Uskotko?
Sivu 1 / 1
Uskotko?
5. kesäkuuta 2019. Pieni asunto, Riesenbeck, Saksa.
Suljettu. @Rasmus A. #jusmus #seikkailusaksassa
Väsymys, kevyt ja laantuva parin-kolmen alkoholiannoksen humala, ihmetys. Siinä päällimmäiset tunteet, kun mä suljen suihkun ja kietoudun vähän karheaan petroolinsiniseen pyyhkeeseen. Kosteutan naaman, puristelen hiuksia kuivaksi, pesen hampaat. Olen täydellisen valmis nukahtamaan koska tahansa.
Astun ulos pikkiriikkisestä kylpyhuoneesta pikkiriikkiseen eteiskäytävään, ja on ehkä liioittelua kutsua sitä käytäväksi, sillä kolmella askeleella mä olen pikkuriikkisessä huoneessa, jossa on keittonurkkaus, kahden hengen pöytäryhmä ja sänky, ja Rasmus, joka selailee jotakin läppärillään kahdenistuttavalla sohvalla nököttäen. Pysähdyn keskelle lattiaa ja pyörähdän hitaasti ympäri katsellen sitä kaikkea, kaikkia niitä nurkkia, meidän nurkkia, ja olen kaiken väsymyksen keskellä niin onnellinen että voisin itkeä.
Jalkoja pakottaa kaikki ratsastaminen ja käveleminen ja koko keho on väsyksissä ja mieli vielä enemmän. Istahdan sängynlaidalle, ja hyvin pian valahdan selälleni ja huokaisen tyytyväisenä syvään.
”Kuka olisi uskonut”, mä mutisen silmät suljettuina.
Suljettu. @Rasmus A. #jusmus #seikkailusaksassa
Väsymys, kevyt ja laantuva parin-kolmen alkoholiannoksen humala, ihmetys. Siinä päällimmäiset tunteet, kun mä suljen suihkun ja kietoudun vähän karheaan petroolinsiniseen pyyhkeeseen. Kosteutan naaman, puristelen hiuksia kuivaksi, pesen hampaat. Olen täydellisen valmis nukahtamaan koska tahansa.
Astun ulos pikkiriikkisestä kylpyhuoneesta pikkiriikkiseen eteiskäytävään, ja on ehkä liioittelua kutsua sitä käytäväksi, sillä kolmella askeleella mä olen pikkuriikkisessä huoneessa, jossa on keittonurkkaus, kahden hengen pöytäryhmä ja sänky, ja Rasmus, joka selailee jotakin läppärillään kahdenistuttavalla sohvalla nököttäen. Pysähdyn keskelle lattiaa ja pyörähdän hitaasti ympäri katsellen sitä kaikkea, kaikkia niitä nurkkia, meidän nurkkia, ja olen kaiken väsymyksen keskellä niin onnellinen että voisin itkeä.
Jalkoja pakottaa kaikki ratsastaminen ja käveleminen ja koko keho on väsyksissä ja mieli vielä enemmän. Istahdan sängynlaidalle, ja hyvin pian valahdan selälleni ja huokaisen tyytyväisenä syvään.
”Kuka olisi uskonut”, mä mutisen silmät suljettuina.
Vs: Uskotko?
Piiitkä päivä. Pitkä, mutta hauska. Ja huomenna olisi varmaan samanlainen, ja ylihuomenna me jo kisattaisiin. Mä en malta odottaa.
Jostain syystä mua ei kuitenkaan liiemmin väsytä, joten mä ongin läppärin syliini ja istun sohvalle sen kanssa, kun Josefina menee suihkuun. Mä selaan vanhasta tottumuksesta hevosmyyntipalstoja, Facebookin ja sensellaista. Mitään kovin ihmeellistä ei ole tapahtunut, mä olen saanut selville siihen mennessä, kun Josefina könyää huoneeseen ja istuu sängylle.
