Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Sunnuntaitarinoita

Siirry alas

beachparty - Sunnuntaitarinoita Empty Sunnuntaitarinoita

Viesti kirjoittaja Cecilia B. lähetetty 25.05.19 15:08

Sunnuntaitarinoita

Äidin ja tyttären elämää sunnuntaikartanollaan
(Domenica Estate) ja sen ulkopuolella.
Cee (s. 1984) & Viivi (s. 2007)

🦄 🦄 🦄
Cecilia B.
Cecilia B.
Valmentaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 36
Viestien lukumäärä : 16

http://sunnuntai.altervista.org/domenica

Takaisin alkuun Siirry alas

beachparty - Sunnuntaitarinoita Empty I

Viesti kirjoittaja Cecilia B. lähetetty 25.05.19 15:16

#springcircus
Auburnin kartano, 24.5.2019

Ceestä tuntuu, että edellisistä suurista kisoista olisi ikuisuus, vaikka Markarydin hulppeista Trophyistä on vain pari kuukautta aikaa – jos sitäkään, on niin vaikea pysyä perässä. Nainen tutkailee lähtölistoja mietteliäänä ja hämmentyy, kun osallistujia on tavallaan aika vähän. Silti Auburnin kilpailuissa on aina jotenkin suuruuden tuntu. Kaikkine ylimitoitettuine järjestelyineen kisoihin liittyy vähintäänkin suurten kilpailuiden paineet, vaikka eihän hänellä pitänyt olla kenellekään enää mitään todistettavaa.

Ja silti oli. Omaa julkista kilpailuprofiiliaan mietti liikaa, tulevia varsamyyntejä mietti liikaa, kasvattien menestymistä mietti liikaa, lapsensa ja työntekijöidensä menestymistä mietti liikaa. Kesken lähtölistan tuijottelun iskee sadattelu: Cee kiroaa lyhyesti ääneen ja saa viereiseltä naiselta kummaksuvan katseen. Hän on unohtanut peruuttaa Viivin baletin (pirun baletti, eikö ratsastuksessa ollut harrastusta kerrakseen??).

Tom ja Suski ovat taas mukana, Viivikin leuhottanut jonnekin, mutta muut eivät starttaa. Cee on ainoa heistä, joka kilpailee kenttää. Tom on ottanut Toscan hoitaakseen ja Suski Mallan, eikä muodollisuuksia ole enää tehtävänä. Nainen lähtee ajatuksissaan (mikähän päivämäärä maitopurkissa olikaan? Riittääkö toissapäiväinen ruoka vielä illalliseksi?) kohti Auburnin talleja, eikä Isabellaa tarvitse hakea kaukaa.

”Heei rakas!” brunette ystävätär heläyttää ja mulkaisee sitten paheksuen paidastaan (hyväntahtoisennäköisesti) nyppäissyttä oria. ”Huoh, Cava on semikamala.”
”Komeapas”, Cee korjaa, ja siirtyy sitten halaamaan Isabellaa. ”Hurjan paljon onnea! Pitääkö laulaa?”
”Hyssshh”, Isabella sihahtaa ja hyökkää painamaan sormensa Ceen huulille. ”Ei sanaakaan!”
”Mutta kolmekymppiset –”
”Tyssttt!!”
Ceestä kuuluu epämääräistä mutinaa, nyt suun edessä on koko käsi. Ohi lipuu joku utelias katsoja, ja Isabella tervehtii tätä kohteliaasti hymyillen ja kevyesti nyökäten, antamatta epäilyttävältä näyttävän tilanteen häiritä itseään lainkaan.

”No, osaatkos olla?”
”Mmmm-hhyhh.”
”Hyvä”, Isabella toteaa topakkaan sävyyn, ja jälleen kerran Cee pohtii, kumpi heistä onkaan kypsempi. Vakavampi, arvokkaampi, tosikompi. Ainakin tietyissä asioissa.
”Millonkas te nyt lähdette sinne Italiaan?” tummasilmäinen brunette jatkaa.
”Ai haluat minusta eroon vai?” Cee myhäilee. ”Jo ensi viikolla.”
”Entä se hevonen, se Lucion ostama ori...?”
”Helvetin hyvä kysymys. Kai se on katsottava, mutta sapettaa koko tapaus. Näen silmissäni sellaisen elokuvien kouluttamattoman villiorin, joka on vain huumattu esittelyvideon ajaksi. Ka-ma-laaaaa!”
”Älä nyt, sehän voi olla vahingossa hyvä ostos. Näytti hyvältä niillä mainituilla huumausvideoilla.”
”Joo siis, jos se onkin hieno niin herranjumala ei silti Viiville!” Cee parahtaa.
”Ja millähän ajattelit kertoa neidille, että isän lahjaa ei voi oikein pitää?”
”Jaa-a, en tiedä. Ajattelin rukoilla koko lauttamatkan ajan jotain äitiyden jumalia.”
”No entä se hevonen sitten?? Sillehän on kaikki paperit tehtynä?”
”Ei minun toimestani. Väärennyksiä varmaan kaikki niin kuin Lucion sielukin.”
”Höpö höpö.”
”Isbe hei.”
”Okei okei, on se vähän mätä. Mutta kai se nyt omassa maassaan osaa asiat hoitaa?”
”Osaa varmasti. En epäile hetkeäkään, etteikö korruptio kukoistaisi juuri sen toimesta. Mutta hevosesta en tiedä, kai me traileri kuitenkin otetaan. Lastaan sen sitten viinillä jos ei muuta.”
”Ha-ha.”
”Olin tosissani.”
”Niin minäkin! Saat tuoda pulloittain tiedät-kyllä-miksi-lahjaksi. Jos et sano sitä ääneen! Tallilaiset saattavat kuulla.”

Cee naurahtaa ja pudistaa päätään. ”Olet mahdoton, ja hei, parhaassa iässä. Muistakin juhlia ja kutsu mut. Vaan nyt mun täytyy kiiruhtaa, sinun kilpailuihisi. Onnea kisoihin, radalla nähdään, sweetie – sweet thirty!!”

Ceen perään sinkoutuu erittäin lapsellisesti kakkakikkare, mutta kumma kyllä se tuntuu ihmeen kannustavalta ja hyväntuuliselta. Kukaan, saati Isabella Sokka, ei kehtaisi tehdä noin kenelle tahansa, ja ajatus lämmittää Helppo A:n kenttärataa miettivää Ceetä, joka kääntyy vielä luomaan ystäväänsä tutkivan katseen. Isabella on piiloutunut täysiverisen karsinaan, mutta näkemättäkin Cee aistii, että syntymäpäivien juhlimattomuuteen kätkeytyy ikäkriisin sijasta niitä ihan muita huolia.

_________________
Esittely
Cecilia B.
Cecilia B.
Valmentaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 36
Viestien lukumäärä : 16

http://sunnuntai.altervista.org/domenica

Takaisin alkuun Siirry alas

beachparty - Sunnuntaitarinoita Empty II

Viesti kirjoittaja Cecilia B. lähetetty 31.03.20 13:26

#whiteparty
Auburnin kartano, 28.3.2020

"Sshhh, mennään ihan hiljaa, ettei Viivi herää", Isabella kuiski ja sipsutteli korkokengissään naurettavan ylivarovaisesti. Cee nyökkäsi ja näytti siltä, että kaatuisi hyvin pian mihin tahansa vuoteeseen. Silti naisen väsyneessäkin katseessa oli tavanomaista äidillistä huolta: olihan Viivillä kaikki hyvin, olihan se pärjännyt kartanolla yksin illan, olihan se pessyt hampaansa ja syönyt iltapalaksi muutakin kuin karkkia?

Tom taas oli vasta hiljattain herännyt juhlatunnelmaan ja omien sanojensa mukaan ‘päässyt humalassaan sen bloody nuisancen tasolle’, millä hän ilmeisesti viittasi Robert Harringtoniin. Mies hekotteli itsekseen ja lähti sitten äänekkäästi aulan portaissa tömistellen kohti hänelle varattua vierashuonetta.

Isabella mietti välähdyksen ajan, pitäisikö miespolo saattaa, mutta totesi sitten ettei eksymiseen kuollut. Hän ja Cee livahtivat Isabellan huoneistoon, jonka alakerran vierashuone oli muuttunut enemmän tai vähemmän pysyvästi Viviennen omaksi tilaksi. Kaksikko raotti huoneen ovea hyvin hiljaa, ja sitten he odottivat yhdessä, että jommankumman hämäränäkö sopeutuisi ensin.

Isabellan näkö oli tarkempi, Ceen äidinvaisto vahvempi.

Ceen suusta kuului terävä henkäisy, kun he huomasivat saman. Vuode oli lähes koskematon – päiväpeitto oli heitetty syrjään, mutta peitto oli aivan liian siististi, jotta siinä olisi yksikään Viivi nukkunut.
“Ei hätää. Ehkä se on kipittänyt mun vuoteeseen?” Isabella ehdotti, vaikka kurkussa tuntui selittämätön pala. Kai 12-vuotias oli pärjännyt yksin kartanolla, olihan?

Cee pinkaisi portaat, Isabella hankkiutui eroon korkokengistään ja laittoi sitten juoksuksi. Naiset saavuttivat makuuhuoneen oven lähes samaan aikaan ja Cee vinkaisi reaktioitaan hallitsematta “Viivi!” riuhtoessaan oven auki.

Silti kumpikaan ei osannut valmistautua näkymään. Isabellan vuoteessa nukkui suuri hahmo. Se hengitti raskaasti, kuorsasikin ehkä vaimeasti, ja oli kaikesta päätellen mies.

Cee ja Isabella vilkaisivat silmät pyöreinä toisiinsa – veressä virtaava viini teki tilanteen käsittämisestä entistä vaikeampaa – kun sitten hahmon takaa nousi tuttu, erittäin pörröinen hiuskuontalo, jota seurasivat erittäin unenpöppöröiset ja ärtyneet kasvot.
“Che??” Viivi tiuskaisi ja putosi sitten takaisin tyynyyn.

Cee ja Isabella jatkoivat toistensa järkyttynyttä tuijottamista, kun Cee sitten teki siirtonsa ja kävi poimimassa umpiunisen tyttärensä syliin.
“Mmmm, öitä”, nainen kuiskasi, silmäsi sänkyyn jäänyttä möykkyä epämääräisin tuntein ja lähti vaivalloisesti raahaamaan täysin veltoksi retkahtanutta tyttöään huoneesta. Paikalleen jäätynyt Isabella vastasi toivotukseen sanoilla, jotka eivät tulleet kuuluviin.

Oven kolahtaessa kiinni perijätär havahtui, hiipi varovasti oman vuoteensa viereen ja tökkäisi kokeeksi hahmoa.
“Ö”, kuului, mutta kääntyi se sentään hiukan.
Vieläkään mitään käsittämättä Isabella riisuutui ja kävi miehen viereen makaamaan.
Jep, oli se Juuso. Mutta mitä ihmettä??

Koivun majatalo, 29.3.2020

Aamu oli outo, kirpeä ja useiden vesilasillisten täyteinen. Isabella oli pukeutunut päästä varpaisiin mustaan ja verhonnut väsyneet silmäparkansa aurinkolaseihin. Ceen silmät olivat turvonneet, Tom ei suostunut poistumaan vierashuoneesta lainkaan, vaan silti kuljettajaksi pestattu Juuso Sherman oli se, joka valitti taukoamatta väsymyksestään. Viivi lauloi autossa niin, että jokaisen päätä kivisti, eikä Isabellalla ja Ceellä riittänyt vielä voimia edellisiltaisen setvimiseen.

Koivun majatalolla kävi miellyttävä kuhina, mutta paljon CUP-väkeä puuttuikin. Isabella oli tietoinen Ruunaan kilpailuista, mutta niiden lisäksi kyse saattoi hyvin olla venyneistä jatkoistakin. Perijätär täytti lautasensa hedelmillä ja kantoi ikkunapöydän ääreen kokoelman erilaisia nesteitä. Vasta useamman tuorepuristetun appelsiini-greippimehulasillisen ja toisen kahvikupillisen aikana Isabella uskaltautui avaamaan keskustelun. (Okei, Cee oli sitä ennen kysynyt varovasti: “Kehtaanko heittää kurkkuviipaleet silmille??” mihin Isabella pudisteli villisti päätään.)

“Mitä ihmettä teit kartanolla?” Isabella aloitti mennen kiertelemättä suoraan asiaan ja kohdisti sanansa Juusolle.
Juuso haukotteli, mokomakin, ja virnisteli sitten poikamaisen veikeästi.
Vastustamattoman komea väsyneenäkin! Isabella ehti ajatella, mutta keskittyi sitten kuunteluun.
“Niin. Luulen, että tämä tarina kuuluu Viiville”, Juuso naureskeli, ja naiset suuntasivat uteliaan-epäileväiset katseensa brunssibuffetista innostuneeseen kiusankappaleeseen, jonka edessä notkui kukkuralleen kerätty lautanen.

"Hassu juttu oikeastaan, se", Viivi aloitti kirkkaalla äänellä, mutta keskeytti hetkeksi ahtaakseen suuhunsa kaksi palaa rocky roadia samaan aikaan. "Hybätarina."
“Niin, anna tulla vain”, Isabella kannusti ja ojenteli turhaan lautasliinaa suupieliä varten.

"Okei eli siiiis. Mä löysin kirjastosta Nummelan ponitallin. Kirjan. Anyways, ahmaisin yhden ja siinä tulikin pelottava kohtaus. No, ei siinä vielä mitään, mutta ajattelin josko sen unohtaisi tutkimalla vähän kartanoa. Ei auttanut – teillä on hurjan pelottavaa, varsinkin kun huoneet on älyisoja eikä tiedä mistä valot menee päälle. No joo sitten mä menin piknikille Aman kanssa…"

"Häh?"
"Mitä 'häh'? Itselles?"
"Aman?"
"Niin, Ama. Esim Amanda mutta ystäville? Kuunteletko yhtään?"
"Anteeksi, en vain ihan pysynyt perässä."
"Siiis. Mä menin sen luo, ja me tehtiin lettuja ja syötiin niitä lattialla tosi pehmeen viltin päällä, se oli jotain ööö.. hairia tai jotain mihin ei saanut läikyttää. Niitten mukana tuli vaahtokarkkeja, nallekarkkeja, mustikoita, kinuskikastiketta, suklaahippuja…"
"Häh, minkä mukana?"
"No lettujen! Ootteko kaikki jotenkin vajaita tänään? Lähetti tuli kuulemma sen verran kaukaa että jäätelö olisi sulanut, muuten oltaisiin saatu sitäkin. Sitten Amanda antoi mulle viiniä, oikeastaan maistatti erilaisia mutta en tykännyt. Italian mummulla on parempaa."

Cee oli sanomaisillaan jotain, mutta Isabella toppuutteli. Perijätär loi ystäväänsä merkitsevän katseen: Viivi liioitteli toisinaan, ja jos tyttö nyt suuttuisi, he eivät välttämättä kuulisi koko tarinaa.
“Niin. Okei. Eli söitte Amandan kanssa lettuja sen asunnolla. Yöllä??”
“Joo-o. Niinhän mä sanoin. Se kuitenkin joi sitä viiniä ja sanoi, että piti lähteä vielä juhlimaan, mutta se oli tietysti ystävällinen ja tuli nukuttamaan mut, kun olin silloin aluksi sanonut että kartano oli vähän pelottava.”

“Ai, vai niin. Kiva ele Amandalta”, Cee pakottautui sanomaat todelliset mielipiteensä nieleskellen.
“Joo. Se oli kyllä hyvä ja sen tarinat oli ihan huiseja. Ama kertoi Isbe siitä teidän hulluksi menneestä isoisästä joka laukkaili ympäri kyliä ja ampui itsensä ja hevosensa hautausmaalle tai jonnekin metsään –”, naiset henkäisivät kuuluvasti, Juusokin terästäytyi kuuntelemaan tarkemmin, “–ja se oli tavallaan vaan sellainen hyvä aloitus, oli tallipalot ja kaikki ja kiljuvat kuolleet hevoset jotka paloi tuhkaksi, mutta sitten viimeinen tarina... Mä olin jo vähän nukahtamassa ja vähän jännäilin, kun sitten Ama viimeiseksi kertoi, että kartanossa asuu kummitus.”

“Amanda kertoi”, Viivi madalsi ääntään, sai siihen melko kohtalokkaan sävyn, ja Isabella toivoi, ettei se ottanut kenties mallia edellisiltaisesta Amandasta, “että kartanon kummitus on päätön ratsumies. Ilkeä murhaaja, jonka pää katkaistiin KIRVEELLÄ Kallan kylän keskustassa!!! Kartanon joku heppu oli ilmiantanut sen, enmuistatarkkaan, ja siksi se kosti kaikille, jotka kulki kartanolla! Siinä oli joku juttu, että se liikkui vain öisin eikä se päässyt huoneisiin sisään, mutta käytävillä se ratsasti!! Ja koska siltä oli katkaisu pää, se halusi uuden pään, eikä käytäville saanut mennä ettei se vaan tulisi kirveen kanssa ja kkkhh!”
Viivi teki nopean ja terävän kurkunleikkaus -eleen, ja lopetti sitten tarinansa dramaattiseen hiljaisuuteen.

“Öö okei, kuulostaa… tuota, pelottavalta”, Isabella nieleksi. “Jäikö Amanda sitten valvomaan, että nukahdit?”
“No ei!” Viivi ilmoitti, kuin se olisi ollut itsestäänselvää. Selvästi tuijotuksista ärtyneenä tyttö selitti: “Sen piti tietenkin ehtiä omaan asuntoon äkkiä päättömän ratsumiehen alta.”
“Ja Juuso tuli kartanolle... miten?” Isabella kysyi, ja piteli jo valmiiksi päätään. Ajatuksiin sattui.

Juuso tyrskähteli ja lähti pokkana täydentämään lautastaan ja kahvikuppiaan, mutta palasi tuossa tuokiossa kuuntelemaan neiti Viviennen selonteon asioista.
“Amanda oli lähtenyt ja kaikki oli hyvin. Mutta sitten yhtäkkiä mua alkoi pelottaa ihan huisina.”
“Viivi-kulta mikset soittanut minulle?? Tai Isabellalle??” Cee parahti ja törkkäisi vahingossa salaattia lautasenreunan yli valkealle liinalle.
“Ei teitä saanut häiritä! Amanda sanoi!”
“Voi kultapieni ei se ole häiritsemistä, olenhan sanonut, että aina saa soittaa –”
“Äiti!!! Kuuntele!! Kun kaikki meni hienosti! Mua pelotti jonkun aikaa, mutta sittenpä olin nokkela”, Viivi kivahti, ja koputteli kulmat kurtussa ilmeisen pätevää pääkoppaansa.

Isabella ja Cee mulkoilivat toisiaan kauhunsekaisin tuntein: Viivin hoksottimet tuntien nyt voisi seurata ihan mitä vaan. Naiset hengittelivät kalpeina, kun hyväntuulisuutensa säilyttänyt Juuso, joka alkoi ilmeisimmin piristyä, sanoi: “Kerro vaan Viivi.”
“Ihan sama. Ei noi kuuntele.”
“Kuunnellaan kuunnellaan.”
“Mä oooon nokkela.”
“Niinpä oletkin. Kerro vaan. Meillä on vaan vähän, öö, tukka kipeä.”

Viivi tuhahti, kulautteli alas lasillisen mehua ja maisteli juustokakkua ennen kuin suostui jatkamaan kertomustaan.
“Eli Amanda oli juuri paennut päätöntä ratsumiestä, mua pelotti yksin huoneessani enkä tietenkään voinut lähteä käytävälle sen perään, enkä saanut pilata teidän juhlia soittamalla turhaa puhelua. No, mullahan ei ollut oikein kenenkään numeroa paitsi Laurin, signore “Moncherino di Mare”:n, numero. Mutta Latekin oli varmasti niissä juhlissa, mä olin hoksannut, ja siksi lähetin sille vain wapissa ‘moi’ ja sitten heti perään ‘ei mitään’. Sen sijaan, nokkela kun olin, mä muistin teidän keskusteluista, että Juuso ei tule! Niinpä mä ajattelin, että lettumestari-Juuso varmasti auttaisi mua pulassa.”
“Mutta… sullahan ei siis ollut Juuson numeroa?”
“Ei niin, mutta”, Viivi sanoi ja koputteli taas pahaenteisesti ‘hoksottimiaan’, “muistin sen kamalan laulun! Nolla-sata-sata! Sieltä löytyy kaikki!”
(Cee hyperventiloi ja Isabellan hymy oli kireä.)
“Mutta che cavolo, ei niiltäkään noin vain kaikkea löydy!! Vaadin että haluan puhua Juusolle, eikä se täti heti uskonut kuka Juuso ja mun piti kamalasti selvittää ja arvailla missä se oikein asuisikaan, ja sitten mä soitin kahdelle väärällekin Juusolle, toinen ei vastannut ja toinen oli hirveän töykeä, kun sitten lettumestari-Juuso vastasi ja selitin miten HIRVEÄ hätä mulla oli ja olin yksin kartanolla ja...”  

Ceetä pyörrytti. Valkoviini yritti virrata ylöspäin ja veri tuntui samaan aikaan sekä kohisevan että pakenevan kehosta. Isabella kyseli taustalla, mihin aikaan Juuso sitten oli tullut, ja tämä vastasi olleensa kartanolla kolmelta aamuyöllä (vajaa tunti ennen heidän paluutaan) ajettuaan kamalaa vauhtia Vientareelta. Tämä oli ymmärtänyt Viivin itkunsekaisista puheista, että tyttö oli jäänyt yksin koska Isabellalle ja Ceelle oli sattunut jotakin ‘tosi pahaa’. Cee ei pystynyt kommentoimaan, sillä mielessä pyöri kammottava puhelinlasku ja mahdollinen lastensuojeluilmoitus numeropalvelun tädin toimesta.

“Juuso ajaa. Kuohuviiniä?” Isabella ehdotti ja tunkeutui Ceen katseeseen merkitsevästi. Siihen hän osasi vastata. Kyllä, ehdottomasti kyllä.


_________________
Esittely
Cecilia B.
Cecilia B.
Valmentaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 36
Viestien lukumäärä : 16

http://sunnuntai.altervista.org/domenica

Takaisin alkuun Siirry alas

beachparty - Sunnuntaitarinoita Empty III

Viesti kirjoittaja Vivienne B. lähetetty 27.09.20 1:30

#beachparty
Auburnin kartano, 26.9.2020

Okei. Nyt tulee sananen Vivienne Blankleyn valittujen sanojen sanaisesta arkusta. Tai näin. Siiiiiiiiis: juniorimestaruus.

JUNIORI-mestaruus. Tuleeko juniorista mieleen, ööö, juniori (vaikka olenkin aika kypsä mun ikään, luen itseni junioriksi), vai kenties vanha mies tai esim. TOSI VANHA mies??

Eli kysymys: Millä oikeutuksella mun ja Pontson mestaruusnauha annettiin Verkulle (joka joo joo on aika huippu, mutta VANHA)???? Millä oikeutuksella tokaksi tuli TOSI VANHA mies??? Miksi meidän ja mestaruusnauhan välissä sijoittuneissa oli myös vanha täti (ja okei, myös yksi tyttö jolla oli tosi makea tumma ratsuponi, johon Pontus muuten palavasti rakastui)?!?

Sanomattakin selvää, että mä marssin kansliaan ja ajattelin ripustaa Pennan ja Aliisan  – ei, ei sittenkään Aliisaa, vaan Pennan Aliisan avustuksella seinälle. Tulokset piti ehdottomasti korjata, koska tietenkin junioreiden voitto täytyisi laittaa junioreiden nimiin (samassa rytäkässä tämän Salli Tammisen ja mun arvostelupaperit voisivat vaivihkaa vaihtua päittäin)!!

Mutta mitäpä vielä: farssi ja nöyryytysten taival jatkui, kuten Kohtalo tuntui määränneen tämän osakilpailun osalta. Penna ja Aliisa työnsivät mut melkeinpä sanoisin että väkivalloin pihalle kuulutuskopistaan, eivätkä ottaneet oikaisupyyntöjä kuuleviin korviinsa. Ovi pamahti perästä kiinni, sitten kuitenkin uudestaan auki ja sitten taas vielä kovempaa kiinni.

Käytävälle tupsahti joku hiton herkkukori, jonka päälle oli viskaistu sataulahuopa. Just joo!! Palkinnot piti kyllä ihan itse saada valita! Ja sitten vielä: sen herkkukorin päällä oli älyruma post it -lappu, jossa luki “1. luokan viides”. Ai että ne saisivat satikutia, kun mä kertoisin Isbelle että tollainen oli jäänyt kiinni palkintoon!!!

Siinä sitten savusin tavarat sylissä katsomon yläkäytävää pitkin ja mutisin merdaa, kun meinasin tosi osuvasti saadakin niin sanotun paskahalvauksen. En ollut yhtään huomannut Amanda Sokkaa, mutta siinä se oli. Oli koko ajan ollutkin.

“Tikkukaramellit lapsilta”, se melkeinpä hymähti ja pudisteli ehkä vähän päätään, mikä oli niin perin arvoituksellinen lausunto, että mä otin äkkiä jalat alleni ja pakenin.

***

Mä en saanut oikeutta, ainakaan vielä. Kisat oli kyllä kesken, joten mulle saatettaisiin lohdutukseksi ja vääryyden korjaamiseksi ojentaa koulumestarin palkinnot. Pontus hengaili karsinassaan kuivattelemassa hikiään ja mä höyrysin kanslia-episodin jäljiltä nyt tallissa. Yritin kovasti jäähdytellä mun ylikuumentunutta tukkaani.

Olin ajelehtinut tammatalliin, kun mun tarkat korvani nappasivat pätkän keskustelua. UUSI VÄÄRYYS.
“Mitä sä sanoit??” mä sähähdin Antonille, joo, ehkä vähän aggressiivisesti mä myönnän.
“Häh?”
“MITÄ te aiotte pelata?” toistin, ja samalla mä pitelin mun rintalastaa ja suljin silmät, jos tämä vaikka olisi se viimeinen pettymys joka kaataisi Blankleyn tytön uljaan sydämen.
”Ei me, öö, pelata mitään?”
“Ai, tarkoitatko sä sitä beachfutista? Siitähän me äsken puhuttiin!” hihkaisi se Kissan omistaja, vaikka sillä ei kyllä ollut nyt siinä hoitopaikalla Kissa, vaan joku ihan muu. Räväytin silmät auki, ja ei-Kissan lisäksi mä näin muutakin: Antonin, jonka kädet huitoi villisti ilmaa.

Antooonius jäi tietenkin verekseltään kiinni yrityksessään viestiä tälle Kissan omistajalle ja se itsekin huomasi sen. Kissan tyyppi (jolle olin sanonut niin monta kertaa tomerasti moi esittelemättä itseäni, että nyt oli jo tosi paljon myöhäistä), oli vähän hämmentyneen oloinen.
“Onko toikin sun heppa?” kysyin ovelasti. Pitäisi rikkoa jää.
“Joo, on. Marchioness.”
“Ai, hauskaa. Kissa ja Marsu!” hymyilin – ja tadaaa, sitten en hymyillyt enää yhtään!!! “Niin MISTÄ pelistä te puhutte?? Anton. Älä sano että jatkoilla on fudista ja mua ei ole kutsuttu.”
“Öööö...”
“EIKÄ!” mä rääkäisin (ja vähän räkäisin myös. Sitä lensi). “Miksi MUA ei ole kutsuttu! Halooo mun juuret on Italiassa ja Englannissa!! Mitä te suomitomppelit muka tiedätte jalkapallosta??”

Oli vähän aikaa hiljaista, niin hiljaista että mä kuulin Antonin ja Kissa-Marsu-ihmisen nielaisut ja Marsun hengityksen.
“Ootteko te samassa joukkueessa?”
“Mm, joo, ollaan me.”
“Ai, ketä teijän joukkueessa on?”
“Aliisa...”
“Phah! Mokoma! Joo, jatka vaan.”
“Gee”
“PHAH! Sekin petturi!!  – Joo joo, jatka vaan!”
“Sitten Heidi, Jesse ja Juuso.”  
“JUUSOKIN!” (Se meni jo parkaisuksi.)
“Joo, tota, joo.”

“Ei hemmetti”, mä vaan pukahdin. “Pelaako Isbe? Entäs Late?”
“Joo, pelaa ne. Samassa joukkueessa.”
“Ai! Just joo. Voittakaa ne sitten vai mitä!! Entä ketä muita teidän täytyy voittaa?”
“Seppeleestä on joukkue ja sitten Shelyesin tallilta Norjasta”, Kissa-tyyppi vastasi vuorostaan.
“Ai. Seppeleestä en tiedä mutta Norja on ainakin helppo. Ei se oo mikään jalkkismaa. Entä muita?”
“No, Auburnista on vielä kolmaskin joukkue. Sarah, Ellie, Robert, Matilda, Jemiina, Ras...”
“Ai! No se on paha! Tosi paha. Sarah on Espanjasta, Ellie Saksasta, Robert Englannista ja Jemi on peetee (eikö?)! Niillä on jalkapalloa veressä. Geelläkin varmasti on, ja Juusolla, mutta riittääkö ne näin monta jalkapalloiluun syntynyttä vastaan?? En tiedä mutta vinkin voin antaa. Se on Italia. Mä en enää ehdi valmentaa teitä, mutta muistakaa, että aina jos menee huonosti niin rankkari!! Pitää filmata. Jokainen hipaisu on hyvä, pitää vaan osata eläytyä ja muistaa tarvittava dramatiikka. Pienestä naarmusta ei rankkuja saa, parempi filmata varman päälle eli kunnon vamma. Pääsee sitten samalla vähän lepoon vaihtoaitioon. Parasta olisi jos ehtisitte harjoitella filmaukset niin tulee sitten luonnostaan.”
“Öhöm, okei.”
“Okei? Antooon! Ymmärsitkö sä?”
“Joo, tietenkin. Tota, krhhmm, kiitti.”
“Ole hyvä vaan. Mä oon sitten paperilla teidän koutsi ja joukkueenjohtaja ja manageri, otan osan rahoista kun voitatte.”
“Luulen ettei mitään voittorahoja…”
“Älä höpsi, tietysti sellaiset jaetaan. Mä saan kyllä kuulla jos jaetaan.”


_________________
Viivin esittely
Vivienne B.
Vivienne B.
Hevosenomistaja

Ikä : 13
Viestien lukumäärä : 79

Jemiina R., Jusu R., Sarah R., Anton S., Hanne R. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

beachparty - Sunnuntaitarinoita Empty IV

Viesti kirjoittaja Vivienne B. lähetetty 13.11.20 14:06

#applevent
Orange Wood Ranch, Kanada, 13.11.2020

Lentokoneen muhkeat penkit ja erinomaisen koukuttava viihdejärjestelmä ovat vaihtuneet kanadalaiseen valtatiehen ja pöllömäisiin silmiin. 13-vuotias Vivienne Blankley, tuo urheasti ainoana valvonut maailmanmatkaaja tuntee, miten hevosrekka huojuu ja tutisee paikoin kuoppaisella tiellä – paitsi että tien pinta näyttää sittenkin täydellisen tasaiselta. Rekan sisustus on ollut kuuminta huutoa jokunen vuosisata sitten, Viivi arvelee, ja hänelle tulee vahva tunne, että keikkumisella ja inhan muovisella yleisilmeellä on jotakin tekemistä keskenään.

Auto ei ole aivan sitä laatua, mihin kummitäti Isabella on tottunut, ja tämän ilmeistä ja hiljaisuudesta voi totisesti tehdä painavia päätelmiä tyytyväisyydestä (tyytymättömyydestä) valittua vuokraamoa kohtaan. Tädin puheessa, silloin kun se vielä puhisi yhtään mitään, mainittiin mm. huijaus ja rikosilmoitus. Vivienneä ei kuitenkaan haittaa. Hän ei ratsasta tai kilpaile, vaan hoitaa äitinsä ratsua Nallaa. Tyttö on ensi kertaa Kanadassa ja kaikki vaikuttaa jännittävältä, suorastaan maagiselta. Autotiekin jatkuu loputtomiin, eikä maisemassa ole... mitään!

Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se hetki, kun tyhjän tuijottaminen alkaa puuduttaa, oli tähtitaivas miten täynnä taikaa tahansa. Niinpä Viivi kaivaa puhelimensa ja alkaa suuressa nokkeluudessaan selata FBI:n Most Wanted -listaa, sillä ollaanhan sitä Amerikan mantereella.

“Mama! Täällä on vapaana sarjamurhaajia!! Huumekauppiaita! Joku jota syytetään nek-ro-fi-”
“Hyi laita tuollaiset heti pois!”  
“Hmmpphh. Tylsää.”
“Keskity maisemiin, jooko.”
“Tarkoitat varmaan maisemaan. Näin sen jo. Sama koko ajan.”
“Höpö höpö. Joko näit nuo taikavuoret?”
“Joo – MITÄÄ!! Ai onko täällä sellaisia sumuisia vuoria missä Pegasos asuu! Isbe-isbe!! Näitkö? Eikö ole hurjan kivaa??”
“Joo, kivaa”, kummitäti lausahtaa, mutta niin kuivasti että sanan merkitys keikahtaa aivan päälaelleen.
“Höh älä ole such a spoilsport. Voin koettaa korjata tämän rekan, jos se auttaa?” Viivi toteaa ja heiluttelee sitten asiantuntevasti kuvittellista taikasauvaansa (tyttö katsoi lennolla kaikki Harry Potterit).
“Fiksus rekkaus! Rapairemento! Korjatu! – Äh. Ei auta. Sori täti, olin aina vähän huono loitsutunnilla. Mutta ei hätää, kunhan lennetään tämän rottelon vuokraajan luokse, niin voidaan kokeilla kidutuskirousta!”

***


Kukaan ei innostunut anteeksiantamattomista kirouksista Viivin harmiksi, mutta nyt oltiinkin onneksi jo ei-seuraavassa, vaan sitä seuraavassa päivässä. Oli perjantai ja koulukokeen aika, mikä tarkoitti tietenkin huippugroomin tehtävien saralla Nallan harjan sykeröimistä. (Oikeasti ei tarkoittanut tietenkin sitä, sillä kaikkihan tiesivät millaisia kenttäratsastajat olivat.)

Viivi oli kuitenkin intoutunut viime aikoina kouluratsastuksesta ja ottanut hoitotehtävänsä äärimmäisen vakavasti. Hän oli loitsinut itsensä hereille niin aikaisin, että ehti tehdä kaikkein eeppisimmän kilpakampauksen. (Herätysloitsu oli tosin johtanut pieneen konfliktiin huonetovereiden kanssa, sillä herätyskello ei ollut sitkeistä yrityksistä huolimatta totellut sammutusloitsua etäältä. Yhtä kaikki, Viivi oli tallissa hyvin aikaisin.)

Tyttö oli valmistautunut ja tuonut mukanaan ison kasan tarvikkeita. Nalla käyttäytyi onneksi todella kauniisti; tarkalleen ottaen kimo torkkui käytävällä ja antoi nuoren kilpahoitajansa tehdä taikojaan. Ja mestaritaikoja niistä tulikin. Muutamaa tuntia myöhemmin kauniin kimon hannoverilaisen etuharjan tilalla oli rautalangasta, hattarasta ja tamman omista jouhista rakennettu mielettömän upea yksisarvistötterö.

Viivi pudottautui jakkaralta, ravisteli uupuneita käsiään ja silmäsi hyvän matkan päästä huikeaa taideteostaan, kun Orange Wood Ranchin talliin saapui joku muu.

Tulija oli päällisin puolin erinomaisen huoliteltu mies, kammattu tumma tukka ja moitteeton puku – paitsi ettei sittenkään. Jokin mätti.
“Awesome, don’t you think?” Viivi heitti coolisti ja odotti miehen myötäilevän.
“Nah. Whatever”, se pukumies sanoi, ja huitoi jo vauhdikkaasti eteenpäin – TÖRKEÄÄ.

Tör-ke-ää!
Mutta toisaalta… Oli sittenkin aika ilmeistä, mikä mies oli miehiään. Puvun rintataskuun oli täysin naurettavasti kirjailtu Gucci – seikka, jota aidossa Guccissa ei missään nimessä noin julkeasti olisi. Ei tarvinnut olla puoliksi italialainen tietääkseen sen, ja Viivin mieliala koheni välittömästi.

“Mokoma jästi”, tyttö puhisi, ja vei hienosti laitetun Nallan lainakarsinaan aamuheinilleen.

CIC4, koulukoe / Fantastic!
Tanssahdellen, heilahdellen, oi pegasoksein! Olette siirtyneet portaalin kautta toiseen ulottuvuuteen, fantasiamaailmaan! Täällä taikuus kukoistaa ja mitä ihmeellisimpiä otuksia on tullut seuraamaan näitä kilpailuita... Minkälaista tässä toisessa maailmassa on ja kuinka se eroaa meidän totutusta maailmastamme? Keksi ja kirjoita fantasiahenkisesti tästä tapahtumasta.

Tuomari arvioi mielikuvituksellisuutta ja tekstistä välittyvää taianomaisuutta sekä sitä, kuinka meidän arkisuus ja tavalliset asiat on saatu muutettua jännittäviksi ja erikoisiksi.

_________________
Viivin esittely
Vivienne B.
Vivienne B.
Hevosenomistaja

Ikä : 13
Viestien lukumäärä : 79

Inna P. and Anton S. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

beachparty - Sunnuntaitarinoita Empty V

Viesti kirjoittaja Vivienne B. lähetetty 17.11.20 21:36

#applevent
Orange Wood Ranch, Kanada, 14.11.2020

Eilisiltainen mökötys jatkui, sillä Viiviä kismitti edelleen. Mamaa oli ollut aivan epäreilu ripittäessään erityislaatuisen mieleenpainuvasta kilpailukampauksesta. Olisi antanut sarven olla paikallaan, niin hän ja Nalla olisivat saaneet takuuvarmasti parhaat pisteet yleisvaikutelmasta!! Mutta ei, vaan kuten tavallista, Vivienne Blankleyn harkintakykyyn ei luotettu.

Oli lauantai ja maastokokeen aamu avautui jännittävän utuisena. Tyttö laahusti äitinsä ja kummitätinsä perässä pitkin kanadalaisia maita. Viivi viihdytti itseään miettimällä, olisiko ilmassa tarpeeksi kosteutta sateeseen, vai tarkoittiko utu ilman kylmenemistä? Oi, olisipa jossakin etana, niin saisi puhelimen sää-arvausta huomattavasti luotettavamman ennusteen.

Viivi oli kulkenut hyvän tovin katse maata viistäen, kun hän kirjaimellisesti käveli yhtä estettä päin niin voimakkaasti, että tytön mahtavan muhkea tukka (kostealla säällä aivan erityisen kuriton) silminnähden tömähti törmäyksessä.
“Oi”, tyttö henkäisi. Osittain se oli haltioitumista.

Mikä este! Mikä kimallus! WAU. Wa-wa-wumtsi-wau.

Hän oli sanaton. Oli katsokaas niin, että Viviennellä oli taipumusta noituuteen ja tietynlaiseen harakkamaiseen käyttäytymiseen (Viivin mielestä ne olivat yhteydessä toisiinsa). Ja voi pojat, että tämä este kimalsi!

“McGriffin & Sons”, Viivi tavasi ja kallisteli vaikuttuneena päätään.
Oli ilmeistä, että tämä oli jonkinlaisen jalokiviliikkeen tai vastaavan sponsorieste. Mieletön! Niin… säihkyvä. Hopea ja valkoinen, ei yhtään luonnollinen, eli varmaankin hevosille melko haastava. Ja korkeakin se oli, mutta ei niinkään pitkä. Ja ihan hyvällä paikalla, peltoaukealla. Ratsuilla olisi hyvä näkyvyys tähän kimaltavuuteen, mikä oli tietenkin ristiriitaista. Sitä olisi helppo kytätä pitkänkin matkan päästä ja ohi pujahtamiseenkin oli tyhjän tilan puolesta houkutuksensa, joskin ehkä sitä silmällä pitäen este oli melko leveä.

Kaikin puolin mahtipontinen, Viivi ajatteli, ja innostui hurjasti niin asiantuntevasta omasta analysoinnistaan. Äiti ja Isbe olivat loikkineet tarmokkaaseen tahtiinsa muiden ratakävelijöiden paineessa jo hyvän matkaa eteenpäin, hän huomasi.  

Se ei kuitenkaan haitannut. Päinvastoin. Viivi oli saanut aivan riittävän annoksen raitista ilmaa, kiitos vain, joten reippailkoot vanhat ja heikkoluiset omaksi parhaakseen koko haastavan radan loppuun asti. Hän oli lempiesteensä löytänyt – ei mutta hetkinen! Turvallisuus! Eihän tämä kaunotar voinut olla kokonaan kiinteä, eihän?

Asiantuntevin elkein Viivi kääri varuiksi hihansa, kröhäisi, vaikka äänenavaukselle ei ollutkaan välitöntä tarvetta, ja asettautui sitten tutkimaan estettä oikein läheltä. Hän nuuhkaisi voimakkaasti – ja mitä ihmettä! Tämän tuoksun hän ja hammaspeikko tunnistaisivat missä vain! Sokeria!! Este tuoksui huumaavasti sokerille.

Jos mahdollista, niin entistäkin haltioituneempana Viivi nojasi eteenpäin ja nuolaisi. Kyllä vain, sokeria sen oli! Mutta mitä? Marsipaania, hattaraa, vaahtokarkkia vaiko tavanomaista sokerimassaa? Ja hetkinen! Mitä esteelle tapahtuisi, jos alkaisi sataa??

Pähkäiltyään, että sateen sattuessa tämä erinomainen este saattaisi kerta kaikkiaan kadota olemasta, Viivi teki päätöksensä ja nyrhäisi hampaillaan pienen makunäytteen. Nam, kyllä vain, aivan selvästi kyseessä oli jonkinlainen sokerimassa! Jospa vielä toinen pala, kukaan tuskin huomaisi?

Houkutus oli liian suuri, varsinkin kun este kimalsi joistain kohdista enemmän kuin toisista. Niissä oli oltava jonkinlaista kiillettä tai koristehippuja!
“Au!” tyttö kuitenkin kiljaisi, kun hampaat iskeytyivät esteen kaikkein kauneimpaan kohtaan. Vaan niinpä tietenkin. Kenttäratsastus. Esteen alaosa oli kiinteä!

Viivi sylkäisi jotakin kädelleen ja huokaisi sitten ilosta: hammas ei ollut lohjennut. Sen sijaan hän sai unelmaesteestään muistoksi kiven, jonka pisti tyytyväisyyttä myhäillen visusti omaan taskuunsa.

CIC4, maastokoe / Unelmaeste
Millainen este jäi maastoradalta parhaiten mieleen ja miksi? Tuliko siinä ehkä kielto vai oliko este kerta kaikkisesti niin upea? Keksi oma este! Kuvaile sanoin.

Tuomari arvioi esteen mielikuvituksellisuutta ja omaperäisyyttä ja kuinka hyvin on onnistuttu sanallisesti luomaan visuaalinen kuva. Myös käytännöllisyys maastoesteenä on perusteena.  

_________________
Viivin esittely
Vivienne B.
Vivienne B.
Hevosenomistaja

Ikä : 13
Viestien lukumäärä : 79

Lidia R. likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

beachparty - Sunnuntaitarinoita Empty VI

Viesti kirjoittaja Cecilia B. lähetetty 17.11.20 21:41

#applevent
Orange Wood Ranch, Kanada, 15.11.2020

Cecilia Blankleytä vaivasi sinnikäs päänsärky. Särky oli ollut edellisenä päivänä erityisen ankaraa silkasta maastokokeen pelosta. Hän oli olettanut, että koska maastokoe CIC4(!!)-tasolla oli pelottanut ehdottomasti eniten ja se oli nyt ohitse, olisi jännityssäryn pitänyt jo väistyä.

Mutta mitä vielä: koska hän oli tullut vanhaksi, hän tuntui pelkäävän mitä erityisempiä asioita. Esimerkiksi juuri nyt sitä, että mitä jos rataestekoe olisi sittenkin se kaikkein pelottavin osakilpailuista. Summa summarum, päänsärky istui sitkeästi.

Onneksi vanhuus toi mukanaan myös viisautta, ja sentään hän oli päätynyt osallistumaan kilpaan kenties kaikkein lempeimmällä ratsullaan. Nalla oli kestänyt urheasti jopa sen, että Ceen teini-iän kynnyksellä kaiken kanssa taisteleva tytär oli tamman virallinen kilpailuhoitaja. Ja siinä paha missä mainittiin – Viivi. Tyttö näytti päätyneen jonkinlaiseen selkkaukseen tai sanaharkkaan miehen kanssa, joka oli pukeutunut hyvin maalais-amerikkalaisesti farmareihin ja flanelliseen ruutupaitaan.

Cee huokaisi, katsoi kelloaan, arpoi paikallaan hetken. Juuri kun hän oli aikeissa toimia vastuullisen äidin tapaan ja selvittää, mitä oikein tapahtui, mies lähti. Viivi jäi yksin tallin kulmalle seisomaan, toinen käsi taskussaan ja toinen poskellaan. Niin, sekin vielä. Viivillä oli ilmiselvää hammas- tai leukasärkyä, ollut jo eilisestä asti, mutta kummallista kyllä, tavanomainen kaikkeen kipeyteen liittyvä dramaattinen valitus loisti poissaolollaan.

Cee oli jo aikeissa lähteä vaihtamaan kilpailuvaatteita ylleen, kun Viivin ympärille ilmaantui lisää miehiä, kaksi pukumiestä tällä kertaa. Voi ei, oliko Viivi tehnyt jotain niin hölmöä, että oli saanut järjestysmiehet kimppuunsa? Että sen aina pitikin!

He eivät kuitenkaan olleet järjestyksenvalvojia, vaan yhdysvaltalaisia liittovaltion agentteja – seikka, joka piti selittää Ceelle useampaan kertaan. Kävi ilmi, että agentit halusivat tietää, mistä Viivi ja flanellipaitainen mies olivat kiistelleet.

“Se väitti, että olisin sabotoinut esteitä”, Viivi selosti ärtyneesti ja äänellään selvästi vihjaillen, ettei syytös pitänyt lainkaan paikkaansa (Ceelle tuli äidillinen paha aavistus).
“Miksihän sitä esteet kiinnosti?” toinen agenteista, klassinen pitkä, tumma ja komea kysyi.
“En tiedä. Kuulemma ovat kaverinsa kanssa tarkkailleet touhujani. Mitä hiivattia se sitten tarkoittaakin”, Viivi totesi pelottomasti, mutta Ceen sydän jätti yhden lyönnin välistä.
“Kaverin? Oletko pistänyt merkille muita kilpailun ulkopuolisia?” agentti tiukkasi. Ilmeisesti Vivienne Blankley oli hänen silmissään täysin luotettava todistaja, mistä tyttö saikin itselleen lisää itseluottamusta. Muhkea tukka kohosi silminnähden korkeuksiin.

“Niin, no. Oli se yksi toinen. Tallissa, perjantaiaamuna ihan tosi aikaisin. Sillä oli feikkipuku. Ei aito, tiedättehän. Kamala leikkaus, ei lainkaan imarteleva… MUTTA HETKINEN! Siinä oli muutakin mätää! Se oli tuttu! Olin nähnyt sen! Minä tiedän kuka se oli!”
“No?” tiuskaisi vanhempi agenteista, hurjan karismaattisesti vanhentunut.
“Se oli FBI’s Most Wanted -listalta! Teidän listalta!! Tädädädääää! Se oli se joku… mister, no, äh, ihan sama, jalokivivaras ja koruväärentäjä!”

Ja Viivi hymyili niin hurjan leveästi ja ylpeästi, että suupieliä ja kipeää hammasta oli pakko pakottaa.
“Eli Mr. Jones oli tosiaankin täällä, ja Evans on hänen apurinsa!” pitkä-tumma-komea agentti henkäisi.
“Mr. JONES! Ha, ha, ha! Miten TYLSÄ nimi! Ei ihme että se on keksinyt feikkipuvun lisäksi feikkinimen, McGriffin and sons, joopa joo”, Viivi kikatti, mutta lopetti, kun huomasi agenttien katseiden kääntyneen jälleen itseensä. Ja mikäs siinä: parrasvaloissa oli mukava paistatella, D-vitamiinin tarve täyttyi ja näin.
“McGriffin & sons oli yksi maastoeste. Vai mitä äiti? Sinähän niitä hyppäsit.”
“Ai, niin tosiaan”, Cee havahtui, “Kyllä. Se taisi esittää jääveistosta, tai jotain sellaista. Veistosta, johon oli upotettu timantteja ja kirjailtu jalokiviliikkeen nimi.”

“Hmm, kiitos, tämä viekin juttua aivan eri tavalla eteenpäin... Katsotaas... Mmm, sen niminen yritys on tosiaan rekisteröity Yhdysvaltoihin, mutta sillä ei ole lainkaan liikevaihtoa. Taitaa olla silkka huijaus tai peittelyä, tätä täytyy tutkia ehdottomasti tarkemmin. Harmi, olisi ollut kiva löytää jotakin konkreettista. Nyt täytyy vain toivoa, että tavoitamme Evansin ja pitää silmät auki Jonesin varalta, kenties hänkin on täällä. Alkaa vaikuttaa siltä, että vinkissä oli perää, kannatti tulla pohjoiseen...”

Viivi oli kuunnellut vain puolella korvalla (hän ei oikein tiennyt, puhuivatko agentit keskenään, äidille, vai kenties itsekseen), mutta jotakin hän tavoitti ja aivoissa raksutti.
“Kuulkaa, oliko teillä jotain hukassa? Este oli muuten oikein syömäkelpoinen, mutta kivet olivat tosiaankin kovia. Tällaisia!”

Ja niin Viivi kaivoi taskunpohjaltaan purulla ja hevosenkarvoilla himmennetyn, mittaamattoman arvokkaan timantin ja tuli samalla selvittäneeksi tässä irvokkaassa salapoliisikertomus-parodiassa jalokiviä varastaneen ja niitä Yhdysvalloista Kanadaan salakuljettaneen kaksikon röyhkeän rohkean toimintatavan.

“Aitoja timantteja esteissä! Kuka olisi uskonut!” Viivi hihkaisi äidilleen, kun agentit olivat lähteneet paikalta sangen kiihkeästi.
“Joku maistamassa maastoestettä, kuka olisi uskonut?” Cee huokaisi, mutta ymmärsi samalla, että jos joku maistoi estettä, niin se oli joku oli aivan varmasti juuri hänen tyttärensä.

CIC4, estekoe / Sherlock Holmes
Mitä tapahtui, kuka sen teki ja miksi? Hahmosi on selvitettävä mysteeri ja ryhdyttävä oman elämänsä salapoliisiksi! Kirjoita tarina (ei tarvitse liittyä mitenkään tähän tapahtumaan tai näihin kilpailuihin), jossa tapahtuu jotain salakähmäistä, jonka hahmosi sitten selvittää.  

Tuomari arvioi tarinan jännittävyyttä sekä mysteerielementin säilyttämistä aivan viime metreille asti ennen paljastusta.  

_________________
Esittely
Cecilia B.
Cecilia B.
Valmentaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 36
Viestien lukumäärä : 16

http://sunnuntai.altervista.org/domenica

Anton S. likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

beachparty - Sunnuntaitarinoita Empty Vs: Sunnuntaitarinoita

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa