rasmus huokaisee syvään ja vetää turvavyönsä kiinni, ja Robert jäystää alahuultaan ohjatessa yhdistelmää Hopiavuoren soraparkkipaikalta kohti maantietä.

Tie Tähtiin jää ehkä taakse, Baltianmeren toiselle puolelle, mutta Hanamista huolimatta Robert ei saa revittyä ajatuksiaan kahden viikon päässä siintävästä finaalista. Jollain oudolla tapaa finaali tuntuu merkityksellisemmältä kuin se onkaan. Määrittelevältä, kuin Robertin ja Harryn tulevaisuus olisi kiinni yksin tästä yhdestä finaalista.

Matkapäiväkirja II, osa I
#hanamiweek

Maanantai 4.5.
Ruunaankoskella ja Markarydissa, @Matilda T.

Helpotus saattaa olla liiankin heppoisa sana kuvaamaan sitä valtavaa tunnetta, joka Robertin yli ryöpsähtää kun se hyvästelee (vasten tahtoaan, Sarah Reyesin läsnäolon vaatimana) Vilja Kuirin Ruunaankosken parkkipaikalla. Vaan helpotus on sopiva sana siinä mielessä, että se tapaa olla kovin lyhytkestoinen tunnetila.

”Nähdään Ruotsissa, Robert!” Kuirin heleä ääni huikkaa juuri ennen kuin Robert ehtii sulkea bemarinsa ovea. Se jäätyy niille sijoilleen, sormet yhä ovenkahvaa koskettaen, ja katsoo taustapeilistä sinevalaistaan lastaavaa tyttöä happamana.

”Ai, Viljakin tulee Markarydiin”, Sarah toteaa, tarpeeksi neutraalisti sen olevan laskelmoitua, ja Robert kallistaa päätään matkakumppanilleen tuskastuneena: let’s not talk about it.

On kuin sattuman ivaa, että kun maanantaiaamu valkenee Hannabyn linnan siluetin takaa, Robertin aamuyöllä hikoilemat painajaiset käyvät toteen.

”No huomenta taas!” Kuirin iloinen suomi sorahtaa ruotsia pulppuavassa kansliassa Robertin korviin. Sillä on käsissään miltei identtinen pino dokumentteja—oma passi, hevosen passi, varausnumeroita ja kilpailunumeroita—ja huoli väreilee Robertin vatsanpohjassa. Ainoa lohduttava tekijä on se, että Kuiri on jonossa ainakin neljä ratsastajaa edempänä, mutta sekin pyyhkiytyy viimeistään siinä vaiheessa kun jabanumeronsa saanut Robert sulkee kanslian oven perässään ja miltei törmää toiseen ratsastajaan.

Kävelymatka kansliasta parkkipaikalle tuntuu pidemmältä kuin mitä se oli ollut vasta viisitoista minuuttia sitten, ja Kuiri pitää keskustelua hengissä niin hyvin, että Robert epäilee sen olevan siviiliammatiltaan ehkä ensihoitaja.

Keskustelut pysyvät lyhyinä, kuten:
”Vaan olipa hyvään aikaan se klinikka, viime hetken säädöt ja vieläpä Tyran itsensä kanssa.”
”Niin.”

Tai:
”Mikä teidän jabanumero on?”
”Uh, laitoin jo tuonne kansioon kaikki paperit.”
”Hitsi! Tiedä vaikka oltaisiin samalla käytävällä!”

Ja:
”Teillä mahtaa pitää kiirettä sen Tie Tähtiin -kisailun kanssa. Miten teidän tiimillä menee?”
”So and so.”
“No, kyllä se siitä piristyy! Taitavia ratsastajia ootte kuitenkin kaikki!”

Robertin onneksi Inna vetää sen Auburnin rekkaan niin nopeasti, että Kuiri ehtii hädin tuskin toivottaa tsemppiä viikon startteihin. Jos ei enää nähdäkään, se lisää, ja voi, kuinka Robert toivookaan niin.

Solidaarisuuden nimissä Robert ja Inna odottavat muiden paluuta ennen hevosten purkua tarkoitetulle alueelle peräkanaa ajamista. Hevoset ovat melkein kaikki samalla käytävällä, Harry tutun ja turvallisen Lefan karsinanaapurina, ja rekan purku tapahtuu miltei automaationa auburnlaisten toimiessa ripeästi Robertin ja Rasmuksen peruuttaessa Harry ja Easy yksi kerrallaan trailerista.

Robert taluttaa pörisevää ja hörisevää harmaakorvaansa pitkin jabakäytävää kunnes löytää oman karsinansa. Suuri puoliverinen sujahtaa sinne vaivatta ja tutkii uutta kotiaan nenä puhisten.

Kaksi matkaa autolle ja takaisin, ja Robert on tehnyt jaban edustalle kodin. Kisakaappi on ottanut pari osumaa vuosien varrella, brittilippu ja kaunokirjaimin painetut nimikirjaimet enää vain juuri ja juuri tunnistettavissa, ja Harryn loimi jaban ovessa on hampusta pölyinen.

Suurilukuiset esteratsastusluokat tuntuvat matelevan kansainvälisten kilpailujen sujuvasta aikataulusta ja ammattimaisista toimihenkilöistä huolimatta. Satunnaiset saderyöpyt kiusaavat hyppääjiä eikä Robertillakaan ole lämmin katsomon suojissa ohuessa pusakassaan. Sitä väsyttää, väsyttää luissa ja ytimissä ja sielussa asti.

Ajomatka miltei läpi yön Markarydiin oli ollut kaikkea muuta kuin helppo, ja Robert ei tahtoisi mitään niin paljon kuin hautautua punkkaansa Auburnin rekassa. Mutta Harry starttaa heti ensimmäisen koululuokan alkupuolella, eikä sellaiseen ole aikaa.

Aikaa on kuitenkin tapettavaksi, ja Robert tappaa sitä seuraamalla Salman huolellista ratsastusta. Bonnie vaikuttaa väsyneeltä eilisen rutistuksen jälkeen, mutta antaa silti kaikkensa ratsastajansa alla. Harry on myös väsynyt, myöhemmin verryttelyssä, ja Robert ensimmäistä kertaa ratsastajanurallaan ajattelee keskeyttämistä: se voisi vain ratsastaa ulos verryttelystä, kertoa stewardille ettei starttaa, viedä Harryn takaisin jabaansa lepäämään.

Mutta Robert on Robert ja sen ihon alla kirvelee Nitan menestyminen, ja se starttaa.

Rata on hyvä, kuusikymmentäkolme prosenttia ja rapinaa päälle, mutta luokka on kova. Kiia ratsastaa Armilla toiselle sijalle ja hymyilee kuin aurinko, ja Mikael passittaa hevosenhoitajansa hakemaan ruusukkeensa kansliasta. Robert luovuttaa Harryn Aleksanterille, koska se on niin todella väsynyt.

Sarah Reyes tuloslistan viimeisenä ei lohduta, eikä lohduta prosentin sisällä taakse jääneet Vilja Kuiri tai Anmari Franssikaan. Robert ei osaa nimetä vatsanpohjassaan mellakoivaa tunnetta ja käpertyy punkkaansa yksin antaen rekan hiljaisuuden nielaista koko pojan sisäänsä.

Sitten illalla, kun Robert on tarkistanut Harryn heinäverkon ja täyttänyt sen vesiämpärin ja on vasta hivuttautumassa karsinasta ulos, se tapahtuu:

”Kappas, naapureita!”

Robert säikähtää niin, että pieni vesisanko sen käsissä kalahtaa jabatallin rakenteita vasten. Kuirin puolustukseksi, se näyttää olevan pahoillaan ja antaa poikaparalle hetken kerätä itseään. ”Jesus Christ. Vilja. Hei.”

”Kuule, sä näytät vähän, hmm, väsyneeltä”, tyttö toteaa suu empaattiseen ilmeeseen vääntyen. ”Mitä jos minä hoidan sun hevosen aamutoimet huomenna, saat nukkua? Sulla on kuitenkin pitänyt niin kiirettä viime viikolla.”

Robert tuijottaa.