"Uskonut mitä?" mä kysyn vähän hajamielisesti. Mä olen juuri löytänyt äidin Facebook-päivityksen Kissestä ja luen sitä mielenkiinnolla - varsalla menee kuulemma hyvin ja pulskasti.
Jostain syystä mua ei kuitenkaan liiemmin väsytä, joten mä ongin läppärin syliini ja istun sohvalle sen kanssa, kun Josefina menee suihkuun. Mä selaan vanhasta tottumuksesta hevosmyyntipalstoja, Facebookin ja sensellaista. Mitään kovin ihmeellistä ei ole tapahtunut, mä olen saanut selville siihen mennessä, kun Josefina könyää huoneeseen ja istuu sängylle.
"Uskonut mitä?" mä kysyn vähän hajamielisesti. Mä olen juuri löytänyt äidin Facebook-päivityksen Kissestä ja luen sitä mielenkiinnolla - varsalla menee kuulemma hyvin ja pulskasti.
Rasmus A.- Entinen tallilainen
- Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 407
Vs: Uskotko?
Mä tiedän että pään lepuuttaminen patjaa vasten on vihoviimeinen virhe, sillä uni painaa raskaana mun vireystasoani. Siksi mulla kestää vastata ja puhe on vähän muminaa, kun mä viimein kierähdän kyljelleni voidakseni katsella Rasmusta hädin tuskin auki pysyvien silmäluomien raosta.
”No vaikka silloin hississä, tai suunnilleen vuosi sitten Monacossa”, aloitan ja haukottelen. Kohotan vähän päätäni sekä pysyäkseni hereillä että nähdäkseni Rasmuksen paremmin. Söpö!
Samalla vaivalla mä könyän vielä takaisin istualteen.
”Että ollaan nyt täällä”, hymähdän, ja loppuosaa säestää lakanoiden kahina, kun mä kömmin noukkimaan yöpukuna käyttämäni topin ja kevyet, pehmeät shortsit tyynyni alta: ”Ja yhdessä.”
”No vaikka silloin hississä, tai suunnilleen vuosi sitten Monacossa”, aloitan ja haukottelen. Kohotan vähän päätäni sekä pysyäkseni hereillä että nähdäkseni Rasmuksen paremmin. Söpö!
Samalla vaivalla mä könyän vielä takaisin istualteen.
”Että ollaan nyt täällä”, hymähdän, ja loppuosaa säestää lakanoiden kahina, kun mä kömmin noukkimaan yöpukuna käyttämäni topin ja kevyet, pehmeät shortsit tyynyni alta: ”Ja yhdessä.”
Vs: Uskotko?
Mä olen saanut päivityksen luettua, joten painan läppärin kannen kiinni jaksamatta sulkea laitetta. Mä katson erittäin väsyneen näköistä Josefinaa hetken kulmat hitusen kurtussa, kun yritän miettiä milloin me oltiin muka käyty Monacon ruhtinaskunnassa, mutta sitten mä tajuan Josefinan tarkoittavan sitä pitseriaa. Mä olen selvästi ollut liian uppoutunut Saksa-asioihin, kun kotikulmien nimet alkavat jo pyyhkiytyä mielestä.
Mun kulmakurttu vaihtuu hymyyn, kun mä katson vaatteita vaihtavaa Josefinaa.
"En mä ainakaan", sanon ja nousen sohvalta, venytän kädet hetkeksi kohti kattoa. "Mutta hyvä että ollaan."
Mä mietin hetken ja lisään sitten: "Varmaan tää on sen kauppakeskuksen hissin ansiota. Hyvä että hajosi. Pitäisi lähettää niille kiitoskirje." Sitten mä kurtistan kulmani uudelleen. "Vai onko tää meidän äitien ansiota?"
Mun kulmakurttu vaihtuu hymyyn, kun mä katson vaatteita vaihtavaa Josefinaa.
"En mä ainakaan", sanon ja nousen sohvalta, venytän kädet hetkeksi kohti kattoa. "Mutta hyvä että ollaan."
