Torilla tavataan

15.06.2019 - Murronmaan torilla
Mukaan @Metti S.

Tylsää. Tosi tylsää...  Toki olisinhan mä voinut Auburniin lähteä, mutta kun laiskottikin. Ja saattoi olla vähän krapulakin.
Siispä torille katselemaan, mikä meininki siellä oli. Lehtimainoksen mukaan tänä viikonloppuna siellä olisi joku kesäinen toritapahtuma myyntikojuineen ja live-esiintyjineen.

Ihmispaljoudessa hiippaileminen ei ollut ehkä tässä helteessä ja pienessä kohmelossa kovin hyvä idea, mutta siellä mä silti tallustelin tutkaillen myyntikojujen tavaroita ennen kuin bongasin kioskin tapaisen telttakyhäelmän.
Kurkkua kuivasi, joten ostin siitä sitten itselleni pullon kylmää Jaffaa ja jäätelötötterön, jonka jälkeen parkkeerasin itseni yhden pöydän ääreen huilaamaan.

Pitäisköhän tämän jälkeen lähteä vaikka jonnekin terassille istumaan? Lähtis krapulakin, kun saisi vähän loiventavaa... Taisi olla vielä vähän liian aikaista sellaiseen. En mä niin puli kuitenkaan ollut, että heti kapakan auettua olisin tiskillä tilaamassa kaljaa.

Metistä kylämäiset toritapahtumat olivat toistaiseksi melko viihdyttäviä paikkoja. Hän ei vielä tiennyt, kuinka paljon joutuisi sellaisilla viettämään aikaansa eikä ollut etukäteen kyllästynyt.

Hän pisti merkille kaiken, mitä torialueella tapahtui. Kuinka jonkin esiintyjän aikana äänentoistolaitteissa oli häikkää. Kuinka eräs mummo kiilasi kaikissa mahdollisissa jonoissa. Kuinka kahvilateltan onneton nuori aputyttö sai huutia annettuaan asiakkaalle rahasta väärin takaisin.

Ja sitten onni potkaisi. Metti tunnisti erään melko täydellä kioskiterassilla (se ei ollut suuri, joten ”täysi” ei ollut kovinkaan paljon kertova määritelmä) istuskelevista miehistä. Reippaasti Metti luovi ostamaan itselleen limupullon ja asteli sitten saman pöydän ääreen.

”Heippa! Sopiiko tähän istua? Aika täyttä”, Metti hymyili ystävällistä hymyään eikä vielä paljastanut tuntevansa koko tyyppiä.

Olin syventynyt hetkeksi selailemaan facea ja instagramia siinä jäätelön syönnin ohessa, kun jonkun naisen ääni keskeytti somettamiseni.

Kurkkasin aurinkolasieni takaa naista ja vilkaisin sitten ympärilleni tarkistaakseni, että puhuiko se mulle. Ilmeisesti puhui. Muissa pöydissä oli jotain pariskuntia ja/tai lapsiperheitä ja mun pöydässä oli kolme vapaata paikkaa.

"Terve", ähkäisin hämmentyneenä ja tönäisin jalallani yhtä penkkiä kauemmaksi pöydästä. "Istu vain."
Olisinhan mä voinut luovuttaa pöydän kokonaan tuolle tyypille ja selittää, kuinka olin just lähdössä, mutta kun siinä oli ehkä vähän liian mukava istua. Milläääännn en olis jaksanut nousta.
Sitä paitsi mun limppari ja jäätelö oli vielä kesken... Enkä usko, että tuntematon naishenkilö alkaisi mitään small talkia siinä vetämään. Toivottavasti. Jos alkaisi niin sitten voisin ehkä liueta paikalta...

Metti väläytti ilahtunutta ilmettä.
”Kiva, kiitos. Nyt kun oon ollut jaloillani koko päivän niin arvostan”, hän naurahti vähäsen ja istahti alas kaljantonia vastapäätä.

Metti avasi limsapullonsa, ja se kuohahti vähän yli, mutta ei niin pahasti että siitä olisi syntynyt suuren suurta sotkua. Huuliaan mutristellen Metri kuivasi kätensä servettiin ja pyyhkäisi vähän pöytääkin.

Muodollinen keskustelutauko päättyi siihen.

”Anteeksi, mutta sä taidat käydä siellä tallilla”, Metti veikkasi kohteliaaseen sävyyn. ”Jotenkin pakko tiiätkö mainita että tunnistin sut kun muuten on ehkä kiusallista kohdata myöhemmin. Tai en tiiä, ehkä tein juuri tästä tilanteesta kiusallisen?”

Kepeä naurahdus ja pahoitteleva katse. Metti osasi kaikenlaisia katseita.

Seurasin arskojeni takaa naisen touhuja limsapullonsa kanssa ja yritin olla nauramatta ääneen, kun juomaa kuohahti vähän pitkin pöytää. Ei sillä, itsekin olin onnistunut sotkemaan jäätelön kanssa, mutta onneksi olin ehtinyt pyyhkäisemään enimmät mähmät pois leualtani ja rintakehältä ennen tuntemattoman naisen ilmestymistä paikalle.

Olin jatkamassa mun niin kutsuttua sosiaalista elämää, eli somen selailua, kun pöytään istahtanut nainen avasi suunsa.

"Ööm. Joo, Auburnissa käyn", vastasin hämilläni nakattuani viimeiset rippeet jäätelön vohvelista suuhuni ja yritin kaivella jostain harmaiden aivosolujeni keskeltä tietoa siitä, olinko nähnyt tämän sen hetkisen seuralaisentapaisen jossain aiemmin. Ei, ei mitään muistikuvia.
"Kiusallista tai ei, mut mä en kyllä tunnista sinua", naurahdin edelleen häkeltyneenä. Kuka piru toi oli?
"Ootko sä joku uus hoitaja tai vuokraaja siellä vai miten sä mut tunnistit?" utelin ja taputin itseäni henkisesti olkapäälle. Hienosti poika, sähän yrität jotain keskustelua saada aikaiseksi.

Metti ei hämmästynyt siitä, ettei häntä tunnistettu. Se oli ollut vähän ideakin, siis tähän asti, olla huomaamaton ja päästä tarkkailemaan, öö, auburnlauman aitoa käyttäytymistä heidän luontevimmassa toimintaympäristössään.

Vaan nyt piti alkaa solmia suhteita.

”Siis mä en itse asiassa tiedä hevosista mitään”, Metti myönsi nöyränä. ”Mä olen vain siivooja. Tuuraan sitä... Josefinaa. Jusua. Sitä, joka lähti sinne... jonnekin. Tekemään jotakin.”

Metti näytti vähän nolostuneelta. Se oli tarkkaan harkittua.

”Äh. Juuri näin vähän mä tiedän kenestäkään”, Metti huokaisi ja hymyili. ”Tulin vain kesäksi enkä tunne ketään. Vähän ankeeta, mutta kai siellä Auburnissa on ihan hyvä porukka? Tai jotain tyyppejä jotka ehkä ottaisi ulkopaikkakuntalaisen kesäasukkaan tutukseen?”

Auburnin porukkahengestä voi olla montaa mieltä, Metti ajatteli, mutta ei hän mitenkään voinut tässä vaiheessa paljastaa olleensa niin kyylä, että oli jo alkanut huomata kuppikuntaisuutta. Hän oli tietämätön. Hän tarvitsi tuttavia. Kavereita. Edes hyvänpäivän tuttuja.

"Ahaa", nyökyttelin. Jusun tuuraaja siis. Ihmekkös kun ei oltu nähty, koska siivousvuorot sijottui arkiaamuihin ja silloin mä olin tunnollisesti itse omissa töissäni.
"Jusu lähti tosiaan sinne Saksaan kesäksi Rasmuksensa kanssa töihin johonkin hevostilalle tai jotain. Kilpailemaan ja niin edelleen", selvensin hörpäten omaa limppariani.

"Äkkiä sitä tutustuu", yritin olla jotenkin rohkaiseva tapaus. "Aliisa ei ainakaan arastele uusiakaan tyyppejä. Se on kiva."
Nii-i, Aliisa oli kiva. Kaikin puolin. Virnistelin itsekseni.
Oli Auburnissa muitakin mukavia tyyppejä kyllä. Se, miten ne mahtaisivat uusiin tuttavuuksiin suhtautua, oli vähän hämärän peitossa.

Oijoijoi, ajatteli Metti riemuissaan, mutta piti naamansa niin peruslukemilla kuin nyt kykeni. Hyvin kylvetty siemen iti nopeasti ja tuotti verson, johon Metti tarttui mielissään.

”Aliisa?” Metti varmisti. ”Siihen mun sitten varmaan pitää mahdollisimman pian tutustua. Olisi vaan kiva kun olisi jotakin muutakin seuraa näin kesän aikana kuin, no, torimummot.”

Vino hymyntapainen ja paljonpuhuva katsahdus ympäristöön. Metti oli suuremman kaupungin tyttöjä ja viihtyi isoissa, väljissä kaveripiireissä, jollaiset olivat nyt jääneet joiksikin viikoiksi taakse.

”Mitenhän siihen oikein parhaiten tutustuisi”, Metti pohdiskeli yhtäkkiä huolellisen huolestuneen oloisena, niin kuin vähän ujo ja/tai sosiaalisista taidoistaan huolissaan oleva tyttönen. ”Ja muihinkin, tietysti. En mä aio ripustautua keneenkään sillä tavalla raskaasti, tietenkään! Sehän olisi kamalaa. Ja silläkin varmasti on paljon ystäviä, jos se on sellainen...”

Tyrskähdin pikkusen. Joo, ei ollut Aliisa mikään torimummo.
"Siellä kai se tallilla pyörii vähän miten sattuu. Hoitaa Cavaa", kerroin. "Sanotaanko nyt näin, ettet voi olla kuulematta jos Aliisa on lähettyvillä."
Kaikella rakkaudella Hurua kohtaan. Se oli vain kehu. Aliisaa ei voinut olla huomaamatta.

"Kisojen aikaan kai siellä eniten porukkaa on. Ja jos on jatkot luvassa, niin kännisiin tallilaisiin kyllä tutustuu vielä paremmin", selitin huvittuneena. Auburnilaisten känni-illat oli kyllä omaa luokkaansa. Sattui ja tapahtui... Tai oli sattumatta ja tapahtumatta. En mä nyt niin monessa mukana ole ollut.
"Mutta myös loungessa törmää usein tallilaisiin. Jos oikein hiljaa hiippailee paikalle niin voi kuulla tai nähdä vaikka ja mitä", paljastin olkiani kohauttaen. Muistui vain mieleen se kerta, kun olin Matildan ja Jessen yllättänyt sieltä pussailemasta ja olin livahtanut paikalta ennen kuin ne olivat mua huomanneet.

Äänekäs Aliisa, mutta sävystä päätellen kaljanton ei pistänyt sitä piirrettä ihan hirveästi pahakseen. Metti kallisti pieni virne suupieltään kutkutellen vähän päätään, muttei sanonut mitään erityisen radikaalia.

"Ai, no sehän kuulostaa sitten hauskalta tyypiltä", Metti hymyili. "Tunnetko sä sen hyvinkin?" Se oli ihan viaton kysymys vain, tietenkin.

Metin silmät suurenivat uteliaina, kun Anton puheli känni-illoista.

"Kuulostaa mielenkiintoiselta! Olisipa huikeaa päästä joskus mukaan, mutta en mä tietysti tiedä kutsutaanko mua, kun mä olen vaan tällainen kesätyöläinen. Mä muuten en ehkä muistanut sanoakaan, mutta mä olen siis Metti."

Metti melkein ojensi kätensä käteltäväksi, mutta totesi, että se olisi kuitenkin liian virallista ja omituista. Sen sijaan se tarrasi juhla-aiheeseen.

"Nyt mua kiinnostaa - mikä on omituisinta tai siisteintä, mitä susta Auburnissa on tapahtunut? Tallilla tai niissä bileissä."

Hörppäsin keltaista pelastajaa ja hymyilin pikkuisen.
"No siis, me seurustellaan", paljastin. Enpä ollut sitä kenellekään aikaisemmin ääneen sanonut. Toisaalta, eipä ollut kukaan ees tullu kysyneeksi siitä mitään.
Hetken taas pohdiskelin, että miten se ihan seurusteluksi oli menny, mutta noh. Olipa kuitenkin ja olihan se kivaa.

"Eiköhä kesätyöläisetki semmosiin mukaan pääse", sanoin ja tajusin, etten edes ollut kuullut naisen nimeä kuin vasta nyt. Metti. Selvä.
"Anton. Mut sen taisit tietääkin."

Pohdiskelin hetken Metin kysymystä. Enhän mä muka mikään juoruilija ollut, mut...
"Jaa no, mun muistikuvat niistä bileistä saattaa olla vähän... Hmm.. Hämärän peitossa", tyrskähdin. Ainakin cocktailjatkoilla oli alkoholi sen verran railakkaasti maistunut, että muisti pätki. Meidän omista jatkoista Aliisan ja Martan kanssa ei ainakaan ollut mitään muistikuvia.

"Mut kyllähän tuonne mahtuu kaiken maailman parisuhdedraamoja, toisten laukkuihin oksentavia juhlijoita, viuhahduksia ja yhden illan hairahduksia", mietiskelin ääneen.
Niiin ja olihan se yksi lapsikin maailmaan putkahtamassa piakkoin, mut sen jätin mainitsematta ihan jo sen takia etten halunnu Jessen tai Matildan vihoja niskaani.

”Ai kun kiva”, Metti sanoi ilahtuneen kuuloisena. Iloinen toisten parisuhdeonnen puolesta? Toki. Vielä iloisempi siitä, että sai nimilapun tuttavalliselle instagram-kommentoinnille? Totta kai. ”Ja tavallaan tiesin. Se Martta sanoi sua Kaljantoniksi ja Seljajoksikin, tai jotain sinne päin. Kiva saada aito etunimikin.”

Metti oli in-nois-saan Antonin bilepuheista. Aah, mitä kaikkea kaiveltavaa tästä teemasta vielä paljastuisikaan. Metti yritti kuitenkin hillitä itseään. Ei pitänyt näyttää epäilyttävän riemukkaalta.

”Herranen aika... mä en ole ikinä ollut tuollaisissa pippaloissa”, Metti sanoi ja toivoi syvemmin kuin ikinä että pääsisi mukaan. ”Älä sano että sä itse olet oksentanut jonkun laukkuun?” Mettiä nauratti. ”Auburnilaiset tuntien oli varmaan kallis veska.”

Jaa, vai olivat Martta ja Metti puhuneet minusta...?Miksi? Toivottavasti nyt ei ihan paskaa kuitenkaan..? Kaljanton Seljajotain.
"Nii no se on vain mun instagram-nimi. Aliisa sen keksi."

Pudistin päättäväisesti päätäni. Mikään edellä mainituista ei pätenyt minuun. Tai no, yhden illan hairahdukset kyllä. Huups.
"Ei, kyllä se taisi Rasmus olla se oksentaja", lipsautin. Ihan jo sen takia, ettei Metti luulis mulla olevan tapana yrjöillä toisten laukkuihin.
"Ei mitään hajua kenen se laukku edes oli. Mut tuskin mitään kirppiskamaa."

En ainakaan ollut kuullut kenenkään ilmoittautuneen laukun omistajaksi. Snäppivideolta kuitenkin näki, että Rasmus sinne yökkäili joten syyllisestä ei ollut epäselvyyksiä.

"Mut mitä voi olettaa. Viinaa ja ihmisiä saman katon alle niin tulee sitä toimintaa", hymähtelin ja katselin tyhjentyvää limukkapulloani. Jos oikein tuijottaisi, niin muuttuiskohan se täydeksi kaljapulloksi?

Metti huomasi muistelevansa, milloin kaljanton-tilin ensimmäinen julkaisu olikaan tehty. Jos tämä Aliisa oli jo silloin ollut riittävän läheinen nimetäkseen poikaystävänsä sometilin, kai nämä kaksi olivat seurustelleet jo aika pitkään! Jännittävää, jännittävää.

Vielä jännittävämmäksi alkoi Metin mielikuvissa muodostua tämä Rasmus-hunsvotti. Märtan kanssa käymänsä keskustelun jälkeen Metti oli, tietenkin, penkonut esiin kaiken mitä nyt jusurosen-tyypin poikaystävä oli löytänyt. Olipa löytynyt eräs lehtileikekin, kun tiesi mistä ja miten etsiä... Juomia ja juttuja toisten naisten kanssa ja merkkilaukkujen tärvelyä holtittomalla oksentelulla.

"Eihän", Metti naureskeli hilpeänä ja harmitteli vain mielessään sitä, ettei kyseinen tapahtumarikas tyyppi ollut tänä kesänä mailla halmeilla. Siinä olisi varmasti ollut Metille jotakin kiintoisaa käsiteltävää. "Voi sitä Rasmusta sitten."

Mutta saattoihan sitä keksiä muutakin.

"Mun on rehellisesti sanottuna vaikea uskoa, että hienostokartanolla Sokan siskosten järjestämissä juhlissa oikeasti sekoillaan tolla tavalla", Metti virnisteli ja suuntasi uteliaan katseen suoraan Antonin kasvoihin, silmiinkin. "Onko ne sitten ite jotenkin villejäkin bilettäjiä?"

Kohauttelin vain hartioitani. Eihän siellä nyt kaikki örveltäneet menemään, mutta jotkut... Itsehän olin aina käyttäytynyt melkein mallikkaasti. Khrm.

"Niin no, en mä niitä niin hyvin tunne, että tietäisin millaiset biletystavat niillä on", paljastin. Mutta mitä pääni sisällä veikkailin, niin voisin uskoa Isabellan olevan se innokkaampi bilehile kuin Amanda. Tai mistäs sitä ikinä tietää. En kyllä ollut koskaan törmännyt kumpaakaan missään viihteellä ns. tallin ulkopuolella. Onneksi...

"Kyllä ne tallilaiset niissä juhlissa enemmän sekoilee kuin kumpikaan Sokista", myönsin pyöritellen limukkapulloa käsieni välissä.

”Aivan, no, se käy kai jotenkin järkeen”, Metti myönteli vähän pettyneenä. ”Kun kuitenkin emännöivät ja kantavat vastuun niin ei kai siinä sitten... sekoilla.”

Kuinka lannistavaa. Metti teki parhaansa, jottei vaikuttanut ulospäin maansa myyneeltä, mutta kyllä harmitti! Olivatko Sokat kuitenkin tylsiä ja edes osapuilleen kunnollisia?

”Vaan eiköhän tästä jännittävä kesä tule”, Metti virnisti suunnilleen huolettomasti. ”Tuntuu, että aika värikästä väkeä Kallan seudulla kuitenkin! Tai ehkä tämä on vaan kesäasukkaan alkuviehätystä?”

Se oli Metin arvion mukaan ehkä viimeinen sovelias yritys saada uusia teemoja esille. Ei pitänyt udella ja kysellä liikaa, ei ainakaan suorin kysymyksin, mutta vapaalle kertomiselle saattoi antaa tilaa.

"Niin, eipä kai sitä silloin", kohauttelin harteitani ja naurahdin sitten pikkuisen: "Tiedä sitte millaisia ovat, kun vaihtavat oikeasti vapaalle."

Vilkuilin hetken ympärilleni tuolin selkänojaan painautuen. Lämmin keli oli houkutellut kyllä paljon porukkaa torille.

"Nii, kai tänne jos jonkinmoista hiihtäjää mahtuu. En oo itsekkää ku vasta vuoden täällä asunut, mutta oon kyllä viihtynyt", selitin kun Metti oli pähkäillyt kesän jännittävyydestä. Jos hiusten väri ei ollut värikäs, niin sitten oli persoonallisuus. Tai joissain tapauksissa molemmat.
"Tai sitten oon tarpeeksi outo itsekin, että viihdyn täällä", vitsailin ja kulautin loput Jaffasta kurkusta alas.

"Sitäpä olisi hauska seurata kärpäsenä katosta", Metti tuumasi ja unohtui aivan pikkuiseksi hetkiseksi mietiskelemään, mllaista se todella olisi: seurata huomaamattomasti sivusta perijättärien viihdevaihdetta. Voi kunpa sellainen olisi joskus mahdollista hänelle; kyllä toimituksessa otettaisiin sellaiset raportaasit ilolla vastaan, etenkin, jos tapahtuisi mitään vähänkään skandaalinkatkuista.

Sitten Metti kuunteli pää vähän kallellaan Antonia ja hymyili tälle ystävällisesti.

"No, et sä nyt ensituntumalta vaikuta ainakaan keskivertoa oudommalta", Metti vakuutteli ja naurahti perään. "Vaikka mistä mä tiedän, mitä omituisia tapoja sä piilottelet jaffanjuonnin takana."

Omakin limsapullo käväisi huulilla.

"Mutta et sä ehkä ensitapaamisella kaikkea paljastaisikaan", Metti virnisti kujeilevasti ja kohautti olkiaan. "Kukapa meistä paljastaisi!" Elämä ja työ kävisi niin paljon helpommaksi, kun ihmiset olisivat avoimia kirjoja.

Niin. En kai mä keskivertoa oudompi ollut?
Hymyilin vähän Metille. Ei kai mulla mitään omituisia tapoja edes ollut? Aika tasaisen tylsä ukko ja elämä siinä sivussa. Ei ollut Seljavaarasta viihdearvoa.

"Niin kai. Eipä kyllä ole hirveästi paljastettavakaan", kohautin harteitani. Ei ollut meikäläisellä mitään piiloteltavia likapyykkejä ton henkilökohtaisen elämän saralla.

"Ja vaikka oliskin, niin ei niitä kyllä Jaffan avulla minusta ulos saisi", virnistin taputellessani tyhjällä limukkapullolla kämmentä.
Ihmettelen kyllä, miten olin näinkin paljon rupatellut uppo-oudon tyypin kanssa.