Vilja kohottaa kulmakarvojaan.

”Ei”, poika sanoo ja sitten, hampaitaan kiristellen, lisää, ”kiitos.”

Tiistai 5.5.
Markarydissa, @Sarah R.

Tiistai näyttää jo aamusta aurinkoisemmalta kuin maanantai. Ruohikko Robertin kumisaappaiden alla on kosteaa ja samassa askeleessa kohti jaboja talsiva Sarah hieroo meikkaamatonta naamaansa väsyneenä. Se on painanut lippalakin syvälle päähänsä, tumma poninhäntä takaraivolla heiluen, ja se haukottelee niin makeasti että melkein kompastuu. Robert hymähtää, liian väsynyt avatakseen suutaan naurahdukseen, ja kietoo pusakkaa tiukemmin ylleen. Hannabyn linnan takaa pilkistelevä aurinko saa pojan siristämään silmiään ja jo harkitsemaan lippiksen kääntämistä oikeinpäin.

Robertilla olisi Aleksanteri, mutta Sarah oli näyttänyt rekkaan pistäydyttyään niin joltain, että pojalla ei ollut ollut sydäntä lähettää sitä yksinään aamutalliin muiden rekkalaisten kääntäessä vain kylkeään.

Jabatallilla käy kuhina, esteratsastajien aamustartit vain muutaman hassun tunnin päässä, mutta Harryn jaban edessä on hiljaista. Tasainen rouske kuuluu paitsi tamman karsinasta, niin myös sen naapuri-sinevalaisen oven takaa. Lefa vaikuttaa järjestelyyn kaikin puolin pettyneeltä, ja hyvä niin, sillä Sarah ei ehdi vilkaistakaan Harryn väliaikaiseen nimikylttiin liimattua paperia.

Hyvää huomenta! Ruokittu, juotettu, tarkastettu kello 6:30! Tsemppiä! Vilja

Vähän lapun alapuolelle, loimitelineen ja karsinan oven väliin kiilattuna, on laitettu punainen omena, eikä se ole ainoa punainen mitä Robert sillä sekunnilla näkee.

”Oh for fuck’s sake”, poika kiroaa niin, että Sarah kurkistaa sitä huolestuneena Lefan karsinasta. ”Kuiri on hoitanut Harryn aamutoimet.”

”Voi, kunpa olisi Lefankin”, tyttö tyytyy nurisemaan ja katoaa taas näkymättömiin.

”Umm, ei! Ties mitä se on tehnyt, sabotoinut jotain! Ja tämä omena? Sehän voi olla vaikka, vaikka—”

”Vaikka myrkytetty?” Sarah naurahtaa jostain jabakarsinan uumenista.

”Exactly”, Robert puhisee ja kihisee käsissään olevalle omenalle. Ties mitä likaista peliä Kuirikin saattaa sen kaiken ylenpalttisen ystävyyden alla piilotella. Sellaisiahan tuollaiset ihmiset tuppasivat olla, pinnan alta mätiä.

Sarah taittelee Lefan loimea käsivarrelleen ja vilkaisee omenaa Robertin kädessä huvittuneena. Se viikkaa loimen pakoilleen ja nyökkää sitten kohti uloskäyntiä kysyvästi. Robert vain nostaa omenansa yhtä kysyvästi, ja Sarah naurahtaa silmiään pyöräyttäen.

”Just toss it if you’d like, but I don’t think she would be, like, up to something.”

Sitten se käännähtää kannoillaan ja Robertia odottamatta alkaa jo tehdä lähtöä. Poika joutuu ottamaan pari juoksuaskelta saadakseen kilpakumppaninsa kiinni, ja ulkona Sarah vetää takin kauluksensa nenään asti Robertin keskittyessä pyörittelemään omenaa käsissään.

“We’re going through my stuff.”

“You mean, you’re going through your stuff”, Sarah huomauttaa ja katsoo Robertia kulmiensa alta. “Besides, I don’t think she would, I don’t know, like, sabotage you? She wouldn’t hurt Harry, for sure. She’s nice.”

Poika tyytyy korkeintaan murahtamaan. Kyllä se jossain syvällä sisimmässään tietää, ettei Vilja Kuirin kaltainen reilu kilpalija ikinä tekisi mitään sabotaasiksi luokiteltavaa, ei mitään hevosta tai ratsastajaa vaarantavaa.

Omena pomppii kädestä toiseen helposti.

”Seriously, just throw it away”, tyttö sanoo, ja Robert tekee työtä käskettyä.

Sen ei ollut tarkoitus heittää omenalla Silja Seljarantaa, mutta niin se tekee kuitenkin, vahingossa, ja on pian yhtä punainen kuin maahan vierinyt omenakin.

Keskiviikko 6.5.
Markarydissa, @Madde H.

Markaryd on tylsempi kuin Robert osaa odottaa. Keskiviikkona koko alue tuntuu kuitenkin heräävän henkiin: tähdet ovat täällä. Edellisen illan ja yön aikana saapuneet rekat saavat jopa Auburnin hienon ja modernin hevosrekan vaikuttamaan tavalliselta, ja Hannabyn mailla kiiltävissä ratsastussaappaissaan liikkuvat ratsastajat saavat ihmiset supisemaan ympärillään.

Katsomot vaikuttavat ensimmäistä kertaa täysinäisiltä, ja Robert ja Aleksanteri meinaavat jäädä paikatta harhaillessaan ahtaiden rivien välistä toiseen. Lopulta ne löytävät kolme vapaata paikkaa taaemmilta riveiltä juuri kun Taylforth kuulutetaan radalle.

Aleksanterilla on karkkipussi eikä se estele kun Robert ujuttaa sormensa sinne.

“Britti”, Aleksanteri toteaa vilkaistuaan screenille, jossa Taylforthin sekunnit jo kuluvat. “Tunnetko?”

“En mä tunne kaikkea isobritannialaisia esteratsastajia”, Robert pyöräyttää silmiään. “Mutta ollaan me tavattu Tomin kanssa. Tosin, Kallassa, Auburnissa, tai, no, jatkoilla.” Sitten se punehtuu ja puhe muuttuu muminaksi. “I was pretty drunk.”

Mutta Aleksanteri ei häkelly, ei tuomitse, ei tee mitään muuta kuin jatka karkkiensa mässyttämistä ja keskustelua: “Aijaa. Asuuko se Suomessa?”

“Umm”, Robert sanoo ja kuulee puomin kolahduksen ja henkeään haukkovan yleisön. “Kai? Se oli sen Cecilia Blankleyn kanssa, sillähän on talli Murronmaalla jossain.”

“Ai”, Aleksanteri toteaa poissaolevasti ja sitten molemmat pojat taputtuvat muun katsomon mukana Taylforthin suoritukselle. Areenalla tummaan kilpailutakkiin pukeutunut mies taputtaa jykevältä näyttää kimoa kaulalle. Ratsukoiden vaihto tapahtuu kuin varkain: yhtäkkiä areenalla laukkaakin sukkajalkainen tummanrautias selässään teräväleukainen mies. Joonas Norrlin, sanoo selostaja ruotsalaisittain.

Robert ja Aleksanteri istuvat katsomossa kauan.

Tuntuu melkein vieraalta olla jonkun muun kuin kallalaisen kanssa. Siinä on tietynlainen jännite—kuin veljeilisi vihollisen kanssa, mutta Aleksanteri ei ole vihollinen vaan Robertin paras ystävä ja Robert suorastaan kylpee kaikessa siinä helppoudessa, joka sillä on Aleksanterin kanssa. Pojat istuvat vierekkäin ja lähekkäin, vähän toisiaan kohti kääntyneinä ja polvet yhdessä, ja pojat puhuvat.

Aleksanteri puhuu Seppeleestä ja Salmasta ja Punkusta ja eläinlääkiksestä ja Pyrystä ja uudesta kodista ja vanhasta kodista ja Inkeristä ja Maddesta ja Kallasta, muttei vahingossakaan Cellasta. Robert puhuu Kaajapuroista ja Auburnista ja Sarahista ja Antonista ja Innasta ja Nitasta ja Aliisasta ja Tyrasta, muttei vahingossakaan Harrysta. Aleksanteri ei kysy, eikä kysy Robertkaan vaikka vielä kaksi viikkoa sitten Cella oli ohikiitävän hetken ajan lähin asia kotia.