Mä mietin hetken ja lisään sitten: "Varmaan tää on sen kauppakeskuksen hissin ansiota. Hyvä että hajosi. Pitäisi lähettää niille kiitoskirje." Sitten mä kurtistan kulmani uudelleen. "Vai onko tää meidän äitien ansiota?"
Rasmus A.- Entinen tallilainen
- Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 407
Vs: Uskotko?
Tirskahdan väsyneen hysteerisenä kammetessani itseni vielä kerran jalkeille.
”Älä nyt ainakaan mun äidille mitään kiitoskorttia lähetä”, varoittelen, ja olen ehkä liian väsynyt kuulostaakseni hilpeältä, mutta onhan se vähän hupaisa (vaikka pienesti hirvittäväkin) ajatus.
Mä vien pyyhkeeni kuivumaan ja menen sitten keittonurkkaukseen hoitamaan ne pienet yksityiskohdat, jotka takaavat mulle luvan nukahtaa. Ryhdyn tiskaamaan voiveistä ja leipälautasta, jotta tiskiallas on täysin tyhjä, ja samalla sanon olkani yli:
”En mä tiedä kenen ansiota tämä on, mutta ei mun ainakaan. Enhän mä edes tajunnut, että se pitsareissu oli treffit. Vai oliko se...”
Pyyhkäisen rätillä tiskipöydän tahrattomaksi ja naurahdan kääntyessäni Rasmuksen puoleen.
”En mä olisi ikinä uskaltanut ajatella että sä voisit tykätä musta”, myönnän ujona taittaessani rätin siististi kahtia. Käännyn asettelemaan sen hanan päälle.
”Älä nyt ainakaan mun äidille mitään kiitoskorttia lähetä”, varoittelen, ja olen ehkä liian väsynyt kuulostaakseni hilpeältä, mutta onhan se vähän hupaisa (vaikka pienesti hirvittäväkin) ajatus.
Mä vien pyyhkeeni kuivumaan ja menen sitten keittonurkkaukseen hoitamaan ne pienet yksityiskohdat, jotka takaavat mulle luvan nukahtaa. Ryhdyn tiskaamaan voiveistä ja leipälautasta, jotta tiskiallas on täysin tyhjä, ja samalla sanon olkani yli:
”En mä tiedä kenen ansiota tämä on, mutta ei mun ainakaan. Enhän mä edes tajunnut, että se pitsareissu oli treffit. Vai oliko se...”
Pyyhkäisen rätillä tiskipöydän tahrattomaksi ja naurahdan kääntyessäni Rasmuksen puoleen.
”En mä olisi ikinä uskaltanut ajatella että sä voisit tykätä musta”, myönnän ujona taittaessani rätin siististi kahtia. Käännyn asettelemaan sen hanan päälle.
Vs: Uskotko?
"Voisin laittaakin", mä mietin puoliääneen Josefinan siirtyessä toimittamaan viimeisiä iltapuuhia. "Kiitos tyttärestänne ja vilpittömästä ystävällisyydestä aina tavatessamme."
Mä venyttelen kylkiä, kun Josefina tiskailee vielä. Se on hassu siivousmaniansa kanssa - kaiken on oltava tip top, täälläkin, vaikka joka paikassa on kuitenkin hevosenkarvoja ja kaikki vaatteet ovat kevyesti hikisiä. Mä mietin ohimennen, miten meillä sujuisi jos me oikeasti asuttaisiin yhdessä. Pidempään kuin yksi kesä, siis. Lähtisikö Josefina kävelemään viikon jälkeen, tai heittäisi mut ulos?
Kun Josefina saa iltasiivouksensa valmiiksi, mä astun sen luo ja käärin sen pikaiseen halaukseen.
"Tietenkin", mä sanon ja taivutan päätäni ylettääkseni pussaamaan Josefinaa kaulalle. "Kuka susta voisi olla tykkäämättä? Sähän olet paras."
Mun tekisi mieli jatkaa, sanoa vielä jotain, mutta multa loppuu äkkiä sanat. Niinpä mä lasken käteni Josefinan ympäriltä ja kysyn: "Mennäänkö nukkumaan?"
Mä venyttelen kylkiä, kun Josefina tiskailee vielä. Se on hassu siivousmaniansa kanssa - kaiken on oltava tip top, täälläkin, vaikka joka paikassa on kuitenkin hevosenkarvoja ja kaikki vaatteet ovat kevyesti hikisiä. Mä mietin ohimennen, miten meillä sujuisi jos me oikeasti asuttaisiin yhdessä. Pidempään kuin yksi kesä, siis. Lähtisikö Josefina kävelemään viikon jälkeen, tai heittäisi mut ulos?
Kun Josefina saa iltasiivouksensa valmiiksi, mä astun sen luo ja käärin sen pikaiseen halaukseen.
"Tietenkin", mä sanon ja taivutan päätäni ylettääkseni pussaamaan Josefinaa kaulalle. "Kuka susta voisi olla tykkäämättä? Sähän olet paras."
Mun tekisi mieli jatkaa, sanoa vielä jotain, mutta multa loppuu äkkiä sanat. Niinpä mä lasken käteni Josefinan ympäriltä ja kysyn: "Mennäänkö nukkumaan?"
Rasmus A.- Entinen tallilainen
- Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 407
Vs: Uskotko?
Mä en oikeastaan viitsi edes pahastua siitä, että Rasmus ehkä vitsailee mun äidin kustannuksella. Vilpitön ystävällisyys ei mitenkään voi olla aito kehu. Mua itseänikin on vaivannut äidin kohtelias pisteliäisyys ties miten usein, mutta oli mun perhe millainen tahansa...
En mä sitten kuitenkaan ajattele mun perhettä, kun Rasmus halaa mua ja lausuu vaivaannuttavia ylistyssanoja ja suukottaa kaikista maailman paikoista mun kaulaa. Herkkää, herkkää.
Yhä hämmästyneenä siitä, että mä saan koskettaa Rasmus Alsilaa, mä lasken käteni sen rintakehälle ja annan niiden valua siitä kyljille. Johonkin lonkkaluun tienoille ne pysähtyvät luontevasti lepäilemään.
"Mennään", mä nyökkään ujona, vaikka se on maailman tutuin Rasmus. Sitten mä unohdun kuitenkin vielä katselemaan sen kasvoja. Sillä tavalla lähietäisyydeltäkin tarkasteltuna ne tekevät mulle ihan hupsun olon.
"Uskotko sä, että tästä tulee meidän perinne?" mä kysyn päätäni vähäsen kallistaen, niin kuin sillä tavoin voisin suoristaa vinon virneentapaisen.
En mä sitten kuitenkaan ajattele mun perhettä, kun Rasmus halaa mua ja lausuu vaivaannuttavia ylistyssanoja ja suukottaa kaikista maailman paikoista mun kaulaa. Herkkää, herkkää.
Yhä hämmästyneenä siitä, että mä saan koskettaa Rasmus Alsilaa, mä lasken käteni sen rintakehälle ja annan niiden valua siitä kyljille. Johonkin lonkkaluun tienoille ne pysähtyvät luontevasti lepäilemään.
"Mennään", mä nyökkään ujona, vaikka se on maailman tutuin Rasmus. Sitten mä unohdun kuitenkin vielä katselemaan sen kasvoja. Sillä tavalla lähietäisyydeltäkin tarkasteltuna ne tekevät mulle ihan hupsun olon.
"Uskotko sä, että tästä tulee meidän perinne?" mä kysyn päätäni vähäsen kallistaen, niin kuin sillä tavoin voisin suoristaa vinon virneentapaisen.
Vs: Uskotko?
Josefina on tosi kaunis, mä mietin jälleen kerran. Sillä on täydelliset silmät, huulet, posket, kaikki. Mun tekisi mieli niistä poskista hellästi kiinni ja pudistaa, niin kuin mummo teki mulle kun mä olin pieni, mutta en viitsi järkyttää Josefinaa.
Sen sijaan mä otan sitä kevyesti kädestä ja johdatan meidät muutaman askeleen sängyn luokse, ennen kuin pyörähdän vähän laiskalla puolittaisella kuperkeikalla sängylle ja jään makoilemaan siihen.
"Mistä? Ai keskiviikkokaljoista? Varmaan", mä arvioin. Joe oli niitä tyyppejä, joiden mielestä pari kaljaa saattoi juoda vaikka kesken päivän - ehkä se vähän oli Saksassa tapanakin.
Sen sijaan mä otan sitä kevyesti kädestä ja johdatan meidät muutaman askeleen sängyn luokse, ennen kuin pyörähdän vähän laiskalla puolittaisella kuperkeikalla sängylle ja jään makoilemaan siihen.
"Mistä? Ai keskiviikkokaljoista? Varmaan", mä arvioin. Joe oli niitä tyyppejä, joiden mielestä pari kaljaa saattoi juoda vaikka kesken päivän - ehkä se vähän oli Saksassa tapanakin.
Rasmus A.- Entinen tallilainen
- Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 407
Vs: Uskotko?
Kikatan vähän. Rasmuksen kuperkeikalle pikkuisen, mutta enemmän sen perinne-ehdotukselle.
”Sitten mäkin taidan tottua tänä kesänä kaljaan”, sanon ryömiessäni sängylle poikaystäväni seuraksi — minä, joka en koskaan ole oppinut pitämään oluesta, mutta joka en myöskään kehdannut kertoa sitä Joachimille, joka niin toimeliaasti kantoi tuopit pöytään. Kiltisti sitten join vain. En kuollut siihen; valittamiseen olisin varmasti kuollut.
”Oikeastaan mä tarkoitin sitä”, mä aloitan poski tyynyä vasten painuneena. Haukotus katkaisee lauseen hetkeksi. ”Että jos pomo pitää musta riittävästi...”
Alkaa jännittää, sillä kesken kaiken mä tajuan. Rasmus ajatteli perinnettä lyhytjänteisesti viikkotasolla. Mun omat ajatukseni kerkesivät jo karata asioiden edelle. On kuitenkin myöhäistä vaieta, ellen ala esittää nukkuvaa.
”... niin ollaankohan me täällä... joskus toistekin”, mä pehmentelen perinne-sanan kaikua. Sitä, että me tultaisiin ensi vuonna, ja sitä seuraavana, ja aina niin kauan, että se olisi vuotuinen perinne. Yhdessä. Rasmus varmaan pitää mua kahjona, mietin ja käperryn vaistomaisesti vähän kerälle.
”Sitten mäkin taidan tottua tänä kesänä kaljaan”, sanon ryömiessäni sängylle poikaystäväni seuraksi — minä, joka en koskaan ole oppinut pitämään oluesta, mutta joka en myöskään kehdannut kertoa sitä Joachimille, joka niin toimeliaasti kantoi tuopit pöytään. Kiltisti sitten join vain. En kuollut siihen; valittamiseen olisin varmasti kuollut.
”Oikeastaan mä tarkoitin sitä”, mä aloitan poski tyynyä vasten painuneena. Haukotus katkaisee lauseen hetkeksi. ”Että jos pomo pitää musta riittävästi...”
Alkaa jännittää, sillä kesken kaiken mä tajuan. Rasmus ajatteli perinnettä lyhytjänteisesti viikkotasolla. Mun omat ajatukseni kerkesivät jo karata asioiden edelle. On kuitenkin myöhäistä vaieta, ellen ala esittää nukkuvaa.
”... niin ollaankohan me täällä... joskus toistekin”, mä pehmentelen perinne-sanan kaikua. Sitä, että me tultaisiin ensi vuonna, ja sitä seuraavana, ja aina niin kauan, että se olisi vuotuinen perinne. Yhdessä. Rasmus varmaan pitää mua kahjona, mietin ja käperryn vaistomaisesti vähän kerälle.
