Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Harryn päiväkirja

Sivu 2 / 3 Edellinen  1, 2, 3  Seuraava

Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 29.03.20 12:12

29.3.2020

Ja voi, jos arvon kanslistit olisivatkaan tienneetkään, siitä ämpärin tarpeesta sunnuntaiaamuna. Tässä vaiheessa Robertin tasaisesti yltyvän pahoinvoinnin syitä pystyi enää arvailemaan. Voiko hän pahoin koska

a) oli eilen startannut vahingossa ensimmäisen vaativa A -luokkansa
b) oli juonut eilen liikaa ja vähän päälle After Ride -pippaloissa
c) oli jostain syystä herännyt Josefina Rosengårdin pikkulusikkana (???)

Monivalintakysymys osoittautui hetki hetkeltä haastavammaksi. Siinä missä Robert olisi ensin ehdottomasti vastannut täydellä itsevarmuudella A, alkoi vastaus taittua heräämisen tapahtuessa vahvasti vaihtoehdoksi B. Se liikahteli sängyssään vielä jossain unen ja todellisuuden rajamailla, ja vaihtoehto C alkoi tuntua todennäköisimmältä siinä vaiheessa kun poikaparka havaitsi pitkän ja sileän säären omiensa välissä ja tunsi toisen kuuman ja kostean hengityksen paljaalla olkapäällään.

Pojan kroppa jännittyi kuin sähköiskun saaneena. Eihän se ollut lähtenyt kenenkään kanssa jatkoilta? Eihän se ollut tehnyt mitään… typeryyksiä hämyisessä yökerhossa? Kuka sitten…? Varovasti päätään kääntäen, Robert ujuttautui selälleen ja katsoi unikaverinsa levollisia kasvoja silmät pyöreinä.

Josefinan huulilta karkasi uninen äännähdys, ja se hieraisi kasvojaan vierasta ihoa vasten aivan liian tuttavallisesti. Robert ummisti silmänsä ja yritti pitää ne kiinni mahdollisimman luonnollisesti, mutta Josefinan hiljalleen jännittyvä kroppa sai pojan oman yhtäkkiä hehkumaan niin, että (tuskan)hikikarpaloista sopi alkaa puhua ihan niillä hetkillä.

Onneksi juuri silloin Robert tunsi kaiken kontaktin kuoriutuvan irti ja hiljalleen, hyvin varovaisesti painon katoavan patjan toiselta puolelta. Josefina oli noussut. Robert kuunteli hetken, ja jopa Josefinan varpaat kuulostivat hämmentyneiltä. Pitkän miehen kuja seiskan lattiat narahtivat tytön hiippaillessa pitkin vanhaa huonettaan. Lopulta kylpyhuoneen lukko kääntyi, ääni sunnuntaiaamun hiljaisuudessa yhtä huomiota herättävä kuin kirkonkellot autiossa kylässä.

Robert otti sen merkkinä heittää peittonsa sivuun ja sipsuttaa pelkissä boksereissaan kiireenvilkkaa Aliisan huoneeseen. Peittomylläkän keskeltä näkyi yksi paljas sääri ja miljoona ärhäkkää kutria, ja Robert sukelsi sekaan paniikissa Aliisaa tuuppien.

“Aliisaliisaliisaliisaliisaliisa!” se supatti.

“Mjä?”

Josefina Rosengård on mun sängyssä.”

Aliisa tirskahti eikä edes avannut silmiään. Sen käsi ilmestyi jostain vällyjen välistä koskemaan puolihuolimattomasti ensimmäistä osaa. johon nyt sattui ylettymään ja osumaan veltolla kädellään, Robertista (kylkeä melkein kainalon alta). “No mene takasin.”

“Ai sänkyyn Josefinan kanssa??”
“Mhm.”
“Sehän on Rasmuksen kanssa!”
“Mm.”

Sitten toinenkin pää pilkisti viereisen peiton alta. Sen hiukset olivat kuin lehmän lipaisemat, pystyssä sieltä ja lättänässä täältä, ja sen silmät olivat rähmäiset ja sirrillään aamuauringon tulviessa kaihtimien takaa huoneeseen.

Robert tuijotti, vaan ei tunnistanut.

“Huomenta?” peiton alta pilkistävä otsa sanoi.

Robert tuijotti lisää. Sitten se nousi Aliisan sängystä, vaistomaisesti käsillä itseään ja boksereitaan suojaten, ja karkasi takaisin omaan huoneeseensa. Jos Aliisa ja tuo Otsa nyt jotain aamusuudelmiensa lomasta kuulivatkaan, se saattoi olla well isn’t this bloody mad.

Josefina oli palannut kylpyhuoneesta. Robertin huoneen oven saranat vinkuivat kun se liikkui, ja se sai tytön nostamaan katseensa. Se näytti etäisesti peuralta ajovaloissa, mikä oli käytännössä katsoen mahdotonta, sillä Robertkin näytti etäisesti peuralta ajovaloissa, ja miten kumpikaan voi näyttää peuralta ilman ajovaloja ja—

”You’re wearing my shirt”, Robert inahti tuskastuneena ja nyhti lattialta ensimmäiset käteenosuvat housut jalkaansa.

”Anteeksi”, vinkaisi Josefina ja sen kädet kiirehti paidan helmaa nypeltämään.

”Don’t take it off!”

”Anteeksi!”

Robert tunsi punastuvansa, eikä vaan kasvoistaan. Ei, kiehuva kuumotus levisi pojan rintakehään asti ja voi, kunpa Robertilla olisi ollut paita päällä.

”Siis, mä, tai sun ei—Jos mieluummin—I mean—Rather you wear a shirt, okay?”

Josefina lehahti siltä seisomalta entistä punaisemmaksi. Robert tuijotti kiivaasti peikonlehteä ikkunalaudallaan ja Josefina yhtä intensiivisesti sitä yhtä kohtaa, joka oli vähän kuprulla, kulahtaneessa lattialaudassa. Lopulta tyttö kuitenkin puhui ensin.

”Käyn pyytämässä Aliisalta jotain vaatetta.”
”I don’t think—”

Eikä Robert ehtinyt (eikä kehdannut) pysäyttää ohipyyhältävää Josefinaa tarttumalla sen käsivarteen kun toinen jo kiirehti kohti Aliisan ovea. Ja siis, pisteet Josefinalle, se kuitenkin koputti ennen kuin avasi oven, mutta—

”Nejmenva!”

Ja siten valkoisen t-paidan, jonka rinnukselle oli toissapäivänä läikähtänyt puolimukillinen teetä, päälleen löytänyt Robert ja Robertin toiseen (puhtaaseen) t-paitaan sonnustautunut Josefina päätyivät istumaan Pitkän miehen kuja seiskan sohvan vastakkaisissa päädyissä, itsensä niin pieniksi kuin mahdollista tehden.

“Teillä meni hyvin se vaativa A eilen”, Josefina sanoi yhtäkkiä. Robert toljotti sitä, ja kun tyttö vilkaisi takaisin nutturakampaukselta karanneiden hiussortuviensa takaa, se punehtui välittömästi.

“Let’s not talk”, sanoi Robert.

“Vilken bra idé”, Josefina vastasi mumisten ja katseli ympärilleen kuin hermostunut potilas odotushuoneessa odottamassa pääsyä hammaslääkärille.

Kun Aliisa lopulta lipui olohuoneeseen, sen tukka sojotti jokaiseen kahdeksaan ilmansuuntaan ja vielä niidenkin väleissä oleviin ilmansuuntiin, ja se oli kietonut peittonsa ympärilleen kuin mikäkin kreikkalaisen mytologian hahmo. Se raahusti ensin suoraan keittiöön, avasi rutiininomaisesti jääkaapin, katsoi sinne ja laittoi sen kiinni. Vasta käännyttyään se hoksasi sohvalle asemoituneen kaksikon.

“No huomenta vaan teillekin!”

“Voisinko saada lainaksi jotain vaatetta?” sanoi Josefina samaan aikaan kun Robert yritti sanoa: “Miksi Josefinalla on minun paita?”

Aliisa katsoi niitä vuorotellen huvittuneena ja hekotti sitten perään, sellaista hersyvää ja lämmintä, jostain syvältä vatsanpohjasta kumisevaa naurua. Robertia vähän pelotti, että peitto liuskahtaisi pian sen päältä.

“Mitä vaatetta sä nyt lainaksi tarvit, etkö ole kisoihin menossa muutenkin, vaihdat kuitenkin vaatteet”, Aliisa höpötti ja istahti kaksikon väliin telkkarin kaukosäädin kourassaan. Kello ei ollut vielä juuri mitään, mutta Robert tunsi olevansa ihan helvetin hereillä, krapulasta (ja kaikesta muusta) viis.

“En minä voi mennä Kaajapuroille kenenkään miehen vaatteissa”, Josefina sanoi kauhistuneena. “Ja Rasmus tulee hakemaan minua sieltä!”

Aliisa antoi katseensa valua Josefinan, tai siis Robertin, paitaan. Sen kieli naksahti tyytymättömänä ja se tuijotti geneeristä olen miesten paita jostain rytkypuljusta -henkistä printtiä.

“Hyvä on sitten”, se lopulta puuskaisi dramaattisesti ja vällyt ilmaan pöyhkäisten nousi sohvalta. Se pyyhälsi Robertin ohi, matkalla sähköistäen poikaparan jo valmiiksi villin hiuskuontalon entistä pahemmaksi, ja katosi omaan huoneeseensa.

Josefina katsoi Robertia varovasti. “Voin kyllä pestä tämän paidan.” Sen ääni oli hyvin hentoinen.

“S’fine”, Robert nipisti nenänvarttaan tuskastuneena.

Missä oli d) all of the above -vaihtoehto kun sitä eniten tarvitsi?

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 01.04.20 13:07

1.4.2020

Harry tuntui poikkeuksellisen vetreältä. Aamuyöstä sataneet lumet olivat jo sulaneet, kirkas auringonpaiste niistä lätäköitä Kaajapurojen kentälle muodostaen, ja Robert murehti jo valmiiksi mitä Aliisa sanoisi pesukoneen nukkalokeron kentän ravalla täyttävistä pinteleistä.

Ratsastus tuntui kuitenkin sujuvan. Pirueteista, jopa niistä puolikkaista, poika pysyi kaukana joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Hevonen oli reaktiivinen ja responsiivinen, vähän kuin ihmisen mieli, ja se sai Robertinkin rentoutumaan ja löytämään jonkinasteisen flown hevosensa selässä. Rapaa roiskui saappaisiin asti, mutta edes se ei saanut pojan mieltä maihin.

Linnut sirittivät ratsukolle viereisestä metsästä ja Stina lykki paskakärryjä tallista kohti lantalaa. Normaalisti Robert ei edes olisi tähän aikaan tallilla, mutta äkillinen parin viikon loma Kallan Kukasta & Ruukusta oli tuntunut enemmän siunaukselta kuin suureltakaan haitalta. Se oli kuitenkin onnistunut laittamaan joitain Ruunaan Kypärän voittorahojaan jemmaan, ja ehkä se tosipaikan tullessa voisi yrittää vuokrata hevosta vaikka Avalle tai Jannalle pikkusummaa vastaan.

Tai jättää valmennukset välistä, ainakin Danielin.

Se ajatus sai Robertin kiristämään hampaitaan. Se kelasi päässään helmikuun lopulla ollutta valmennusta ja sitten Löwin kommentteja paperissa ja ystävällisiä sanoja kättelyssä.

Harry siirtyi pyynnöstä sievään käyntiin, mutta ratsastaja antoi ohjien valua sormiensa välistä hetken taukoon. Kännykkä taskussa poltteli, ja Robert antoi periksi kiusakselle vetäen samalla hanskan kädestään. Tottuneet sormet löysivät tiensä kaajapurolaisten wappiryhmään.

Ehkä olisi aika vaihtaa valmentajaa.

Robert oli käynyt Danielin valmennettavana vuosia. Valehtelematta vuosia! Varmaan koko sen ajan, mitä Harry oli asunut Suomessa. Sitä ennenkin, Daniel oli nähnyt Robertin ratsastavan erilaisia hevosia Seppeleessä. Hitto vie, poika oli kehittynyt poniratsastajasta hevosratsastajaksi Daniel Susinevan silmien edessä.

Tai ehkä Robert oli Danielin silmissä yhä se sama poniratsastaja, jonka kyvyt riittivät juuri ja juuri helppo A -radoille liuhuvaharjaisen kouluponin kanssa.

One, two, change, one, two, change.

Harry vaihtoi laukkaa sujuvammin kuin mitä se oli lauantain kilpailuissa. Robert oli yrittänyt ratsastaa vaihtaessa räjähdysmäisesti purkautuvaa energiaa enemmän peruslaukkaan, ja vaikka se olikin onnistunut, uskoi poika vakaasti myös eilisen hyppytreenin vaikuttaneen tamman energiatasoihin.

Josefina oli livahtanut tallille jo hyvissä ajoin ennen epämääräisesti sovittua ajankohtaa, ja Robertin ajaessa autonsa Kaajapurojen pöllyävään pihaan, se oli nähnyt ratsukon jo kentällä täydessä touhussa. Letti selkämystä vasten tampaten, Josefina oli laukannut ympyrällä kavalettia niin keskittyneen näköisenä, että Robert oli jäänyt puoleksi tunniksi autoon istumaan. Se oli muistanut ärsyttävän selkeästi Josefinan pitkän ja siron säären omiensa välissä, pehmeän posken olkapäätään vasten, lämpimän hengityksen ihollaan…

Koputus auton ikkunaan oli pelastanut poikaparan tapahtumien kertaukselta, ja se oli hetken vain tuijottanut Stinaa pöyristyneenä kunnes oli painanut ikkunan alas.

“Jos toi ei ois sun hevonen ja kenttä pöllyäisi niin saatanasti, niin sanoisin että aika helvetin kummallista istua autossa kyttäämässä kun toiset ratsastaa”, se oli sanonut muina naisina sytyttämätön tupakka huulilta roikkuen.

“En mä… kyttää”, Robert oli sanonut. Sitten Stina oli pyöräyttänyt silmiään whatever you say -tyylisesti ja karannut paikalta. Niin oli Josefinakin, vikkelästi siinä vaiheessa kun Robert oli sujahtanut talliin loppuverryttelynsä hoitaneen ratsukon perässä.

“Hei, ai, sä ehditkin jo”, poika oli sanonut ja Josefina kääntynyt kuin säikähtäneenä ympäri, saappaanpohjien sora tallin betonikäytävää vasten rahisten. Harry oli juuri silloin huiskaissut häntäänsä suoraan omistajansa suuntaan, ja karkeiden häntäjouhien kahina Robertin pusakkaa vasten oli saanut hevosen ottamaan pari hätiköityä tanssiaskelta, Josefinan roikkuessa ohjissa sekunnin jos toisenkin kuin henkensä pitimiksi.

Sitten se oli tarjonnut ohjia Robertille, joka ei olisi mitenkään halunnut ottaa niitä muutamaa kaksikkoa turvallisesti erottavaa askelta eteenpäin ottaakseen hevosensa toiselta. Se oli nähnyt Josefinassa vähän samaa kuin mitä sunnuntaiaamuna Aliisan makuuhuoneesta omaansa (Josefinan?) huoneeseen palatessaan. Peura ajovaloissa.

“Um”, oli sanonut Robert. “Menikö?”

“Meni”, Josefina oli vastannut.

“Hyvin?”

“Mhm.”

Robert oli ottanut ohjat tytön käsistä ja sitten se olikin jo kadonnut jonnekin Kaajapurojen tilusten syövereihin mumisten jotain menemisistä, eikä Robert ollut sen jälkeen lettipäätä nähnyt. Ties vaikka olisi kadonnut kokonaan.

Rasmusta poika oli sen sijaan nähnyt. Se oli kylläkin ollut kuin Robertia ei olisi olemassakaan. Mikä ei nyt sinänsä eronnut siitä, miten Mr Isoherra Ratsastaja-PRO sitä normaalistikin kohteli. Ottaen huomioon, ettei Rasmus ollut kuitenkaan jättänyt sitä kuolemaan silloin kerran kun pojan saappaat olivat hulahtaneet mutavelliin ja se oli roikkunut tarhan aidasta epätoivoisena, Alsilan käytös oli vähintäänkin kummallista.

Harry vaihtoi laukkaa edestä muttei takaa, ja Robert turhautuneena siirsi sen ravin kautta uuteen, puhtaaseen laukkaan. Oma vika.

Aluksi Robert oli päättellyt, että Rasmus oli suutahtanut siitä, että Robert oli muuttanut Pitkän miehen kuja 7:n toiseen huoneeseen ja siten ajanut Josefinan kodistaan. Mutta sitten Robert oli ollut auttamassa pariskunnan yhteenmuutossa, joka oli aika varmasti suoraan johtunut siitä, että Josefina oli jäänyt, no, kodittomaksi. Joten eihän Rasmuksella loppupeleissä ollut mitään syytä vihoitella Robertille!

Toki nyt oli, ehkä, tosin Robert tahtoi uskoa, ettei Josefina kertoisi nukkuneensa entisen kämppiksensä nykyisen kämppiksen lakanoissa. Se ei vaikuttanut ihmiseltä, joka haluaisi kovasti draamaa elämäänsä. Niinpä poikakin oli päättänyt olla kuin koko viikonloppua ei olisi tapahtunutkaan.

Paitsi lauantai-iltapäivä, tietenkin.

Bastian Löwin lämmin hymy ja tomera kädenpuristus.

Robert hymyili, ja Harry suoritti puhtaan vaihdon. Se oli kertakaikkisen loistava hevonen. Happy horse. Indeed. Pari hassua ympyrää laukattuaan ratsastaja valmisteli siirtymisen raviin. Liike oli suurta ja lennokasta, ja meni pari askelta ennen kuin pojan lantio sai kiinni tahdista. Sitten se myötäili liikettä kuin ei olisi mitään muuta ikinä tehnytkään, ja juuri siksi Robertista oli kammottava ajatus, ettei se joskus ratsastaisikaan enää Harrietillaan.

Ratsukko oli kasvanut yhteen. Harry ei ollut enää aikoihin liikkunut kenenkään muun alla niin hyvin kuin omistajansa, eikä Robert ollut löytänyt vastaavaa yhteyttä mihinkään muuhun hevoseen. Se saattoi ratsastella piffit ja paffit jollain satojen tuhansien eurojen arvoisella myyntipuoliverisellä Saksassa, mutta sekään ei riittänyt korvaamaan sitä tunnetta kun hevonen toimi miltei ajatuksen voimalla, saumattomassa yhteistyössä. Harry tunsi Robertin kuin omat, no, kavionsa: se tuntui ymmärtävän pienimmätkin avut, lukevan heppoisimmatkin tuntemukset, peilaavan poikaansa täydellisesti.

Oli poika ja pojan hevonen, ja oli hevonen ja hevosen poika.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 03.04.20 9:37

3.4.2020
#tietähtiin2020

Kello oli perjantaina lähempänä yhtätoista yöllä kun Robert vihdoin lysähti autonsa etupenkille istumaan. Se oli yllättäen kutsuttu töihin koko päiväksi — joku kaasorukka oli soittanut paniikissa alkuperäisen floristin sairastuttua vakavasti juuri ennen huomisia häitä ja niinpä Robert ja Lilja olivat sormenpäät ruvilla luoneet kimpun jos toisenkin — ja tallikäynti oli mennyt melkein pikkutunneille asti. Kaajapurojen pihallakin hohti enää yksinäinen valo tallin seinässä, rakennusten ikkunat jo tummina.

Bemarin valot halkoivat pimeää iltaa Robertin kaartaessa tutulle soratielle pois tallin pihasta. Radio oli hiljaisella ja lämmittimet puhalsivat eloa pojan kohmeisiin sormiin ja varpaisiin.

Yhtäkkiä puhelin soi. Ensin se värähteli jossain etupenkillä Robertin tallitakin, repun ja palautustölkkikassin seassa, mutta lopulta tuttu oletussoittoääni katkaisi radion auton kaiuttimissa — puhelin oli yhdistänyt itsensä bluetoothjärjestelmään.

Robertille soitti tasan tarkkaan kolme ihmistä:
1. Aleksanteri, jolle Robert vastasi ihan aina ja joka kerta, oli tilanne mikä tahansa ja aika mikä hyvänsä
2. Aliisa, jolle Robert vastasi melkein aina
3. äiti, jolle Robert ei vastannut ikinä

Kellonaika kuitenkin sulki vaihtoehdon kolme tehokkaasti pois. Tai, jos se olisikin äiti, niin sillä olisi varmasti joku painava syy soittaa. Joku olisi kuollut, tai nyt se tulisi hakemaan puolikkaan omistamastaan hevosesta kotiin, tai jotain.

Niinpä se painoi nappia ratissa.

”Yeah?”

”Kuule”, sanoi Sarahin iloinen ääni kaiuttimissa niin yllättäen, että poika hätkähti ja auton renkaat rasahtivat soralla äkkiliikkeen myötä. Taustalta kuului hälinää, ihan kuin puhelua soitettaisiin… baarista?

Robert oli nähnyt Sarahia viimeksi Kalla Cupin kilpailuissa, ja oli aika varma, että oli nähnyt sitä jatkoillakin. Ne nyt olivat enemmän sumeinen kokoelma katkelmia kuin todellisia muistikuvia, mutta ehkä kaksikko oli keskustellut siellä. Tai jotain.

”Me tarvitaan vielä yksi jäsen meidän joukkueeseen. Siinä on nyt mä, Nita ja Inna, ja voitaisiin tietty mennä silläkin, mutta neljä on suositus, ja viime vuonna kuitenkin Nita oli koulutähti, mä koulurankingin voittaja ja Inna oli toissavuonna koulutähti, niin kukapa parempi täydentämään tiimiä kuin koulurankingin kakkonen?” Sarah selitti. Taustalta kuului välikommentteja, joista Robert ei ihan saanut selvää, ja lasien kilinää.

”Mistä sä puhut?” poika kysyi, ja sitten jälkiajatuksena lisäsi: ”Are you drunk?”

”Nää, töissä”, se vastasi ja huokaisi. ”Tie Tähtiin alkaa taas. Oikeastaan ihan just, mutta vielä ehtii jälki-ilmoittautua. Auburnista lähtee parikin tiimiä.”

Robert ei sanonut mitään, kunhan laittoi vilkun päälle ja pysähtyi stop-merkin eteen katsomaan molempiin suuntiin, vaikka tokkopa Kallan kaltaisessa kylässä kukaan hurjastelisi tähän aikaan illasta. Moottori hurahti pojan aloittaessa käännöstä ja vilkku naksahti taas hiljaiseksi.

”Come on, sassenach”, Sarahin ääni oli kiusoitteleva. ”You in?”

Siihen Robert hymähti. Se muisti vallan hyvin viime vuoden. Tie Tähtiin oli toiminut melkoisena tönäisynä kohti sitä, missä ratsukko oli nyt. Jos koko kilpailusarjaa ei olisi ollut, tokkopa Robert nyt olisi niin kunnianhimoinen ja motivoitunut kilparatsastaja mitä oli.

”You and me, in the same team?”
”Mhm.”
”Is there really any point to compete if it’s not to beat you?”
”Oh, I’ll beat you, team or no team.”

Sarahin äänestä kuulsi läpi huvittuneisuus. Robertin teki mieli sanoa jotain, ehkä kommentoida vitsillä tuloslistojen häntäpäässä tai korkeintaan puolivälissä viihtyvää Lefaa, mutta se nielaisi sanansa.

Tie Tähtiin oli urakka. Se vaati valtavasti sitoutumista paitsi ratsastajalta, nini myös hevoselta. Olisiko Harrysta siihen? Robert oli jo laittanut tamman koville loppuvuodesta ja nyt taas: oli Kalla Cup, oli Ruunaan Kypärä, oli valmennuksia ja klinikoita, oli irtonaisia kilpailuja. Se yritti kaivaa mielensä perukoilta viime kevään koitoksia.

Silloin Robert oli vielä edustanut Seppelettä, ratsastuskoulua. Silloin kansalliset kilpailut olivat olleet kaukainen ajatus, mutta nyt ratsukko oli vakiinnuttanut paikkansa niissä. Hitto, se oli jopa pärjännyt kansainvälisissä kilpailuissa! Ja Harry oli osoittanut olevansa hyvä kilparatsu: se ei stressannut muuttuvista maisemista tai matkailusta enää samalla tavalla mitä se oli vuosia sitten. Mutta kestäisikö se kevään läpi? Ruunaalla käytäisiin finaalit, Robert oli suunnitellut Ruotsin kilpailuviikoilla osallistumista toukokuussa, Kalla Cupin kesäosakilpailuunkin oli treenattava ja tehtävä luokkaratkaisuja viimelauantaisen vahingon jälkeen…

Yhtäkkiä sen mieleen valui muistoja viime vuodelta, ennen kaikkea Sarahista. Varovaiset, hyväntuuliset keskustelut kilpailujen lomassa. Yhteiset maastokävelyt Lapin jylhissä maisemissa. Hermostuneet startit ja ensimmäiset sijoitukset. Sarahin mystisesti kadonneet kengät yksillä jatkoilla. Robertin nimi koulurankingin kärjessä, heti kovimman kilpakumppanin kantapäillä.

Yhtäkkiä vastaus oli suoraan pojan nenän edessä. Se oli niin selkeä, niin naurettavan yksinkertainen, että autoa kohti Pitkän miehen kuja 7:n pihaa kääntävä nuorukainen hymähti huvittuneena.

“I’m in if you’re in.”

There wasn’t any other way he would, could do it.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 03.04.20 19:06

4.4.2020

Rakas Päiväkirja, dear Diary,

olen ajatellut viime aikoina paljon.

Oikeastaan, tuo on valhe: minä ajattelen aina paljon. Ajattelen liikaa, ajattelen liian vähän; ajattelen yli, ali; parasta, pahinta. Usein ajattelen itseäni, olenhan sillä tavalla ihminen, luonnostani itsekäs. Ajattelen mitä teen ja mihin kykenen, miten olen ja miten haluaisin olla, mitä osaan ja mitä en.

Ajatuksiani kannattelee yksi punainen lanka: kaikki ympärilläni riippuu minusta.

Ehkä siksi on maailmaani niin rajusti järisyttävää kun rakas hevoseni lipuu hiljalleen sormieni välistä, vaikutuskykyni ulkopuolelle. Hevonen, jonka selkään sovin kuin samassa lelupaketissa tullut ratsastajafiguuri, pakenee kuin huurtuvan lasin taakse ja, hiljalleen, minä en enää tunnista hevoseni kurveja ja särmiä.

Olen menettämässä otettani hevosestani. Tai ehkä se minusta.

Olen kuin kasvanut lapsi, Harry kuin liian yksinkertainen lelu. Kaipaan leikkeihini jotain enemmän, ja miksi kaikilla kavereillani on sellainen hienompi lelu. Sellainen, jonka jalat ovat liikuteltavissa paremmin ja josta kuuluu nappia painamalla rytmikästä kavioiden kopsetta. Minun harmaa hevoseni on erilainen: en saa väänneltyä sitä tyylikkäisiin asentoihin ja tuoli-istuntainen ratsastajafiguurini jää ystävieni leikeissä jälkeen.

Jokin näkymätön voima nykii minua ylöspäin, tiukka ote niskassani, ja Harryn tyngät jouhet lipeävät sormistani. Yritän ottaa kiinni mistä saan, pitää kiinni mistä saan, mutta en ole tarpeeksi vahva.

Voin pitää kiinni, mutta olen voimaton vetämään hevosta mukanani korkeammalle ja korkeammalle. Silti räpiköin, tasapainoni luonnoton harmaakorvani ja niskaani kaatuvan paineen välissä.

Se ero minulla hevosineni ja lapsilla leluinensa on, että lapsi ei aina ymmärrä tunnearvon päälle. Hevoseni, se on kultaakin kalliimpi—se on Minun Hevoseni. Muille vain hevonen, se on hevonen, Harry on vain hevonen.

Mutta se on Minun Hevonen ja minä olen ihminen ja itsekäs ja yliajattelen liikaa itsestäni, itseäni, enkä minä tiedä takerrunko jälleen vain minuuteeni henkeni pitimiksi.

Minun Hevoseni, mutta ehkä se onkin vain hevonen, ja se on samalla paras ja pahin ajatukseni, ja se vasta pelottavaa onkin.

Niin, sitä minä olen ajatellut viime aikoina paljon.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 04.04.20 20:25

5.4.2020
#tietähtiin2020

”Verivaahterat?? Verivaahterat?!” Robert kihisi hampaiden välistä kävellessään kansliasta takaisin Auburnin hevosrekalle. Sen puhtaaksi puunattujen ratsastussaappaiden alta tirisi mudaksi muuttunutta tallipihaa, mutta se poikaa ei nyt kiinnostanut. ”Who thought that’s bloody funny!”

”Bloody funny, nimenomaan”, Sarah tirskahti sommitellessaan satulahuopaa ruunikkonsa selkään. Nuorempaa Nitaakin hymyilytti.

”Se, että teitte musta jonkun joukkueenjohtajan, oli jo ihan tarpeeksi”, Robert murahti ja kurottautui vilkaisemaan rekkaan, jossa Harry ja pari muuta hevosta vielä seisoivat tyytyväisenä huolimatta Hallavan kisapäivän hulinasta niiden ympärillä. ”Mutta että mä saan vielä kuulla, että meidän joukkueen nimi on Verivaahterat!”

”Isabella toivoi puuteemaa”, Ellie tarjosi kohteliaasti. Vaaleatukkainen tyttö istui rekan matkustamossa, penkin reunalla jalkojaan avoimesta ovesta heilutellen. Sillä oli vielä verkkarit kisahousujen päällä ja tennarit jalassa, mutta kouluporukalla oli jo täysi tohina päällä: Inna oli juuri lähtenyt kävelyttämään Mankia valmistautuakseen helppo B -luokan verryttelyyn.

Robert ei tiennyt oliko se enemmän tyytyväinen vai huolissaan siitä, että kaikki muut auburnlaiset kilpailivat vaativa B -tasolla. Siitä Robert oli haaveillut viime vuonna, katsellut kateellisena vaikeimmalla taitotasolla starttaavia ratsukoita. Expert oli tuntunut silloin niin kaukaiselta. Nyt se oli kuin itsestäänselvyys! Jopa Nita, jonka puheista saattoi käsittää sen hädin tuskin edes vilkaisseen Armia viimeisen vuoden aikana, lähti suin päin starttaamaan taitotasoista haastavinta.

Ehkä Robertia ärsytti luokattomasti se, että jokin, jota se oli niin kovasti tavoitellut ja jota varten se oli tehnyt luokattoman määrän töitä, oli toisille kuin syntymäoikeus. Positiivista oli toki se, että he kaikki olivat nyt joukkue. Edes Sarah ei ollut enää kilpakumppani siinä missä aiemmin, vaan samaa kylää edustava ratsastaja, tiimikaveri.

Vaan sekin oli pyyhkiytynyt pois viimeistään Ruunaalla kun verryttelyyn oli ratsastanut kukas muukaan kuin Vilja Kuiri. Se oli hymyillyt iloisesti (kuten aina aiemminkin) ja tullut juttelemaan Robertille (kuten aina aiemminkin) ja toivottanut pojalle vilpittömästi onnea (kuten aina aiemminkin) ennen kuin oli taluttanut suuren kouluhevosensa käsihevosalueelle. Sen typerä hevonen oli tietenkin Danielin kasvattama, mikä lisäsi sitä valtavaa ärsytystä koko tyyppiä (kumpaa? Oikeastaan molempia, Danielia ja Kuiria) kohtaan. Robert oli luullut, että se hevonen oli vähintään kuollut tai jotain muuta yhtä dramaattista Kuirin yhtäkkiä kadotessa kilpakentiltä kesken kauden.

Ainakaan Hallavan osakilpailun lähtölistoilla Kuiria ei näkynyt, ja Robert toivoi, ettei näkyisi jatkossakaan. Se mieluusti kilpailisi kallalaisista ja muista tutuista ratsukoista muodostuvaa porukkaa kohtaan.

”Aiotko purkaa sun hevosen vai vain murjottaa siitä kunnes sun naama jää tuohon asentoon?” Sarah kysyi teennäisen kohteliaasti korjatessaan Lefan pintelin tarraa paremmin kiinni. Toistaiseksi, Sarah oli porukasta ainoa, joka uskalsi olla leppoisa kireän ja itsekseen kihisevän Robertin seurassa, ja etäisesti Robert mietti katuivatko ne Kaajapuroilla tekemäänsä stoppia. Tiimi olisi kuitenkin ollut kokonainen jo ilman Robertiakin.

Perjantai-iltaisen puhelun jälkeen poika oli miettinyt paljon motiiveja sen takana. Se oli ollut Sarahin idea, eihän Paakkanen tai Nita edes tunteneet Robertia. Miksi Sarah oli halunnut sen tiimiinsä? Keep your friends close and your enemies closer? Uskoiko se vilpittömästi Robertin tuovan jotain joukkueeseen, vai oliko se vain halunnut eliminoida Robertin kilpailijana? Toinen mahdollinen syy olisi tietenkin se, että Sarah halusi ihan vain keep Robert closer, period, ja se oli sellainen matopurkki, mitä poika ei tällä Herran hetkellä halunnut edes koskettaa, saatikka sitten avata.

Paitsi se antoi ajatustensa harhailla viime kevääseen, kunnes puri (edelleen jomottavaa) huultaan tarpeeksi lujaa rikkoakseen viime viikonloppuisen haavansa uudelleen. Robert ei ollut varma mistä ikävä nirhauma alahuuleen oli tullut, mutta viime viikonlopun jälkeen se oli huomannut purreensa sen auki uudelleen ja uudelleen. Joskus vahingossa, välillä tahallaan: sillä oli kummallinen vaikutus, metallinen maku ankkuroi pojan ajatuksistaan takaisin nykyhetkeen.

Takaisin Tie Tähtiin 2020 -koitoksen alkumetreille.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 05.04.20 20:53

6.4.2020
#tietähtiin2020

Verivaahteroiden tiimikokous

Aika: ma 6.4.2020 klo 13:00
Paikka: Auburnin kartanon maneesin kahvio (Hevoskastajantie 1, Kalla)
Läsnä: Nita Merisalo, Sarah Reyes, Robert Harrington, Inna Paakkanen, jostain syystä myös Anton Seljavaara

Kokouksen avaus
Joukkueenjohtaja avasi pakotettuna kokouksen ja toivotti pakotettuna kaikki tervetulleiksi.

Laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen
Kokous todettiin sääntöjen mukaisesti koolle kutsutuksi (Inna valitti, että olisi ollut muutakin tekemistä vapaapäivänä) ja päätösvaltaiseksi.

Kokouksen järjestäytyminen
Joukkueenjohtaja toimii kokouksen puheenjohtajana (“Mitä? Mä en ikinä edes suostunut tähän koko joukkueenjohtajahommaan!” tuhahti Robert) ja sihteerinä Sarah Reyes.

Esityslistan hyväksyminen työjärjestykseksi
Kokouksen työjärjestykseksi hyväksyttiin joukkueen (Sarahin ja Innan baarissa laatima) esityslista: kokouksen avaus, tiimin nimi (“Luulin, että meillä kaikilla oli jo ne puunimet”, Anton mutisi), slogan, tiimivaatteet (“Ei”, kertoi Robert heti), kannustushuudot kisoissa, muut asiat.

Tiimin nimi
Todettiin, että joukkueen tämänhetkinen nimi on Verivaahterat ja että nimen on hyväksynyt Isabella Sokka ja Amanda Sokka. Sihteeri Reyes huomauttaa, että olisi riskaapelia lähteä vaihtamaan joukkueen nimeä tässä vaiheessa. Joukkueenjohtaja Harrington tiedustelee edelleenkin, että kuka tämän nimen keksi. Sovitaan, että joukkueen nimeä ei vaihdeta. Verivaahterat on ja pysyy. Joukkueenjohtaja Harrington kokee nimen loukkaukseksi kaksoiskansalaisuuksistaan kummallekin. Jäsen Paakkanen käskee joukkueenjohtajaa miehistymään.

Slogan
Jäsen Merisalo ehdottaa kohti ääretöntä ja sen yli. Joukkueenjohtaja Harrington näyttää siltä, että saattaisi itkeä pian. Jäsen Paakkanen huomauttaa intensiivisestä aikataulusta ja edessä olevasta treenimäärästä ja ehdottaa kohti psykoosia ja sen yli. Jostain sämpylän löytänyt ja jäsenistöön kuulumaton ei-jäsen Seljavaara purskahtaa nauruun niin, että leivänmuruja lentää kokouspöytäkirjan (“Anton! Tässä on sun sylkeä nyt”, Sarah huokaisi ja yritti pyyhkiä pahimmat kämmenselällään) ja joukkueenjohtaja Harringtonin päälle. Päätetään jättää slogan vielä pöydälle.

Tiimivaatteet
Ehdotetaan brodeerattuja Sokka Lux -kilpailutakkeja ja -satulahuopia. Joukkueenjohtaja Harringtonilla ei ole sellaista kisatakkia (“Miksei? Onhan ne ollut saatavilla jo iät ja ajat”, huomautti Inna. “Joo, ja sellainen maksaa melkein tonnin jos ei ole Sokan lempilapsia kuten te”, huomautti Robert takaisin silmiään pyöräyttäen), joten ehdotus kaatuu sellaisenaan. Sovitaan kuitenkin, että käytetään Sokka Lux -merkin valkoisia kilpailuhuopia. Jäsen Paakkanen aikoo tiedustella Sokka Lux -merkin toiselta toimitusjohtajalta tiimitakkeja.

Kannustushuudot kisoissa
Sovitaan, että katsotaan joukkueen jäsenten suoritukset kun pystytään ja kannustetaan ääneen. Paitsi jos kyseessä on Lefa, jota ei saa kannustaa kovaan ääneen missään nimessä. Jäsen Reyes toivoo, että kaikki kannustushuudot pidetään puheäänen tasalla. Sovitaan, että palkintojenjaossa pidetään joukkuehenki yllä ja kannustetaan myös joukkuetta. Joukkueenjohtaja Harrington kieltäytyy sanomasta hyvä Verivaahterat ääneen tämän kokouksen jälkeen. Sihteeri Reyes tuuppaa joukkueenjohtaja Harringtonin melkein penkiltä alas. Jäsenet Merisalo ja Paakkanen myöntyvät ehtoihin ja lupaavat kannustaa joukkueenjohtajankin puolesta.

Muut asiat
Todetaan, että kaikki haluavat tuoda kolmannen Tie Tähtiin -pokaalin juuri Kallaa. Sovitaan, että voiton sattuessa pokaali voi välillä vierailla Kaajapurojenkin tallilla kunhan sitä ei jätetä nurkkaan pölyyntymään tai kukaan (“Se Pulkkasen Ava vie sen kotiinsa kuitenkin, varastaan sen perkele”, virnisti Anton) ei kadota pokaalia.

Seuraava kokous
Joukkueenjohtaja ehdottaa, että tällaiset kokoukset ovat aivan turhia ja tulevina viikkoina tullaan varmasti viettämään paljon (“—liikaa—”, sanoi Robert) aikaa yhdessä, jotta voidaan puhua asiat läpi tien päällä, jos asioita edes on. Ei-jäsen Seljavaara nyökyttelee hyväksyvästi. Jäsen Merisalo hyväksyy, jäsen Paakkanen kysyy, saako jo lähteä. Sihteeri Reyes ei kommentoi. Kaikki kyseenalaistaa, kenen idea tämä kokous oli ja miksi se edes pidetään.

Kokouksen päättäminen
Kokouksen puheenjohtaja päätti kokouksen klo 13:43.


Viimeinen muokkaaja, Robert H. pvm 15.04.20 23:21, muokattu 1 kertaa

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 07.04.20 17:32

7.4.2020
#tietähtiin2020

Puolivälissä luokkaa. Sinne Robert ja Harry olivat jääneet ensimmäisessä osakilpailussa. Harry oli tuntunut ihan hyvältä, Robert oli ratsastanut ihan hyvin. Suoritus oli ollut… ihan perus. Ehkä se ei ollut ollut tarpeeksi. Toisaalta, Sarah ja Nita olivat taistelleet korkeintaan jumbosijasta luokan pohjakolmikossa Lefan esiteltyä ties mitä espanjalaisen kouluratsastuksen liikkeitä säikähdettyään yleisössä liikehtinyttä lasta radan puolivälissä.

No, ensimmäinen osakilpailu oli ensimmäinen osakilpailu.

Harry tuntui tänään kummalliselta nivelohjan toisessa päässä. Jotenkin kevyemmältä, rennommalta. Robert ohjasi sen ympyrälle ja kevensi rauhallisen lämmittelytahdin mukana. Se oli ratsastanut viime aikoina paljon kangilla: oli ollut kilpailuja, oli ollut valmennuksia.

Mikään vaatimushan kanget eivät olleet. Ei millään tasolla, enää, eikä Hallavan kilpailuissa, ei Tie Tähtiin -mittelöiden säännöissä tai missään muuallakaan. Kukaan ei vaatinut kankisuitsia ja -kuolaimia, ketjua hevosen leuan alla ja kaksia ohjia sormien välissä.

Robert myötäsi sisäkädellä ja samalla taputti kiitoksen hevosensa kaulalle. Harry heilautti päätään myötäyksen mukana, korskahti ja palasi parin reippaamaan raviaskeleen myötä takaisin ruotuun. Sitä oli helppo ratsastaa nivelelläkin, yksinkertaisella kolmipalakuolaimella. Ei Harry ollut ikinä ollut mitenkään kovasuinen ja erityisen herkkä, ja Robert oli hevosenomistajana säästynyt kaikenlaisilta kuolain- ja satularumbilta, joilla uusia hevosenomistajiakin aina peloteltiin.

Mupeltaja se oli, tylsistyksissään kova kalisuttelemaan kuolaimiaan. Ja joskus se painoi kädelle jos ratsastaja antoi. Mutta kyllä se silloinkin kuunteli, joten mitään terävämpää kuolainta Robert ei ollut ikinä edes harkinnut. Kanget olivat olleet… luonnollinen kehitysaskel? Jotain, jota kaikki taitavat ratsastajat käyttivät. Jotain, jota kaikki olettivat Robertin käyttävän. Äiti oli ostanut tammalle kankisuitset jo Iso-Britanniassa, kauan ennen kuin ratsukko oli ollut valmis edes miettimään niiden käyttöä.

Nyt ne olivat miltei käytetymmät kuin Harryn enkkusuitset.

“Olisiko hölmöä startata näillä suitsilla vaativaa?” Robert kysyi yhtäkkiä sisäuralla välikäyntejään Lazzon kanssa kävelevältä Verneriltä. Italialaisella orilla ei ollut kankisuitsia, eikä edes perinteisiä englantilaisia, vaan anatomiset suitset, miksikä niitä nyt kutsuttiinkaan.

“Ei kai”, Verneri sanoi. “Eihän se enää ole pakollista kangilla mennä?”

“Ei niin”, puhisi Robert lisätessään ravia diagonaalilla. “Mutta olisiko se tyhmää? Vaativa on kuitenkin vaativa. Ei kukaan mene geepeetäkään normikisatakissa.”

“Onko sekään pakollinen?”

Robert vilkaisi toista ratsukkoa kypärän lippansa alta miltei tuohtuneena, kunnes pyöräytti silmiään ja huokaisi. “Ai niin, sä oot kenttäratsastaja.” Sille, ehkä etenkin Robertin vähättelevälle äänensävylle mitä tuli kenttäratsastajuuteen, Verneri oikein naurahti.

“Niin, enhän minä mitään mistään tiiä”, se sanoi päätään pudistellen ja alkoi keräillä hevosensa ohjia paremmin käsiinsä. Robert katsoi sen keskustelun päättymisen merkiksi ja palasi takaisin tammansa ratsastamiseen sataprosenttisella keskittymisellä.

Hetken ratsukot pyörivät kentällä omiaan toisiaan yhteisestä sopimuksesta väistellen. Verneri teki perusratsastusta, taivutellen ja käännellen Lazzoa siistein avuin, ja Robert harjoitteli kevyellä sykkeellä ja matalassa työskentelymuodossa lisäyksiä ja siirtymisiä temmosta toiseen askellajin sisällä. Se oli vaikuttanut ihan sopivalta tiistaitekemiseltä, jotain lihaksia palauttavaa sunnuntain ja maanantain matkustuksen jälkeen.

“Eikö ne muutenkin ole aika pienen kynnyksen kilpailut? Ratsastuskoululaisia ja muita?” Verneri kysyi yhtäkkiä ja taputti Lazzoa kaulalle hyvän siirtymisen jälkeen. Orin kaula kimmelsi hiestä ohjien lipuessa pitkäksi sitä vasten. Vernerinkin iho hehkui, ei punertavana, mutta kuulaana ja jotenkin jo kevätauringossa päivettyneenä.

Robertin suunpieli nytkähti. Se ei ollut varma olivatko Vernerin sanat jokin piikki vai ihan vain helppoa keskustelua, eihän se juurikaan tuntenut Kaajapurojen esikoista. Varmuuden vuoksi poika päätti vain kohauttaa olkaansa, ja antoi Harrynkin venyttää kaulaansa pitkälle välikäyntejä varten.

“Niin että ei kai siellä ketään kiinnosta meneekö nivelillä vai kangilla. Kunhan on suitset päässä ja sääntöjen mukaiset.”

Verneri ei saanut vastausta toteamukseensa, eikä Robert tiennyt odottiko se edes sellaista. Hevoset käyskentelivät tasaista käyntiä vastakkaisilla puolilla kenttää, kostea maa jokaisen askelman aina vähän itseensä imaisten. Ehkä Vernerillä oli pointti: oliko sillä niin väliä, millä suitsituksella ratsastaisi? Ajattelisiko joku kanssakilpailija Robertin olevan jotenkin huonompi ratsastaja jos Harry tulisi tavan kolmipala suussaan Tie Tähtiin -areenalle?

Ei kai.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 09.04.20 1:26

8.4.2020
#tietähtiin2020 #haastaitsesi
("mixed media", ts. multimedia, tarkoittaa erilaisten mediatyyppien, esim. sosiaalisen median päivitysten, artikkeleiden ja tekstiviestikeskustelujen yhdistelyä narratiivin muodotamiseksi ilman perinteistä kerrontaa)


Auburn Estate > Ratsastus > Valmennukset > Kouluvalmennus 8.4.

Tie Tähtiin -osakilpailuun valmisteleva kouluvalmennus, vetää Heidi. Rataharjoittelua: pilkotaan ohjelmat osiin ja lopuksi ratsastetaan koko rata kuin kilpailuissa. Loppukäyntien aikana suulliset kommentit tuomarin näkökulmasta. Mennään kentällä. Ryhmiä yhteensä neljä, jokaiselle taitotasolle omansa. Ensimmäinen ryhmä aloittaa kello 10.

Ryhmä 2
Inna - Mango
Niilo - Belisa
Inari - Dana
Zaida - Fosse
Alva - Hauska

Ryhmä 3
Janna - Sessa
Outi - Jussi
Henri - Matte
Tiitus - Enni
Veronica - Max

Ryhmä 4
Anna - Epi
Kiia - Toru
Nita - Armi
Robert - Harry
Sarah - Lefa




[Kuva Sessan korvista, ohjia pitävästä kädestä ja edellä kulkevan Harryn takapuolesta. Taustalla Kallan upeita metsämaastoja.]

@jannakaajapuro Käytiin tänään Sessan kanssa vaan maastossa, koska huomenna valmennus!! Mennään Auburniin tähtivalmennukseen, meidän tallilta lähtee kans Toru ja Harry. Kiva päästä Heidin silmän alle ratsastamaan ens viikonlopun kisarataa #teamauburn #ratsastus #dressage #training #equestrian #favoritehorse #bestfriend




Amanda Sokka created this group

Amanda Sokka renamed this group  Tie Tähtiin 2020

Sarah Reyes added you

Janna Kaajapuro added 040 9483 393

040 9483 393 added 050 8222 109

Amanda Sokka left

[Rasmus] Ei kai?

[Ellie] Okei 😂

[Anton] Emmä tiiä

[Anton] Ai se lähti jo…

[Anton] Viestiä tulee niin helvetisti että tässähän täytyy korkata kylmä kalja

Contact saved as Anton Seljavaara

[Sarah] Vielä puuttuu Inna, hetki pieni 😊

Sarah Reyes added 045 7750 334

Contact saved as Inna Paakkanen

[Sarah] Nyt on kaikki?

[Nita] Kaikki ratsastajat paitsi Niilo

[Inna] Onko kellään sen numeroa? 🤔

[Janna] Jusulla varmasti on!! laitan sille txt

[Robert] niin mikä ryhmä tää on?

[Sarah] Heidillä varmaan kans, Belisahan asuu Runiacissa 🤔

[Sarah] Tää on TT-ryhmä!

[Rasmus] Niilon numero on 050 003 8338

Sarah Reyes added 050 003 8338

[Inna] Tää on kaikkia käytännön asioita varten

[Inna] Voidaan selvittää kaikki sellaiset majoitukset sun muut tällee helpommin

[Sarah] Ja info valmennuksista kulkee!

[Sarah] Muistakaa huominen!

[Robert] mikä huominen

[Ellie] Heidin kouluvalmennus burnin kentällä

[Robert] aa, en mä oo ilmoittaunut

[Sarah] Heidi vetää huomenna kentällä kaikille taitotasoille kouluvalmennukset, ratsastetaan ne kilpailujen radat

[Sarah] Siellä on automaattisesti kaikki tähtikisaajat meiltä

[Janna] ja meiltä!! säkin oot robert 😌

[Robert] alllllrighty then




From Jutta at 5.54 pm: ois niin ihanaa tulla sinne lappiin taas teidän kaa! viime vuonna oli niin hauska reissu
From Jutta at 5.54pm: harmi että salma lähtee ajelemaan silleen, että en töiltä kerkeis mukaan :--(




Mihin Auburn Estaten ketju hävisi
Lähettäjä: ??
Päivämäärä: 7.4.20 23:40:51

En löydä enää? Taasko poistettiin? Älkää mainitko nimiä jos pysyis! Onko totta, että siellä on nyt mukamas kaikille Tie Tähtiin kisailijoille avoin kouluvalmennus mutta ne on ite täyttänyt kaikki paikat etukäteen?

Re: Mihin Auburn Estaten ketju hävisi
Lähettäjä: Minna
Päivämäärä: 7.4.20 23:43:04

ei nää pysy kun neidit häröttää jatkuvasti

Re: Mihin Auburn Estaten ketju hävisi
Lähettäjä: Knummi
Päivämäärä: 7.4.20 23:45:22

Ehkä jos keskustelu pysyisi asiallisena niin ei tarvisikaan häröttää! Yksittäisisten ratsastajien ja valkkujen parjaaminen tämmösissä ketjuissa pitäis olla kiellettyä!

Re: Mihin Auburn Estaten ketju hävisi
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 8.4.20 07:39:42

Pitääkö A.S. ite valmennuksen?

Re: Mihin Auburn Estaten ketju hävisi
Lähettäjä: :DD
Päivämäärä: 8.4.20 10:11:38

Ei tietenkään, HN pitää :DD Eihän AS nyt mitään vieraita valmenna, varsinkaan mitään heC piipertäjiä

Re: Mihin Auburn Estaten ketju hävisi
Lähettäjä: ….
Päivämäärä: 8.4.20 10:18:05

Tietty niillä on oma porukka siellä. Tuo on kilpailu. Valmennuksista saa rankingpisteitä eikä missään ole kielletty, etteikö saisi pitää vain omille avoimia valmennuksia! Muiden pitäisi olla vaan kiitollisia, pääsevät huippupuitteissa valmentautumaan.

Re: Mihin Auburn Estaten ketju hävisi
Lähettäjä: -
Päivämäärä: 8.4.20 10:23:54

On kautta aikojen pidetty vain omalle porukalle avoimia TT-valmennuksia muuallakin. Ei Auburn väärin toimi. Hyvä, että tukevat omien joukkueiden ratsastusta.

Re: Mihin Auburn Estaten ketju hävisi
Lähettäjä: väli
Päivämäärä: 8.4.20 10:30:33

Joojoo, menkää auburnilaiset vaan sinne valmennukseenne keskenänne pyörimään :''DDD Yhtä hyvät puitteet ja valkut on vaikka kuinka monella muullakin tallilla, ei tarvi tulla pröystäilemään anonyyminä htnettiin. Ei teilläkään hohdokkaasti ekassa osarissa tulosten perusteella mennyt, ainakin parilla kouluratsukolla liian vaikea luokka?

Re: Mihin Auburn Estaten ketju hävisi
Lähettäjä: Xxx
Päivämäärä: 8.4.20 10:48:00

S.R. hyvä kun sai hevosta pidettyä edes hallinnassa. KOuluradalla?? Perusratsastusta vaan harjottelemaan hec-luokkiin. ja eikö R.H. just sijoittunut vaativa a? Mitä tekee tuolla? Ei pärjää muualla niin pitää tulla hyvänmielenkisoihin ratsastuskoululaisia vastaan? Ei mitään häpyä



To Jutta at 10.33 pm: i wish you were still here
To Jutta at 10.33 pm: like i wish you were just around yknow
From Jutta at 10.35 pm: ❤❤❤
From Jutta at 10.35 pm: hei mä oon aina teidän mukana! in spirit!
To Jutta at 10.44 pm: its not the same




TIE TÄHTIIN VIE KILPAILIJAT LAPIN JYLHILLE TUNTUREILLE
Saara Sirpakko  |  ratsastus, urheilu

Kilpailusarjan seuraava osakilpailu käydään Lehtovaaran ratsutilalla Suomen pohjoisimmassa maakunnassa. Kilpailujen johtaja ja tallin omistaja Renee Hallas ohjaa maneesin valmisteluja huhtikuun kolmantena viikonloppuna järjestettäviä kilpailuja varten. Ratsukoita pohjoiseen suuntaa runsain määrin.

- Toivomme tietty hyvää säätä, mutta huhtikuut tapaavat olla epävakaita täällä, Hallas hymähtää astuessaan vain kaksi vuotta sitten valmistuneen maneesirakennuksen ravintolan puolelle. Tunturikoni tulee palvelemaan niin kilpailijoita kuin katsojiakin täysin voimin osakilpailupäivänä.

Tiedossa on pitkä sunnuntai paitsi ratsastajille, niin myös tallilaisille. Hallas kertoo toimihenkilöiden koostuvan tallilaisista: tallin ratsastuksenopettaja toimii stewardina, yksi kilpailija pyörittää kanttiinia ennen omaa luokkaansa ja toinen hoitaa maneesin ovea, tuntiratsastajia on värvätty juoksutytöiksi… Tällaiset tapahtumat eivät synny itsestään.

Toinen osakilpailu tuo Lehtovaaraan useita kymmeniä ratsukkoja. Rankingin pyörähdettyä käyntiin paitsi joukkue- niin myös yksilösuoritusten osalta, ovat ratsastajat varmasti entistä motivoituneempia antamaan radoille kaikkensa.

Ensimmäisen osakilpailun estemenestyjäkseni nousi odotetusti esterankingin johtoon ampaissut Salma Stjärndahl, joka siirtyi viime vuonna liekkijärveläisen ratsastuskoulu Seppeleen omistajaksi, 13-vuotiaalla ratsuponillaan Bonnie KN. Kaksikko nappasi voiton 120 senttimetrin luokasta helpon näköisellä suorituksella. Sen sijaan yksi ennakkosuosikeista, kansainvälistäkin menestystä kerännyt Rasmus Alsila floppasi miltei jumbosijalle niin startissaan kuin rankingissakin.

Kouluratsastuksen puolella kärkeen nousi Nelly Jokikunnas ratsullaan Cozmina KHW. Viimevuotisen loukkaantumisen ja pitkän laidunloman jälkeen treeniin palannut arabitamma esitti upean suorituksen luokassa vaativa B, nostaen ratsukon koulurankingin johtoon pistein 13,5. Sen sijaan viime vuoden rankingkärki — Reyes, Harrington, Merisalo; tänä vuonna joukkueen Inna Paakkasen kanssa muodostaen — jäivät kauas odotetusta: Harrington sijoittui puoliväliin luokkaa, kun taas vuoden 2019 Koulutähti-voittajat Reyes ja Merisalo pohjakolmikkoon. Nähtäväksi jää, saapuvatko Verivaahterat Lapin tuntureille veren—siis, voitonhimoisempina ensimmäinen osakilpailun tappioiden jäljiltä.

Tie Tähtiin -kilpailusarjan toinen osakilpailu ratsastetaan sunnuntaina 19.4. kello 11 alkaen Lehtovaaran ratsutilalla. Kilpailuihin on yleisöllä vapaa pääsy.

[JUTTU JATKUU SIVULLA 13.]




[Kuva Sarahista ja Lefasta, Nitasta ja Armista sekä Robertista ja Harrysta seisomassa lähekkäin Auburnin kentällä. Heidi Näyhö seisoo Lefan ja Armin välissä aurinkolasit päässään, hymyillen. Lefa on juuri säikähtämäisillään tuulen mukana ilmaan pyrähtänyttä lehteä, Harry kurkottelee kohti kameraa. Armi on ainoa normaalin näköinen hevonen.]

@sarahisareyes Go team go maple leaf @nitamerisalo @rharrington (📸) @innapaak ! Kiitos @heidinayho valmennuksesta Cool #teamauburn #dressageaddict #training #verenmakusuussa #verivaahterat




To Aliisa at 9.33 pm: jos käyt kaupassa niin tuotko jätskiä
From Aliisa at 9.33pm: Jätskiä?? Tekikö Tuntematon bänät sun kanssa??
To Aliisa at 9.33 pm: ??? ei kun oli se valmennus?? just feelin like ice cream
From Aliisa at 9.34 pm: Eiks sun pitäis olla huippu-urheilija nyt? Ei jäätelö kuulu ruokavalioon sillon!
From Aliisa at 9.34 pm: Ehkä sun pitäisi kutsua se Tuntematon meille, voitte urheilla vähän kahdestaan Wink) Mä voin hilpasta jonnekin yöks!
To Aliisa at 9.34 pm: huru! tuo vaan sitä jäätelöä!
From Aliisa at 9.35 pm: No joojoo, mutta en haluu kuulla sanoja TIE tai TÄHTIIN sitten kertaankaan! Oot niin raskas
To Aliisa at 9.35 pm: please, you love me 😘
From Aliisa at 9.36 pm: 😘

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 10.04.20 0:45

10.4.2020
#tietähtiin2020

Harry tuntui mukavalta. Tavanomaiselta, iloiselta itseltään. Tiukka valmentutumis- ja kilpailurytmi, yhdistettynä Jusun säännölliseen estejumppaan, oli saanut hevosesta paljon vetreämmän ja jollain tapaa pirteämmän. Se liikkui paremmin ja mielellään, eikä jumeista tai toispuolisuuksista ollut tietoakaan. Robert jopa halusi sanoa, että sillä oli enemmän voimaa.

...Harry oli kehittynyt!

Oivallus oli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Koko sen ajan, mitä hevonen oli Robertilla Suomessa ollut, poika oli tiennyt sen kyllä kykenevän ainakin helppo A -tasolle. Sen jälkeen ratsastus oli takkuillut ja kipuillut enemmän kuin koskaan, ja vasta nyt Robert ymmärsi miksi.

Harry ei ollut osannut. Se oli joutunut opettelemaan, ihan siinä missä sen ratsastajakin. Viimeiset pari vuotta ratsukolla oli mennyt aika lujaa: kisarutiinin hakeminen, tason nosto ei vain kerran, vaan peräti kahdesti, ja intensiivinen kilpailutahti… Oliko Harry nyt mukavuusalueellaan? Oliko tämä sille helppoa?

Oliko Tie Tähtiin väärä paikka ratsukolle?

Robert oli aina osallistunut tähtikarkeloihin. Se oli edustanut edellisvuosina Seppelettä, ensin tuntihevosella ja lopulta myös omallaan sääntöjen sen salliessa, ja nyt se edustaisi ensimmäistä kertaa Kallaa ja tavallaan myös Auburnia, josta sen loppujoukkue tuli. Mutta sen sijaan, että se ajattelisi menneitä tähtivuosia, se ajatteli tulevia: oliko niitä?

Ratsukko oli startannut vahingossa vaativa A -luokan ja sijoittunut toiseksi. Tie Tähtiin -kilpailuissa expert-tasolla mentiin vaativa B -ratoja.

Eivät Robert ja Harry enää ensi vuonna kilpaili vaativa B -luokissa. Ei välttämättä edes vaativa A -luokissa. Eikä Inter-ratsukolla ollut mitää asiaan—miten se Verneri sen oli eilen muotoillut?—matalan kynnyksen kisoihin. Tie Tähtiin oli kuitenkin kilpailusarja, jonka oli tarkoitus olla lämminmielinen ja aloittelijaystävällinen. Kilpailusarja, jossa piti oikeasti ratsastaa heittämättä hommaa läskiksi, kyllä, mutta myös kilpailusarja, jonka tuli olla ennen kaikkea mukava kokemus ja hauska muisto.

Ja vaikka Hallavan omistaja ja Tie Tähtiin -kilpailuiden johtaja aina mainoksissaan ja kutsuissaan totesi, että kaikki olivat tervetulleita osallistumaan, Robert tunsi yhtäkkiä ikävän muljahduksen vatsassaan.

Olivatko nämä Robertin viimeiset Tie Tähtiin -kilpailut?


Viimeinen muokkaaja, Robert H. pvm 15.04.20 23:22, muokattu 1 kertaa

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 13.04.20 0:52

11.4.2020
#tietähtiin2020 (kouluvalmennus)

Robert kyseenalaisti paljon asioita mielessään, ja usein juuri silloin kun se oli aktiivisesti tekemässä niitä. Harvemmin siinä harkintavaiheessa, jossa pojalla oli vielä tilaisuus vastata myöntymisen sijaan ihan vain ei, se kyseenalaisti mitään.

Tänään se kyseenalaisti hiljalleen yöstä aamuksi taittuvaa maisemaa jossain Kallan ja Seinäjoen välillä, navigaattori Otsonmäen vasta kaukaisena kohteena näyttäen. Sarah nuokkui matkustajan paikalla väsyneenä, pipo miltei silmille painuneena, olkapää ikkunaa vasten, ja se katsoi ohijuoksevia maisemia hiljaisena.

Hiljaisuus oli mukava.

Tie Tähtiin tuntui kiireisimmillään vähän siltä, että olisi ollut päätön kana. Kolme tuntia autossa tuntui kuin toiselta maailmalta, jossa Robertin oli pakko vain istua ja olla. Se piti ratista kaksin käsin kiinni, selkä rennompi kuin yleensä pojan ajaessa, ja radiojuontajan ääni bemarin kaiuttimissa oli hiljainen. Nastarenkaat raapivat sulaa asfalttia ja keskipaneeliin kytketty näyttö, josta tuli trailerin livefeed, näytti kaksi rauhassa seisovaa hevosta.

“Pysähdytäänkö seuraavalla huoltsikalla? Tarviin kahvia”, Sarah kysyi jossain vaiheessa kun Robert oli varma, että Pirkanmaa oli vaihtunut Etelä-Pohjanmaaksi. Se kurtisti kulmiaan keskellä peltoja pujottelevaa maantietä pitkin ajaen.

“Kai me ehditään”, se huokaisi hiljaa ja vilkaisi navigaattorista seuraavaan ABC:n tai vastaavan huoltoaseman merkkejä. Huoli Otsonmäelle ehtimisestä oli pieni, mutta olemassa, ja poika vilkaisi matkatoveriaan silmäkulmastaan. “Jos et viivy kauaa.”

“Mä osaan olla nopea”, Sarah virnisti, enemmän hereillä nyt kuin mitä se oli ollut Lefaa Auburnin pihassa lastatessaan. “Jos haluan.”

Robert murahti, mutta laski jalkansa kaasupolkimelta Nesteen sinertävät valot valkenevassa aamussa nähdessään. “Fine.”

Yhdistelmä kaartoi puoliautioon pihaan ja hiljaisuus vauhdin laskettua tuntui tukahduttavalta. Robert käänsi avainta virtalukossa ja lysähti tuttua penkkiä vasten voimattomana. Se katseli poissaolevana huoltoaseman kirkkaissa ikkunoissa istuvia, harvoja ihmisiä: rekkakuskeja, matkalaisia—ihmisiä, kuten Robert ja Sarah.

Hetken tuntui siltä, kuin todellisuus olisi vääristynyt. Otherworldly, Robert ajatteli ja antoi silmäluomiensa sulkeutua hengittäessään syvään. Se tiesi, että kun kupla puhkeaisi, se puhkeaisi, ja Robert ikävöisi sitä.

Se tulisi ikävöimään tätä kaikkea: kolmetuntisia ajomatkoja valmennuksiin, viikonloppureissua Lappiin kisoihin, Harrya elämänsä vireessä.


Viimeinen muokkaaja, Robert H. pvm 15.04.20 23:16, muokattu 1 kertaa

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 13.04.20 0:53

12.4.2020
#tietähtiin2020

“Mhm?”
Voisit aina välillä vastata muutenkin kuin tekstiviestillä.
“Yeah?”
Isä näki, että olit voittanut jonkun luokan siellä teidän kisoissa, vaativan.
“Niin, viime kuussa.”
Onneksi olkoon, hyvä kuulla kehityksestä. Soitin Sallille tuossa viime viikolla, se kehui sun, hmm, no, sanoi että on kuin uusi ääni kellossa. Hyvällä tapaa. Ja olette kuulemma menossa taas sinne Tähtitie-kisoihinkin, viime vuonnahan teit siellä hyvää tulosta.
“Oliko sulla jotain asiaakin?”
Robert.
“Mother.”
[syvä huokaisu] Kunpa voisin seurata enemmän teitä, nyt kun olet taas saanut elämänsyrjästä kiinni. On niin ilo nähdä teidät me—
“Mistä? [epäuskoinen naurahdus] Elämänsyrjästä? Please, mum. Don’t tell me you still think there isn’t more to life than fuckin’ competitions and training.”
Language! And I—Ja älä viitsi, sinä olet aina ollut kunnianhimoinen ratsastaja. Tänä vuonna et tyydy hopeaan siellä koulurankingissakaan.
“Right.” [linja sulkeutuu]


Jutta.
“Hei.”
Robert! Moi! Miten menee? Sori, oon tässä just lenkillä niin varmaan puhisen ja ähkin hirveesti, haha.
“Ei se mitään. Hyvin, kai. Vähän oudosti. Muistatko sen Reyesin?”
Sarah Reyesin, sun viime kauden pahimman kilpailijan, sen kummallisen TT-hookupin ja nykyisen tallikaverin?
“I take it you remember.”
[lauleskellen] Wish I could forgee-eet!
“Älä viitsi. [naurahdus] Mutta niin, me ollaan nyt samassa joukkueessa.”
Joo, näin ne lähtölistat ja joukkuerankingin. Luulin, että ois tallitiimit? Vai miten ne menee tänä vuonna?
“Sarah pyysi mut tuohon joukkueeseen. [hampaiden kiristelyä] And I said yes. [lisää hampaiden kiristelyä] I think it might’ve been a mistake.”
Kui?
“Well—”
Oikeastaan, älä sano, en mä halua tietää! [virne kuuluu äänestä läpi] Kyllä sä pärjäät! Eiköhän sieltä tien päältä löydy muutakin katseltavaa ja, öö, no, pussailtavaa, haha, jos sä sellaista kaipaat!
“Ei, en mä—! [tuskastunut huokaisu] You are The Worst.”
[naurua] Joopa joo. Mut, hei, keskityt vaan olennaiseen. Sä oot hyvä siinä. Annat kaiken Harrylle. Miten sillä menee? Se on näyttänyt tosi hyvältä kaikissa kuvissa mitä oot laittanut. Sit näin Näyhön instastoorista sen Sarahin laittaman kuvan, vitsi mulla on ikävä sitä hevosta!
“Ja mua?”
Ja sua! Tietenkin! Mut hei, mun pitää poiketa tohon kauppaan, niin tekstaillaan! Laitan sulle kotoa jonkun listan, että miten selviit tänvuotiset Tie Tähtiin -kiertueet ilman mua.
“Thanks. Love you.”
Laav juu tuu, noni, moikka! [linja sulkeutuu]


Well, would ya look at that ugly mug! How are ya, how are ya! Doin’ well, right?
“Oi, shut it, mate! What’s happenin’ down there?”
Not much, not much… You plannin’ to visit? How’s that gonna work out now, Brexit’n’all? Harder, innit? Or are ya still proper British, too?
“‘Course I am, don’t be a twat.”
[naurua] So, when you gonna come? Lemme tell ya, me mum’s gonna be gutted if ya don’t! She’s missed your dimples and all quite a bit, ya sweet little Robert—
“Fuck off. [naurua] But I’m kinda busy, there’s this series I’m on and we’re going to Sweden next month to compete and—”
The same old? [äänensävy vakavoituu] Ever gonna be done with that?
“What do you mean?”
Ya know… Quit it?
“Why would I? It’s all I fuckin’ know, anyway, innit?”
Nah, there’s football. Or was, huh, ya still play? [merkitsevä hiljaisuus] Right, well, mate, I’m just… Is it workin’ out for ya? Seems a bit rubbish, stuck there in Finland out of all places. Weren’t ya supposed to go all big with that shite?
“...I—I dunno, it takes time. It’s not gonna happen in one night, that’d be a bit dodgy, wouldn’t it?”
Right, right… Well. Good to hear from ya, anyway. Gimme a call sometime, yeah, mate? Cheers. [linja sulkeutuu]
“...Cheers.”


One missed called: Daniel Susineva


Viimeinen muokkaaja, Robert H. pvm 15.04.20 23:21, muokattu 1 kertaa

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 14.04.20 0:55

13.4.2020
#susineva

Robert ei ollut odottanut Daniel Susinevan kuukausittaista valmennusta järin innoissaan. Danielin ilmeettömät kasvot ja tavanomaiseen puuskaan asetetut kädet olivat varjostaneet ratsukon treenejä kuin synkät pilvet taivaalla.

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 K7DX2A4

“Niin.”

“Mitä niin?” kysyi Robert. Sen hengitys tuli puuskahduksina Harryn suuren ravin tahdissa, ja poika tunsi olonsa puoliverisensä selässä pienemmäksi kuin koskaan. Toisella puolen maneesia Anmari ratsasti Apricotilla vaivattoman näköisesti, nuttura sen niskassa ravin mukana pomppien. Robert hymähti: tietenkin sillä oli nuttura, mihinkäs kouluratsastaja karvoistaan pääsisi.

“Se on samanlainen kuin viimeksi”, Daniel vastasi. Sen käsi heilahti välinpitämättömästi ilmassa ja se käänsi ratsukolle selkänsä keskittyäkseen Anmariin. Robert ehti hädin tuskin vilkaista valmentajaa ratsastaessaan sulkuväistöä uran sisäpuolella, ja se oli pöllämystynyt.

Valmennus jatkui samaa kaavaa. Aina kun Daniel kääntyi Robertin ja Harryn puoleen, se oli kuin rikkinäinen levy: hyvä tahti, hieno ravi, ruuvaa, ruuvaa, ratsasta pois. Ja, mikä kamalinta, Harry tuntui oikeasti hyvältä. Se tuntui voimakkaammalta, kimmoisammalta, jouhevammalta. Se tuntui siltä, kuin Robert olisi voinut tehdä mitä tahansa.

Eikä Danielia kiinnostanut.

Robert oli harvoin itsepäinen, harvoin puolustautui kynsin ja hampain, mutta hevosensa eteen se oli valmis tekemään mitä tahansa. Siksi se kiukustui valtavasti valmennuksen viimeisen kolmanneksen aikana ja pysäytti Harrietinsa Anmaria neuvovan Danielin selän taakse.

“I’m sorry but what do you want me to do here?”

Daniel katsoi ensin olkansa yli, toinen käsi mietteliäästi sen leualla, ja antoi katseensa juosta Robertista Harryyn, Auburnin maneesihiekassa pölyttyneisiin pinteleihin ja kurakeleissä likaantuneisiin nahkasaappaisiin. Sitten se kääntyi takaisin pääty-ympyrällä ratsastavan Anmarin puoleen.

Koska Daniel oli omalla tavallaan itsepäinen.

Vuosien aikana Robert oli nähnyt sen säröilemättömän asiakaspalvelijapuolen ratsastuskoulun opettajana, oli katsonut Cellan muuttavan sen kotitaloon ilman vastalauseita (ja antanut Cellan jäädä, koska se oli pitänyt päänsä ja ajatellut koko asumisjärjestelyn olevan vain väliaikainen ratkaisu), oli seurannut kuinka Daniel oli uponnut blogimaailmaan vaimonsa (ex-vaimonsa, Robert muistutti itseään) hankkiman sponsorisopimuksen vuoksi ja jatkanut itsepintaista bloggaamista glitterpuomeista ja -vaatteista huolimatta.

Daniel oli juro, ja Robert oli varma, että se puhui vähän vain siksi, että se vihasi olla väärässä. Mitä vähemmän se sanoi ääneen, sitä vähemmän se joutuisi myöntämään olevansa väärässä.

“Hei!” Robert sanoi terävästi, niin kovaa, että maneesissa kaikui. “Mä puhun sulle.”

Se sai Danielin kääntymään ympäri. Robert tunnisti ilmeen sen kasvoilla. Se oli nähnyt sitä vuosien varrella paljon, eniten Vänrikinmäellä sen yhden syyskuun ajan kun mikään ei ollut sujunut ja Robert ei ollut uskonut itseensä ja tulevaisuus kouluratsastuksessa oli tuntunut mahdottomalta. Siitä huolimatta se ei uskaltanut, osannut nimetä mitä juuri tuo ilme tarkoitti.

Daniel katsoi Robertia sillä ilmeellä, ja Robert halusi oksentaa.

“Robert”, se sanoi, ääni tasainen ja järkkymätön. “Mä en tiedä, miten voin auttaa sua ratsastamaan paremmin hevosta, joka ei kykene parempaan.”

Karvaat kyyneleet polttelivat Robertin silmäkulmia ja se avasi suunsa, ainoastaan sulkeakseen sen uudelleen, räpytelläkseen silmäripsensä kosteiksi. Pala nousi pojan kurkkuun, terävä ja hapan, ja sen ympärillä oli yhtäkkiä vaikea nielaista.

“Robert”, Daniel sanoi uudelleen, ja sen kädet olivat siinä samassa löyhässä puuskassa ja kasvot yhtä ilmeettömät kuin aina. “Jos sinä—”

“No”, Robert sanoi karheasti ja yritti saada katseensa tarkentumaan nahkaohjiin käsissään. “I get it.”

Ja se ratsasti loppuvalmennuksen juuri siellä minne se kuului, Danielin selän takana, ja jos sen ääni värisikin valmennuksen jälkeen, sitä ei ollut kuulemassa kuin Daniel.

“I don’t think we’ll be here next month.”


Viimeinen muokkaaja, Robert H. pvm 15.04.20 23:22, muokattu 1 kertaa

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 15.04.20 22:41

15.4.2020
#tietähtiin2020

Robert oli nähnyt.

Tietenkin Robert oli nähnyt, kuka nyt olisi voinut olla näkemättä. Silti se tunsi olonsa kummalliseksi, tuijottaessaan Kallan Kukka & Ruukku -liikkeen pakkauspöydälle avoimeksi levitettyä Kallan Sanomien numeroa. Se oli eiliseltä, musta printti vielä uutuuttaan henkivää, ja Robertin käsi pysähtyi, juuri sidottu kimppu yhä ilmassa. Asiakkaan iloiset jutustelut kaikuivat kuuroille korville pojan silmien hyppiessä riviltä toiselle, kuvaan aukeamalla.

“Mhmm, tietenkin”, se lopulta nyökkäsi kun tajusi hiljaisuuden venyneen liian pitkäksi, ja rypisti ensimmäisen aukeaman tiskin taakse vikkelästi, käärin kukkakimpun tavalliseen tapaan seuraaviin eilisen lehden sivuihin. Rouvan rahastettuaan ja kimpun tälle ojennettuaan, Robert kumartui noukkimaan ryttääntyneen lehtiaukemaan lattialta kenkiensä juuresta ja suoristi sen käsissään.

Ohut paperi oli rypistynyt, mutta teksti oli vielä luettavissa.

Mikael Aarnisuo esittelee varallisuuttaan hyväntekeväisyystapahtumassa, Robert tavasi kulmat kurtistuneina, toista kättään esiliinaansa poissaolevasti pyyhkäisten ennen kuin suoristi paperia paremmin käsissään.

Kuvassa oli Mikael Aarnisuo, tyylikkään ja aivan liian kalliin näköinen puku päällään, ja se näytti epäreilun hyvältä. Mikke ei ollut erityisen pitkä tai erityisen harteikas, mutta sen ruumiinrakenne oli sopusuhtainen ja se näytti ihmiseltä, joka piti huolta itsestään. Sillä oli vakavat silmät ja siistit kulmakarvat, jotka omalla tavallaan korostivat sitä, että se oli mies eikä mikään pojankloppi, toisin kuin Robert.