Viimeinen esteluokka on niin jännittävä, että keskustelu kuolee miltei täysin. Aleksanteri kommentoi Pirkko Repon Gröt-hevosta ja kuinka oli lukenut sen olevan jo 18-vuotias konkari ja Robert naurahtaa tavalle, jolla kuuluttaja aivan täysin teurastaa nimen Reshetnikov.

Kaksikko tekee suunnitelman: ennen palkintojenjaon aiheuttamaa hässäkkää he poistuisivat tallialueelle tarkastamaan Harryn tilanteen ja käyttäisivät sitten lyhyen tauon este- ja koululuokkien välissä lounaaseen. Vaan suunnitelmapa katkeaa jo ennen tallialuetta kun vieras käsi kietoutuu Robertin hauiksen ympärille.

”Dude!” käden omistaja riemastuu ja kääntyessään Robert kuulee kauempaa harvinaisen tutun naisäänen: ”Well would ya look at that.”

Siitä on viisi pitkää vuotta kun Robert muutti takaisin Suomeen, mutta silti se sulaa sekunnissa iloiseen virneeseen kun tunnistaa Barbrooksin ajoilta tutut hahmot: typerään bucket-hattuun pukeutuneen Joshuan ja suurta ruunikkoa pitelevän Georgien. Robert empii hetken, mutta Josh vetää sen niin tiukkaan rutistukseen, että pojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin halata takaisin.

“Don’t hog him all to yourself, ya twat”, Georgie toruu vahvalla skottiaksentillaan ja taluttaa hevosensa vähän lähemmäs kietoakseen Robertin yhdellä käsivarrella halaukseen. “Whatcha here for? Ya ridin’?”

“Uh, yeah, dressage”, poika vastaa, yhä hämillään vanhoihin tallikavereihin—tai tallikaverien groomeihin, jos nyt haluttiin olla ihan tarkkoja—törmättyään. Se antaa katseensa seikkailla Joshuan niskaa vasten villisti kihartuvista sortuvasta aurinkolasien piirtämään rusketusrajaan Georgien pienellä nenällä. “What are you here for?”

“Oh, we work for the Danes now, I do Piccio and she does Wagner, same stable though”, Joshua selittää kättään heilauttaen kuin sillä ei ole niinkään väliä, ja ei sillä kai olekaan, Robert ajattelee, groomit liikkuvat siinä missä hevosetkin, etenkin ammattimaiset sellaiset. “You’re not riding Grand Prix, are you now?”

“Oh, God, no, no no”, Robert kiirehtii vastaamaan ennen kuin Joshuan kriittinen katse karkaa kiinnivedetystä pusakasta harmaisiin ratsastushousuihin tai alemmas pojan tennareihin. “Me and my, uhh—Hei”, se aloittaa ja vilkaisee sitten Aleksanteria ja vähän epävarmaa ilmettä sen kasvoilla. Robert nykäisee sen lähemmäs ranteesta. “Here’s Aleksanteri, we were just, well, looking what I could’ve been had I not had a career-ending injury so early on.”

Joshua katsoo Aleksanteria mietteliäästi ja pidempään kuin Georgie, joka naurahtaa heleästi. “Ya right, just ‘cause your bloody pony tossed ya, ya suddenly can’t jump anymore? Ya just can’t be arsed, all fancy with dressage now, aren’t ya?”

“Something like that”, Robert hymyilee ja vilkaisee Aleksanteria sivusilmällä. Se yrittää hymyillä, mutta vaikuttaa olevan auttamattoman hukassa mitä tulee Georgien ymmärtämiseen, ja Robert tekee päätöksen. “Anyway, we were about to grab lunch, uh, maybe I’ll catch you later?”

“Yes, actually!” Joshua innostuu. “There’s a party tonight, castle suite thirty-eight. There'll be a bunch of us, riders and grooms and all. Meet you there? Like, around midnight or something?”

“Uh, sure.”

“Great!” Joshua virnistää ja taputtaa Robertin hartiaa. “We’ll catch up then! It was nice to meet your, um, your—” se viittilöi Aleksanterin suuntaan ja lopulta vain heilauttaa kättään: “—him? Anyway, see you tonight!”

Groomikaksikko kävelee kauemmas ja Aleksanteri katsoo hetken niiden tavaroita pursuavia reppuja ja katsoo sitten Robertia hölmistyneenä.

“Your him”, se toistaa. Robert kohauttaa olkiaan. Aleksanterin äänessä on hätääntynyt sävy kun se jatkaa: “Ei kai ne luullut, että oon sun poikaystävä? Robert. Ei kai ne luullut—Ethän sä esitellyt mua sun poikaystävänä!”

Robert virnistää. “Nah.” Helpotus Aleksanterin kasvoilla saa sen kuitenkin lisäämään huvittuneella sävyllä: “Mutta kiva tietää, että et olisi valmis olemaan mun fake boyfriend if needed. Mitä jos se olisi vaikka ollut joku mun ex tai joku entinen stalkkeri tai jotain, ja mun olisi pitänyt esittää, että oonkin varattu?”

Aleksanteri jää hetkeksi niille sijoilleen vaikka Robert jo jatkaa matkaansa tallialuetta kohti, lippistään korjaten. Kun toinen ottaa sen kiinni, pikaisesti sprintistä vähän hengästyneenä, ja väittää kivenkovaan, että olisi paras mahdollinen fake boyfriend, Robert nauraa eikä se tunne oloaan enää niin kovin väsyneeksi.

Torstai 7.5.
Markarydissa, @Anton S. @Sarah R.

Robertin päätä särkee.

Osasyynä siihen on tapa, jolla se heräsi: kylmänhikisenä, henkeään haukkoen, sydän rinnassa hakaten, ja päänsä punkan kattoon vauhdilla lyöden. Oma osuutensa on toki myös Hannabyn linnan jossakin sviitissä järjestetyissä bileissä, jonne Robertkin oli löytänyt tiensä kiitos vanhojen groomituttujen, joihin se oli törmännyt.

”Aw, fuck”, se mutisee hevosrekan pöydän äärellä, peittoonsa tiukasti kietoutuneena ja hautautuneena, teekuppi ja Märta Merenheimolta varastettu energiajuoma edessään.

”Rankka yö?” Anton hörähtää huvittuneena sängystä ohjaamon yläpuolella. Sen jalka roikkuu rentona reunan yli ja kolauttaa etupenkeille levittäytynyttä Sarahia melkein päähän aina heilahtaessaan.

Robert tyytyy inahtamaan vastaukseksi.

”Lähdetäänkö katsomaan esteitä?” Sarah kysyy ja heilahtaa istuvaan asentoon, kurkistaen vasta hetki sitten nousseen Robertin suuntaan penkkien välistä. Se virnistää. ”Jos sä siis aiot laittaa jotain muuta päälle kuin ton peiton.”

Ja vastauksena siihen poikaparka kaivautuu vain syvemmälle ohuen peittonsa syövereihin, mutta könyää hetken päästä kuitenkin takaisin omaan punkkaansa etsimään yhtäkkiä aurinkoiseksi taittuneeseen Markarydin säähän sopivia vaatteita kassistaan. Se löytää eiliset farkut, joissa komeilee tahra reidessä, mutta puhtaan, valkoisen teepparin. Huokaisten se vetää jalkaansa tummanharmaat ratsastushousut, joita se oli käyttänyt liikuttaessaan Harrietin eilen, ja nappaa ohuemman pusakkansa livingin naulakosta. Hiuksiaan se ei edes yritä sukia, kunhan painaa lippiksen niiden peitoksi ja aurinkolasit silmilleen.

”Wow”, Sarah sanoo ennen kuin livingin ovi on edes naksahtanut kiinni pojan perässä. Robert kääntyy kysyvästi, takki vielä sen käsivarrella kahisten, ja aurinko lämmittää sen ihoa kuin olisi jo kesä.

Antonkin virnistää. ”Komea.”

”Thanks”, Robert irvistää kävellessään lähemmäs kaksikkoa, ”but you’re still not my type.”

Mies ei ole millänsäkään, ainoastaan naurahtaa ja tökkää sormellaan kohtaa, jossa Robertin hartia ja kaula tapaavat ja jossa puuvilla ei ihan peitä sen ihoa. Poika hädin tuskin ehtii hätyytellä Antonin kättä muualle ennen kuin se sähähtää kivusta.

”Sehän on fritsu”, entistä huvittuneempi mies toteaa ja on tökkäämässä aluetta uudelleen. Tällä kertaa Robert onnistuu läpsimään sen käden pois ennen kontaktia ja nykii sitten paidan kaulusta alemmas, yrittäen nähdä oletetun fritsun.

Silloin kännykkäkameran laukaisinääni kajahtaa ilmoille ja hetken päästä Robert tuijottaa itseään Sarahin puhelimen näytöltä.

Ja niin, Robertin iho näyttää vihaiselta, violetti puoliksi valkoisen kankaan alta kuultaen. Se on epäsäännöllinen muodoltaan, mustelma pisamaisen iho alla kiemurrellen kuin kartta. Paikoittain se on punaisempi, paikoittain jo violettiin, reunoilta keltaiseen taittava, ja kun Robert koskettaa sitä, se on kipeä.

”A love bite?”

”You call that a love bite?” Sarah kysyy epäuskoisena. “Judging by that, I’d think she hated you.”

Robert yrittää lukea sen kasvoilta jotain muuta—onko se... mustasukkainen?—onnistumatta siitä. Mutta tyttö on kuin suljettu kirja, aina Robertin ulottumattomissa, ja se taikoo kasvoilleen huolitellun huolettoman virneen, kikattaen jotain espanjaksi. Sitten se sujauttaa puhelimen takaisin taskuunsa ja nyökkää kohti Cherry Arenan katsomoa.

”Aw, fuck”, Robert sanoo, ties kuinka monetta kertaa tämän vuorokauden aikana, ja lämpimästä säästä huolimatta vetää pusakan niskaansa, kaulus tiukasti ylhäälle nostettuna.

Katsomosta löytyy muita auburnlaisia, ja mainitsemisenarvoisista estekorkeuksista ja intensiivisestä ratsastuksesta huolimatta luokat tuntunut matelevan. Robert hieroo kutiavaa nenäänsä mietteliäänä ja yrittää löytää voimia seurata toinen toistaan paremmin hyppääviä ratsukoita.

”Heippa! Onpa kiva nähdä tuttuja”, Salman iloinen ääni saavuttaa Robertin korvat ensimmäisenä. Se istuu porukan reunimmaisena, rennosti istuimensa selkänojaa vasten nojaten ja kädet rennossa puuskassa, ja se kääntää päätään hymyilläkseen lähestyvälle naiselle.

Se hymy kuolee nopeasti kun poika huomaa Inkerin, eikä se näytä yhtään sen tyytyväisemmältä kuin Robert. Poika puree huultaan: näinkö he enää tapaavat? Ulkomailla, vahingossa, pakotettuina? Käsivarret ristittyinä ja suunpielet väärään suuntaan kaartuneina?

”Onko Josefina tässä jossain, mun pitäisi vaihtaa sen kanssa vähän kuulumisia?” Salman ääni on kohtelias kun se kysyy ja käsi—siellä missä se kurottautuu puristamaan Robertin olkapäätä, sormenpäät mustelman reunoja hipoen—toverillinen. Sarah pojan vieressä nyökkää katsomon edustaa, jossa Josefina seisoo juttelemassa useamman ihmisen kanssa, ja Salma kiittää, vaihtaen pari sanaa Inkerin kanssa ennen kuin suuntaa alas katsomon portaita.

Vastoin Robertin odotuksia, Inkeri istuu samalle penkkiriville, kaksi tyhjää paikkaa väliin jättäen. Poika yrittää olla purematta huultaan ajatukselle—kymmenen vuoden ystävyyden jälkeen sopiva etäisyys on kaksi penkkiä.

”Kiva nähdä, että teillä menee hyvin”, Inkeri sanoo yhtäkkiä ja sen ääni on niin naseva, että lippispäinen Sarahkin nojautuu katsomaan sitä Robertin ohi. Poika kohottaa kulmaansa, ja sen entinen tyttöystävä (entinen ystävä, entinen paras ystävä, Robertin pää hokee) naurahtaa huumoritta ja koskettaa omaa ihoaan sieltä, missä Robertin pilkottaa takin alta violettina.

Vaistomaisesti, pojan käsi hakeutuu mustelmalle. Sormenpäiden paine saa sen henkäisemään terävästi, ja se nykii mitään sanomatta takkinsa kaulusta ylemmäs.

”Voi pliis”, Sarah hymähtää sarkastisen huvittuneena. ”Mä en todellakaan ole vastuussa tuosta.”

Robert ei tiedä olisiko se vihainen vai kiitollinen vierustoverilleen, tallikaverilleen, kilpakumppanilleen, ystävälleen, mutta Inkerin kylmä katse vääntyy silmäkulmia rypistävään hymyyn. Siinä on jotain väärää—jotain, mikä saa Robertin sykkeen kiihtymään ja hengityksen salpautumaan—ja se näyttää etäisesti tyytyväiseltä.

Robertin päätä särkee yhä, ja se ei saa sydäntään enää rauhoittumaan.

”Ah, sä olet siis vain kykenemätön pitämään sitä housuissas, vieläkin”, Inkeri sanoo tyynenä ja katsoo kuinka Kristian Berg radalla ylittää ensimmäisen esteen puhtaasti. ”Mikä uutinen. Jos se pettää sun kanssa...”

Sen tekee mieli sanoa muutakin, Robert näkee sen tavassa, jolla tytön kulmat kurtistuvat ja jolla sen suunpieli nytkähtää tyytymättömästi. Sekunnit venyvät ja niin venyy Bergin hevonen radalla, viimeisen esteen yli.

”I didn’t cheat on you.”

Pojan ääni on hiljainen, miltei kuulumattomissa kovaäänisten alla. Bergin aika on hyvä ja rata virheetön.

Inkeri lähtee eikä Robert tiedä kuuliko se.

”You know that saying, right”, Sarah sen vieressä yhtäkkiä sanoo, ja pojan katse siirtyy Inkerin loittonevasta selästä vieruskumppaniinsa. ”If he cheats with you, he’ll cheat you, too.”

”I didn’t cheat on you either”, Robert mumisee. ”We’re not together.”

Sarahin hymy on kirkas jopa ruotsalaisen auringon alla. Sen ääni on helppo ja kaunaton. ”I know.”

Robert ei tiedä mitä sanoa.

Matkapäiväkirja II, osa II
#hanamiweek

Perjantai 8.5.
Markarydissa, @Madde H. @Cella T.

Robert on raivoissaan. Se potkaisee tyhjää ämpäriä jabakäytävällä saappaankärjellään kuten jalkapalloa rangaistuslaukauksessa, ja viattoman kanssakilpailijan harmiton ämpäri sinkoaa pitkin käytävää metallinen kahva kilisten ja kolisten. Harry hätkähtää ääntä ja sävähtää niin, että Aleksanterin on vaikea pidellä sitä mutta se pitää kuitenkin.

”This is fucking stupid”, poika murisee Harryn jaban edessä ja Aleksanteri näyttää pahoittelevalta ja vähän pahoinvoivalta. Suuri harmaa korskahtaa jabassaan ja kalistelee kuolaimiaan, ja Robert repii typerää kisatakkiaan pois päältään niin, että napit valittavat.

Viimeinen sija. Viimeinen sija! Sen poika oli nähnyt revittyään Aleksanterin puhelimen sen vastahakoisista käsistä luokan päätyttyä ja nähtyään livetulokset.

Robert on paska ratsastaja, joka on varmasti kirottu vuodesta toiseen kilpailemaan helppoa A:ta seurakisoissa—tai helvetti, eihän se niissäkään ollut ikinä menestynyt. Onko Robert menestynyt ikinä missään? Ei, se on vain keskinkertainen kouluratsastusluokkien koluaja. Kivuliaan keskinkertainen, vähän kuin yksi haparoivan puolipoutainen päivä keskellä intiaanikesää: ihmiset eivät ole vaikuttuneita mutteivät pettyneitäkään.

Ja Harry! Sekin on vain keskinkertainen hevonen, ja kaikki mitä typerä Daniel vitun Susineva oli sanonut on totta. Yksinkertainen ja kapasiteetiton tusinapuokki, hevonen siinä missä mikä tahansa muukin kaakki, paitsi tästä on hädin tuskin pärjäämään edes ratsastuskoulun kilpailuissa, typerä ja vaatimaton ja tasoton kopukka—

Robert katsoo jabassa seisovaa hevosta ja sen hengitys on kiihtynyt. Aleksanteri riisuu Harryn varusteita mekaanisesti ja ääneti, mutta tamma tuijottaa omistajaansa suurin herasilmin, vaaleanpunaiset sieraimet väristen. Robertin hengitys salpautuu, happi ja hiilidioksi seisahtaen sen keuhkoissa.

”Fuck”, poika korahtaa lopulta, ääni pieni ja särkynyt ja korkea ja väsynyt, ja siinä yhdessä sanassa on koko kevään paino.

Robert painaa käden kasvoilleen ja hieroo silmiään kunnes tuntee kätensä kostuvan, ja viskaa sitten kypäränsä jaban eteen kertyneeseen varustepinoon. Sitten se vain seisoo siinä, rinta raskaasti kohoillen, hiukset sekaisin ja kisapaita rumasti housujen vyötärön alta repsottaen. Kun se lopulta nostaa käden kasvoiltaan, sen silmät ovat punertavat ja kasvot turhautuneessa rypyssä ja nenä täynnä räkää, eikä se osaa tehdä muuta kuin nojata selkänsä vastakkaista jabakarsinaa vasten ja katsoa hevostaan suoraan silmiin.

Veri kohisee Robertin päässä niin, että jokainen sydämen pumppaama aalto loiskahtelee ja läiskyy sen korvien välissä. Sen rintakehä ei ota rauhoittuaakseen, kohoillen yhä raivokkaasti, ja kädet Robertin selän ja jaban seinän välissä tärisevät vaikka poika nojaa niitä vasten koko painollaan.

”Robert…?” Aleksanteri kysyy varovasti ja sillä on ehkä satula sylissä. Robert ei ole varma, kykenemätön katsomaan muualle kuin suuren harmaan herasilmiin. Sen kämmeniä pistää, kynnet puolikuita ihoon piirtäen, mutta tunne on etäinen—pojan on pakko nykiä kisapaitansa korkeaa kaulusta katkonaisesti.

”I—I think I’m, I”, se sanoo yhtäkkiä, eikä se osaa enää hengittää syvään, jokainen hengenveto terävä sen kurkun pehmeitä kudoksia vasten.

You’re dying, kuuluu yhtäkkiä sen päässä. Tai ehkä se on Harry. Robert ei tiedä, mutta Harry ei räpäytä silmiään kun se tuijottaa niiden sinistä kehystä.

”Okei”, sanoo Allu, mutta se kuulostaa kaukaiselta. Allu tietää, Robert yrittää järkeillä, Allu on istunut sen vieressä kylpyhuoneessa ja keittiön lattialla ja Seppeleen satulahuoneessa ja Harryn karsinassa ja autossa ja Allu tietää, mutta Robert on silti varma että se kuolee. This is what death feels like, ja Robertin koko kroppa värähtää, ja se antaa polviensa notkahtaa altaan.

”Robert. Hei”, Aleksanterin ääni on pehmeä mutta vankka ja yhtäkkiä se on kyykyssä Robertin edessä ja Robert ei enää näe Harrya vaan se katsoo silmät suurina parasta ystäväänsä eikä se pysty hengittämään. Sitten sen käden ympärille kietoutuu Aleksanterin nihkeät sormet ja ne puristavat, ja Allun katse on varma kun se sanoo: ”Hei. Mä oon tässä. Hengitä. Jooko? Et sä kuole. Se loppuu kohta, muistatko?”

Aika lipuu Robertin ulottumattomiin, eikä se tiedä kauan se puristaa Aleksanterin kättä kuin sen elämä riippuisi siitä. Eikä se muista milloin on viimeksi päästänyt paniikin räyhämään kylkiluuhäkissään, sen terävät hampaat luita vasten kalisten. Jossain vaiheessa se rauhoittuu, yhtä arvaamatta kuin oli alkanutkin, tarpeeksi jotta Robert saa sen taas hihnan päähän ja kontrolliin.

“Okei?” Allu kysyy.

Robert nyökkää varovaisesti, kuin tunnustellen, ja katsoo ympärilleen. Käytävä on hiljainen ja se tuntuu paremmalta kuin mikään lottovoitto voisi koskaan tuntua. Aleksanterin silmät ovat yhä varmat mutta jo reunoilta haparoivat kun se tunnistaa tilanteen menneen ohi. Sekin nyökkää, tarjoaa Robertille kättään ja vetää kaverinsa ylös sieltä, minne se on vetänyt itsensä pieneksi kanssakilpailijoiden kisakaappien väliin.

Parkkipaikalle on onneksi lyhyt matka ja Auburnin rekat ovat vieretysten muiden hevosrekkojen loputtomassa meressä. Ne ovat koko viikon seisseet avoimiksi levitettynä, sähköjohdot samaan tolppaan vedettyinä ja pari retkituolia rekkojen väliin avattuna.

Nita ravistelee peittoaan toisen rekan portaiden yläpäässä, silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa siristellen. Se nostaa käden otsalleen varjoksi huomatessaan rekkojen väliin vaeltavat pojat.

“Hei”, se sanoo. “Miten se vaativa A meni?”

“Viimeinen”, Robert kohauttaa olkaansa ja nousee raput rekkaan. Nita astuu sivuun sisäänkäynnillä tehdäkseen tilaa ja viikkaa peittoa käsivarsilleen, tarkkaavainen katse Robertissa. Poika välttää tarkoituksella katsomasta nuorempaa ratsastajaa edes sinne päin, sitä ärsyttää tarpeeksi Nitan voitto Otsonmäellä ja parempi tulos aiemmin tänään.

Sen sijaan se keskittyy haravoimaan rekan livingiä, joka ei ole ehkä niin siisti kuin mitä se oli ollut Isabella Sokan matkatessa rekan kyydissä Ruotsiin, etsiäkseen lippistään ja huppariaan. Housut se ainakin löytää, ja avaa jo valkeiden kisahousujen nappia.

“Mitä sä haet?”
“Lippistä.”
“Nostin sen tonne etupenkille.”

Robert nyökkää ja vaihtaa saumankuviot ihoon painaneet ratsastushousut löysempiin collegehousuihin. Se nyhtää kisapaidan helman housujen vyötärön alta pois, rapsuttelee hetken mahaansa kunnes löytää vetoketjuhupparin, joka näyttää tarpeeksi siltä, että se voisi olla Robertin oma, ja vetää sen kisapaidan tilalle päälleen.

Lippis on etupenkillä kuten Nita sanoi.

Markarydin ilta on lämmin päivän oltua helteinen eikä aurinkokaan ole vielä karannut taivaanrannan taakse. Robert jättää kisavaatteensa livinging sohvalle sekalaiseen kasaan ja karkaa rekasta ennen kuin selkeästi siivousiltaa viettävä Nita ehtii sanoa mitään.

“Let’s go?” se ehdottaa rekkaa vasten nojaavalle Aleksanterille ja huomaa samalla Josefinan toisessa rekkarivissä seisovan, pojalle vieraan hevosrekan vieressä. Se on nähnyt tallikaveriaan ohimennen muttei juurikaan keskustellut, ja se ottaa hetken kysyäkseen. “Hei, miten viikko mennyt?”

“Hei! Maanantaina Granni hyppäsi tuplanollan, mutta jäätiin ensimmäisiksi ei-sijoittuneiksi”, Josefina sanoo ja kuulostaa vilpittömän tyytyväiseltä. Se puistelee satulahuopaa käsissään, tummia hevosenkarvoja ilmaan pölähtäen. “Tiistaina otimme kyllä kolme puomia, mutta tänään se hyppäsi taas hyvin: tuplanollalla neljänsiksi.”

“Kuulostaa hyvältä”, Robert vastaa neutraalisti, koska se ei todella tunne Josefinaa tai Grannia tarpeeksi sanoakseen enempää. Eikä sen tarvitsekaan, koska Cellan pellavainen pää pilkistää hevosrekasta ja sen pikkupoikamainen hahmo ilmestyy seisomaan lastaussillan huipulle. Se hymyilee.

Ensin.

Sitten se ei enää hymyile. Se katsoo Robertia kuin Jeesus katsoi Juudasta, paitsi jos Jeesus olisi ollut anteeksiantamattomampi ja vähän, no, vähemmän jeesusmaisempi, ja se kirvelee vähän Robertin rinnassa, koska se muistaa hevosrekan ja se muistaa Branin ja se muistaa Cellan iloiset kasvot ja lämpimän hengityksen ihollaan.

Mutta Aleksanteri on Robertin paras ystävä ja Cella on rikkonut Aleksanterin sydämen palasiksi ja Robert ei tiedä mitä muutakaan tehdä kun työntää paras ystävänsä kohti hotellia ja aiemmin päivällä keskustelua illallista kohti. Mutta Aleksanteri tuntuu kuin paikalleen juurtuneelta ja se katsoo Cellaa, jonka katseesta kaikki lämpö oli jo vuotanut pois, käytetty ensimmäiseen poikaan, jonka tuo liekkijärveläinen tyttö ehkä ajattelee ystäväkseen.

Robert nielaisee kurkkuunsa jumittuneen palan ympäriltä.

“C’mon”, se mumisee lopulta Aleksanterille ja nyhtää sen t-paidan helmaa anelevasti. “Dinner. Come on. Please.”

Toukokuu-kesäkuu

Robert on kykenemätön voittamaan.

Pisteen tappio kirvelee, mutta ei sillä tavalla, että joku ripottelisi hohtavan valkeita suolarakeita käsivarren mittaiseen avohaavaan. Enemmän sillä tavalla, että joku survaisisi viidakkoveitsen siihen haavaan koko pituudeltaan kuin yrittäisi korvata värttinäluun hiiliteräksellä.



Kesä saapuu yllättäen ja kerralla.

Yhtenä päivänä Robertilla on talvitakki, toisena sen paljaat käsivarret värjäytyvät auringosta punaiseksi, iho raaka ja kosketusarka kuten se oli joskus suihkun jälkeen pojan hierottua ihonsa vaaleanpunaiseksi kuuman veden alla.

Robert polttaa nenänpäänsä katsoessaan Vernerin kokeneita käsiä kun ne liu’uttavat klipperiä Harryn skumppakarvalla. Lopulta ne molemmat näyttävät kaukaa katsottuna likaisilta: Robert uusi pisama-armeija kasvoillaan, Harry pohjavärinsä tummentama.

Verneri hymähtää pojan tarjoamalle kiitokselle, eikä Robert pysty käskemään katsettaan muualle kun se nostaa paidanhelmansa pyyhkiäkseen hikeä kasvoiltaan.



Robert ajattelee huoliteltua ja koppavaa Trevor Andrewsia ja sen Grand Prix -tason kouluhevosta.



“Robert”, Josefina henkäisee ja se onnistuu saavuttamaan Robertin korvat baarin kohmeisen jumputuksen läpi. Tytön käsi on vakaa kun se koskettaa. “Sun nenä vuotaa verta.”

Robert istuu alas ja antaa Josefinan tuputtaa sille nuhjuisia lautasliinoja, joita se käy noutamassa baaritiskiltä kaikissa sateenkaaren väreissä. Märta tuijottaa sitä kauempaa kylmästi, tummat kulmat tyytymättömässä kurtussa, ja sen käsivarret ovat puuskassa, ja Robert on jo unohtanut miten se on päätynyt murronmaalaiseen baariin murronmaalaisten kanssa.

“Someone hit me”, poika tunnustaa irrottamatta katsettaan sinihiuksisesta tytöstä. Rasmus Josefinan toisella puolella mumahtaa jotain, ja sen kädet ovat myös puuskassa ja sen silmät pyörähtävät sen päässä, ja Robertin tekee mieli nauraa. Mutta se ei voi, liian huolissaan Josefinan vaaleasta paidasta ja omista shortseistaan, Antonin valkoisista tennareista ja Märtan kädestä Eliel Korven käsivarrella.

Maybe you deserved it, Robert ajattelee mitä Rasmus ei viitsinyt sanoa ääneen. Se ryttää kolmannen lautasliinan veriseksi mytyksi yhteen pöydän tyhjistä olutlaseista, ja Josefinan huokaisu on pieni kun se etsii Aliisaa katsellaan baarin ihmispaljoudesta.

Se nauraa kuitenkin, ja Antonin ja Josefinan katseet kohtaavat, ja Anton nousee mitään sanomatta pöydästä. Kun se tulee takaisin Aliisan kanssa minuutteja myöhemmin, Aliisaa ei naurata.



Harry ei parane. Harry ei huonone.

Harry on samanlainen kuin aina.

Robert ymmärtää, että se ei ole hyvä.



Aleksanterin ääni puhelimen toisessa päässä on käheä. Robert miettii johtuuko se röökistä vai Cellasta vai siitä, että Robert ei enää tunne parasta ystäväänsä. Se puhuu tupareista kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä Robert voi olla ajattelematta sitä ja helposti hymyilevää Joshuaa kirsikankukkien vaaleanpunaiseksi maalaamassa Markarydissa.

“Kai sä tuut”, Aleksanteri kysyy.

Robert puree hammasta ja on hiljaa.

“Voit olla yötä täällä”, Aleksanteri sanoo hiljaisuuteen, ja se kuulostaa melkein epätoivoiselta. “Jos haluut.”

“Cella tulee mun kanssa”, Robert vastaa ennen kuin Aleksanteri on lopettanut puhumisen. Se hiljenee, ja Robert tietää olevansa epäreilu. Mutta se ei ollut ikinä ollut toisen posken kääntäjä, eikä se ollut unohtanut purppuraa Aleksanterin silmien alla ja sen jännittyneitä leukaperiä Madden kotirapun edessä.

Aleksanteri henkäisee ja kuulostaa kuin se olisi taistellut hengestään avomerellä eikä sillä ollut enää voimia pitää itseään pinnalla.

“Okei”, se sanoo kuitenkin, ja kylpyhuoneen seinä on kylmä Robertin takaraivoa vasten, loisteputken valo liian kirkas suljettujen silmäluomien takana ja pojan nenästä vuotanut veri vahva kontrasti valkealla laattalattialle.



Robert on selvinpäin kun se soittaa Danielille kesäkuun alussa.

“Mä astutan Harryn”, se sanoo heti kun linja aukeaa. Kello on paljon, on myöhä, ja Daniel on hiljaa pitkän aikaa. Robert katsoo seinäkellon hiljalleen nykivää sekuntiviisaria. Aliisan huoneesta kuuluu hiljaa vaihdettuja sanoja ja hempeää hihitystä. Keittiön hana tiputtaa vesipisaran likoamassa olevan pannun peilityyneen pintaan. Taivas Pitkän miehen kuja seiskan ikkunan takana on sininen, mutta kulunut sellainen, haalea, ja yön uhka tuntuu hetkellisesti lupaukselta ikuisesta pimeydestä muutaman tunnin sijaan.

“Kuulitko”, Robert vaatii ja nyppii ihoa peukalonkynnen juuresta miltei maanisesti.

“Kuulin”, Daniel huokaisee. “Taas?”

“Niin”, Robert sanoo. Ei siitä ole muuhunkaan, se ei sano, etkö sä niin sanonut. Sen sijaan, se sanoo, “Mietin sitä Merikannon Vargazia.”

Danielin hymähdys on tyytymätön, mutta se ei ole suunnattu Lauri Merikannon kenttähevoselle. “Se on väsynyt, eikö?”

“Ei erityisemmin”, Robert vastaa, liian nopeasti ja liian kevyesti, ja sen vatsa pyörii kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä valmentajan kysymykselle.

“Ei erityisemmin”, Daniel toistaa, ja Robertin hengitys takeltelee sen kurkussa.



Robert on humalassa kun se hiipii Aliisan makuuhuoneeseen ja kämppiksensä peiton alle, eikä Aliisa edes hätkähdä ennen kuin se vetää Robertin viereensä ja kietoo kädet sen ympärille, terävän leukansa pojan villiksi päässeiden kiharoiden sekaan painaen.

“I fuckin’ suck”, se henkäisee Aliisan solisluuta vasten.

Aliisa on lämmin ja tuoksuu kodilta, ja se hymähtää myöntävästi, silmät yhä ummessa ja uni sen ripsien välissä.



Harry hörähtää iloisena tarhansa varjosta omistajalleen, ja sen klipatulla turvalla on pihkaa.

Robertin keuhkot tuntuvat kuin romahtavan.

12.6.2020
@Sarah R. @Lauri M.

Auburnin kartanon maneesi on viileä. Niin viileä, että hentoisen vaaleat karvat Robertin ruskettuneilla käsivarsilla uhkaavat nousta pystyyn. Harryn satula narahtaa joka askeleella, jonka poika keventää. Hevosen teräskengät kilahtelevat yhteen satunnaisesti, aina välillä rikkoen kahisevan hiekan hiljaiset äänet.

Kun Sarah Reyes kurkistaa maneesiin ja sitten jää sinne, se tuntuu enemmän varovaiselta huolelta kuin ystävyydeltä. Robert pudistaa päätään ja sitä naurattaa kierros kierrokselta enemmän: Sarah ei sano mitään, ei vaikka Robert ja Harry ravaavat sen ohi kymmenen kertaa.

Lopulta Robert antaa hevosensa hidastaa käyntiin ja vaatia ohjat pitkiksi. Se katsoo Sarahia hetken mietteliäänä, ja avaa vasta sitten suunsa. Sen ääni kuulostaa vieraalta tyhjässä maneesissa. ”Voisitko sä antaa mulle Merikannon numeron?”

Sarahin naurahdus on jostain epäuskoisen, hysteerisen ja huvittuneen välimaastosta. Mistä sieltä, sitä Robert ei pysty paikantamaan.

”Laurin numeron? Mitä sä sillä teet? Etsitkö uutta valmentajaa vai?” se kysyy sarjatulena ja ristii paljaat käsivartensa puuskaan.

On Robertin vuoro naurahtaa, virne täynnä valkeita hampaita ja poskiin uppoavia juonteita. Lauri Merikannostako Robertin uudeksi valmentajaksi? Tuskin, etenkään kun se valmensi jo pojan pahinta kilpakumppania.

”Aion kysyä astuuko Vargas tänä kesänä”, Robert paljastaa, ja jokin sen kasvoilla pehmenee. Ehkä se on kasvattajana ansioituneempi kuin kilparatsastajana, molemmat Harryn varsoista siinä iässä, että ehkä niistä kuulee ensi kaudella. Jos kuulee. Robert ei tiedä missä Harlessie on, missä Hades on. Mutta se tietää miten tamman astutus menee, millaista on odottaa tietoa tiinehtymisestä, miten ensimmäinen ultra tehdään ja milloin ratsastus kannattaa lopettaa. Se tietää miten Harry varsoo, miten harmaakorva kohtelee varsojaan.

Piki ja sen uhkarohkea jälkeläinen Harryn tarhassa, elämässä sovussa kuin mikäkin uusperhe, oli ollut viimeinen merkki, jota Robert oli kaivannut. Vahvistus sille, että poika oli tekemässä oikeaa päätöstä.

”Astuuko? Siis, astutat Harryn? Teillähän on kilpailukausi kesken! Miten sä tuut vakiintumaan aahan jos Harry on tiine?” Sarah kuulostaa siltä kuin Robert olisi juuri loukannut sitä henkilökohtaisesti. Sen käsivarret löystyvät ja kulmakarvat kurtistuvat, ja se nykäisee lippalakkinsa reunaa paremmin kasvojensa varjoksi ilta-auringon paistaessa maneesin ikkunoista sen silmille.

”Me pidetään vain vähän taukoa”, Robert tarjoaa helposti. Se hymyilee yhä, koska tämä on hyvä idea, tästä Robert tietää, tähän Robert kykenee.

Mutta tapa, jolla Sarahin leuka on asettunut ja huulet mutristuneet, on tiukka. ”Bullshit. Sua vaan pelottaa. Sua pelottaa, koska sä et voi aina voittaa.”

Silloin Robert pysäyttää Harryn uran sisäpuolelle, toinen käsi satulan etukaarella ohjat sormien väleihin kietoutuneena. Se kuulostaa väsyneeltä muttei luovuttaneelta kun se huokaisee, ”Sarah. I never win.”

”Bullshit”, Sarah toistaa, koska se on Sarah Reyes ja se ei tunne esteitä. Robertin toinen suunpieli kohoaa tulelle tytön äänessä.

”Nah”, se vastaa. ”It’s not like we won’t be back.”

Eikä Robert valehtele. Ainakaan tietoisesti.

Kesäkuu 2020
@Lauri M. @Daniel S.

Lauri Merikannon ääni puhelimessa on ammattimainen.

“Uh, hey”, Robert sanoo vähän yllättyneenä, aivan kuin Merikanto olisi soittanut sille eikä toisinpäin. “Um… Robert Harrington, Kaajapuroilta, tai, siis, mulla on hevonen siellä... Sain tämän numeron Sarahilta, Reyesiltä, ja tuota, um, well, no, astuuko sun orit tänä kesänä tammoja?”

Merikanto on hetken hiljaa. Sitten linjan toisesta päästä kuuluu taas ääniä. “Niin Vargasko?”

Robert yrittää kuumeisesti muistella onko Merikannolla edes muita oreja, mutta sillä ei ole väliä—onhan Vargas juuri se, joka Robertia kiinnostaa. Harrya kiinnostaa. Robert tuijottaa Vargasin kuvaa Merikannon yrityksen Facebook-sivuilla. Se on komea, kapasiteetikas. Ajatus istuu painavana pojan rinnassa.

“No, ei se virallisesti ole tarjolla jalostukseen, mutta sinulla on ilmeisesti jotain ajatusta?” Merikannon kohtelias ääni jatkaa kun Robert pysyy vaiti. Sitten se naurahtaa. “Tai ainakin joku tamma, oletan?”

“Joo”, Robert sanoo ja laskee läppärinsä kannen kiinni. “Joo, sellainen englantilainen puoliverinen. Se on estesukuinen, mutta tuli mulle kouluratsuksi. Iso, kantaa samppanjageeniä—”

“Ah”, Merikanto keskeyttää. “Taidan tietääkin sen. Tai hankalahan tässä on välttää näkemästä saman seudun ratsukoita.”

“Joo”, Robert toistaa taas. “Ja oltiin me kerran, vuosia sitten, sun valmennuksessa. Seppeleessä, Liekkijärvellä, se oli joku tehoviikonloppu?”

Merikanto hymisee tyytyväisenä. “Niinpä taisitte ollakin. Mulla on aika hyvä ratsastajamuisti.”

Linjalle laskeutuu hiljaisuus.

Sitten, “Haluatko tulla käymään Orijoella katsomassa Vargasia?”




Robert tuntee olonsa orvoksi Heidi Näyhön hienon tallikompleksin pihassa. Kyllä se tiesi, että Näyhöllä on rahaa, mutta se ei poista sitä pientä kalvavaa tunnetta Robertin takaraivosta. Kaikki tämä on Näyhön, ja se on rakentanut tiensä tähän pisteeseen itse.

“Hei!” jonkun ääni kajahtaa pihan läpi. Aurinko porottaa kuumasti ja tarhat ammottavat tyhjyyttään, hevoset joko laitumella tai tallilla nauttimassa viileämmästä ilmasta. Robertin lippis on väärinpäin, koska sen otsaan on jo ilmestynyt lakin reunan muotoinen rusketusraja, ja aurinkolasit peittävät sen silmät.

Merikannolla on ratsastushousut ja sen pikeepaidan helma sukeltaa niiden sisään. Aurinko kimaltelee vyön hopeisessa soljessa, ja Merikannon nenällä keikkuvat aurinkolasit näyttävät kalliilta. Sen hymy on kuitenkin lämmin, ja niin on sen ojennettu käsikin kun Robert puristaa sitä.

Vargas seisoo tallikäytävällä. Sillä on ystävällinen katse ja sen karva kiiltää. Se on kauniisti kimoutunut, mutta vielä nuori, harmaat markat sen karvassa näkyvillä. Merikannon käsi läpsähtää hevosen kaulaa vasten ylpeänä, ja hevonen ottaa taputukset vastaan tyytyväisenä. Se katsoo Robertia uteliaasti ja haistaa kohteliaana pojan kättä kun se tarjoaa kämmentään.

”Haluat varmaan nähdä sen liikkeessä”, Merikanto sanoo ja heijaa satulan Vargasin selkään. Ori vaikuttaa pienemmältä kuin Harry, säkä muutaman sentin vajaampi ja rakenne kevyempi, sporttisempi.

”Kyllä mä olen nähnyt sitä, kisoissa”, Robert empii. Ei poika halua olla vaivaksi. Se sulloo kädet shortsiensa taskuun. ”Sarahin kanssa.”

”Mun pitää ratsastaa se kuitenkin”, Merikanto heilauttaa kättään ja pitää satulan siipeä ylhäällä olkapäällään kiristääkseen panssarin paikoilleen. ”Otetaan hyppyjä maneesissa. Siellä on viileämpää.”

Robert nyökkää.

Vargaksella on hyvä hyppy ja Merikanto juttelee realistisesti hevosen kapasiteetista ja tavoiteltavista meriiteistä.

Robert kysyy astuuko Vargas luomuna.

Merikanto kysyy mitä Robert aikoo varsalla.

”Pitää sen”, poika ei valehtele. ”Jos se on hyvä.”

Merikanto kirjoittaa Robertin sähköpostin puhelimeensa ja lupaa palata asiaan viimeistään viikonlopun jälkeen. Ajomatka takaisin Kallaan tuntuu etäisesti samalta kuin ajaisi hautajaisista kotiin.

Kenen hautajaisista?

Robertin kilpauran.




Seuraavalla viikolla Daniel vastaa puhelimeen hiljaa. Se kuulostaa väsyneeltä.

”Me tehtiin sen Merikannon kanssa sopimus”, Robert kertoo. ”Pakasteesta. Mennään klinikalle varmaan ensi kuussa, pitää katsoa miten kiima tulee.”

”Entäs loppukauden kilpailut?” Daniel kysyy. ”Kalla Cup? Jätätkö kesken?”

”Kyllä mä ainakin syksyn osarin voin ratsastaa”, Robert sanoo. ”Sitten täytyy katsoa.”

”Mhm”, Daniel hymähtää.

Se ei kuulosta pettyneeltä, ja Robertin maailmalta putoaa pohja.

Toisaalta, Danielhan on ollut Robertin kilpauran arkkua hautaan laskemassa jo aiemmin. Ei pitäisi yllättyä siitä, kuinka helposti se sujahtaa mustaan hautajaispukuun ja seisoo ryhdikkäästi Robertin ammattilaishaaveiden rippeiden edessä.




Harryn askel Kallan metsistössä on kevyt. Koivujen kehystämälle polulle osuu kultaisia ilta-auringon säteitä ja Robertin paljaat käsivarret ovat hyttysenpuremilla ja pisamoilla.

Robert taputtaa Harryn nihkeää kaulaa.

”You’re gonna be a mum”, se sanoo. ”Next year. I promise.”

Harry hörähtää.

Harry ei tiinehtynyt.

Robert ei ymmärrä.

Harry on aina tiinehtynyt ensimmäisestä kerrasta, ja aina pakasteella, ja aina kesän ensimmäisestä kiimasta. Harry on antanut maailmalle Harlessien ja Hadeksen, ja Harry on aina ollut hyvä emä, ja Harry on pitänyt Pikin tämänkesäisestä varsasta yhtä paljon kuin tummasta tammasta itsestään.

Nyt se ei tiinehdy.

Eläinlääkärin kasvot ovat sympaattiset.

Laurin hymy puolestaan on vähän väkinäinen kun Robert ottaa esiin luomuna astumisen.

”Jospa kuitenkin kokeillaan sitä pakastetta uudemman kerran”, se ehdottaa, ja Robert nyökkää koska se ei osaa tehdä muutakaan. Kirvelevä tarve saada edes jotain tapahtumaan polttelee pojan suonissa, kihelmöi ihon alla.

Treenitkin tuntuvat mitättömiltä kun ei ole mihin treenata.

”Kyllähän sä Harrylla nyt voit loppuvuoden Kalla Cupit käydä”, Sarah yrittää. Sen sanat kaikuvat Auburnin viileässä maneesissa, jonne Robert on karannut Kaajapuron kärpäsiltä. Ulkoa paahtava aurinko maalaa ikkunoilla neliöitä maneesin hiekkaan.

”Niin kai”, Robert vastaa.

”Vaikka eipä siitä haittaa olisi jos et kävisi”, Sarah virnistää. ”Otan sen kärkisijan sulta mieluusti.”

”You wish”, Robert virnistää takaisin huoletta ja niiskaisee kerran ennen kuin kehottaa harmaan puoliverisensä takaisin raviin.

Sarahin hymy ei kestä sen kasvoilla. Joskus Robert miettii mitä ne ovat. Kilpakumppaneita, ehkä, mutta ei sitäkään enää: eihän Robertista tulekaan kilparatsastajaa.

Harry tiinehtyy toisesta kerrasta, mutta se ei saa Robertia rauhoittumaan. Yrityksenä vaimentaa kaikki, se matkustaa Liekkijärvelle viikonlopuksi ja käy Seppeleessä ilahduttamassa ainakin Salman päivää ja kuppaa Jutan nurkissa. Lauantai-iltana Aleksanteri katsoo sitä oudosti baarin nurkkapöydän yli, ja Robert katsoo takaisin ja kulauttaa loput bissestään ykkösellä alas. Aleksanteri on Aleksanteri muttei sitten kuitenkaan, eikä Robert ymmärrä sitäkään.

Toisaalta, Robert ei ymmärrä moniakaan asioita.

Kaikista vähiten Inkerin lasittunutta katsetta kun niiden silmät kohtaavat baarin vessan peilissä. Robert virnistää Inkerin heijastukselle, eikä se tunnista itseään peilistä. Sen ihon alla ryömii jotain levotonta, ja sen nenää kutittaa tavalla, joka ei ota loppuakseen.

Kalla on kylmä kun Robert palaa ja sadekuurot piiskaavat Kaajapurojen kentän lätäköiksi. Josefina on lähtenyt Saksaan ja Pulkkanen Belgiaan, ja välillä Robertista tuntuu kuin se olisi kahden Harryn kanssa.

Harry on kaunis ja kiltti, ja se on Robertin elämän hevonen. Se kuljettaa poikaansa Kallan metsissä varovaisesti ja huolellisesti, koska niin se on oppinut sitä vuosien saatossa kuljettamaan. Joskus Robert muistaa hätäisen ja huolimattoman Harryn, joka säikähti milloin mitäkin rasahdusta ja joka tarvitsi tarhakaverikseen oman terapiaponin. Mutta ei tämä Harry—tämä Harry on kuin uomansa löytänyt, täältä Kallan siimeksestä.

”Such a good girl”, poika kertoo harmaakorvalleen.

Elämä ilman kilparatsastusta olisi siedettävää, kunhan Robertilla olisi Harry.

Harry ja pieni varsa sen vatsassa.

Robertin tulevaisuus.

Sitä Harry kantaisi varoen ja huolella myös.