Vs: Uskotko?
"Kalja on hyvää", mä sanon ja alan heti miettiä, että syksyllä me voitaisiinkin kokeilla Josefinan kanssa panna itse olutta. Siitä voisi tulla hauska harrastus hevoshommien ohella. Josefina ryömii mun viereen ja mä vetäydyn vähän lähemmäs seinää, käännyn kyljelleni ja nojaan pääni käsivarteen niin, että näen Josefinan.
Sillä on mielessä vieläkin mielenkiintoisempia ajatuksia kuin kalja, mä opin, kun se hetken kuluttua saa viimeisteltyä lauseen. Mä en voi olla virnistämättä leveästi. Välillä mä olen miettinyt, onko Josefina viihtynyt ollenkaan näinä ensimmäisinä päivinä, mutta ilmeisesti on, ja se saa mut hyvin, hyvin, hyvin onnelliseksi.
"Voitaisiin ollakin", mä sanon vähän tunnustellen. "Varmasti se meidät ottaa. Ehkä ensi kesänä taas, kun on paljon kisoja... Tai varmaanhan me voitaisiin vaikka jäädäkin."
Sillä on mielessä vieläkin mielenkiintoisempia ajatuksia kuin kalja, mä opin, kun se hetken kuluttua saa viimeisteltyä lauseen. Mä en voi olla virnistämättä leveästi. Välillä mä olen miettinyt, onko Josefina viihtynyt ollenkaan näinä ensimmäisinä päivinä, mutta ilmeisesti on, ja se saa mut hyvin, hyvin, hyvin onnelliseksi.
"Voitaisiin ollakin", mä sanon vähän tunnustellen. "Varmasti se meidät ottaa. Ehkä ensi kesänä taas, kun on paljon kisoja... Tai varmaanhan me voitaisiin vaikka jäädäkin."
Rasmus A.- Entinen tallilainen
- Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 407
Vs: Uskotko?
Ratsastaminen on hauskaa, kalja on hyvää ja Rasmus on ihana. Arvatkaa mitkä kaksi ajatusta on Rasmuksen ja mikä mun peruja? Mä hymyilen unisena.
Sitten mä hymyilen sillä tavalla oman hymyni kaikuna. Se hymy jotenkin vaan pysähtyy kasvoille, ja päässä lyö pikkuisen tyhjää, eikä se ehkä ole pelkkää väsymystä.
”Me voitaisiin jäädä”, mä toistan hitaasti ja hiljaa.
Katselen Rasmuksen kasvoja ja silmiä. Onko se tosissaan? Pilaileeko se mun kustannuksellani? Se näyttää niin vilpittömältä (ja pussattavalta).
”Niin”, mä hymähdän. ”Niin, ehkä.” Mä laskeskelen mielessäni, mitä mä silloin jättäisin taakseni. Kallan, Kaajapurojen tallin, kummilapsen, kotikartanon... ”Mutta mä olen kyllä ihan liian väsynyt päättääkseni mitään sellaista nyt.”
Naurahdan unensuttuisesti ja kosketan Rasmuksen hiuksia. Silmät painuvat välillä kiinni, mutta mä haluan vielä katsella mun hyvännäköistä poikaystävääni.
Sitten mä hymyilen sillä tavalla oman hymyni kaikuna. Se hymy jotenkin vaan pysähtyy kasvoille, ja päässä lyö pikkuisen tyhjää, eikä se ehkä ole pelkkää väsymystä.
”Me voitaisiin jäädä”, mä toistan hitaasti ja hiljaa.
Katselen Rasmuksen kasvoja ja silmiä. Onko se tosissaan? Pilaileeko se mun kustannuksellani? Se näyttää niin vilpittömältä (ja pussattavalta).
”Niin”, mä hymähdän. ”Niin, ehkä.” Mä laskeskelen mielessäni, mitä mä silloin jättäisin taakseni. Kallan, Kaajapurojen tallin, kummilapsen, kotikartanon... ”Mutta mä olen kyllä ihan liian väsynyt päättääkseni mitään sellaista nyt.”
Naurahdan unensuttuisesti ja kosketan Rasmuksen hiuksia. Silmät painuvat välillä kiinni, mutta mä haluan vielä katsella mun hyvännäköistä poikaystävääni.
Vs: Uskotko?
Mä vähän hymähdän, kun Josefina toistaa mun sanat niin kuin ei olisi niitä ennen ajatellutkaan. Se näyttää uniselta ja edelleen maailman söpöimmältä. Ehkä se ei ollutkaan ajatellut jäämistä, mutta mä olin. Tietenkin. Mä olin viihtynyt Saksassa viisi vuotta sitten ja viihdyn nytkin, ja mähän ratsastan jo työkseni, ja suoraan sanottuna ratsastaisin mieluummin pomon hevosia kuin Hanni Hevoskauppiaan.
Toisaalta kesää on vielä pitkälti edessä, enkä mä ole ihan varma mitä pomo meiltä odottaa ja päästäänkö me niihin odotuksiin ikinä.
"Ei nyt mitään tarvitsekaan päättää", mä sanon kepeästi ja silitän ohimennen Josefinan hiuksia. Ne ovat silkkiset.
"Mutta pidetään mielessä." Mä hymyilen Josefinalle, joka räpsyttelee silmiä vaikka ne selvästi haluaisivat sulkeutua yöksi. "Ruvetaanko nukkumaan?"
Toisaalta kesää on vielä pitkälti edessä, enkä mä ole ihan varma mitä pomo meiltä odottaa ja päästäänkö me niihin odotuksiin ikinä.
"Ei nyt mitään tarvitsekaan päättää", mä sanon kepeästi ja silitän ohimennen Josefinan hiuksia. Ne ovat silkkiset.
"Mutta pidetään mielessä." Mä hymyilen Josefinalle, joka räpsyttelee silmiä vaikka ne selvästi haluaisivat sulkeutua yöksi. "Ruvetaanko nukkumaan?"
Rasmus A.- Entinen tallilainen
- Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 407
Vs: Uskotko?
En mä tiedä, saanko mitään pidettyä mielessä. Mun tajunta puuroutuu ja silmien auki pitäminen käy ylitsepääsemättömän työlääksi. Mulla on takanani työntäyteinen päivä, ympärilläni levollisen siisti asunto ja vierelläni Rasmus, johon mä olen melkein pelottavan kiintynyt, paitsi ettei mua edes enimmäkseen pelota.
Mä ryömin hetkeksi ihan kiinni poikaystävääni, asettaudun kainaloon ja ujutan sääreni sen säärien lomaan. Mä tiedän, että hyvin pian jompi kumpi meistä — ja ottaen huomioon, että Rasmuksella tulee seinä vastaan, niin todennäköisesti minä — kierähtää kauemmas, kun tulee kuuma.
Mä kuitenkin pidän kovasti siitä, että saan nukahtamisen ja heräämisen hetkenä tuntea oloni turvalliseksi ja pidetyksi.
Mä en ole varma, sanonko hyvää yötä vai god natt vai nukahdanko ennen halaistua sanaa.
Mä ryömin hetkeksi ihan kiinni poikaystävääni, asettaudun kainaloon ja ujutan sääreni sen säärien lomaan. Mä tiedän, että hyvin pian jompi kumpi meistä — ja ottaen huomioon, että Rasmuksella tulee seinä vastaan, niin todennäköisesti minä — kierähtää kauemmas, kun tulee kuuma.
Mä kuitenkin pidän kovasti siitä, että saan nukahtamisen ja heräämisen hetkenä tuntea oloni turvalliseksi ja pidetyksi.
Mä en ole varma, sanonko hyvää yötä vai god natt vai nukahdanko ennen halaistua sanaa.
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa