Hei, öö, onnea?

Orijoki, 9. syyskuuta 2019. @Heidi N.

Väsytti vähän, mutta vielä enemmän vaivasi nälkä. Huutava, kiljuva, kiemurteleva nälkä. Päivä oli ollut pitkä, ja nyt se kyllä tuntui kaikkialla mun kehossani: aikainen aamuherätys, siivousvuoro, pikaisen lounaan jälkeen omien hevosten ratsastus ja Ronya-ponilla hyppääminen Runiacissa. Hevoset olivat kulkeneet hyvin, Grannikin (varmaan koska tehtiin sellainen vauhdikas maasto, joista se niin kovin piti).

Sitten mä olin mahdollistanut Heidille ratsastushetken hoitamalla kummityttöäni. Me oltiin käyty pienellä vaunukävelyllä, lapsi hyvin syysilmoja vastaan puettuna ja minä kuin loppuverryttelyksi ratsastusten jälkeen.

Oli kaksi takuuvarmaa nälänherättäjää: hevoshommat ja ulkoilmat. Onneksi apu oli kuitenkin lähellä. Heidi oli kutsunut mut luokseen syömään ja vaihtamaan kuulumisia. Totta kai mä olin suostunut.

"Onneksi oli vaihtovaahteet mukana", sanoin liittyessäni Heidin seuraan keittiöön tallin jäljiltä vähän freesimmässä lookissa. "Mitä me tehdään? Voinko mä auttaa?"

Musta oli ollut aivan ihanaa, että Jusu oli luvannut hoitaa Sofiaa sen hetken, että olin päässyt Epionen selkään. Olin kävellyt tamman kanssa taas maneesin uraa pitkin, tehnyt sen kanssa töitä käynnissä ja keksinyt kävelyurani aikana ainakin tuhat ja yksi uutta ratsastustapaa, joilla sain kehitettyä vanhan kisaponini käyntiä.

Mulla oli tänään ollut silti sellainen olo, että kaipasin jotain enemmän. Sen päätöksen nojalla ja noin kuusi kierrosta asiaa harkittuani, olin pyytänyt cremellon raviin yhden pitkänsivun ajaksi. Että voi ihminen hengästyä niin lyhyestä pätkästä.

"Mulla on järkyttävä määrä ruokaa vielä eiliseltä, syödään niitä pois?" puoliksi kysyin ja puoliksi totesin. Aloin siirtämään tavaroita jääkaapista pöydälle, jonka reunalla oli itkuhälytin. Sofia oli nukahtanut nopeasti ruokatarjoilun jälkeen, kun he olivat päässeet kotiin.

"Kuulostaa sopivalta!" sanoin iloisesti ja tavoittelin mielessäni sitä suomenkielistä, rumalta kuulostavaa sanaa, jota käytettiin ylijääneiden juhlaruokien tuhoamisesta. Eipä tullut mieleen. "Miksi sitä sanotaan? Kun syödään juhlista jäänyttä."

Jotta en olisi täysin hyödytön, ryhdyin ottamaan esille lautasia ja aterimia. Heidin keittiö oli tullut melko tutuksi, enkä kokenut itseäni tunkeilijaksi, vaikka sillä tavalla omatoimisesti kaappeja auoinkin. Olin käynyt tapaamassa Heidiä ja vauvaa melkein säännöllisesti aina ehtiessäni ja ottanut tavaksi tehdä aina jotakin pientä avuliasta, sillä vauvan hoito oli mitä ilmeisimmin sangen aikaavievää puuhaa - paitsi silloin, kun hän nukkui, tietysti.

"Mitenkäs Epione?" kysyin samalla hyväntuulisesti. "Ja miltä ratsastaminen on nyt tuntunut? Ronya oli muuten tosi hyvä tänään, en tiedä ehditkö nähdä sen hyppyjä vai oltiinko jo lopeteltu kun tulit."

Oli kivaa, että yhteistyö Ponin kanssa jatkui Saksan jälkeenkin.

"Rääppiäiset", muistelin pehmeästi hymyillen.

Seuratessani Jusun tekemistä, ajatukseni siirtyivät väkisin sanoihin, jotka Ritva Aro oli eilisissä ristiäisissä sanonut ääneen. Niihin liittyi Jusu, Rasmus, Sofia ja häät. En ollut tohtinut udella tietojen paikkaansapitävyyttä juhlien aikana, mutta tiesin, että nyt oli oiva tilaisuus siihen.
Hienovaraisesti tietenkin.

"Hyvin, se on osoittautunut toimivaksi paluu satulaan-ratsuksi. Yllättävän kärsivällisesti se jaksaa kulkea vain käyntiä, vaikka kyllä me tänään sitten jo ravattiin pieni pätkä", paljastin ja peitin innostuneen hymyni hiusteni taakse kumartuessani irroittamaan voileipäkakkurasian kantta.
"Ja en nähnyt teitä, pitää joku päivä katsoa ihan sellainen hetki, että voin seurata miten teillä menee", lisäsin ja nostin katseeni Jusuun.

Ei vielä.
"Otatko kakkulapion sieltä toisiksi alimmaisesta vetolaatikosta? Sitten taitaa olla kaikki tarvittava."

"Kuulostaa kivalta", hymähdin kannustavasti. Satulaanpaluu mahtoi olla kumma tilanne, jos oli tottunut ratsastamaan monta hevosta päivittäin ja yhtäkkiä sitä aivan samaa rutiinia ei ollutkaan. "Epione on kyllä niin nättikin. Tai jotenkin ponit ylipäänsä - ihania. Kivaa, että Ronya on nyt sulla."

Kumarruin penkomaan Heidin mainitsemasta laatikosta kakkulapion ja suoristauduin sitten hymyillen. Olin väsymyksestä huolimatta hyvällä tuulella. Ratsastukset sujuivat, väsymys oli hyvänlaatuista ja pöytä notkui ruokaa.

"Tule ihmeessä joskus katsomaan. Sen kanssa menee hyvin", vakuutin ja ihmeekseni havaitsin, etten edes epäillyt omia sanojani. Ja sitä paitsi... "Ja en tiedä. Jotenkin - muutenkin menee hyvin. Oi hitsi, näyttää niin hyvältä. Oli kyllä mukavat juhlat eilen. Järjestelyt onnistuivat. Mun pitikin kysyä eilen, mutten muistanut: oliko nämä jostakin pitopalvelusta?"

"Mulla on kyllä nyt ihan parhaat ponit, mitä maa päällään pitää tallissa. Ronyakin, vaikken ole itse päässytkään vielä sen selkään", vastasin hymyillen. Jusu oli ollut ainoa vaihtoehto, kun olin miettinyt uuden ponini liikutusvaihtoehtoja. Siihen päätökseen olin edelleen hyvin tyytyväinen.

Yritin tulkita Jusun sanojen välistä jotain, mutta oli liian epämääräistä vihjeitä, jotta niistä olisi voinut vedellä johtopäätöksiä.
"Kiitos. Jessen äiti teki voileipäkakut ja leivoin itse loput", kerroin virnistäen. Jollain oli ehkä saattanut lähteä kaulin aavistuksen lapasesta.

"Sen verran olin kyllä laiska, että palkkasin pitopalvelun kahvitarjoiluun ja muuhun järjestelyyn juhlapaikalla."

"Oho, aika urakka", sanoin, ja sitten nauratti vähän. Mietin itseäni vastaavaan tilanteeseen. "Mun kohdallani porukka olisi kyllä vaan tyytyväisiä, jos en leipoisi itse..."

Istahdin alas, kun kaikki oli valmista. Hymähdin vielä pienesti.

"Vaikka Rasmus kyllä väittää, että mä olen ihan kehityskelpoinen. Se nyt kyllä onkin aina niin kiltti ja kiva mua kohtaan."

Oli kyllä pakko myöntää, että en mä nyt enää ihan mahdottoman surkea keittiöihminen ollut. Lähtötaso oli toki ollut hävettävän kehno, mutta itsenäistyminen ja, jos sitä nyt saattoi sellaiseksi jo kutsua, aikuistuminen oli väkisinkin pistänyt oppimaan yhtä jos toistakin. Ihminen oppi kaikenlaista, kun vaan harjoitteli, olihan se kai todistettu juttu. Jopa minä, ilmeisesti.

Melkein tartuin syöttiin, mutta en sittenkään ihan vielä.
"Teillä taitaa Rasmuksen kanssa mennä aika hyvin?" kysyin kuitenkin leikatessani hedelmäistä täytekakkua lautaselleni.

Katseeni kävi ruokia kurottelevassa sormirivistössä. Sormuksen puuttuminen ei silti tarkoittanut vielä mitään, nykyään ihmiset eivät aina kihlanneet toisiaan perinteisesti sormuksen kera jo valmiiksi.

"Miltä muutenkin on normaali arki tuntunut kesän jäljiltä?" kyselin silkkaa uteliaisuuttani. Oli ihana saada ystävä takaisin kotiin, vaikka olinkin aidosti onnellinen Saksakesästä. Aina niissä oli kuitenkin mahdollisuus kesän pitkittymiseen hetkellä jos pidemmälläkin.

Jos Heidi olisi ollut Märta, mä en varmastikaan olisi vastannut niin avoimesti kuin nyt päädyin tekemään. Lämmin, yhä vähän hämillinen onni sisällä kytien mä myönsin:
"Niin, hmm, kyllä mun mielestä. Tosi hyvin."

Vaikka Heidi ei ollutkaan Märta, vaikka Heidi oli Heidi, tietenkin musta tuntui yhä omituiselta olla avoimesti sellainen. Onnellinen. Ihastunut. Rakastunutkin, ja ylipäänsä se, että mä olin parisuhteessa - omituista.

"Mähän en nyt oikeastaan ole ollut kotonakaan, siis Pitkiksellä, mitä nyt käynyt kääntymässä ja tarkistamassa että kasvit elää. Tuntuisi vaan niin hassulta nyt kesän ja kaiken jälkeen, ja, niin."

Hetken mielijohteesta päätin vielä keventää vähän sydäntä. Lakkasin tökkimästä itsepäistä minitomaattia haarukallani ja huokaisin vähäsen.

"Musta tuntuu, että Aliisaa jotenkin harmittaa koko juttu. Se ei ehkä ihan tajua, etten mä ehkä nyt ikuisesti ole sen kämppis ja aina läsnä. Ei se taida kovin iloinen ainakaan olla mun, tai siis, meidän puolesta."

Mä olin miettinyt, saattoiko Aliisa olla kateellinen. Katsahdin vähän ahdistuneena Heidiä.

"No hyvä", myöntelin iloisena pariskunnan puolesta. Jusu jos joku tämän maailman ihmisistä ansaitsi olla onnellinen. Mikäli hääuutiset pitivät edes hieman paikkaansa, olisin ainoastaan onnellinen.

Ystävän seuraava paljastus sai kulmani nousemaan aavistuksen. Sitten, ennen, kun ehdin edes miettiä asiaa enempää, kulmani siirtyivät ryppyyn.
"Ai", älähdin yllättyneenä.

"Ehkä Aliisa oli silti toivonut, että se olisi saanut pitää sut pidempään. Tietysti vuokran takia, mutta onhan teistä nyt jo tullut Aliisan kanssa ystäviäkin. Ehkä sillä on ikävä sua?" mietin ääneen. Mullakin oli ollut ikävä ystävääni.

"Mutta en usko, että se on pitkävihainen, jos nyt edes on vihainen. Hankala sanoa, kun en tiedä enempää", sanoin myötätuntoisesti ja keskityin hetken verran nauttimaan voileipäkakun mausta. Ritva osasi leipoa hyviä voileipäkakkuja.

Hetken aikaa keskityin syömiseen. Annoin itselleni aikaa miettiä Aliisaa ja sitä, miksi se oli yhtäkkiä niin hirvittävän huonolla tuulella. Se oli jo kerran tiuskinut mulle. Maailman hyväntuulisin, iloisin, nauravaisin Aliisa.

"Tietty me ollaan ystäviä, ja kyllä musta on ollut aina kiva viettää aikaa yhdessä, Aliisahan on tietysti hirveän kiva", sanoin ja tunsin yhtäkkiä syyllisyyttä siitä, että olin edes maininnut koko asiasta. Se tuntui juoruamiselta.

Olin jonkun aikaa hiljaa. Sitten hain taas kevyempää sävyä ääneeni.

"Joka tapauksessa", mä aloitin ja hymyilinkin, aluksi vähän väkisin mutta sitten aidommin. "Silloin kun me oltiin tulossa takaisin..."

Itkuhälytin harhautti mun keskittymiseni. Reaktio oli nopea: mä laskin aterimet käsistäni ja vilkaisin Heidiä.

"Jos - jos mä kokeilen, kelpaanko mä tähän hätään", ehdotin ajatellen, että Heidi oli melko usein vauvan kanssa yksin. "Että saat ehkä syödä keskeytyksettä."

Olihan se vähän absurdi tunne, mä ajattelin ihan hetkisen kuluttua, kun mä istuin unilta herännyt mutta heti syliin päästyään tyyntynyt pieni vauva sylissäni enkä uskaltanut edes ajatella liikahtavani. Jos mä nyt laskisin Sofian takaisin, heräisikö se välittömästi? Ja mihin mulla oikeastaan edes oli kiire? Ajantaju hämärtyi.

Nyökkäsin Jusun mietinnöille, oli varmasti hankalaa olla sellaisessa tilanteessa ihan kummankin kannalta. Mietin miten vähän olin nähnyt eilisiin ristiäisiin kutsuttua Aliisaa, juuri sen verran, että tiesin naisen olleen paikalla.

Jusun aiheenvaihdolle höristelin korviani, kunnes Sofia ilmoitti kaipaavansa huomiota. Jusun tarjoutuessa nostin kiitollisen hymyn huulilleni.
"Oi kiitos", lausahdin ystäväni perään ja jatkoin sitten syömistä. Toki kuuntelin mielenkiinnolla jos itkuhälytin olisi paljastanut makuuhuoneen ääniä.

Jusu viipyi, niin kauan, että olin ehtinyt jo syödä loppuun ja miettiä halusinko silti lisää. Vatsani tuntui silti liian täydeltä ja päätin lähteä tarkistamaan oliko Sofialla ja Jusulla kaikki hyvin.

Nojasin olkapäälläni oven karmia vasten ja tuijotin hymyillen hämärään huoneeseen.

Kesti kauan, ennen kuin huomasin Heidin läsnäolon. Tai niin, mistä minä edes tiesin, kauanko hän oli siinä huoneen ovensuussa ollut? Punastuin vähän nolona. Ehkä huone oli kylliksi hämärä, ettei sitä voinut havaita, mietin vain puoliksi toiveikkaana.

"Anteeksi. Unohduttiin..." selitin hiljaisella äänellä ja ryhdyin vihdoin asettamaan Sofiaa hellävaroen takaisin omalle paikalleen. Tyyppi ei hiiskahtanutkaan, jatkoi vain uniaan, ja mua hymyilytti. Seurankipeyskö se vain iskikin?

"Siinä on jotakin tosi rauhoittavaa", puolustelin vielä unohtumistani.

Nukkuvissa vauvoissa oli. Muiden vauvoissa oli. Ritva Aron puheet Rasmuksen ja mun kauniista lapsista oli saanut mut vain pohtimaan asiaa, joka ei yleensä kuulunut arkiseen ajatusmaailmaan. Se oli nostanut mieleen taannoin käydyn hullunkurisen keskustelun, joka oli kiteytynyt sanoihin:
Mutta ei… ei vielä.
Juu ei, ei vielä.

Kohtasin Heidin katseen. Mulla oli oikeastaan tosi tyyni olo, vaikka mä olin ajatellut isoja ajatuksia siinä hiljaisuudessa istuessani. Rauhallisia, isoja ajatuksia kai sitten.

"Ei haittaa", vastasin matalalla äänellä. Oli ihana seurata Jusun liikehdintää, joka tuntui äärimmäisen luonnolliselta ja kiireettömältä. Ystäväni sanat saivat huulillani pysytelleen hymyn syvenemään entisestään.
"Niin on", myötäilin ja katsoin hämärässä olevaa pinnasänkyä. Oli vieläkin yhtä käsittämätöntä ajatella, että Sofia todella oli oma tyttäreni. Minun lihaa ja vertani, ei kenenkään muun. Paitsi Jessen, tietysti, ihan yhtä paljon, kuin minunkin.

Jusun katse oli yllättävän levollinen, mietin hiljaa mielessäni, että hänestä tulisi vielä jonain päivänä hyvä äiti pienelle lapselle. En tietenkään sanonut sitä ääneen, sillä sellaisilla ei kannattanut kuormittaa toisen mieltä.
Varsinkin, jos he Rasmuksen kanssa todella olivat kihloissakin jo.

"Oli kyllä tosi ihanaa, että Rasmuskin pääsi tulemaan ristiäisiin. Toivottavasti viihdyitte molemmat", lausahdin ja mietin sitten, että olisiko Jusu todella kertonut ääneen, jos ei olisikaan viihtynyt?

Kuin yhteisestä sopimuksesta me palattiin keittiöön, sillä mun ruokailuni oli jäänyt vaiheeseen. Matkalla mä kuvailin omia kokemuksiani ristiäisistä.

”Kyllä mä ainakin viihdyin, ja kai Rasmuskin, vaikka ehkä sille oli vähän liikaa vielä se kun Sofian mummo povasi meille tosi nättejä lapsia.”

Nauratti vähän, mutta kyllä mä tunsin sympatiaakin – ja oikeastaan tosi paljon juuri sitä sympatiaa poikaystävääni kohtaan. Vaikka mä miten pidinkin siskoni ja ystäväni lapsista, oli tästä kyllä vielä matkaa siihen, että olisin valmis ajattelemaan omia ilman kauhunväristyksiä. Olin kuitenkin miettinyt asiaa vähäsen ja todennut, ettei Ritva Aron höpinöitä pitänyt ottaa turhan henkilökohtaisesti. Vältin käyttämästä sanaa höperö edes omissa ajatuksissani, mutta... niin. No. Vaikutelma kenties oli vähäsen, niin, sitä.

”Vaikuttaa... topakalta rouvalta se Jessen äiti”, kommentoin mahdollisimman diplomaattisesti. ”Juteltiin aika paljon. Hänellä oli näkemyksiä... asioihin. Seuraaviin askeleisiin ja sen sellaista.”

Ilahdutti kuulla Jusun kertomana ristiäisistä, sillä en tiennyt miltä kaikki oli vaikuttanut ulkopuolisen silmin. Hymyni vaihtui virneeksi kuullessani Ritvasta.

"Ritva on aika persoona", myöntelin ja mietin miten pahasti nainen oli rempseällä puhetavallaan saanut monet pariskunnat ahtaalle. Ristiäisissä sellainen kävi vähän liiankin helposti.

"Hän kyllä laittaa hanakasti tuumasta toimeen vähän joka tilanteessa, vaati se sellaista tai ei. Kamalan ihana ihminen, mutta välillä vähän liiankin ihana", paljastin puolikas virne suupielessäni.

"Onko teillä jotain seuraavia askeleita tiedossa Rasmuksen kanssa, vai mistä te juttelitte?" kysyin lopulta ja olin kuin en tietäisikään.

Heidin kuvaukset Ritvasta osuivat kyllä epäilemättä aika nappiin. Erityisesti toimeen tarttuminen kyllä herätti mussa ajatuksia, joihin mun oli ihan pakko tarttua saman tien. Kiireissäni ohitin Heidin kysymyksen toistaiseksi epämääräisellä puolimyöntymisellä:
”No joo, tavallaan ehkä kyllä varmaan tässä ennen pitkää, mutta Ritvalla karkasi kyllä ihan nextille levelille.”

Madalsin vähän ääntäni, niin kuin olisin varonut, ettei joku (ehkä Ritva Aro itse) kuule.

”Mä jouduin kytkemään puhelimen sähköposti-ilmoitukset pois”, sanoin yhä vähän epäuskoisen huvittuneena. ”Jostakin se oli mun sähköpostin saanut. Jos Rasmus ehti nähdä sähköpostiotsikot vielä siitä kosinnasta, juhlapaikkoja ja pitopalvelut niin... apua, sehän pitäisi mua varmaan ihan toivottomana häähulluna. Pelästyisi vielä. Kyllä mä ainakin...”

Puoliksi ahdisti, vähän nauratti, ja kaikista eniten mä olin vaan täynnä puhdasta kummastusta siitä, miten omistautuneesti Ritva oli ryhtynyt suhtautumaan asiaan.

Tunsin miten kulmani hipoivat hiusrajaani ja yritin rauhoitella niiden nousuvoimaa edes vähän. Jossain takaraivoni perukoilla saattoi joku hiljainen ääni kysellä, että puhuisiko Jusu omista häistään niin rennosti, jos sellaiset olisi tulossa? Mutta ei, missään vaiheessa toinen ei selkeästi sanonut, että eivät he olisi Rasmuksen kanssa edes kihloissa vielä.

Naurahdin vähän, kevyesti ja hämmentyneenä.

"Ristiäisten jäljiltä sille saattoi jäädä suunnitteluvaihe hieman päälle. Olisit nähnyt mitä kaikkea Sofian juhliin oli hankintalistalla", virnistin hieman.
Pitikö nyt onnitella vai ei? Mitä jos tulkitsin tilanteen ihan väärin?

"Kai niitä häitä kannattaa suunnitellakin, vaikkei päivää olisikaan vielä päätetty?" kysyin ja yritin lukea Jusun kasvoilta edes jotain merkkejä sanojeni jälkeen.

”Voin vain kuvitella”, naurahdin ja mietin jo pelkästään ylijääneiden ruokien määrää. Järjestelyissä oli varmasti ollut työtä.

”Ei kai niitä pidä alkaa suunnitella ennen kuin sellaiset on edes tulossa!” älähdin sitten vähän kauhistuneena. ”Sehän – sehän varmaan olisi huonoa onnea, ja voisihan se olla turhaa työtäkin. Ei ei ei, en mä kyllä uskalla ajatellakaan asiaa. Kehtaanko poistaa Ritvan viestit lukematta? Pitääkö mun vastata sille jotakin? Että kiitos mutta ei kiitos?”

Huomasin esittäneeni aika liudan puhetta ja kysymyksiä. Räpsäytin ripsiäni pari kertaa häkeltyneenä ja suljin suuni.

Vastalause kuitenkin karkasi vielä ilmoille, vaikka ehkä se oli vähän tarpeeton. Kyllähän Heidi tiesi missä me Rasmuksen kanssa mentiin, eikö tiennytkin? Osapuilleen.

”Eihän me edes olla seurusteltu kauan, eikä asutakaan oikeastaan yhdessä”, huomautin, ja hätäisesti yritin keventää tunnelmaa kömpelöllä vitsillä: ”Vai oletko muka itse suunnitellut jo hääsi? Ritvan mielestä se varmaan ainakin on kaikkien velvollisuus.”

Noniin. Kiitin epäröintiäni, etten ollut möläyttänyt suoraan kihlausonnitteluita kuultuani asiasta itse Ritva Arolta. Virnistin hieman Jusun sanoille, paikkaillakseni omaa hölmöyttäni.

"Ei sun sille tarvitse mitään vastata, kyllä se pian siirtää energiansa johonkin tähdellisempään tekemiseen. Tai ainakin toiseen ihmiseen, jos ei muuta. Mutta kyllähän jollakin tasolla voi omia häitään aina miettiä - oli sitten parisuhteessa tai ei. Ne suunnitelmat ovat sellaisia liukuvia, sillä ihmisten mieltymykset muokkaantuvat tavattujen ihmisten ja elämässä tapahtuneiden asioiden myötä joka tapauksessa."

Napsautin lataamani kahvinkeittimen päälle. Siitäkin ihanuudesta olin saanut nauttia jo monta viikkoa miettimättä miten kofeiini vaikuttaisi lapseen.
"Mutta ei, en ole suunnitellut. Eipä tässä mitään mie...kosioehdokkaitakaan ole tiedossa. Kunhan toipuisin lapsen syntymästäkin nyt aluksi, vaikka siinäkin sitten joka vuodelle riittää erilaisia järjestelyjä juhlien ja juhlapyhien myötä nyt sitten", mietin ääneen. Ehkä Jusu ei osaisi tarttua sellaiseen tyhmään epäröintiin, jonka syyllinen oli ollut eilisissä ristiäisjuhlissakin läsnä. Olin edelleen sitä mieltä, että monimutkainen suhde, jos sitä suhteeksikaan voi vielä kutsua, oli vain itseni ja Laurin välinen asia.
Edes Jusu ei ollut vielä ainakaan saamassa siitä vihiä omasta suustani.

”Niin kai”, nyökkäsin, mutta kohautin olkiani. ”Ja siis ollaan joskus joo kavereiden kanssa puhuttu unelmahäistä, mutta se oli ihan erilaista silloin, kun se oli vaan... hupsua ajanvietettä. Ei, hmm, henkilöitynyt keneenkään. Ei asettanut paineita tai - tai odotuksia tai mitään... sellaista.”

En mä tiennyt, saiko Heidi mun pointista kiinni. Seurustellessa tuntui erilaiselta ajatella haaveillen asioita jotka... niin, mitä? Saattaisivat toteutua? Äh. En tiennyt sainko itsekään kiinni pointistani.

”Mutta niin, Sofiassa varmasti riittää seuraa ja tekemistäkin”, naurahdin. ”Ei sillä ettetkö silti voisi suunnitella niitä häitä. Niistä varmaan rääppiäisiä vasta jääkin. Mä en joka tapauksessa aio suunnitella omiani, mutta yhteenmuuttoa voisin.”

Se ei tuntunut mahdottoman isolta asialta paljastettavaksi. Johan me oltiin sitä sivuttu paluumatkalla. Sitten asiaa ei oltu enää otettu puheeksi.

”Vaikka en kyllä ennen kuin asiat on Aliisan kanssa selvitetty. Tiedätkö, se olisi vähän kuin eroaisi huonoissa väleissä”, sanoin ja kurtistin kulmiani.

"Niin, niin", myötäilin laskiessani kahvikuppeja pöydälle. Hää- ja lapsiasiat olivat aina eri elämäntilanteissa erilaisia käsitellä. Jusu oli onnellisesti parisuhteessa, joka selvästi eteni omalla painollaan ja muistuttelin itseäni, että odottaisin, että kuulen suoraan ystävältäni seuraavalla kerralla. Olisihan mun pitänyt jo raskausjutuista se silloin muistaa.

"Yhteenmuuttoa? Sekin kuulostaa aivan ihanalta ja kyllä mä ymmärrän, että haluat sopia asiat Aliisan kanssa. Ehkä se tarvii nyt vain vähän aikaa ja sitten sellaisen järkevän keskustelun? Tai ehkä Aliisalle kannattaa livauttaa drinkki ellei toinenkin ennen sitä keskustelua", virnistin hieman ja laskin maitopurkin pöydälle.

"Tiedätkö, mä olen niin onnellinen, että sä olet mun ystävä", paljastin istuessani kahvikuppi kädessäni taas pöydän ääressä. Se oli tullut ehkä selväksi myös kummipyynnön myötä, mutta asian ääneen sanominen ei koskaan ollut pahitteeksi.

Mua nauratti ja tuskastutti ajatus keskustelusta känniin juotetun Aliisan kanssa. Oli niin omituista, että se tuntui yhtäkkiä olevan mulle oikeasti äkäinen, kun se ei koskaan ollut äksyillyt mun nähden kenellekään. Mun kämppikseni oli ollut vain hyväntuulinen, iloinen, vitsaileva... oikeastaan omituisuuteen saakka positiivinen.

Mun kulmat olivat kurtistuneet vähän, minkä mä yhtäkkiä tajusin, kun kuulin Heidin viimeisimmän virkahduksen. Se pehmensi mun ilmettäni.

”Samoin. On kyllä ihanaa kun on ystäviä”, lipsautin, ja kun mä kuulin omat sanani, mua alkoi naurattaa. Virnistin nolona. ”Oho! Kuulostipa se säälittävältä.”

Yskähdin vähäsen.

”No, tiedät mitä tarkoitan”, sanoin luottavaisena. ”En itsesääliä. Oikeasti iloa.”

"Tiedetään", mutisin kahvikuppiini, virne huulillani. Jusun seurassa olin viihtynyt oikeastaan aina, niin hyvinä, kuin huonoinakin aikoinani.

Mietinnän keskeytti itkuhälyttimestä kuulunut ynähtely ja vuorostaan nousin itse ja kävelin makuuhuoneeseen. Sofian päiväunet olivat ohitse, nostin tytön syliini ja palasin takaisin keittiön puolelle. Lapsi näytti tyytyväiseltä katsellessaan ympärilleen.

Kai silläkin oli hyvä olla siinä kummitädin ja äidin seurassa, lämpimässä keittiössä, turvallisessa kodissa. Rakastavien ihmisten ympäröimänä.
Annoin kahvin tuoksun täyttää keuhkoni ennen, kun join uuden kulauksen kahvikupistani. Varoen tietysti, sillä en halunnut vahingossa tiputtaa tippaakaan Sofian päälle.