Kisa- ja kukkakuulumisia

Töiden tekeminen tietokoneella pienen tallin kentän syrjässä tuntuu liian omituiselta, joten tyydyn näpyttelemään sen verran, mitä pystyn omalla puhelimellani. Kentällä työskentelevät ratsukot kuuntelevat valmentajaansa tarkasti ja on mukavaa huomata miten ratsastajien motivaatio on niin korkealla.

Ajatukseni lipuivat töistä Jusuun, jolla on eilen ollut kilpailupäivä Saksassa. Mun on pitänyt laittaa ystävälleni viestiä, mutta tajuan siinä kentän lähellä istuessani, että samalla vaivalla voin soittaa. Näkisin ainakin siten naisen melkein, kuin tämä olisi vieressäni sillä hetkellä.

Ei vaadi montaa hälytystä, kun ystäväni kasvot ilmestyvät puhelimen näytölle ja hymy huulillani syvenee.
"Hei, miten teidän kisat meni?" kysyn tutkien Jusun ilmeitä tarkkaavaisesti.

Särkee ja kolottaa. Makaan sängyssä vieläkin, vaikka kello on ties mitä. Rasmus on mennyt tallille ja luvannut kävelyttää mun puolesta Granninkin (jota ehdottomasti ei laiteta kävelytyskoneeseen kokeilemaan huonon käytöksensä uusia ulottuvuuksia).

Puhelin soi sängyn vieressä lattialla, ja väsyneenä ja särkyjäni ynähdellen mä kierähdän kurottamaan sen käteeni. Vastaan Heidille, joka kysyy, tietenkin, kisoista.

Mä irvistän. Osittain siksi, että kisat menivät surkeasti, ja osittain siksi, että mulla on mustelmia kaikkialla. Paikoissa, jossa ei tarvitsisi olla. Tässä tapauksessa juuri mahalleen kierähtäneenä kipeimmin kirpaisevat kyljen isot puomienkolhimat mustelmat.

”Ei olisi voinut huonommin mennä”, huokaisen ja katselen ruutua mietiskellen, missä Heidi mahtaa olla.

Jusun irvistäminen saa mun rennon iloisen hymyni vaihtumaan huolestuneeksi kulmien rypistelyksi. Naisen vastaus ei ainakaan helpottanut oloani juurikaan. Vilkaisen kentän keskellä seisovaa Lauria ja palautan sitten katseeni takaisin ruudulle.

"Haluatko sä puhua siitä?" kysyn turhautuneena sille, etten pysty helpottamaan ystäväni oloa. Tarve halata toista on suuri ja yritän olla näyttämättä kovin ärsyyntyneeltä välimatkaan, jota on satoja kilometrejä.
Empaattinen hymyn kaarre on kaikki, mihin pystyn sillä hetkellä.

"Mä en ole ehtinyt etsimään mitään kisatuloksia mistään", tunnustan edelleen harmistuneena Jusun sanoista.

Haluanko mä puhua kisoista? Miksi ei. Mitä mä niistä vaikenemaankaan, kun ei ne sillä muuksi muutu.

”Granni meni nurin”, mä ikään kuin tuhahdan, tai ehkä se on pikemminkin äyskähdys, niin pahasti mua koko juttu harmittaa, hävettää, ärsyttää, turhauttaa, nolottaa, surettaakin. ”Mentiin esteen sekaan.”

Huokaisen vavahtavasti syvään ja painan kasvoni hetkeksi patjaa vasten. Itkun mä olen häivyttänyt jonnekin pois itsestäni, mutta mielipaha ei pysy yhtä helposti tiessään.

”Granni on onneksi kunnossa”, sanon kohottaessani kasvoni taas näkyviin ja puserran kasvoilleni väkinäisen pienen hymyn.

Mun sydän tekee tahattoman voltin kuullessani tuomion Jusulta. Nurinratsastaminen on aina mahdollista, mutta ei kuitenkaan kovin yleistä. En muista oliko Jusu kaatunut Grannin kanssa aikaisemmin.

"Ai kamala", reaktioni on aito ja epätoivo toisen lohduttamisesta näkyy kasvoiltani selkeästi. Hetken ajan näin vain Jusun päälaen, huokaisen syvään ja yritän koota ajatuksiani selkeämmiksi.

"Entä sinä? Hevosia saa aina ostettua uusia, enemmän mä sun hyvinvoinnista olen huolissani", vastaan irvistäen vähän. Jusu kyllä tietää, etten tarkoita sanoillani olla ilkeä.
"Eihän sulla murtunut mikään paikka?" varmistelen miettien miten paljon uusi luunmurtuma aiheuttaisi Jusulle harmia Saksakesän ja kaiken muunkin kannalta.

Ohimennen mä mietin, että en mä kyllä pystyisi tuosta noin vaan ostamaan uusia hevosia, en edes yhtä. En ilman vanhempien avustusta, sillä kaikelle rahalle on kyllä muutakin käyttöä. Sitä suurempi onni on, ettei Grannille käynyt kuinkaan.

Hymyilen vaisusti.

”Kylkiluut pysyi ihmeen kaupalla ehjinä, ja muutkin. Sormi vain on vähän turvoksissa”, kerron ja toivon sen rauhoittavan huolestuneen näköistä Heidiä. ”Jotenkin vaan tosi väsynyt olo, ja nämä kolhut... sanotaanko, ettei tee mieli vaihtaa kovin herkästi asentoa. Mustelmia riittää.”

Naurahdan jo vähän. Se ei ole pitkäaikaista kepeyttä, ja vähän apaattisena mä myönnänkin itseäni soimaten:
”Ihan hirveän noloa. Dierk oli katsomassa ja mun piti startata senkin hevosilla, mutta ei se tietenkään antanut mun. Joachim kyllä tsemppasi ettei tästä ole tietä kuin ylöspäin, mutta pitikö näin pohjalla käydä?”

Yritän tutkia Jusun ilmeitä ja nähdä miten pahasti toinen on loukannut itsensä. Toki, jos Jusulle olisi oikeasti käynyt huonosti, tämän taustalla ei näkyisi heidän asuntonsa seiniä. Sitten siellä näkyisi letkuja ja sairaalasänkyjä.
Huokaisen helpottuneena, kun Jusu vihdoin lievensi mielessäni noussutta huolta sanoillaan.

"No hyvä, ettei mikään murtunut. Ei ne mustelmatkaan kuulosta kyllä kovin mukavilta, mutta ne sentään paranee hieman luita nopeammin. Inhottavaa silti", sanon lohduttava hymy huulillani.

"No mutta ethän sä sille mitään voi, jos noin käy. Dierk teki ihan oikein, kun ei antanut sun jatkaa. Kaikkia vammoja kun ei välttämättä näe heti ulospäin", myötäilen ja irvistän.
"Joachim taitaa valitettavasti myös tietää mistä puhuu. Mutta kyllä noita sattuu, eikä niille vaan voi mitään. Pääasia kuitenkin on, että sinä ja Granni pysyitte ehjinä", jatkan hymyillen. Jätän mainitsematta, että toivottavasti tammalle ei jäisi nuriinmeno korvien väliin.

"Mitä muuta sinne kuuluu? Miten Rasmuksella meni kisat?"
Epäilin, ettei Jusu halunnut jäädä murehtimaan omaa menestystään pakollista enempää.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta mun elämässäni, kun mä menin hevosen kanssa nurin, mutta Grannin kanssa me ei oltu kaaduttu koskaan eikä mikään aiempi kumoonratsastus ole tuntunut näin... ratkaisevalta. Se pyörii jatkuvasti mielessä ja mä analysoin kaikkea, mitä tapahtui verryttelyssä, radalla ja juuri ennen rysähdystä. Olisinko voinut estää sen? Nyt on tietenkin myöhäistä enää muuttaa mitään, mutta jotain mä olen kuitenkin huomannut oppineeni.

”Ainakin mä opin, että pitää keskittyä juuri siihen tehtävään, jota on tekemässä, eikä miettiä ja murehtia jo jotain vaikeampaa edessä olevaa”, mä totean ja yritän näyttää valoisammalta. Hitaasti mä kömmin istumaan, jotta asento on mukavampi ja ehkä kuvakulma vähän imartelevampi; vaikka eihän se poista mun olemuksesta sitä, että mä olen väsyksissä ja pysynyt sängyssä koko päivän. Uhh. Pakko nousta tekemään edes jotakin puhelun jälkeen.

”Rasmus ratsasti hyvin”, mä kerron, ja nyt mä hymyilen jo oikeastaan aika iloisena. ”Tavallaan oli kiva ehtiä katsomaan sen ratoja, vaikka syy olikin mikä oli.”

”Se on nyt tallissa”, selitän mua lukuunottamatta tyhjää asuntoa. ”Se lupasi hoitaa Grannin tänään, mistä mä olen kyllä kiitollinen.”

Mutta tuntuu törpöltä lörpötellä vain omista jutuista. Riittää sitä rataa, päätän.

”Entä sinne? Missä sä edes olet?” kysäisen, sillä en vieläkään ole tunnistanut paikkaa.

Nyökkään myötätuntoisesti Jusun sanoille. Olen itsekin tehnyt samaisen virheen radalla, vaikka usein valmentajat kannustivatkin pitämään ajatukset jo seuraavassa esteessä. Oli silti äärimmäisen tärkeää ratsastaa edessä oleva este kunnolla yli ensin.

"No hyvä, että sillä meni hyvin. Ainakin tosiaan sait sitten seurata kisoja, eikä tarvinnut lähteä vaikka ambulanssilla tutkittavaksi", mainitsen hymyillen jo hieman pehmeämmin. Ei Jusu ollut voinut mitään onnettomuudelleen. Yritän rentouttaa huolestuneet rypyt myös kasvoiltani.
"Ja hyvä, että se auttaa. Rasmus on kyllä tosi hyvä tyyppi", totean vielä virnistäen kevyesti.

Jusun kysymys saa mut nielaisemaan hieman. Niin, missä mä olen?
"Hyvää. Itseasiassa seuraamassa valmennusta jossakin päin pääkaupunkiseutua. Onko se paha, jos en itsekään tiedä missä?" naurahdan hieman ja katsahdan Lauria kentän keskellä. Mies seisoo selkä mua kohden ja heiluttaa käsiään, esitellen hyvää ohjastuntumaa.

Mietin pitäisikö kertoa enemmän yksityiskohtia, kuten kenen valmennusta olen katsomassa, mutta en tiedä miten selittäisin asian ystävälleni. Siirrän katseeni takaisin ruutuun ja yritän hymyillä mahdollisimman luontevasti.

Hymy kipuaa lämpimänä mun kasvoille, vaikka kainostellen mä pidänkin sen niin pienenä kuin suinkin.
”Niin on”, mä nyökäytän vähän päätäni. ”Ja totta. Hyvinhän tässä kävi, tai siis, ei lainkaan niin huonosti kuin olisi voinut. Epäonnistuminen harmittaa, mutta sentään ei mennyt koko kesä pilalle yhdellä kertaa.”

Muistan vielä viimetalvista turhautumistani ratsastamattomuuteen. Kyllä mä olisin jo alkanut epäillä, että maailma yrittää kovasti kertoa mulle jotakin, jos mä taas olisin katkonut raajoja tai paukauttanut sarjakylkiluunmurtumilla itseni viikoksi-pariksi sairaalapetiin kipulääkittäväksi ja lisähapen ulottuville.

”Ai”, äännähdän yllättyneenä. ”Onko se sitten jokin kiintoisakin valmentaja?”

Kummallista. Kuinka sitä tuleekaan lähteneeksi Kallan kaltaisesta hevospitäjästä valmennuksen takia jonnekin tietämättä edes, missä on? Askartelevainen mieli varmaan näkyy mun kasvoilta.

Tottakai Jusu kysyy. Huokaisen lähes äänettömästi ja yritän olla hymyilemättä liian avoimesti, vaikka huulilleni pyrkii virne väkisin.

"Merikanto vain", vastaan ja käännän kameran hetkeksi kenttää kohden. Lauri ei vieläkään katso kohti ja mietin mitä mies mahtaisi ajatella, jos olisi sillä hetkellä kääntynyt ympäri. Palautan näytön kasvoilleni ennen, kuin sellainen mahdollisuus syntyy.

"Meillä oli molemmilla menoja Helsinkiin ja se antoi mulle kyydin samalla, kun tuli itse valmentamaan. Nyt odottelen vain, että sen työt loppuu, että me päästään takaisin kotiin. Teen töitä tässä samalla ja ajattelin pitää pienen tauon ja soittaa sulle", kerron tutkien ystäväni kasvoja.

Jos se olisi kuka tahansa, paitsi Jusu, en olisi kertonut niinkään paljoa.
"Hyvä nähdä sitä myös välillä muidenkin, kuin omien hevosteni ja Vargasin selässä", lisään hymyillen jo hieman vinosti.

Merikanto vainko se Heidiä hymyilyttää? Ohikiitäväksi hetkeksi mun kulmani kurtistuvat, mutta sitten mä muistan olevani hupsu romantikko. Tai en sellainen romantikko, joka kaipaisi suuria, siirappisia eleitä ja elämää suurempaa rakkaudellista seikkailua arkeensa, mutta... niin. Arkiromantikko. Haaveilevainen. Ja ihastunut, mikä saa mut näkemään/kuvittelemaan sellaista muutenkin kaikkialla.

”Ai”, sanon taas. ”Niin, se on varmasti hyödyllistä. Etenkin jos tyyliin aiot valmentaa sitä — tunnet sitten tyylin ja tavat ja taidot ja, hmm, tyypin.”

Jos Merikanto ratsastaa Heidin hevosia niin eihän se valmentaminen poissuljettua ole, järkeilen. Kyllä kai kenttäratsastaja, kokenutkin, arvostaa sellaista osaamista kuin tupla-GP-taituri-Heidillä on ja hyötyy siitä. Niin mä olen tullut lokeroineeksi Heidin ja Lauri Merikannon hevostuttaviksi.

”Aiotko sä sitten kauankin vielä työskennellä?” mä tiedustelen lähestyvään laskettuun aikaan viitaten, ja tajuan, etten varsinaisesti tiedä mitä mun ystävä tekee työkseen. Jotakin kätevää liikkuvaa, ainakin, kun sitä voi tehdä valmennuksia seuratessaan.

”Kunnes on varaa rakennuttaa uima-allas ja palkata sinne kokoaikainen hengenpelastustiimi?” vitsailen vielä.

"Kyllä mä sitä nyt jo valmennan aina välillä. Tunnen Malachain niin hyvin, että sen kanssa varsinkin hyvä välillä jakaa omia fiiliksiään sinne selkään toisellekin", vastaan hymyillen ja olen tyytyväinen asetelmaan, jonka olen voinut esitellä Jusulle.
Siinä oli paljonkin järkeä, että olen lähtenyt sen vuoksi katsomaan Laurin valmennuksia, omien töideni ohella tietenkin.

"En mä tiedä. Jonkin verran varmasti koko ajan", vastaan ja mietin sitten miten paljon työasioista keskustelen Jusun kanssa. Nauran uima-allas kommentille, eikä se allastiimikään pitele hymyäni kovin pienenä.

"Jotain sellaista. Pitää sijoittaa hyvin rahansa, jos aikoo revitellä uima-altailla", vastaan virnistellen. Tuntuu mukavalta puhua Jusun kanssa taas, vaikkakin vain puhelimen välityksellä.

"Sun kukatkin on kaikki vielä hengissä, uskotko? Ne taitaa tietää kenen kanssa kannattaa käyttäytyä hyvin", kerron sitten ja hymyilen leveästi. Kaikesta se ihminen saattoi olla ylpeä.
"Antaa vähän itsevarmuutta lapsen suhteen, että olen saanut pidettyä ne hengissä."

Mä muistan nähneeni sellaisen kuvankin instagramissa, jossa Heidi kai valmensi Lauria. Käyhän se järkeen, mä taas ajattelen, enkä kehtaa edes ajatella mitään enempiä, koska eihän mulle ole annettu mitään syytä kuvitella muuta.

"Kunhan et liikaa", sanon varovaisesti ja pelästyn vähän: kanaemoilenko? Olenko ärsyttävä? Heidi on aikuinen ihminen, mua aika paljon järkevämpi ja jonkun verran elämäänähneempikin, ja kyllä kai se tietää, mitä jaksaa ja mitä ei. Ja varmasti se ottaa vauvansa hyvinvoinnin ihan yhtä vakavasti kuin...

... mun kasvien. Naurahdan.

"Hah, no hyvä", virnistän ja tunnen oloni riittävän virkeäksi, että nousen vihdoin jalkeille. Tunnustelen vähän oloa ja venytän pehmeästi niskaa kallistamalla päätä ensin vasemmalle, sitten oikealle. "Ne ehkä myös tietää, että mä en anna niille anteeksi, jos ne kuolee sun käsiin. Sulle kyllä, mutta niille en."

Astelen keittiöön ja nappaan kulhosta hedelmän. Ehkä mä jaksan tänään vielä ratsastaa? Tuntuu aika normaalilta, vaikka vähän jäykältä. Pieni liike voisi tehdä hyvää.

"Huolettaako sua elämä lapsen kanssa?" mä kysyn samalla kun kurotan itselleni juomalasin kaapista. Toivon, etten vaikuta tungettelevalta.

Nauran pehmeästi Jusun anteeksiannolle ja huomaan, että muutama katsoja siirtää katseensa minuun. Virnistän ja käännyn hieman, etten näe toisten katseita sen enempää.
"Ehkä ne osaa käyttäytyä siihen saakka, että tulet takaisin kotiin", vastaan sivuttaen Jusun huolehtimiset jaksamisestani.

Kyllä muistan kuunnella kehoani ja olenhan jo nyt vähentänyt työtäni äärettömän paljon. Tuntuu turhauttavalta yrittää muistuttaa itseään, että on ihan okei pysähtyä. Nauttia raskaudesta ja siitä, että mahassa kasvaa ihan oikea vauva. Minun vauva.

Jusun kysymys yllättää. Se tulee vähän kuin puun takaa ja saa mut hätkähtämään. Mä olen kyllä huolehtinut ja murehtinut kaikesta muusta. Siitä, miten Jesse haluaa isyystestin ja siitä, miten me jaetaan lapsen arki. Siitä, mitä Lauri ajattelee lapsen syntymän jälkeen.

"Huolettaa", myönnän, mutta hymyillen.
"Mutta hyvällä tavalla. Kyllä sen sitten oppii, kun vauva tulee", muistutan ja katselen hetken Lauria.
"Mukautumaan kaikkeen", lisään ja katselen jälleen Jusua ruudun kautta.

"Anteeksi, mä syön tässä samalla", mä pahoittelen vähän nolona. "Vähän käytöstavatonta mutta lupaan sentään olla puhumatta suu täynnä ruokaa. Yritän ehtiä vielä ratsastamaan jonkun hevosen ennen ruokista. Tänään meni aamupäivä vähän tälla lailla... ohi."

Sitten mä juon pienen siemauksen vettä ja palaan asiaan.

"Varmaan olisi ihme, jos ei lainkaan huolettaisi", mä sanon vuorostani lempeästi. Yleensä se on Heidi, joka käyttää sitä sävyä muhun, koska mä nyt vaan olen vähän tutiseva reppana. Vaikka oikeastaan musta tuntuu, että mä olen rohkaistunut vähitellen, vaikken vielä mitenkään superreipas olekaan. Uskalsinhan mä tulla tännekin.

"Mutta kyllä mä myös uskon, että se sujuu hyvin", vakuutan, ja ihan aidosti, sillä ei mulla ole pienintäkään epäilystä etteikö Heidi kaikista maailman ihmisistä aina pärjäisi. Hymyilen ja jaan kokemukseni, joka ei ole omakohtainen, mutta kokemus kuitenkin: "Vilhelminakin on aina saanut sen vaikuttamaan niin helpolta. Kai se on aika luontevaa... äidinvaistot ja kaikki, tai mitä ne ikinä onkaan."

Sen mä jätän alleviivaamatta, että synnynnäisesti kaikessa aika erinomainen Vilhelmina on naimisissa oleva kotiäiti, jonka aviomies on superisä ja jonka lapsilla on neljä kappaletta hoitomyönteisiä isovanhempia. Sillä on aika ideaalit olosuhteet äitiydelle. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niin olisi pakko olla, jotta mistään tulisi ikinä mitään.

"Syö vaan. Mekin mennään varmaan tämän jälkeen syömään", paljastan ja melkein irvistän. Yksityiskohtia, joita ei tarvitse sanoa ääneen. Pieniä asioita, joista toisen mielikuvitus saattaa lähteä lipumaan, vaikka luotinkin Jusuun. Tämä piti raskaussalaisuuden, yksi suhdelaisuus tuskin tuntuisi sen jälkeen missään.

Haluamatta työntää lisää salaisuuksia ystäväni harteille, päätin ryhdistäytyä ja siirtyä aiheessa seuraavaan.

"Kiitos. Siihen mäkin luotan, että sen sitten vähän kuin, oppii mennessään. Ja onhan mulla siitä sitten Jesse ja sen äiti, sekä sinä, kunhan tulet takaisin. Siinä on jo monta päätä samassa sopassa. Joku tietää varmasti aina mitä kannattaa tehdä", sanon hymyillen.

"Mä menen muuten huomenna katsomaan uusia autoja. Raptor alkaa olla vähän turhan korkea ja vähän turhan epäkäytännöllinen äiti-asioissa. Jos vaikka löytäisin jonkun vähän paremman käyttöauton", paljastan virnistäen.

”Ai Laurin kanssa”, mä kysyn, en udellakseni vaan jutellakseni. En mä näe mitään syytä, miksei valmennustutut voisi käydä lounaalla keskenään. En siis lähtökohtaisesti pidä sitä mitenkään epäilyttävänä.

”Niin, sä et kyllä todellakaan ole yksin”, mä hymyilen. ”Vaikka mä olen nyt näin kaukana niin en mä aina ole.” Mieleen pälkähtää muistikuva Rasmuksesta sanomassa, että me voitaisiin jäädä. Hetkeksi mä unohdun ajatuksiini.

Autopuheet ovat niin käytännönläheisiä, että mä saan tartuttua niihin vaikka olenkin antanut ajatusteni karata ihan muualle.

”Niin, varmasti hyvä idea. Elämästä vauvan kanssa haluaa varmaan tehdä mahdollisimman käytännöllistä”, mä sanon sillä tavalla pikkuisen epäröiden niin kuin nyt silloin puhutaan, kun ei oikeastaan tiedetä kovin paljon puheenaiheesta.

"Niin", vastaan ja huomaan hymyileväni hieman typerästi. Levennän hymyä ja tuijotan ruutua, siirtäen huomioni täysin ystävääni. Sen vuoksi hymyilen, en Laurin.

"Niin", sanon uudelleen, nyt pehmeämmin.
"Ja on susta apua jo näinkin, puhelimen kautta", kerron ja taas kerran mun tekee mieli rutistaa ystävääni. Harmittaa, että toinen on niin kaukana, vaikka tietenkin olen onnellinen tämän puolesta. Äärettömän onnellinen.

"Sitä mäkin mietin. Enkä mä Raptoria myy, se on kuitenkin niin hyvä vetoauto ja kaikkea."
Tutkin Jusun kasvoja ja hymyilen vieläkin. Jos en olisi raskaana, lentäisin ehkä katsomaan ystävääni. Ja tekisin paljon muitakin asioita, ajattelen ja muistutan sitten itseäni, että syksy on ihan pian. Ja vauva tekee mut todella onnelliseksi, koska musta tulee äiti.

"Mä luulen, että mun pitää nyt lopetella. Tsemppiä ihan kamalasti kuitenkin. Näytät niille seuraavissa kisoissa miten susta kruunattiin PJ voittaja viime vuonna."

”No hyvä jos tuntuu siltä”, mä sanon vain vähän vaivaantuneena hyödyllisyyskehuista. Oikeastaan mä olen aika mielissäni. Ystävyyssuhteen ylläpito etäisyyden päästä voisi äkkiseltään ajateltuna olla aika paljon hankalampaakin. Hannankin kanssa me etäännyttiin aika paljon, kun mä muutin Kallaan. Nyt me viestitellään kuitenkin taas paljon ja mä toivon, että Hanna tulee joskus käymään.

Mä tiedän, ettei Heidi voi samalla tavalla matkustaa kuin mun lapsuudenystäväni. Silti mulla on sitä vähän ikävä, aina silloin kun ehdin ajatella muuta kuin hevosia, kilpailuita ja Dierk Mayerin pelottavaa olemusta.

”Äh, kyllä mä yritän tehdä parhaani”, mä lupaan miedosti ja nyt mä olen oikeasti vähän kiusaantunut Power Jump -referenssistä. Puolivahingossa voitin kerran yhdet kisat ja musta tuntuu, että se vahinko kasvoi osaksi mua ja teki musta enemmän kilparatsastajan kuin mitä mä oikeasti olenkaan.

Ajattelee henkilö, joka ratsastaa niinä päivinä kilpaa työkseen, mä oivallan hämilläni. Ja sittä puheenollen...

”Totta, lopetellaan vain, niin sä pääset muihin juttuihin. Mun pitää myös lähteä kohta talliin. Lupaan ottaa iisisti tänään — lupaa säkin. Tänään ja muulloinkin.”

Hyvästelemme, ja mulla on vain vähän koti-ikävä, sillä tavalla että sen kestää kyllä.