Sarah seisoi sen vieressä, käsivarsi Miken käsivarren alta ujuttautuneena. Tummansininen mekko, joka ei sarahreyesmaiseen tapaan jättänyt montaakaan kurvia sen vartalossa mielikuvituksen varaan, kaveerasi solisluita vasten laskeutuvan kaulakorun kanssa, ja kuvassa Sarah hymyili.

Robertin silmät liikkuivat riveillä vikkelään, mutta nimeltä artikkelissa mainittiin vain Mikael. Pääpaino oli muutenkin enemmän itse tapahtumassa, jossain rikkaiden juhlassa, kuin juuri kuvaan sattuneessa kaksikossa, ja Robertin suunpieli nytkähti tyytymättömänä.

Oliko Jannan puheissa ollut jotain perää?

Puhelin livahti taskusta vikkelin sormin ja poika nakutteli kiireesti tekstiviestin: you famous now huh? Ja perään toisen: didn’t know he was famous or like fuckin loaded. Ja sitten, ennen kuin se ehti estää itseään, vielä yhden: good for you i guess?

Julkisuus oli samanaikaisesti tuttu ja tuntematon. Robert oli nähnyt nimensä joskus lehdessä. Siitä oli ollut kuva Ruunaan paikallislehdessä finaalin jälkeen, ja se oli ollut televisiossa Dressage Masters -lähetysten aikaan. Se oli lukenut itsestään ratsastuslehtien spekuloivista kolumneista ja kommenteista keskustelufoorumeilla. Se oli ärsyttävän tietoinen Tie Tähtiin -kilpailuissa pyörivistä tytöistä järjestelmäkameroineen, netissä jaetuista tuloslistoista ja rankingeista.

Robert, kuten Sarahkin, oli julkinen henkilö, tavallaan.

Mutta kuplaan oli niin helppo upota. Tie Tähtiin tuntui kaukaiselta utopialta kun olit keskellä sitä. Intensiivinen kilpajuoksu kohti parhaan tähtiratsastajan titteliä teki sen, ettei hetkeksi elämään mahtunut muuta: Tie sitä, Tähdet tätä, Tie Tähtiin tuolla, Tie Tähtiin täällä.

Ryppyinen artikkeli pojan käsissä rikkoi sen kuplan omituisella tavalla. Tuntui kummalliselta, että Sarah Reyesillä oli muutakin elämää, ja Robertin oli istuttava alas puiselle jakkaralle takanaan. Se tuijotti kuvaa niin kauan, että se karkasi fokuksesta.

Robertilla ei ollut muuta elämää.

Robertilla oli Tie Tähtiin, ja that’s that.

Puhelin värähti viestin merkiksi. So you saw it too? He's an asshole, that's all. Little cabrón, luki näytöllä. Sassenach, cabrón, Robert huomasi johdattelevansa itseään: Sarahilla oli tapana antaa vähemmän imartelevia lempinimiä tietyille hahmoille elämässään.

sure, se vastasi takaisin.

Robertilla oli Tie Tähtiin.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 16.04.20 16:56

17.4.2020
#tietähtiin2020

Kaksi rekkaa oli soviteltu Auburnin tallipihaan vieretysten, kaikki ovet apposen auki, ja Robertista tuntui, että porukkaa lappasi niihin jatkuvasti sisään ja ulos. Penna Vaanila käskytti kun muut raijasivat hevosille alusia ja heiniä ja asentelivat heinäverkkoja ja oriseiniä paikoilleen.

Jos edelliset rekkajaot oli tehty hätäpäissään, nyt niihin oli käytetty aikaa: kuten Dressage Mastersin aikaan, Penna oli jälleen kerran kerännyt listalleen lähtevät hevoset ja niiden persoonallisuusprofiilien perusteella luonut asianmukaiset lastausjärjestykset ja sitä myötä sitonut kunkin ratsastajan kohtalon asuinrekastaan seuraavan kolmen, tai, no, kahden ja puolen päivän ajaksi.

Molemmat rekat starttaisivat huomenaamulla Auburnin pihasta. Ensimmäinen kaartaisi myös Kaajapuroille, missä kyytiin lastattaisiin Toru, Sessa ja Harry. Innaa harmitti jo valmiiksi ajatus rekan taittelusta Kaajapurojen pienemmänpuoleiseen kotipihaan. Toista rekkaa puolestaan ajaisi Rasmus, ja Robert oli ihan tyytyväinen ajatukseen siitä, että sen ei tarvisi juuri ollenkaan nähdä Rasmusta koko reissun aikana.

“Haluutko heittää sun kamat sisälle?” Paakkanen kysyi kun Robert seisoi tuijottamassa kiivasta rekanpakkausprosessia vanha jalkapallokassi olallaan ja ratsastuskamat kainalossaan.

“Joo”, poika nyökkäsi ja lähti seuraamaan Innaa rekoista ensimmäiseen. “Onko täällä joku järjestys, että kuka nukkuu missäkin?”

Auburnin rekkojen living oli yhtä korea kuin mitä se oli ollut joulukuussa. Sinne tänne oli jo aseteltu reppuja ja laukkuja ja ties mitä nyssäköitä. Inna osoitti varatut sängyt ja liikehti livingissä totutulla varmuudella muiden auburnilaisten sujahtaessa aina välillä sieltä ja täältä niin kasuaalisti, että Robert tunsi olonsa vähän ulkopuoliseksi.

“Mä ja Verkku ollaan tuolla”, Inna viimeisteli kierroksensa. “Muuten on vapaata. Ellie tulee vielä myös tänne, vaikka Ankka meneekin tossa Rassen rekassa. Mutta niillä kai on hotelli Sarahin kanssa varattuna.”

Robert nyökkäsi ja heitti kassinsa yhdelle vapaista sängyistä. Se oli yläpeti, ahdistavan kapean näköinen varmasti laadukkaasta patjastaan ja silkkisistä petivaatteistaan huolimatta, ja poika oli jo unohtanut kuka alapuolella oli.

“Rekat on sähköissä yön, eli jos haluut jotain laittaa jääkaappiin tai jotain niin voi laittaa”, Inna huikkasi vielä livingin ja hevososion väliseltä ovelta. Sen jaloissa pyöri kuin tyhjästä ilmestynyt koira, innokkaasti läähättäen, ja Robert vain nyökkäsi taas. Livingin ulkopuolella kävi yhä hälinä, askeleet joka puolella rahisten ja tömisten, mutta Robert otti hetken itselleen siirtääkseen laukustaan pari vesipulloa ja valmiiksi pakatut sämpylät jääkaappiin.

Naurahdus karkasi sen huulilta kun jääkaapin oveen oli jo siististi aseteltu pullo kuohuvaa ja pari tölkkiä ja lasipulloa, unohtamatta kilon porkkanapussia alimmalla hyllyllä. Mitäpä muuta hevosihmiset kisoihin pakkaisikaan? Kuohuvaa ja porkkanoita.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 16.04.20 23:08

18.4.2020
#tietähtiin2020

Robert heilutteli jalkojaan ykkösrekan kuskin penkiltä. Viimeisetkin hevoset oli saatettu unten maille, Inna tarkisti parhaillaan rekan sähkötolppaan kiinnitettyä johtoa, ja livingitkin oli avattu laajimmilleen. Toisesta rekasta kantautui hiljaista musiikkia. Bisse Robertin kädessä oli kylmä, ja jotenkin kaikki tuntui yhtäkkiä kesältä vaikka ne olivatkin keskellä Lapin tuntureita, lunta vielä sitkeästi siellä täällä.

Lehtovaaran piha oli hiljentynyt tähtiratsukoiden ja -taustajoukkojen pakkauduttua hevosrekkoihin ja -autoihin tai lähialueen hotelleihin levätäkseen huomista kisapäivää varten. Parkkialue vaikutti kuin omalta, utopistiselta maailmaltaan.

“Joko sä selvitit mitä se tarkoitti siellä jatkoilla?” Anton kysyi muina miehinä ennen kuin sihautti kaljansa auki. Se nojaili huoletta kakkosrekan kylkeen.

“Kuka?” Robert kysyi ja kurtisti kulmiaan toiselle.

“Sarah.”

Poika kyynärpäät nojasi polviinsa ja katsoi Antonia päätään kallistaen. Se muisti, että oli viettänyt jonkin verran aikaa toisen kanssa Kalla Cupin after riden aikana, mutta ei mitään elämää suurempaa. Jossain hirnahti hevonen, kavio kolisteli hevosauton seinää vasten. Robert antoi katseensa juosta pitkin Lehtovaaran maisemaa, tyhjiä tarhoja ja tallin pimeitä ikkunoita.

“Mitä sä tarkoitat? Tai, siis, mitä se tarkoitti? Muistan, että näin sitä kyllä siellä, mutta eihän me juurikaan edes puhuttu”, Robert hymähti lopulta, kohautti harteitaan ja korjasi lippistään.

“Kiva kun puhut taas suomea”, Anton hörähti. “Onko tohon joku asteikko, että neljän kaljan jälkeen alat sössöttää vaan englantia?”

“Neljän?” Robert kyseenalaisti loukkaantuneena. “‘m not a lightweight!”

Anton ponnisti jaloilleen, sen selkä rekan matkalla pölyttyneeseen kylkeen painaumat jättäen, ja kalja kädessään käveli Robertin jalkojen juureen, käsi ykkösrekan avoimeen oveen nojautuen. Tässä asetelmassa poika tunsi olonsa hallituksi, Anton pienen näköinen sen jalkojen juuressa, maan tasalla, ja se yritti pitää hengityksensä kurissa, yritti sulkea sen pienen äänen takaraivostaan: he knows something you don’t.

Kaksikko hörppi hetken kaljaa kummallisessa, hiljaisessa solidaarisuudessa. Robert tunsi väsymyksen luissaan asti, ja ruokailuiltaan kelvoton ja pitkäksi venynyt päivä painoivat kolmatta olutta suoraan pojan päähän. Lasipullon läpi katsottuna Anton näytti vääristyneeltä ja poika jäysti huultaan, sitä samaa kipeää kohtaa kuin aina.

Se ei ollut parantunut, ei tietenkään: mikään ei parantunut jos sen ei antanut hengittää. Se turhautti, ja poika pudisti päätään, kallistaen kaljaa suuhunsa uudelleen.

Alempana, toinen pullonsuu päästi äänen Antonin laskiessa se huuliltaan, ja mies katsoi Robertia uteliaana. “Puhuitteko siitä, köh, pikku suuteloisestanne?”

Pojan huulet lasin ympärillä jähmettyivät, ja väärään kurkkuun karannut olut sai sen yskäisemään, valtaosa edellisestä kulauksesta lentäen paitsi harmaille collegehousuille, niin myös pärskeinä parkkipaikalle, välttäen Antonin vain täpärästi.

“Jaa”, se sanoi ja katsoi maan pintaan piirtyneitä pisaroita. “Semmosta.”

“Mistä”, Robert kähisi ja hakkasi nyrkillä rintaansa.

Anton kulautti oluttaan huolettomasti, ja vastasi sitten: “Siitä pususta. Kun sillon hämmästelit. Että mikäs homma, kun se Sarah muiskautti. Tai muiskautti, siinä nuoleskelitte ja minä olin välissä. Enkä yhtään tarpeeksi kännissä.”

Kuin omiaan, Robertin kieli karkasi juoksemaan alahuulen yli, metallinen maku hädin tuskin läsnä sen makuhermoilla mutta silti niin selkeästi olemassa, ja se räpäytti silmiään Antonille.

“We kissed?!” se kuiskasi-huusi, ja Anton vain virnisti, katsahti pulloonsa ja mutisi: “Jos sitä nyt siksi voi kutsua…”

Yhtäkkiä Lehtovaara tuntui samalta Lehtovaaralta kuin viime vuonna. Hotelli, jossa Robert ja Seppeleen joukkue oli juonut liikaa kirkkaita, oli vain kivenheiton päässä. Baari, jossa Robert oli suudellut ja sitten unohtanut suudelleensa Sarahia, oli toisen sellaisen päässä.

Tie Tähtiin, Lappi, Sarah, Robert, alkoholi—mikä reseptin ainesosista aiheutti sen kaiken alleen peittävän, karvaan maun? Vai oliko se kaiken yhdistelmä, reseptin ainoa lopputulos hapan? Robert puraisi huultaan, hammas sarahinmuotoiseen nirhamaan upoten, ja metalli täytti sen suun.

Poika huuhteli sen alas oluella.

Ajatus piti sitä valveilla yöllä, muisto hatarista palasista koottu kangastus takaraivossa. Anton ei ollut tarjonnut mitään apuja, kuten ei silloin jatkoillakaan (Robert muisti, yhtäkkiä), ja musiikin vaimennuttua ja Kallan porukan hajauduttua kukin omiin peteihinsä, hiljaisuus kävi ahdistavaksi.

Vaan ahdistavaksi kävi myös toiselta puolen rekkaa kantautuvat, toisiinsa kietoutuneet hengitykset. Huulien liuku ihoa vasten, hiljaisuuteen pyrkivät suudelmat, tukahdetut voihkaisut—Robertin kurkkua kuivasi, laskuhumala ohimoilla tykyttäen, ja se ei ollut varma voisiko katsoa Innaa tai Verneriä huomenna silmiin. Jannan kevyt kuorsaus kantautui jostain lähempää, ja sen äänen turvin Robert veti hupparin niskaansa ja kumisaappaat jalkaansa.

Punkan ohut peitto epämääräisenä myttynä sylissään, silmät hatarasti pohjoisen hämärään tottuen, se hiipi ulos omasta rekastaan. Livingin ovi ei narahtanutkaan, kiitos Penna Vaanilan säntillisen huolenpidon. Ulkoilma oli viileä vasten Robertin paljaita sääriä ja iho nousi kananlihalle pojan polvien ympäriltä.

Kumisaappaat sukattomissa jaloissa lonksuen, se kipusi portaat toiseen rekkaan, koputti hiljaa oveen ja odotti. Hupparin kiinni vedetty vetoketju oli liian kylmä sen sängynlämmintä ihoa vasten, ja hiusten päälle hätäisesti kiskottu huppu teki vähän mitä tuli lämpimänä pysymiseen.

Anton avasi oven, tai ei Anton, vaan sen käsi, koko kaveri puoliksi yhä punkassaan ja puoliksi sieltä ylös vääntäytyneenä, käsivarsi suoraksi venyneenä Robertin ja sisäänkäynnin välissä.

“‘m sleepin’ here”, poika ilmoitti. “They’re shagging. Don’t wanna hear.”

Unenpöpperöinen Anton naurahti vaisusti. “Siitä vaan. Sohvalle mahtuu.”

Ei mahtunut, Robert huomasi hahmottaessaan Rasmuksen siluetin livingin ikkunaa vasten, läppärin sinertävä kajo paljastaen sen nukahtaneen tietokoneensa ääreen. Liian väsynyt pakottamaan itseään laskemaan rekassa yöpyviä ja vapaita sänkyjä, se kiipesi muina poikina Antonin puoliksi livingin lattialle venähtäneen kropan yli ja kiilasi itsensä seinän ja uuden petikaverinsa väliin.

Punkka oli lämmin ja tarpeeksi leveä kyljelleen käpertymiseen, tai oli ainakin siihen asti kunnes Anton veti itsensä takaisin omaan sänkyynsä, käsivarret liian suuret ja kroppa liian pitkä ja hartiat liian leveät, ja Robert tuhahti. Se haistoi aiemmin illan aikana nautitut oluet ohraisina Antonin hengityksestä.

“Saat nukkua siinä kunhan mä en herää aamulla peppu kipeänä”, se sanoi nihkeästi, mutta sanoipa kuitenkin.

Robert tuhahti. “You’re not even my type.”

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 18.04.20 18:25

19.4.2020
#tietähtiin2020

Harryn valtavat kaviot halkoivat verryttelykenttää sulavin askelin. Se oli pirteä, vaikutti responsiiviselta ja hyväntuuliselta, ja Robert uskoi aidosti ratsuunsa. Tuntuma käteen oli hyvä, ja harjoitusravissa istuminenkin tuntui poikkeuksellisen helpolta, keskiravi tavanomaista vähän hölkyttävältä ja laukka kertakaikkisen loistavalta.

Valvoja viittoi Robertia siirtymään kohti kilpailuareenaa, ja antaessaan hevosen käyskennellä portin suuntaan, poika kohtasi Salman katseen. Se toivotti vilpittömin sanoin tsemppiä radalle. Robert hymyili.

Jotain tapahtui matkalla.

Tumma puoliverinen, selässään tyytyväisesti hymyilevä mies, liikahteli radan toisessa päässä ja kouluaidat siirrettiin, jotta ratsukot pääsevät radalle ja sieltä pois. Vaan Harrylla oli toisenlainen ajatus: se ei ollut menossa radalle. Se peruutti, yllättäen paitsi ratsastajansa, niin myös aidan kappaletta pitelevät tytöt. Lyhyempi niistä säpsähti niin, että kouluaita lipesi sen käsistä ja kalahti toista vasten.

Kannuksia harmaakorvansa kylkiin nakuttaen, Robert puri hammasta ja yritti yhtäkkisen paineen alla parhaansa saadakseen hevosensa radalle. Lopulta ratsukko suorastaan ryöpsähti radalle, mutta Robert tiesi paremmin kuin antaa helpotuksen valua sormenpäistään—tämä oli vasta alkua.

Ja niin se olikin: Harry ei ollut enää hänen Harrietinsa.

Robert yritti rämpiä tehtävän toisensa jälkeen läpi, allaan kuin betonista tehty hevonen. Se ei taipunut, hädin tuskin kääntyi, ja liikkui eteenkin päin lähinnä tuurilla. Pojan posket olivat kirkuvan punaiset jo ennen radan puoliväliä, eikä vain häpeästä: ratsastus tuntui fyysisemmältä kuin koskaan sen joutuessa käyttämään koko kroppaansa ajaakseen hevostaan eteenpäin.

Lopputervehdys tuntui hyvältä. Robert tunsi otsaansa liimautuneet, hikiset hiukset ja ratsastushanskojen peittämien käsiensä vapinan, mutta sitä hymyilytti silti. Tai, ainakin siihen asti, kun se nosti katseensa kumarruksesta ja kohtasi tuomarin paikalla seisovan Daniel Susinevan kovat silmät.

“Minähän sanoin, siitä ei ole mihinkään.”

Robert heräsi äkillisesti, haukkoen henkeään kuin hukkuva. Se tärisi, iho kauttaaltaan nihkeä kylmästä hiestä, ne samaiset hiukset ihoon liimautuneena, rintakehä kohoillen kiivaasti. Antonin haparoiva käsi hakeutui pojan käsivarrelle, mutta se oli liian unessa sanoakseen mitään, ja kun Robertin silmät tottuivat aikaisen aamun hämärään ja aivot tähän todellisuuteen edellisestä unesta, se ymmärsi nyhtää käsivartensa vapaaksi ja kiipesi varoen syvään hengittävän petikaverinsa yli.

Vaan sohvalle aiemmin nukahtanut Rasmus ei enää hengittänytkään syvään. Ei, livingin ikkunoista tulvi pihavalojen heikko kajo, ja niiden valossa Robert näki silmiään räpyttelevän ja käsiään venyttelevän Rasmuksen. Sen läppäri oli suljettu, koneen hento sininen valko hämärässä säännöllisesti välkähdellen.

“Öö”, se sanoi ja pysähtyi kesken venytyksen kun huomasi Antonin punkan vieressä seisovan pojan, joka nyhti omaa peittoaan paremmin ympärilleen.

“Um”, vastasi Robert ja tuijotti takaisin, peitto nyt harteillaan. Syvä hiljaisuus rikkoutui vain sekuntien päästä, pojan sujauttaessa saappaansa kiireesti jalkaansa ja tarkastaen hätiköiden kaiken omaisuutensa mukanaolon, sillä he was out of here!

Rasmukselle tai sen tuijotukselle Robert ei sanonut mitään, kunhan kiirehti väärästä rekasta takaisin omaansa, joka oli onnekseen hiljentynyt sitten viime visiitin. Kännykän kello ei näyttänyt vielä edes kuutta. Painajaisen ja yllättävän kohtaamisen seurauksena poika ei saanut villisti pamppailevaa sydäntään rauhoittumaan, makoillen punkassaan silmät auki kunnes Jannan puhelimesta alkoi kantautua herätysääniä.

“Fuck”, Robert mutisi ja hieroi silmiään kämmeniensä kantoihin. Nämä kilpailut tulisivat varmasti sujumaan paremmin kuin hyvin.



Salma oli onnistunut houkuttelemaan Robertin Tunturikoniin myöhäiselle lounaalle ennen esteluokkien alkua. Ruokalistalta vähän summanmutikassa valittu annos—savuporokeittoa paikallisesta porosta, tai jotain—oli ollut tervetullut pojan vatsaan, joka oli murissut raivoisasti edellispäivän huoltoasemasämpylöiden ja muiden pikaeväiden jäljiltä.

Keskustelu ruokailun lomassa oli helppoa, Robertin kommentointi vähäistä ja silloinkin vain hevosia tai ratsastusta koskien, ja vaikka se ei tuntenut pöytäseurueen neljättä jäsentä, tunsi se olona Pyryn vieressä ja Salmaa vastapäätä oudon kotoisalta.

Joskus se mietti Liekkijärvelle paluuta. Elämä oli ollut yksinkertaisempaa siellä, tai siltä se ainakin tuntui. Oli helppo antautua nostalgian vietäväksi, helppo muistaa vaan rusketusrajat ratsastushanskoista, Liekkikallion pintaan kaiverretut nimikirjaimet, yölliset ratsastusreissut Artsilaan, humalan lämmittävät keskiviikkokaljat.

Jossain sisimmissään Robert tiesi, ettei niitä enää olisi, ei vaikka se kuinka palaisi Liekkijärvelle.

Se jäysti mietteliäänä huultaan, haava siinä yhä metallinen pojan kieltä vasten, ja tasapainoili poissaolevasti puisella tuolillaan.

Kalla oli nyt koti. Pitkän miehen kuja 7, Kaajapurojen talli, Auburnin kartano—ne olivat Robertin koti. Se mietti Aliisaa, mietti uusia tallikavereita ja Kaajapurojen perhettä, ja sen katse ajautui Salmaan, vain huomatakseen naisen tuikkien silmien katsovan suoraan takaisin.

Joskus koti oli ollut Salma. Koti oli ollut Salma ja Aleksanteri ja Cella ja Inkeri ja Fiia ja Britta ja—

Poika veti syvään henkeä tuolin kolahtaessa lattiaan.

“So, you’re gonna live together?” se kysyi yhtäkkiä Pyryltä, sopiva hiljaisuus keskellä ajomatkaa koskevaa keskustelua toivottaen sanat tervetulleeksi. Pyry kurtisti kulmiaan, ja Robert jatkoi: “You and Aleksanteri.”

Silmin nähden, Pyry rentoutui. “Joo, me ja Inkeri.”

Robert nyökkäsi, koska ei tiennyt mitä muutakaan tekisi. Sen suunpieli nytkähti, ei ylös eikä alas, tyytymättömästi sivulle, ja se tunsi ikävän muljahduksen rinnassaan. Se oli asunut Aleksanterin kanssa, sitten Inkerin kanssa. Aina välillä se mietti kaikkea hyvää, kuten pitkälle yöhön asti venyneitä Fifa-turnauksia, jalat Allun jalkojen kanssa sohvalla sotkeutuneina, tyhjät pitsalaatikot ja kaljatölkit pöydällä, Allun vapaunutta naurua ja tapaa jolla sen varpaat kaivautuivat Robertin kylkiluiden väliin sen tehtyä maali telkkarin näytöllä. Joskus se mietti kaikkea pahaa, kuten kylpyhuoneen lukittua ovea ja Allun kiireisiä rystysiä sitä vasten, puun vaimentamia sanoja ja pyyntöjä, Robertin tummia ja tyhjiä silmiä sen peilikuvassa, tapaa jolla paritalon kylpyhuoneen ovi narahti kun se avattiin, Allun epävarmoja kasvoja kun Robert vältteli sen katsetta.

Inkeriä poika ei halunnut edes ajatella, mutta ajatteli silti: Seppeleen vaelluksia ja 14-vuotiaan Inkerin kaikuvaa naurua nuotiopaikalle, vihaista kurttua tytön kulmissa kun se paiskasi Andrein auton oven kiinni perässään, sen tiukkaa katsetta kun Robert valitti toistojen määrästä kuntosalilla, hätäisiä huulia pisamaisella iholla ja käännettyä selkää aamuhämärässä.

“I can give you some tips”, se sanoi, ääni karhea ja vitsi jo pojan huulille kuollen, eikä Pyrykään naurahtanut.

Lasin toiselta puolelta kuului kolahdus ja ryminää, ja Robert käänsi katseensa nähdäkseen esteen seasta pois kiirehtien peruuttavan hevosen, ratsastajan taistellessa itseään takaisin selkään ratsunsa kaulalta.

Seppele ei enää ollut koti, eikä ollut Inkeri, ei Aleksanteri, eikä edes Pyry tai Salma.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 19.04.20 18:00

20.4.2020
#tietähtiin2020

Toinen sija ei ollut huono, mutta se ei ollut paraskaan. Ja niin iloinen kuin Robert olikin ollut seisoessaan palkintojenjaossa hevosensa selässä ainoastaan pojan tiimikaveri Nita ja tämän ratsu Armi edellään, se tiesi pystyvänsä parempaan.

Se tiesi, ettei toinen sija ollut tarpeeksi.

Niinpä maanantaina Robert palasi kuuliaisesti Auburnin kartanon maneesille. Traileri kaikessa viime ajan (ja tulevaisuuden!) käytössään vaati hädin tuskin edes laittoa, ja Harry lastautui vähän siihen malliin, että joku olisi voinut erehtyä sen asuvan trailerissaan nykyisin.

Mikä ei, tietenkään, ollut kovin kaukana todellisuudesta: kaksikon koti oli ollut ja tulisi olemaan enemmän tien päällä kuin Kallaan juurtuneena koko kevään ajan.

Robert oli väsynyt.

Toisaalta, se ei muistanut milloin ei olisi ollut väsynyt.

Päässään, se kelasi vuosia taaksepäin. Viime vuonna? Ei, se vuosi oli mennyt paitsi intensiivisen kisakauden, niin myös suhdesotkujen parissa. Toissavuonna? Kun Jutta putosi Harrylta ja Seppele paloi? Ei, ei todellakaan. Sitä ennen? Ajatus Konstasta sai pojan pureksimaan huultaan. Ja edeltävänä vuonna Harryn koukistajajänne oli mennyt.

Jokin osa pojasta kaipasi Iso-Britanniaan, toinen osa miltei vuosikymmenen takaiselle Liekkijärvelle.

“Lähtekääpä oikein pitkälle ja rennolle maastolenkille heti kun on mahdollisuus!” oli pirteä Saga Isberg todennut ratsukolle toissaviikkoisessa Tie Tähtiin -valmennuksessa Otsonmäellä. Puolitoistatuntinen oli jäänyt köyhäksi, valmentajan vinkit Robertin mielestä turhanpäivisiä. Venyttelyohjeita ratsastajalle ja rentouttavia maastolenkkejä.

Höpönlöpöjuttuja.

Sellaisille ei yksinkertaisesti ollut aikaa, poika ajatteli ja antoi puoliverisensä kaulan venyä pitkälle eteen reippaassa ravissa. Vaikka päivän ratsastus olikin enemmän palautteleva pitkän viikon ja vielä pidemmältä tuntuneen viikonloppureissun myötä, oli Robert silti halunnut tulla maneesille. Hevonen oli kyllä nukkunut läpi koko kymmentuntisen kotimatkan, toisin kuin punkassaan ja livingin sohvalla valveilla pyörinyt ratsastajansa, joten lieni sanomattakin selvää, purtsien maanantaisen maneesiajankohdan huomioiden, että ratsastaja ei ollut kovin skarppina.

Mutta eihän tätä kauaa kestäisi, Robert yritti lohduttautua. Enää tämä viikko, ja ensi viikko kouluklinikkoineen ja Tie Tähtiin -osakilpailuineen, sitten sitä seuraava viikko Markarydissä, ja vielä sitä seuraava viikko Tie Tähtiin -finaaliin valmistautuen, ja Kalla Cup, ja Ruunaankosken kansainväliset koulukilpailut ja——

Robert oli väsynyt.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 20.04.20 16:26

21.4.2020
#tietähtiin2020 #kallankämppikset @Aliisa H.

Kun Aliisa saapui kotiin tiistai-iltana, se kohtasi ensimmäisenä kämppiksensä pää alaspäin. Mikä ei ole kovin erikoista, ottaen huomioon Robertin kummalliset televisionkatsomisasennot, joissa sen pää retkotti milloin missäkin, mutta tällä kertaa se katseli Aliisaa kantapäät oman huoneensa ovea vasten, käsivarret suoriksi jännitettyinä ja kämmenet lattiaa vasten painettuina.

“Miksi sä seisot käsilläsi?”

Robertin silmät avautuivat. Sen kasvot olivat punaiset.

“Saga Isberg käski jumpata.”

Aliisa näytti mietteliäältä ja laski laukkunsa lattialle, potkaisi kenkänsä pois ja ripusti takkinsa naulakkoon. Sen hiukset olivat villeillä takuilla, kuten aina, mutta kasvot poikkeuksellisen huolitellut työpäivän jäljiltä. Robert seurasi sen eriparisien sukkien liukuvaa askelta Pitkän miehen kuja seiskan lattialla.

“Joten sä päätit olla pää alaspäin siinä?”
“Emmä tiiä. Tuntuu hyvältä.”
“Ai kun kaikki veri pakkautuu päähän?”

Aliisa tyrskähti omalle letkautukselleen, ja poikakin virnisti, peittäen sen sitten huokaisemalla raskaasti. Keittiöstä kuului avautuvan kaapin naksahdus, lasin kalina kuivauskaapin ritilöitä vasten, vesihanan juoksutusta.

“Tuntuu, ettei sinne jää sitten tilaa. You know, ajatuksille.”

Vesi kohisi lasiin, hana sulkeutui. Sitten Aliisan sukat tulivat taas näköpiiriin.

“Sulla onkin niitä liikaa. Mutta ei mikään valmentaja käske sun tyhjentää päätä.”
“Ei niin. Mun piti tehdä jotain rintarankaa avaavaa jumppaa.”
“No sitä tuo ei kyllä ole. Mulla on yks joogaava kaveri ja oon nähnyt retriitin jos toisenkin.”

Robert potkaisi varoen jalkansa eteensä, paljaat jalkapohjat yksi kerrallaan lattiaa vasten laskeutuen, ja suoristi sitten itseensä hitaasti. Päässä sykki. Aliisan katse vesilasin takaa oli mietteliäs, silmät kummallisesti tuikkien kun ne seurasivat Robertin liikehdintää.

“Ja”, poika jatkoi joogakommentin kokonaan sivuuttaen, käsi tukan läpi haroen, “se käski mun mennä maastoilemaan. Voitko kuvitella?” se puhisi ja liukui sohvan selkänojaa vasten nojaavan kämppiksensä ohi jääkaapille kylmän mehun toivossa. “Maastoilemaan! Nyt! Keskellä tätä koko Tie Tähtiin -hommaa? Kenellä on aikaa maastoilla.”

Aliisa hymähti lasiinsa ja Robert, mehutölkki kädessään sohvalle valahtaneena, tunki varpaansa kämppiksen takapuolen ja sohvan väliin. Aliisa näytti mietteliäältä laskiessaan vapaan kätensä pojan nilkalle, siihen missä collegehousujen rypytetty lahje oli painanut pinnalliset jälkensä miltei sileään ihoon. Se oli laskemassa lasiaan keittiösaarekkeelle, kurottaen niin, että sen paidanhelman alta paljastui kaistale ihoa.

“Hei, sä olet mun kämppis, sun kuuluu auttaa mua mun dilemmoissa”, poika inahti ja kaivoi sitten varpaansa Aliisan paidan alle. Reaktio oli välitön: vesilasi kolahti saarekkeelle kovaäänisesti ja takkutukan koko kroppa oli taittua kahtia refleksinomaisesti. Kädet läiskivät kutittavaa jalkaa pois, ja liikehdinnän voimasta koko muikki menetti tasapainonsa ja kippasi selälleen sohvalle, toisen Robertin jaloista alleen vangiten.

Kumpaakin nauratti, ja Robert antoi toisen jalkansa laskeutua sohvan selkänojalle jääneiden säärien päälle, kääntäen sitten huomionsa televisioon. Jokin dokumentti oli pyörinyt ajatuksettomasti taustalla koko iltapäivän.

“Tällästäkö sä katot? Mitä sä oikein oot puuhastellut täällä?”
“Not much. Anything you want to...?”

Aliisa, pää sohvatyynyltä alas retkottaen, hiukset vallattomasti lattiaa vasten pyyhkäisten kun se käänsi katseensa Robertiin ja virnisti villisti. Poika pyöräytti silmiään mehutölkki huulillaan ja heilutteli kaukosäädintä kädessään.

“To watch”, se tarkensi huokaisten, mutta nauroi joka tapauksessa Aliisan heiluville kulmakarvoille. Ajatukset sai onneksi muullakin tavalla pois päästään kuin seisomalla huoneensa ovea vasten pää alaspäin minuuttitolkulla.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 21.04.20 15:18

22.4.2020
#tietähtiin2020 @Cella T.

Robert oli päättänyt laittaa sen Sarahin ottaman kuvan harvoin käyttämäänsä Instagramiin. Se oli hyvä kuva, otettu ulkona Lapin puolipilvisenä kevätpäivänä. Aurinko oli paistanut vähän ratsastajien silmiin samettisten kypärien lippojen alle, mutta siitä huolimatta ne olivat hymyilleet—tyttö leveämmin kuin toiseksi sijoittunut Robert. Hevoset olivat seisoneet kerrankin paikoillaan, uljaan näköisinä kaulat komeassa kaaressa ja kaikki siististi pintelöidyt jalat tasan. Armi oli näyttänyt paremmalta kiiltävissä kankisuitsissaan, Harry vähän tavalliselta englantilaisissaan, mutta ruusukkeet niiden suitsissa olivat olleet yhtä suuret ja yhtä siniset, ja pieni tuulenvire oli heilutellut niiden liepeitä hevosten silmiin.

Se oli hyvä kuva. Siksi Robert postasi sen.

Kuvateksteissä poika ei ollut ikinä ollut järin hyvä. Ehkä siksi tämänkin kuvan kohdalla se tukeutui emojeihin: vaahteranlehti, hauista esittelevä käsivarsiemoji, sininen sydän, valkoinen sydän ja toinen sininen sydän. Paikaksi Instagram osasi tarjota lähinnä Kallaa ja kallalaisia paikkoja, mutta Lehtovaaran ratsutila löytyi hakemalla. Se tagasi vielä Nitan Nitaksi, tai @nitamerisaloksi, ja Sarahin jonnekin kuvan nurkkaan. Hetken mietinnän jälkeen se lisäsi vielä Innankin, olihan Inna tuonut tiimille oman säväyksensä sinistä ja valkoista.

Vuosien varrella Robert oli kerännyt yllättävän määrän ihmisiä seuraajikseen. Valtaosa oli sille tuttuja, kouluajoilta ja eri talleilta, kilpailuista niin Iso-Britanniassa kuin Suomessakin, ja osa tuntemattomia mutta kuitenkin kanssahevostelijoita: nuoria ratsastajia ja hevosista haaveilevia harrastajia.

Päivän mittaan kuvaan kertyi onnittelevia kommentteja, mutta eniten Robertin silmään osui Salman lähettämä litania sinisiä sydämiä.

Entinen tallikaveri oli onnistunut onnittelemaan sitä myös paikan päällä, mutta vain ohimennen ennen kuin porukka oli valunut Tunturikoniin murisevine vatsoineen ja keskustelu ajautunut automaattisesti muualle. Salman mietteliään vaisu katse ei kuitenkaan ollut poistunut pojan mielestä. Ehkä se oli se jokin, joka ajoi pojan kaivamaan esiin tekstiviestiketjun, jonka viimeisin viesti oli lähetetty kuukausia sitten.

[Robert] hei, unohdin kysyä lapissa, mutta kai te tuutte bonnien ja agin kanssa markarydiin ensi kuussa?
[Salma] Moi!!
[Salma] Joo, tietenkin! Meiltä lähtee muutama tyyppi täältä!
[Salma] Tulee raskas reissu kun on se seuraava TT-osari Seinäjoella
[Salma] Kai tuutte sinne kuitenkin?? Teillä meni niin hyvin Lehtovaarassa! Onnea vielä <3
[Robert] joo tietenkin, osa porukasta lähtee vaasan kautta suoraan ruotsiin sieltä
[Robert] toivottavasti ehditään nähdä markarydissä enemmän
[Salma] No sanopa muuta! Ei ehditty puhua silloin siellä teidän after rideilla :/

Robertin sormet pysähtyivät. Oliko Salma halunnut puhua sen kanssa jotain Kalla Cupin keväisen osakilpailun jälkeisillä jatkoilla? Puhelimen kelmeä valo hohti pojan sormia vasten kun ne horjuivat näppäimistön yllä, koskematta kirjaintakaan.

Lopulta se nielaisi ja näppäili.

[Robert] yövyn auburnin rekassa mutta mulla ei ole luokkia kuin ma ja pe niin nähdään sitten jonain välipäivänä?
[Salma] Se on sovittu! Mennään vaikka syömään joku päivä?
[Robert] joo sopii
[Salma] Ihanaa <3

Robertin sisällä muljahti ikävästi. Mistä Salma halusi jutella? Sillä oli ollut sata ja yksi mahdollisuutta puhua Robertille, missä tahansa kilpailuissa, etenkin kahdessa viimeisimmässä Tie Tähtiin -osakilpailuissa kun kaksikko oli varastanut kaikelta kisakiireeltä hetken jos toisenkin.

Ellei se sitten halunnut puhua yksityisesti.

Jostain vakavasta?

Robert oli kaivannut Seppelettä siitä hetkestä asti kun oli lähtenyt sieltä. Se oli kuitenkin kasvanut siellä vuosien ajan, ison palasen paitsi nuoruuttaan, niin myös aikuisuuttaan. Seppele oli pitkään ollut se absoluuttinen vakaa Roberti elämässä—jokin, joka oli aina läsnä. Sitten paikkaan oli alkanut kietoutua iloja ja suruja, yläkerrassa vaihdettua nauruja ja kyyneleitä, merkittäviä katseita ja merkittäviä sanoja. Keskusteluja, juoruja ja maailman parantamista mustan kahvin ja tallipölystä tunkkautuneen tupapöydän äärellä. Tummia silmänalusia ja tyhjiä katseita tuijottamassa takaisin tallin vessan säröisestä peilistä. Vaisuja hymyjä karsinoiden kaltereiden välistä, tiukkoja halauksia tallipihalla.

Kaikki se oli kulminoitunut maanantaiaamuun ja Auburnin kartanon tallipihalla seisoneeseen Ella-Maria Talveen.

Kyllä Robert oli tiennyt: se ei ollut asunut miltei puolikasta vuosikymmentä Aleksanteri Holman kanssa ollakseen huomaamatta, että jokin toisessa pojassa oli nyrjähtänyt sijoiltaan. Mutta Aleksanteri käsitteli asioista kuten aleksanteriholmat niitä yleensä käsittelivätkin, ja se oli puhumatta.

Mutta kyllä Robert oli tiennyt: se ei ollut viettänyt satoja tunteja elämästään Ella-Maria Talven kanssa ollakseen huomaamatta, että Cella ei enää ollut Cella. Sitten Cella oli lähtenyt. Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, eikä Robert ollut tiennyt saiko se ikävöidä parhaan ystävänsä entistä kihlattua.

Silti se oli halannut Cellaa, hetkeäkään harkitsematta. Epäröimättä, lupaa kysymättä, ja kun Cellan kasvot olivat painautuneet pojan huppariin, riimunnarua puristavat nyrkit kankaan selästä rytäten, Robert oli hengittänyt.

Cella oli tuoksunut Seppeleeltä, ja Robertin kädet olivat menneet melkein kokonaan sen ympäri. Cella oli muistuttanut kotia ja kodista, ja se oli ollut tervetullut, lämmin pilkahdus keskellä pojan uutta, hektistä elämää.

Cella oli tuttu, Cella oli turvallinen, Cella oli jotain jonka Robert tiesi ja tunsi ja osasi.

Mikään ei ollut pitkään aikaan tuntunut yhtä vaikealta kuin irtipäästäminen. Ja koska Robert oli Robert, se oli pitänyt kiinni vielä hetken liikaa, varastetulla ajalla, ja kun se oli hengittänyt Cellan lämpimää ihoa vasten huumorittomasti naurahtaen, se oli ohikiitävän sekunnin ajan ollut taas se Robert Harrington, joka oli antanut mennä laukkasuoralla, pää taaksepäin naurun voimasta retkahtaneena, liekkijärveläinen aurinko paljaita käsivarsia suudellen.

Mutta, nyt se oli se Robert Harrington, joka oli kilparatsastaja eikä kaivannut kotia, ja se Robert Harrington oli antanut käsivarsiensa valua vanhan ystävänsä ympäriltä, väsyneet kasvot vakavina.

“I’ll see you around”, se oli sanonut, ääni hiljaisen yön jäljiltä käyttämättömyydestä karhea.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 22.04.20 14:41

23.4.2020
#tietähtiin2020 @Nita M.

Nita, kuten moni muukin Auburnin kartanon vakiokalustoon kuuluvat, oli jäänyt Robertille sen uhkaavan nopeasti kokonaista vuotta lähestyvän kallalaistumisen aikana vähän etäiseksi. Mikä oli sinänsä ymmärrettävää, eihän poika pyörinyt Auburnin talleilla huvikseen ja tapahtumien hälinässä oli haastavaa luoda syvempiä kontakteja kehenkään.

Siitä huolimatta Robert löysi itsensä jo toistamiseen tässä kuussa kartanon hulppean maneesin kahviosta kaksi mukia—Nitalla kaakao, Robertilla tee—edessään höyryten. Kaksikko istui vieretysten lasia vasten olevan pitkä pöydän ääressä, takit tuolien selkämyksellä ja puhelimet näytöt alaspäin. Molempien huomio oli kiinnittynyt Tammi-areenalla, poikkeksellisesti yksin, treenaavaan ratsukkoon ja kentän keskellä käsivarret tiukassa puuskassa seisovaan Amanda Sokkaan.

Lefan selässä ravin mukana liikahteleva Sarah oli enää t-paidassa, takista se oli luopunut jo valmennuksen alkuminuuteilla. Kahvioon asti ei kuulunut juuri mitään, mutta Robert oli seurannut Sarahin ratsastusta tarpeeksi huomatakseen sen avuista, mitä Amanda pyysi sitä tekemään toisin.

“Sarahista kyllä näkee, että se kaipaa Effiä”, leukansa käteensä nojaava Nita sanoi yhtäkkiä, sanat hienoisesti mumahtaen. Robert nojautui tuolillaan taaksepäin ja katseli mietteliäänä nutturaa, joka pomppi Sarahin niskassa, ja sitten vierustoveriaan, jonka kulmat olivat karanneet poissaolevaan kurttuun sinisten silmien liikahdellessa ratsukoiden välillä.

Nita oli nuori, mutta sen kasvot olivat kolkot tavalla jolla nuorten kasvot joskus olivat—tavalla, joka kertoi sen kokeneen paljon ikävuosiinsa nähden. Se oli ratsastaja, mutta jokin siinä henki, ettei se ollut ihan satulaan syntynyt. Robert ei ollut juurikaan nähnyt Nitan ratsastavan, joskus Ruunaankoskella ja nyt Tie Tähtiin -karkeloissa, ja vaikka tyttö osasi ratsastaa, joku siinä mätti.

Tai oli mättänyt, Robert muisti vielä viime viikolla käydyn keskustelun, kun ne olivat jumiutuneet tähän samaan paikkaan, katsomaan tiimitovereiden itsenäistä ratsastustreeniä.

“Miltä susta tuntuu mennä vieraalla hevosella? Armihan ei ole sun hoitohevonen… Tai, umm, vuokrahevonen, tai oma hevonen”, Robert oli kysynyt silloin. Se, että kaikilla ei ollut omaa hevosta, oli ollut sille vieras konsepti jo vuosia, niin tottunut omaan Harrietiinsa.

“Mulla on kyllä oma hevonen”, Nita oli vastannut. “Mutta se on vielä nuori. Se tuli mulle ihan varsana Susinevalta.”

Robert oli yrittänyt estää ilmettään happamoitumasta Danielin nimelle ja sijaisreaktiona naksauttanut vain niskansa, siirtäen sitten katseensa Nitasta kentällä laukkaaviin ratsukkoihin. Se oli kuitenkin jatkanut keskustelua: “Asuuko se täällä?”

“Ei”, toinen oli sanonut huokaisten. “Ei täällä ole tallipaikkoja.”

Paitsi Auburnin kartanolla oli tallipaikkoja. Robert tiesi. Se oli nähnyt tyhjät, nimikyltittömät ja alusettomat karsinat. Mutta: Sokat olivat Sokkia, ja jos oli varaa pitää valtavaa tallikompleksia tyhjillä tallipaikoilla, silloin oli myös varaa valikoida asiakkaansa ja ennen kaikkea asiakkaiden määrä.

Nita oli laskenut kätensä ja lysähtänyt penkilleen vähän toivottoman oloisena, ja ehkä sekin oli ollut vain väsynyt. Robert oli nojannut toisen kyynärpäänsä pöytään ja katsonut pipopäistä tyttöä.

“Olisi helppoa, jos se asuisi täällä. Mulla on yksi toinenkin hevonen, sellanen Ramida, jota käyn ratsastamassa. Ja sitten tietty Leevi, se on se mun vuokris täällä. Ja nyt Armi, ja kun Kiiakin on Torulla kisaamassa näitä tähtijuttuja niin Armiakin saa aika paljon ratsastaa. Tuntuu, etten vaan repee joka paikkaan. On niin paljon kaikkia valmennuksia ja matkustusta ja kaikkea, ja tuntuu, ettei tässä oikeesti ehdi kehittyä mihinkään. Ja kun oon aina luokan pohjalla. Hallavassakin olin vika, enkä mä nyt muillakaan tän kauden sijoituksilla lähtis kehuskelemaan. Mä en vaan tajuu missä mättää.”

Sanat olivat olleet Robertille yllätys—sehän hädin tuskin tunsi Nitaa, mutta yhtäkkinen vuodatus oli vaikuttanut olevan vilpitön, raskaat varjot tytön silmien alla sanoja puoltaen.

“Been there”, poika oli mumahtanut vähän itsensäkin yllättäen. “A slump’s a slump.”

“Mhm.”

Painava hiljaisuus oli laskeutunut maneesin yläkertaan.

Robert olisi halunnut silloin auttaa. Se olisi halunnut kertoa toissavuoden ongelmista, viime vuoden haasteista Harryn kanssa. Se olisi halunnut puhua vanhoista Ratsastuskoulumestaruuksista ja Tie Tähtiin -kilpailuista. Se olisi halunnut tarjoutua seuraamaan Nitan ratsastusta, kommentoimaan tarkoituksenaan olla avuksi.

Mutta se ei ollut kehdannut. Ei vaikka Nita oli sen tiimikaveri ja tiimikaverin slump oli koko joukkueen slump. Niinpä ne olivat sitten istuneet kaikessa hiljaisuudessa Sarahin valmennuksen viimeiset kaksikymmentä minuuttia, aina siihen asti kunnes Nita oli valunut miltei ääneti tuoliltaan alas ja vilkaissut puhelintaan, mutisten jotain lähtemisestä.

“Nita.”

Se oli jo vetänyt takkinsa päälleen, kerännyt tavaransa ja kääntänyt Robertille selkänsä kun poika oli saanut suunsa auki. Tyttö oli käännähtänyt ympäri kysyvästi, puhelinta kädessään puristaen.

“Sä—Sulla on mun numero”, Robert oli sitten inahtanut, yhtäkkiä vaikeana, ja puristanut käsiään yhteen hermostuneesti. “Jos tarvit apua. Tai haluat puhua.” Se oli nielaissut, katsahtanut maneesissa pitkin ohjin käveleviä ratsukoita ja sitten käsiä sylissään. “I wasn’t lying when I said I’ve been there.”

Robert ei ollut tuntenut, eikä tuntenut vieläkään, Nitaa tarpeeksi sanoakseen, oliko hymynpuolikas sen kasvoilla ollut vilpitön. “Joo, okei”, se oli henkäissyt kuitenkin, ja sitten meni menojaan, kahvion ovi sen jäljiltä kiinni kalahtaen. Ja niin Robert oli ollut yksin, autiossa kahviossa Auburnin kartanon maneesissa.

Sitten Nita oli mennyt ja voittanut.

Se oli ratsastanut Robertin edelle ei-vuokrahevosellaan, ja sen hymy oli ollut helpottunut ja onnellinen. Eikä Robert ollut voinut estää katkeraa poltetta kurkussaan kun se oli yrittänyt hymyillä yhteiskuviin ratsukoita mallailevan Sarahin kännykän kameralle.

Nita oli sen tiimikaveri ja tiimikaverin sijoitus oli koko joukkueen sijoitus, mutta se ei tuntunut siltä. Sinivalkoinen ruusuke Armin kankisuitsisssa ja sininen Harryn englantilaisissa tuntui kuin ämpärillinen kylmää vettä oli kaadettu pojan luihin ja ytimiin, sotkettu verenkiertoon, sykkien kylmää kylmää kylmää.

“Armi meni todella hyvin Lapissa”, Robert sanoi. Nita sen vieressä hymyili, aidosti, valkeat hampaat huulten välistä vilahtaen, eikä se ollut yhtään samannäköinen kuin viime viikolla, ja sekin sattui: Robert joutui olemaan väsynyt tähän kaikkeen ihan yksin.

“Niin Harrykin”, Nita henkäisi ja siirsi katseensa maneesissa puolipiruettia harjoittelevasta Sarahista pojan kasvoihin. “Oli niin siistiä ottaa tuplavoitto!”

Tuplavoitto. Robert naurahti, kuivasti. Oliko se tuplavoitto, jos vain toinen oli voittanut?

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 23.04.20 20:38

24.4.2020
#tietähtiin2020 @Jusu R. @Rasmus A.

Josefina oli jo Auburnin muutoin autiossa maneesissa kun Robertin matala vihellys kantautui ovilta. Se ei ollut odottanut kenenkään kaajapurolaisen olevan paikalla, sillä lähtiessä kaikki hevoset Grannia laskematta olivat olleet kotosalla ja Tiina oli sanonut jotain maastoon lähtemisestä nyt kun päivätkin ovat taas venähtäneet varkain pitkiksi.

Mutta siellä se ratsasti, ulkotakki ja heijastinliivi katsomoa ja kenttää erottavalle aidalle hylättyinä, ja se siirsi käyntiin kuultuaan vihellyksen.

“Hei”, Robert sanoi.

“Hei”, Josefina sanoi. Sitten se siirsi takaisin raviin, eikä kaksikko puhunut sen enempää. Se vaikutti vähän poissaolevalta, mutta yhtäkkiä Robert ei osannutkaan sanoa, oliko Josefina aina vaikuttanut siltä. Eiväthän he olleet mitään… ystäviä, mutta poika halusi ajatella, että ystävällisissä väleissä, ainakin ennen kuin—

Robert ponnisti itsensä suuren harmaansa selkään vaivattomasti. Aina välillä se muisti kuinka valtava (kirjaimellisesti) muutos oli ollut pienestä Vennasta suureen Harryyn, mutta ajan saatossa miltei päivittäinen satulaannousu oli venyttänyt paitsi housuja, niin myös lihaksia pojan jaloissa, eikä sille ollut vuosiin ollut minkäänlainen haaste venyttää jalkansa Harryn kyljen tasalla keikkuvaan jalustimeen.

Harry seisoi paikoillaan. Se oli vaikuttanut vähän väsyneeltä, mikä oli ihan ymmärrettävää, tuskinpa se oli vielä kunnolla palautunut matkasta Lappiin ja takaisin. Robertia haitannut ottaa muutamaa päivää rennosti. Seuraavan osakilpailun kouluohjelmaakaan ei oltu vielä julkaistu, ja Verivaahteroiden ryhmässä oli jo ryhdytty varotoimiin, toisten (Sarahin) radikaalimpia (kaikkien kouluohjelmien ulkoaopettelu) kuin toisten.

Mun ajatukset pyöri ensi viikon klinikassa, sitä seuraavassa osakilpailuissa ja Ruotsissa, ja ne kaikki kamppailivat paikastaan mun aivoissa. Tie Tähtiin -kilpailu oli tuntunut hyvältä, Harry oli esiintynyt edukseen ollen ensin kuudes ja sitten toinen, ja Robertilla oli korkeat odotukset viimeiseen osakilpailuun ensi viikolla ja ennen kaikkea toukokuun loppupuolella olevalle finaalille.

Mutta tänään, tänään se uskalsi ratsastaa vielä rennommin. Se antoi Harryn venyttää kaulaansa ja nauttia Auburnin maneesin moitteettomasta pohjasta, jolla sen ei tarvinnut keskittyä väistelemään pehmeitä tai kovia kohtia, kuoppia tai möykkyjä. Ei, täällä Harry pystyi vain menemään lapiokavioitaan sen kummempia miettimättä, ja Robert antoi sen vain mennä.

Josefina lopetti ensin, mutta se jäi kävelemään sisäuralle pitkäksi aikaa, ajatuksiinsa uponneena, ja Robert treenasi vielä hetken sen ympärillä. Se pitäytyi tarpeeksi kaukana ollakseen antamatta Grannille mitään ideoita punaisen rusetin olemattomuudesta (ja Harryn iloisista pörinöistä) huolimatta, ja oli jo laskeutunut selästä siinä vaiheessa kun Josefina hätkähti tammansa selässä.

“Tuletteko samalla ovenavauksella?” Robert kysyi, ja Josefina nyökkäsi, ratsastaen lähemmäs uloskäyntiä. Poika odotti ennen kuin sai lyhyen nyökkäyksen toiselta ja avasi vasta sitten oven, tammat peräkanaa viilenneeseen myöhäisiltaan astellen.

Josefina inahti pettyneenä nykien heijastinliiviä paremmin päälleen. “Äh, onpa täällä jo pimeä.”

Aurinko oli jo painunut horisontin taakse, mutta hämärä ei ollut ihan mahdoton. Siitä huolimatta Robert tarjosi toiselle ratsukolle kyytiä kotiin, siinähän kaksi menisi missä yksikin, Grannin ollessa kuitenkin ihan fiksu matkustaja.

Kaajapuroilla kauralaarin äärellä Robertin ja Josefinan keskustelu meni suunnilleen näin:

“Sinähän lähdet omalla kopilla Otsonmäelle viikonloppuna?”
“Joo, mennään suoraan Ruotsiin Vaasan kautta.”
“Olisikohan Easy voinut tulla samalla kyydillä?”
“Umm—”
“Se on todella järkevä vaikka onkin ori. Se asuu Orijoella, Heidillä, mutta lupasin hakea sen valmiiksi tänne.”

Robert ei ollut ihan varma kuka Easy nyt taas olikaan, joten se kohautti olkaansa ja jatkoi Harryn iltaruokien mittailua.

“Erm, no, kai se menee siinä samalla. Jos on kiltti matkustaja…?” Robert empi. “Tuleeko joku sitten autoonkin kyytiin?”

Josefina sekoitti melassivettä Grannille ja pudisti päätään. “Ei, ei, muuten on asiat hoidossa kyllä, Easylta vain puuttui kyyti Ruotsiin ja matkustusrutiini tekee nuorelle varmasti hyvää muutenkin, ja kun on muutenkin paljon mietittävää ja kiireitä niin ajattelin, että, hmm, auttaisin hoitamalla sen kyydin vaikka sitten, edes. Ja tietenkin osallistutaan matkakuluihin.”

“Okay.”

Tytön käsi pysähtyi.

“Okay?” se varmisti, ääni vähän epävarma.

Robert nyökkäsi ja otti Harryn iltapuurot kainaloonsa. “Okay. We’ll sort it out over text, yeah?”

Matka Seinäjoelle ja siitä Otsonmäelle oli tarpeeksi lyhyt, ettei Robertin tarvisi pysähtyä matkalla tai antaa hevosten jaloitella tai muutakaan, joten miksipä se ei raijaisi jotain Josefinan ylimääräistä hevosta ensin Tie Tähtiin -kilpailuihin Hopiavuoreen ja sitten siitä Vaasan kautta Ruotsiin.

Kunpa vain Robert olisi tiennyt, että Easy ei ollut Josefinan hevonen alkuunkaan.

——

Robert ei ole superstitious, mutta se on a little stitious.

Lisäksi se oli kilpaillut vuosia, ja niiden vuosien aikana sillä oli yksi jos toinenkin rutiini, joku vähän kummallisempi kuin jokin toinen. Joku saattaisi puhua taikauskosta, mutta pöh: sellainenhan oli vain ulkoisten asioiden syyttelyä eikä omasta ratsastuksestaan vastuun kantamista. Siksi Robert puhui tiukasti rutiineista.

Se ei esimerkiksi ikinä pitänyt samoja sukkia kilpailessaan. Ei nyt sillä tavalla, että sillä olisi erilliset kilpailusukat, mutta sillä oli erilliset kilpailusukat. Oikean jalan isovarvas pilkotteli niistä jo läpi ja vasemman kantapää oli niin kulunut, että jos Robertin saappaat eivät olisi vuosien aikana muotoutunut sen jalkaan niin täydellisesti, sen kantapää hiertyisi aina.

Ja sukista puheen ollen, nehän piti laittaa aina vasen ensin, ja sitten vasta oikea. Ja saappaat. Ja hanskat. Ja ohjien piti aina roikkua vasemmalla puolella. Oikealla puolella ne tuottaisivat vain huonoa tuuria. Ehkä siksi Robert ei hypännyt esteitä enää: ohjathan heittelehtivät puolelta toiselle!

Hanskoista se oli muutekin tarkka: kun ne oli kerran vedetty käsiin, niitä ei voinut ottaa pois. Ei vaan voinut. Kamalinta oli, jos hanska tippuisi. Joku vanhempi ratsastaja oli joskus kertonut nuoremmalle Robertille, että pudonnutta hanskaa ei ikinä saanut nostaa—se olisi huonoa onnea! Ylipäätään kisavaatteista riisuuntuminen oli vähintääkin pyhää: Robert veti kisavaatteet päälleen jo kotona, kisatakin liepeet ulkotakin alta vilkkuen ja valkoiset housut vuosien aikana pehmeäksi kulahtaneiden collegehousujen alla, mutta ne tuli riisua välittömästi luokan palkintojenjaon jälkeen. Ei ennen, ei vaikka poika ei olisi itse sijoittunutkaan.

Ja kyllä Harriet-rukkakin sai osansa taikauskoista—anteeksi, rutiineista.

Lastauksella ei ollut niin merkitystä, mutta se oli aina lastattava tietty nahkariimu päässään ja tietty turkoosi riimunnaru siihen kiinnitettynä. Naru oli vuosien varrella nukkaantunut ja pehmentynyt, parhaimmasta elastisuudestaan jäykäksi venähtänyt, mutta se oli Robertin onnennaru, ja Harryahan ei millään muulla narulla traileriin tai rekkaan solmittaisi.

Satula tuli myös aina liu'uttaa kahdesti oikeaan kohtaan. Jutta oli hoitajavuosinaan oppinut tapaan nopeasti sen jälkeen kun Robert oli mutissut jotain väärästä kohdasta ja nostanut satulan uudelleen tamman harjasten ylle liu'uttaakseen sen siitä oikeaan (siihen ihan samaan) kohtaan.

Tie Tähtiin ei poikkea muista kilpailuista, Robert ajattelee tarkistaessaan, että turkoosi naru on trailerissa ja autosta löytyy ylimääräinen pari ratsastussukkia.


Viimeinen muokkaaja, Robert H. pvm 26.04.20 22:25, muokattu 2 kertaa

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 24.04.20 22:42

25.4.2020
#tietähtiin2020

“Selvennätkö vielä, mikä sun päätavoite tälle kaudelle nyt onkaan?” Sallin ääni Robertin korvanapissa on tuskastuneen kyllästynyt. “Mä luulin, että halusit keskittyä kehitykseen. No, anna kun mä paljastan pienen salaisuuden: kehitykseen keskittyminen ei tarkoita joka saatanan kissanristiäisiin osallistumista. Vaihda suunta ja otapa uudestaan ne vaihdot diagonaalilla, niiden täytyy olla keskenään säännöllisempiä. Eka ei voi olla tollanen loikka ja loput ihmeellistä nyhväystä.”

Robert puri hammasta ja yritti nieleskellä Sallin sanoja. Se oli aina ajatellut Sallia jollain tavalla vertaisekseen, olihan se aikoinaan lähtenyt pojan isän firmasta jahdatakseen kilparatsastajan uraansa. Silloin Robert oli ajatellut, että se oli ollut vähän sekaisin: kuka nyt lähtisi hyväpalkkaisesta ja vakituisesta työstä jonnekin Hossan perämetsiin ratsastamaan työkseen kenttäsuomenhevosia?

No, Salli, joka oli sittemmin palannut itärajan tuntumasta ja lykännyt oman hevosalan yrityksensä pystyyn Vantaalla. Robert luuli kuulevansa kehäkolmosen kohinan toisessa korvassaan.

“Mikset sä enää kilpaile?” se kysyi yhtäkkiä Sallilta, diagonaalin ensimmäisen ja toisen vaihdon välissä.

“Se ei ole oleellista”, Salli sanoi. “Toi kolmas karkasi vähän, ratsasta ens kerralla loppuun asti. Tuu uudestaan, sama suunta. Älä ajattele sitä kolmatta vaihtoa vikana vaihtona, vaan ajattele että oisit sen jälkeen tulossa vielä yhen tai kymmenen vaihtoa.”

“Mikä ei ole oleellista?” Robert kysyi vaihtaessaan suuntaa. Harry pärski sen alla laukatessaan hetken vastalaukkaa kunnes uralle päästyään poika vaihtoi laukan oikeaksi. “Mun kysymys vai kilpaileminen?”

“Kilpaileminen.”

Sallin äänessä oli sävy, joka piirsi pisteen vastauksen loppuun.

Salli oli ollut kilparatsastaja. Se oli kilpaillut sen yhden kasvattajan suomenhevosilla menestyksekkäästi, oli joskus ollut kenttäratsastajarankingin kärkisijoillakin. Nyt se kasvattaja suomenhevosineen asui täällä eikä Salli enää kilpaillut, tai edes ne hevoset, ja Salli, joka on elänyt ja hengittänyt kilparatsastusta niin kauan kuin Robert jaksoi muistaa, eli ja hengitti ilman kilparatsastusta.

Robertin sydäntä puristi. Kissanristiäisiä. Ruunaan Kypärä, Kalla Cup, Tyra Tyrkkyluntin kouluklinikka, Tie Tähtiin -kilpailu, Hannaby Hanami Week—Olivatko ne tärkeitä? Sijoitus oman TT-luokan rankingin kärkikahinoissa, menestyminen samantasoisten ratsastajien joukossa, jonkun merkitsemättömän kypäräpokaalin tai tähtitittelin tai ruusukkeen voittaminen… Olivatko ne tärkeitä?

Harry tuntui yhtäkkiä raskaalta Robertin käsien alla.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 25.04.20 23:08

26.4.2020
#tietähtiin2020 #kallankämppikset @Aliisa H.

Sunnuntait olivat kadottaneet merkityksensä Robertin elämässä kauan sitten. Hevosenomistajana ei ollut pyhäpäiviä, vapaapäiviä, sunnuntaipäiviä; oli vain päiviä, joina piti hoitaa hevonen no matter what. Normaalisti sunnuntaisin poika olisi jo kadonnut tallille siinä vaiheessa kun yön pikkutunneilla kotiin kolistellut Aliisa Huru katsoi asiakseen nousta sängystään, ja ehkä siksi Aliisa Huru katsoi sitä niin kummallisesti keittiön pöydän ääressä.

Robert selasi puhelintaan, lusikka murokulhoa vasten aina välillä kilisten. Raolleen jätetystä tuuletusikkunasta kantautui kevätlintujen laulua, satunnaisesti ohiajavien autojen kohinaa. Oli hiljaista, ja se ei ollut aina mikään itsestäänselvyys Pitkän miehen kujalla. Robert nautti siitä, vastapäätä istuvan Aliisan viiruiksi kaventuneista silmistä ja niiden avoimen kysyvästä katseesta huolimatta.

“Miksi sä olet kotona?” se kysyi lopulta epäileväisenä, ääni vieläkin unesta (ja ehkä krapulasta) karhea ja suu täynnä rouskuvia muroja, kun Robert laittoi puhelimensa pöydälle kaataakseen mukiinsa lisää appelsiinimehua.

Poika katsoi kämppistään vähän loukkaantuneena ja niiskaisi, toinen käsi rinnalle tuskaisen näköisesti eksyen. Sen äänensävy oli liioitellun dramaattinen. “Etkö sä halua mua tänne enää?”

Aliisa pyöräytti silmiään huvittuneena, kalautti lusikan kulhoonsa ja nousi pöydästä oma kahvimuki kädessään. Robert virnisti, enemmän superwoman-kuvionnille kämppiksen alushousujen takapuolella kuin naiselle itselleen, ja keskittyi jälleen tutkimaan Tie Tähtiin -rankingia puhelimeltaan. Se oli enemmän kuin tyytyväinen paitsi luokkatasonsa sijoitukseen, niin myös taitotason sijoitukseen. Siellä kuitenkin oli myös molemmissa lajeissa kilpailevat, ja silti poika oli onnistunut hivuttautumaan lähemmäs kärkeä kuin oli uskaltanut toivoakaan.

“Sitä vaan”, Aliisa huikkasi keittiöstä, “että kun oot ollut aika paljon nyt pois! Että pitääkö mun nyt laittaa sut johonkin tippaan, josta tulee laukanvaihtoja ja heinäntuoksua ja kannusten kilinää suoraan suoneen?”

“Älä viitsi. On ollut vaan niin paljon treeniä niitä Ti—”, Robert aloitti, mutta kämppäkaverin kova ääni keskeytti sen: “Sä tiedät, että näiden seinien sisällä on kielletty sakon uhalla sanat tie ja tähtiin!”

“—juttuja varten”, poika viimeisteli, katse keittiön saarrekkeella nököttävään lasipurkkiin käyden. Aliisa oli askarrellut sen viime viikolla tyhjentyneestä pastakastikepurkista: se oli pessyt ja kuivannut sen, ja sitten askarellut vanhasta kirjekuoresta siihen etiketin, jossa luki sakkopurkki. Siellä oli muutama nihkeä kolikko, lähinnä kaksikymmensenttisiä ja viisikymmensenttisiä, mutta myös yksi vitosen seteli kun pojalla ei ollut ollut muutakaan möläytettyä molemmat sanoista muutama päivä sitten.

Tähtirupeaman jälkeen sakkopurkille tulisi varmasti muutakin käyttöä. Kuten—

“Mun pitäisi alkaa sakottaa sua siitä, ettet pidä housuja kotona”, Robert sanoi murojensa ympäriltä, katse puhelimesta liikkumatta.

“Ei kukaan pidä housuja kotona”, Aliisa vastasi ja lipui takaisin keittiön pöydän ääreen kahvilla täytetty muki kädessään. Se oli valkoinen, ja siihen oli painettu punaiset huulet ja kaunolla kirjoitettu Mrs, ja se olisi absoluuttisesti naurettavin muki koko universumissa, tai ainakin olisi jos Robertin kädessä ei olisi vastaavanlainen muki viiksikuvioineen ja Mr-printteineen. Poika murahti mukiinsa silmiään pyöräyttäen, ja siihen Aliisa tirskahti, reteästi poseeraten ja kroppaansa esitellen: “Sitä paitsi, sä oot nähnyt tän kaiken kuitenkin jo.”

Se istui itsekseen hekotellen alas ja Robert katsahti sitä vähän huvittuneena.

“Yes, and it was neat-o”, se sanoi vakavasti ja kulautti mehua kurkusta alas. “Mutta anyway, mulla on nyt vapaapäivä. Tiina lupasi hoitaa Harryn. Tai, no, täysihoitotallihan sen pitäisi olla, niin totta kai se hoitaa? Either way, I’m not gonna leave this house today.”

Aliisa kutitteli varpaillaan Robertin paljasta nilkkaa pöydän alla, ja sanoi sitten: “Vapaapäivä? Tiedätkö sä edes, mikä se sellainen on? Enpä usko. Vinkki: se ei ole syötävää.”

“Uskotpas”, vastasi Robert ja veti jalkansa viereensä tuolille, leukaa polveensa nojaten. “Ja sitä paitsi, tämä on viimeinen päivä kun voidaan hengailla ennen kun on se Tyran kouluklinikka Ruunaalla ja sitten se viimeinen Tie Tähtiin -osari ja sieltä suoraan me lähdetäänkin Ruotsiin viikoksi, sitten sen jälkeen onkin alle viikko Tie Tähtiin -finaaliin...”

“Ha!” Aliisa ilahtui. “Saat pistää tosta hyvästä ainakin vitosen tähtitiesanabannipurkkiin!”

“That’s not fair!”

“Onpas!”

Robert päätyi lopulta tiputtamaan setelin lompakostaan purkkiin, nuristen ja puhisten ja äristen, mutta ne kaikki tunteet unohtuivat viimeistään muutaman tunnin päästä, kämppisten kaivauduttua peittojensa kera sohvan syvyyksiin. Televisiosta pyöri Frendit ja peittosekamelskan joukossa Robert tunsi olonsa lämpimäksi ja väsymyksensä luissaan asti, ja siihen oli helpompi nukahtaa kuin aikoihin.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 26.04.20 12:44

27.4.2020
#tietähtiin2020 @Sarah R.

Sarah Reyes ei ollut viimeinen ihminen, johon Robert nyt uskoi törmäävänsä purtsilaisten maanantaiaamupäiväisen maneesivuoron aikana, mutta se yllättyi silti. Avautuva ovi tai pojan matala vislaus ei vaikuta juurikaan kiinnittävän ratsukon kummankaan osapuolen huomiota, mikä vain kertoi tiimikavereiden veitsenterävästä keskittymisestä. Robert antoi oven sulkeutua perässään hiljaa ja talutti oman hevosensa pääty-ympyrän keskelle.

Lefa pärskähti kun Sarah siirsi sen käyntiin ja antoi sen venyttää kaulaansa pitkälle. Kahdet ohjat olivat hinkanneet vaahtoa ruunikon kaulalle ja Sarah liikutteli kypärää päässään hengästyneenä.

“How’s it going?” Robert kysyi poski melkein polveaan vasten kun se yritti sujauttaa messinkistä jalustinta jalkaansa.

Sarah oli kuin uuden vaihteen löytänyt. Se oli sellainen ihminen: juuri kun luulin sen saavuttaneen huippunsa, se repi vielä jotain lisää, lisää, lisää. Jos Robert oli väsynyt, se ei halunnut edes ajatella kuinka väsynyt Sarah Reyes oli.

“Good”, tyttö hengähti ulos ja pysäytti Lefan yhden kentälle jääneistä esteistä. Se nappasi johteen päältä vesipullonsa ja otti pitkän kulauksen. Robert veti katseensa pois tytön paljastetulta kaulalta ja ponnisti oman hevosensa selkään. Satula narahti pojan noustessa hetkeksi jalustimille asentoaan korjaten, ja Harry kalisutteli kolmipalaansa kun se kehotettiin käyntiin.

“You’re training pretty hard”, Robert sanoi käveltyään hetken sisäuran pehmeällä hiekalla. Sarah oli siirtänyt Lefankin käyntiin, ja ratsukko käyskenteli ulkouralla vastakkaiseen suuntaan, ruunan liikkeet kiireiset ja Sarahin lantio niitä helpon näköisesti mukaillen.

“Have to”, se vastasi ehkä vakavammin kuin olisi halunnut, mutta antoi sitten virneen levitä kasvoilleen ratsukoiden ohittaessa toisensa. “Can’t keep losing to you, out of all people.”

“Serves you right”, Robert virnisti olkansa yli. “Now you know how I felt last year.”

“I think I know perfectly well how you felt”, Sarahin äänensävy kuulosti viattomalta kun se venytteli niskojaan ratsastaessaan keskiympyrää. “Or at the After Ride, anyway.”

Robert tunsi poskiensa punehtuvan. “Stop.”

Sarahin hersyvä naurahdus kaikui maneesissa, ja se sai hetkeksi pojan sydämen sykähtämään: oli hyvä kuulla toisen vapautunutta naurua kaiken tämän keskellä. Kaikesta kasvoilleen virtaavasti lämmöstä huolimatta, Robertkin hymyili.

“I’m just teasing you, sassenach.”

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 27.04.20 15:35

28.4.2020
#tietähtiin2020 #kallankämppikset @Aliisa H.

Avain lukossa kääntyi. Robert kuuli tuttuja ääniä: Aliisan kengät eteisen mattoa vasten, lattialle kolahtava laukku, ripeästi avatun takin vetoketju. Sitten se kuuli Aliisan huvittuneen hörähdyksen.

“We gotta stop meeting like this, love”, se kehräsi, sillä ärsyttävän liioitellulla brittiaksentillaan, ja Robert katsoi sitä olkansa yli vähintäänkin murhaavasti. Tietenkin sen kämppis tuli kotiin etuajassa juuri sinä päivänä kun poika oli päättänyt ottaa Saga Isbergin valmennusneuvot tosissaan ja googlannut rintarankaa avaavia jumppaliikkeitä. Jumppaliikkeiden sijaan hakukone oli opastanut sen joogavideoihin, ja siksi se nyt siinä olikin, vaatehuonevaraston syövereistä kaivetulla jumppamatolla nelinkontin, selkä notkolle taipuneena ja takapuoli pystyssä.

Aliisa ei suotta ollut siis huvittunut.

“Hartioita avaavia liikkeitä”, Robert puhisi pyöristäessään selkänsä ja pudottaessaan pään käsiensä väliin. Se näki päätään pudistelevan Aliisan reisiensä välistä, ja seurasi posket liikunnasta (ja vähän tästä koko tilanteesta) punottaen kämppiksen tavanomaisia kotiintulotoimia. Se kolisteli hetken eteisessä, sitten kylpyhuoneessa, kävi omassa huoneessaan ja siirtyi sitten keittiöön. Astiakaappi, lasi, jääkaappi, vesihana, jääkaappi taas—Robert kuunteli ääniä silmät ummessa ja yritti keskittyä hengittämiseen.

Joogaaminen, tai ylipäätään minkäänlainen jumppaaminen ei ollut ikinä käynyt pojan mielessä omaa ratsastusta kehittävänä toimintana. Robert oli kuitenkin ollut pienestä pitäen urheilullinen, olihan se pelannut melkein teiniksi asti jalkapalloakin aika tosissaan. Sitten Liekkijärvellä se oli käynyt salilla, vahingossa Pirittan ex-miehen ohjattavana, ja sillä oli ollut enemmän pinnallisia kuin ratsastuksellisia tavoitteita, kuten kyykkääminen jumppapallolla ja leuanveto lisäpainolla.

Silloin Inkeri oli pakottanut sen ostamaan ne typerät jumppatrikootkin, jotka Robertilla oli nyt päällä.

“The things I do to fuckin’ succeed at fuckin’ dressage”, se mutisi itselleen notkistaen selkäänsä taas. Venytys tuntui ikävältä paikoissa, joiden Robert ei ollut ennen tätä tiennyt edes olevan olemassa, ja poika ähkäisi tuskastuneena.

Jos Robertin tulisi listata asioita, joista se olisi kiinnostunut, jooga ei näkisi edes vilausta mahdollisuudesta olla sillä listalla. Se ymmärsi kyllä kuntosalilla treenaamisen päälle vaikkei ollutkaan (vielä!!!) nähnyt vaivaa etsiäkseen Kallan lähiseuduilta hyvää kuntosalia, mutta jooga?? Jooga! Meni aivan yli hilseen! Paitsi jos jotain hyvää piti sanoa, niin kyllä siinä vähän lämmin tuli, ja Robert oli aika varma, että sen koko kroppa tärisi jo kahdenkymmenen minuutin vääntelehtimisen ja hengittämisen jälkeen.

“Sun pitäisi kokeilla se child’s pose tai mikä onkaan”, Aliisa neuvoi avuliaasti kävellessään pojan ohi. Robert katsoi sitä, tai lähinnä sen sääriä, tuohtuneena, mutta kämppis vain kohautti olkiaan ennen kuin lysähti sohvalle ja suu täynnä ruokaa totesi: “Mitä. Mulla on joogaohjaajaystävä. Se tarkottaa, että mä oon melkein joogaohjaaja myös.”

“Sure thing”, Robert inahti pyöristäessään jälleen selkäänsä. Sen ranka päästi kummallisen, etäisesti poksahdusta muistuttavan äänen, ja jos kaiken tämän jälkeen poika ei sijoittuisi seuraavassa osakilpailuissa, se repisi ehkä joogahousunsa ja -mattonsa riekaileiksi. Sitten selkänsä, sitten ehkä Aliisan.

_________________
Robert // Harry // tilannetopic
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : speep
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 185

Takaisin alkuun Siirry alas

dressageaddict - Harryn päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 3 Edellinen  1, 2, 3  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa