Isäjuttuja

29.05.2019 Murronmaa-Kalla välillä
Mukaan @Heidi N., suljettu

Käynnistin auton ja vilkaisin Heidiä, joka istui vieressäni vänkärin paikalla.
"Semmosta", naurahdin vähän hämmentyneenä. Olimme juuri lähdössä Murronmaan sairaalan pihalta kohti Kallaa synnytysvalmennuksen jälkeen.
Pääni oli kyllä aivan täynnä kaikkea mahdollista tietoa synnytystavoista, synnytyksen kulusta, renoutumiskeinoista ja kaikesta mahdollisesta. Oli ollut vähän outoa olla siellä muiden pariskuntien keskellä, mutta olin antanut sen outouden unohtua. Kai mekin olimme vaikuttaneet parilta heidän silmissään?

"Hyvä tietää, minne tulla kun h-hetki koittaa", mutisin peruuttaessani pois parkkiruudusta. Parin tunnin tietoiskutuokion jälkeen olimme käyneet myös tutustumassa synnytysosastoon.

Naputtelin hermostuneena rattia etusormellani. Antonin puheiden jälkeen olin havahtunut oikeasti miettimään, voisiko olla niin, etten minä isä ollutkaan? Lauri-huhut nyt tuskin paikkaansa pitivät, siinä oli niin monta aukkoa - lähinnä minun jättämät - mutta silti.
Miksi Heidi olisi antanut minun luulla olevani isä jos näin ei olisi? Silti halusin olla varma asiasta...

Vilkaisin jälleen vieressäni istuvaa naista. Miten ihmeessä asiasta mainitsisi, ilman että suututtaisin hänet?

Olin oikeastaan aika tyytyväinen, että päässäni vilisi tuhat ja yksi synnytykseen liittyvää kysymystä. Keskityin paljon mieluummin niiden pyörittelemiseen, kuin siihen missä olimme viimeksi Jessen kanssa törmänneet. Tai tarkemmin sanottuna kenen kanssa.
Keskustelu sujui niin kauan, kuin puheenaihe pysyi tiukasti vauvassa ja siihen liittyvissä asioissa.

"On kyllä. Kovin mukavaa miten yksilöityjä tietoja meille annettiin, vaikka olimme ryhmässä", vastasin hymyillen ja lepuutin kättäni mahani päällä.
"Onhan tänne vähän matkaa, mutta jos kaikki menee hyvin, niin kyllä me siitä selvitään", lisäsin ja vilkaisin rattia vasten heiluvaa sormea.

Vihreiden silmien katse tuntui viipyvän vain hetken, jättäen jälkeensä omituisen tunteen.
"Mitä?" kysyin puolikas hymy kasvoillani ennen, kun mietin halusinko kuulla vastausta.

"Niin. Ja sanoihan ne, että ensisynnyttäjillä tavallisesti voi synnytys kestää kauemmin, joten eiköhän me tänne ehditä sitten, kun se oikeasti käynnistyy", mutisin ja mietin, että tästä kuviosta tavallisuus oli muutenkin kaukana. Meidän tuurilla vauva syntyisi jo ennen kuin olisimme Kallan rajojen ulkopuolella.

Heidi oli ilmeisesti huomannut minun hermostuneisuuden, joten jouduin huokaisemaan syvään ennen kuin uskaltauduin avaamaan suuni.
"Älä nyt loukkaannu", aloitin varovaisesti kulmiani kurtistaen. Tietysti Heidi loukkaantuisi.
"Mutta olen miettinyt... Tai siis...", takeltelin pitäen katseeni visusti tiessä. Huokaisin jälleen kerran.
"Haluan isyystestin sitten, kun se lapsi syntyy", puuskahdin vilkaisten Heidiä huultani purren. "Haluan vain olla varma..."

Mun päässäni oli pyörinyt melkoiset hattarapilvet jo muutaman päivän. Niiden ilmestyminen oli ollut melko lailla Laurin ansiota ja vaikka ne olivat välillä vaihtaneet väriään hieman tummemmaksi, myrskyltä oli vältytty. Siihen asti.
"Mikä..", aloitin ja suljin suuni, tuntien veren lähtevän kiertämään kehossani hieman turhan kovalla vauhdilla.

"Pysäytä."
Vaikka olin päästänyt suustani vain yhden sanan, se kuulosti liian kiehuvalta. Mun oli pakko päästä ulos.

Jessen auton renkaat olivat hädin tuskin lopettaneet liikkeensä, kun olin jo ulkona. Mun rintakehässä tuntui painetta, joka sinne ei kuulunut ja se teki hengittämisestä liian vaikeaa.
Isyystestin.
En uskaltanut vilkaista edes Jesseä, kävelin vain hitaasti kohti levähdyspaikan metsänrajaa.

Onneksi P-paikka oli heti melkein siinä, joten sain pysäytettyä auton nopeasti.
"Hemmetti", kirosin Heidin paahdettua ulos autosta ja painoin hetkeksi otsani rattia vasten. Kyllähän minä olin sen tiennyt ettei nainen minun isyystesti-vaatimuksista ilahtuisi.

Sammutin auton ja nousin itsekin ulos.
"Odota."

Kävelin Heidin kiinni ja valmistauduin saamaan saavillisen sitä itseään niskaani.
"Anteeksi, mutta..." aloitin enkä sitten enää osannut jatkaa.

Jossakin siellä kaiken myrskyn keskellä yritti yksinäinen huomionarvoinen ajatus pysyä pystyssä. Jessellä oli kaikki oikeus. Mulla vaan ei sillä hetkellä riittänyt empatiakyky, kun hormonit heittivät lisää bensaa liekkeihin.

"Anteeksi?" sähisin ja käännyin katsomaan Jesseä silmiin. Harmitti vielä enemmän, koska jouduin kallistamaan päätäni reilusti nähdäkseni miehen kasvot, jotka sijaitsivat 20 senttiä kasvojani korkeammalla.

"Mikä helvetin isyystesti? Luotatko sä muhun oikeasti niin vähän? Että mä olisin valehdellut sulle marraskuusta asti?" harmitti vielä lisää kuulla miten paljon mun ääni tärisi raivosta.
"Mä en ole helvetti sentään harrastanut seksiä kenenkään muun, kun sun kanssa viimeiseen … en mä edes tiedä miten vitun pitkään aikaan! Mutta tehdään vaan sellainen isyystesti, jos sä kerran luulet mun huijanneen sun olevan lapsen isä koko tän helvetin ajan!"
Mun kädet heilui niin vimmattuun tahtiin, että kun etusormeni vihdoin löysi paikkansa Jessen rintakehältä, osuma sattui jopa omaan käteeni.

Yritin saada sanoja väliin, mutta Heidi oli niin kiihtyneessä tilassa että hyvä kun pysyin mukana, mitä hän sanoi.

Nappasin naisen ranteesta kiinni hellästi, mutta napakasti ja laskin käden alas.
"Mistä minä tiedän, mitä sinä olet tehnyt ja kenen kanssa ennen sitä iltaa", ärähdin vähän liiankin tuimaan sävyyn. Ei minun ollut tarkoitus hermostua, mutta meni jo. Irrotin otteeni naisen kädestä ja pyöräytin silmiäni ärsyyntyneenä.
"Pimitithän sinä minulta tietoa siitä raskaudesta muutenkin. Sen klinikkakäynnin jälkeen", tuhahdin ja soimasin itseäni välittömästi sen jälkeen.

Pidin katseeni sinisissä silmissä ja hengittelin hetken syvään etten olisi jatkanut riidan haastamista. En minä halunnut riidellä kenenkään kanssa.

"Ihmiset vain juoruilevat. Haluan olla varma. Että voisin sanoa, että se oikeasti on minun lapsi eikä esimerkiksi..." jatkoin vähän rauhallisempaan sävyyn.
"...Laurin."

Laskin hetkeksi katseeni alas ennen kuin uskalsin katsoa taas Heidiä. Tiesin sen kuulostavan naurettavalta.

"Vaikutanko mä sun mielestä sellaiselta ihmiseltä, joka juoksee ympäri kyliä levittelemässä haarojaan ja sen jälkeen haluaa ehdottomasti pelkän draamaan vuoksi antaa toisen ihmisen kuvitella, että lapsi olisi hänen?"
Tiesin, että mun olisi pitänyt rauhoittua ja keskustella asiasta kuten aikuinen, vastuullinen ihminen, mutta tyyneyden pinnasta oli todella vaikea saada kiinni.
"Mä en uskaltanut kertoa sulle. Eiköhän sitten olisi ollut järkevämpää jättää kokonaan kertomatta, vai mitä luulet?"

Jessen seuraavat sanat hiljensivät mut hetkeksi. Tuijotin kirjaimellisesti suu auki miestä samalla, kun ajatukseni myllersivät levottomina.
Kuulin miten epäuskoinen naurahdus karkasi huuliltani.

"Laurin?"

"Jesse rakas, marraskuun alkupuolen ja tammikuun loppupuolen välillä on muutama kuukausi väliä. Sen lisäksi ottaen huomioon, että mä en ole koskaan harrastanut seksiä sen ihmisen kanssa, niin sun juorusi ovat melko heikolla pohjalla."

"Kyllä tämä lapsi on ihan panemalla pantu ja syyllinen löytyy ihan omista housuistasi. Mutta tehdään isyystesti, julkistetaanko se netissä, että kaikki juoruilijat saavat tietää totuuden?" Tuijotin vihreitä silmiä rintakehäni noustessa raskaasti kaiken sen kiukun alla.

Voi hyvänen aika...

"No, et vaikuta", mutisin hieroskellen otsaani.
Teki kyllä mieli ärähtää, etten minä Heidiä niin hyvin tuntenut että osaisin sanoa, miten kevyet kengät hänellä oli.
Minä sentään yritin pysyä rauhallisena toisin kuin Heidi, josta oli tyyneys kaukana.

"Puhuvat vain Auburnissa, että Lauri sinun ja lapsen takia tänne ylipäätänsä muutti. Että olisitte tunteneet jo kauemmin", mutisin jokseenkin nolostuneena. Typerä juoru se oli, kyllä minä sen ymmärsin, mutta silti ajattelin Heidin haluavan tietää, mitä hänestä puhuttiin.
Sitä en kyllä kertoisi, keneltä minä tämän huhupuheen olin kuullut. Anton ei ehkä arvostaisi jos raskaushuuruissaan raivoava Heidi hänen eteensä ilmestyisi.

Puristin hetken nenänvartta peukalon ja etusormen väliin ennen kuin laskin käden alas ja katsoin jälleen kerran Heidin sinisiin silmiin.

"Kyllä minä meidän panemiset muistan", naurahdin tahtomattani. En ehkä tarkkoja yksityiskohtia siitä ensimmäisestä kerrasta, mutta muut kerrat kyllä...

"Kaikkiin mahdollisiin sometileihin, Auburnin ilmoitustaululle ja laitetaan hitto vaikka joku lentokone lennättämään semmosta banderollia, missä lukee kenen lapsi se on", älähdin levittäen käsiäni. "Luki siinä sitten kenen nimi tahansa."
Jokseenkin minua alkoi jo vähän huvittamaan koko tilanne, mutta Heidi varmaan vetelisi päin näköä jos alkaisin nyt nauramaan.

Käänsin päätäni aavistuksen ja katsoin Jesseä silmiin. Leukaperäni oli kireä, hengitys kulki edelleen turhan raskaasti. Nostin leukaani vielä hieman ylemmäksi.
Kuuntelin miehen sanoja ja yritin yhä ymmärtää miten Auburnissa leviävät juorut vaikuttivat Jessen elämään. Totta ihmeessä raskaus, jonka aiheuttaja ei ollut raskaana olevan ihmisen kanssa yhdessä, aiheuttaisi juoruja.

"No kerroitko sä niille Auburnlaisille kuka lapsen oikea isä on?" kysyin, vaikka osasin yhdistellä jo palaset kohdalleen vastaukseni saamiseksi.

"Hyvä, jos muistat. Mulla alkaa jo vähän muisti hämärtymään, kun siitä on niin kauan aikaa", vastasin ja kostutin huuliani yrittäen siirtää hetkeksi ajatuksiini päässen järjen takaisin omalle paikalleen.
"No, kerro sitten mihin haluat mut ja lapsesi sitä isyyttä testaamaan, niin me saavutaan paikalle. Jos sä sen jälkeen vaikka luottaisit muhun sen verran, ettet kyseenalaista enää mun sanojani", ääneni oli edelleen viileä, mutta ei enää niin raivokas.

Tuijottelin hetken maahan ja tökin kengänkärjellä pikkuruista kiveä.
"No... En", huokaisin. "Menin vain niin hämilleni, etten osannut oikein sanoa siihen mitään."
Olisinhan minä voinut niiltä huhupuheilta katkaista siivet siihen paikkaan, mutten sitä silloin tajunnut tehdä.

"Kai ne sen DNA-näytteen ottaa siellä sairaalalla sitten", puuskahdin. "Minulta ja vauvalta."
Tätä menoa Heidi ei päästäisi minua lähellekään synnytyssalia saati vauvaa. Mielessä pyörähti Matilda ja tunsin jokseenkin huonoa omaatuntoa siitä, että todellakin halusin sen lapsen olevan minun. Vaikka olinhan minä tätä lasta odottanut kauhunsekaisen innostuneena jo ennen kuin nainen oli kertonut omasta lapsettomuus-diagnoosistaan.

"Että saadanpa sitten sekin pois päiväjärjestyksestä sitten", hymähdin ja tajusin sen lausahduksen mahdollisesti lisäävän bensaa Heidin liekkeihin.

"Anteeksi."

Hengähdin syvään ja suljin silmäni hetkeksi, jotten olisi menettänyt uudelleen malttiani. Se oli kuitenkin hyvin haastavaa, sillä raskauden vuoksi tunteiden hallinta ei kuulunut vahvuuksiini. Toivoin syvästi, että asia muuttuisi takaisin normaalimpaan suuntaan kunhan synnyttäisin.
"Vai niin", totesin siirtäen katseeni takaisin Jesseen.

"Olisiko sulla jotain muita huolenaiheita, jotka olisi hyvä saada pois päiväjärjestyksestä? Saadaan nekin tässä samalla stressillä sitten hoidettua. Kenties jotain huoltajuuspapereiden allekirjoittamisia? Vierailuoikeuden vaatimista? Muita laillisia dokumentteja, joita tähän pieneen mahdollisesti sun omaan lapseen liittyy?"

Tiesin olevani epäreilu. Olin kuitenkin ääriäni myöten täynnä ihmisten kyseenalaistamista ja hyvin loukkaantunut siitä, että tämä nimenomainen kysymys oli esitetty Jessen toimesta. Olin kuvitellut, että kaikesta huolimatta olisimme pystyneet luottamaan toisiimme, mutta ilmeisesti olin väärässä.

Hieroskelin jälleen otsaani turhautuneena. Itse olin tämän aloittanut aukaisemalla suuni, joten antaa Heidin nyt vaahdota aikansa.

Puhalsin pitkään ilmaa ulos huulieni välistä ja vilkaisin ohiajavaa autoa. Onneksi sentään Heidi oli sillä hetkellä sen verran rauhoittunut, ettei enää huitonut käsillään jokaiseen ilmansuuntaan. Miltähän sekin oli näyttänyt ulkopuolisen silmissä?

"Ei ole", huokaisin lannistuneena. Pelkäsin Heidin pian sulkevan minut kokonaan pois hänen ja lapsen elämästä, mutta tiesin, että jos... KUN testi osottaisi minun olevan lapsen isä, olisi minullakin oikeuteni. Ja pitäisin niistä kiinni. Vaikka sitten vaikeimman kautta.
"Ne sovitaan sitten lastenvalvojan kanssa myöhemmin", mutisin siirtäessäni painoa jalalta toiselle.
"Sitten syksyllä."

Tutkin Jessen kasvoja ja yritin, ihan tosissani yritin asettautua miehen kenkiin. Siihen miten tämä oli saanut mut raskaaksi, laittanut hynttyyt yhteen Matildan kanssa ja jättänyt mut yksin. Kaikesta huolimatta mä olin yksin ja Jessellä oli vakaa parisuhde ja ihminen, jonka kanssa keskustella kaikesta.
Jessen sanat saivat mahanpohjani kiertymään epämukavalle solmulle. Lastenvalvoja kuulosti pahalta. Sellaiselta, jolle oli tarvetta ihmisten kesken, jotka eivät pystyneet järkeviin päätöksiin.

"Pitääkö mun varautua lakimiehellä sellaiseen tapaamiseen?" kysyin ja tunsin miten kylmyys valtasi kehoni.

Mä olin saamassa lasta lakimiehen kanssa.
Tyhmä minä olin ajatellut, että me oltaisiin saatu keskusteltua asiat läpi keskenämme. Tyhmä minä olin kuvitellut, että me ei tarvittaisi toisen ammattitaitoa oman lapsemme takia.
"Miksi sä haluat puhua näistä asioista tähän sävyyn? Mä luulin, että mä pystyin luottamaan suhun. Kaikessa", henkäisin syvään ja yritin tasoitella vihan jälkeen pinnalle pyrkivää surua.

Pudistin päätäni.
"Et, ellet välttämättä halua. Minä ainakin toivoisin, että saadaan sovittua ne ilman ulkopuolisia", sanoin sovittelevaan sävyyn. "Siis sitä lastenvalvojaa lukuunottamatta."

"Johan minä pyysin anteeksi. Anteeksi. En minä halunnut sinua loukata, mutta kun.. En tiedä", tuhahdin tuskastuneena. Heidi oli loukkaantunut ja syystäkin. Minä tässä jälleen kerran se idiootti olin.
"En minä tiedä mitä ajatella."

"Tietysti sinä pystyt luottamaan minuun. Kaikessa", vannoin vaikka se taisikin kuulostaa tyhjältä sanahelinältä sillä hetkellä. Olinhan minä juuri hetkeä aikaisemmin väittänyt, että Heidi olisi valehdellut minulle kaikesta koko tämän ajan.
"Vaikka olenkin välillä vähän kusipää ääliö. Tai no, aika usein enkä ihan vähääkään", hymähdin itseäni soimaten.

Purin alahuuleni sisäosaa mietteliäänä. Jessen sanat alkoivat menettää ponnettaan ja ymmärsin, ettei toinen ollut välttämättä tahallaan sanoillaan yrittänyt hyökätä. Vaikka siltä se oli ehdottoman varmasti tuntunutkin.

Halusin olla ymmärtäväinen ja sopuisa, ihan kaiken draaman jälkeen me oltiin ansaittu elää rauhassa.
"Jesse", huokaisin syvään ja otin miehen kädet omieni sisään. Ne olivat vahvat kädet, ne huolehtisivat meidän lapsestamme. Siirsin katseeni toisen rystysistä vihreisiin silmiin. Ne taistelivat kilpaa meitä ympäröivien puiden vihreyden kanssa.

"Mä ymmärrän miksi sä pyydät isyystestiä. Mä en ymmärrä miten sä pyydät sitä."

"Sä olet hyvä ihminen ja susta tulee loistava isä meidän yhteiselle lapselle. Mä en ikimaailmassa voisi vaarantaa sitä, en vaikka meidän välillä tapahtuisi mitä. Tämä lapsi -" siirsin Jessen toisen käden mahani päälle ja jätin oman käteni toisen kämmenselän päälle.
"- tulee rakastamaan sua juuri sellaisena, kuin sä olet. Kaikki lapset rakastavat isiään. Sun työksi jää huolehtia siitä, että sä olet läsnä ja suojelet meidän lasta maailmalta."

Kulmani kurtistuivat aavistuksen, lähinnä hämmästyksestä, kun Heidi sanoi nimeni ja tarttui käsiini. En kuitenkaan laskenut katsettani sinisistä silmistä mihinkään.

"Kai minä vain jotenkin säikähdin, kun kuulin sen typerän huhun", tuhahdin. "Minun asiat kun tuntuvat aina jollain tapaa kusevan nilkoille ennemmin tai myöhemmin."

Kasvoilleni levisi hymy, joka oli sekoitus niin onnellisuutta, hämmentyneisyyttä ja jonkin sortin liikutustakin Heidin jatkaessa puhettaan laskiessaan käteni hänen vatsan päälle.
"Teen parhaani sen suhteen", huokaisin lopulta. "Ja enemmänkin."
En ainakaan tekisi niin kuin isä teki, että jättäisin Heidin yksin lapsen kanssa jonkun toisen naisen takia. Vaikka tavallaanhan minä olin sen jo tehnytkin...  Mutta Heidi ei jäisi tyystin yksin niin kuin äiti oli jäänyt.

"Enkä epäile hetkeäkään, etteikö sinusta tulisi maailman paras äiti tälle lapselle", ilmoitin vetäessäni Heidin halaukseen. "Olen varmaan sanonut sen jo aikaisemminkin, mutta tulen aika varmasti sanomaan sen vielä jatkossakin useampaan otteeseen."
Halaus ei ollut pitkä, mutta uskoin sen viestittävän kaiken tarpeellisen. Me kyllä pystyttiin tähän ja meistä tulisi hyvät vanhemmat lapselle, vaikka perhekuvio ei se kaikkein tavallisin ollutkaan.

"Mä tiedän, että sä teet", vastasin. Jessen halaus sai mut hätkähtämään hieman, mutta kiedoin silti käteni toisen vartalon ympärille. Toivoin, että jatkuva piikittely kaikkien osalta olisi jo pikkuhiljaa ohitse. Huokaisin syvään ja katsoin miehen vihreitä silmiä varovainen hymy huulillani.

"Meitä molempia pelottaa, mutta me pystytään tähän kyllä", sanoin ja kosketin varovasti Jessen poskea kädelläni.
"Kunhan lopetetaan toistemme kanssa tappeleminen", lisäsin ja uskalsin virnistää aavistuksen. Laskin käteni ja astuin kohti autoa hitaasti.

"Mennäänkö?" kysyin ja käännyin vielä katsomaan Jesseä.
"Voisit vaikka tarjota meille jotain ruokaa, meillä on nälkä", lisäsin ja virnistin aavistuksen.

"Olet oikeassa. Kyllä me tähän pystytään", hymyilin vilkaisten poskelleni noussutta kättä.
"Ja todellakin lopetetaan tappeleminen", vastasin naisen virnistykseen. Tuskin meidän eräänlainen yhteiselo tulisi aina ruusuilla tanssimista olemaan, mutta ainakin yritettäisiin.

"Mennään", naurahdin helpottuneena, sillä joku tovi sitten olisi voinut luulla, ettei Heidi enää suostuisi samaan autoon kanssani tulemaan. Ikinä.
"Pitäähän minun nälkäiset suut ruokkia. Mitä saisi olla?" kysäisin kiertäessäni kuskin puolelle.
Hymyilin Heidille auton yli. Ei menisi enää kauan, kun siinä ruokapöydän ympärillä ihan oikeasti olisi kolme kahden sijasta. Saman pöydän ääreen vielä kun lisäsi Matildan ja kenties jopa Laurin, jonka suhde Heidiin oli minulle edelleen mysteeri, olisi hyvällä tavalla omituinen ruokaseurue kasassa - äitiäni unohtamatta.