Kahvia, kahvia

Kopistelen kenkiäni oven pieleen jättäen jälkeeni kasan hiekkaa ennen kuin astun sisään hiljaiseen loungeen ja marssin suorinta tietä kahvinkeittimen luokse. Pannun pohjalla on tilkka mustaa litkua, josta en tiedä varmaksi kauanko se siinä on ollut tai kuka sen on keittänyt, mutta riskeistä nauttivana ihmisenä kaadan sen silti lähimpään löytämääni puhtaalta vaikuttavaan mukiin. Maistan nestettä vain todetakseni olevan sekä kylmää että pahaa. Irvistäen kippaan mukin sisällön lavuaariin ja alan sitten touhuta uutta kahvia pikavauhtia.
”Kilttinä kahvinkeittimenä sä varmaan teet mulle hyvät kahvit”, mutisen laitteelle napsautettuani sen päälle ja taputan sen kantta kuin ele muka edistäisi kahvinkeittymistoimintaa jotenkin.

Kofeiiniannoksen valmistumista odotellessani päädyn vaeltelemaan loungea ympäri tyhjä kahvikuppi käsissäni. Kärsimätön liikuskelemiseni päättyy kuitenkin lyhyeen, kun pysähdyn tutkailemaan ilmoitustaulun sisältöä. Kynteni rapisevat posliinisen mukin pintaa vasten samalla kun silmäni vilkuilevat puolihuolimattomasti läpi ilmoitustaulun sisältöä. Nuhruinen, vaikeaselkoisella käsialalla raapusteltu lappunen kiinnittää huomioni lähinnä sen joukostapoikkeavuuden vuoksi. Jopa Auburnin ilmoitustaulun laput tuntuvat olevan jotenkin tiukassa järjestyksessä sekä tahrattoman puhtaita ja ylellisiä, joten tämä kahvitahrainen, hieman rypistynyt yksilö erottuu joukosta neonvalokyltin tavoin. Nyppään lappusen irti taulusta tutkaillakseni sitä lähemmin.
”Vai kämppiksiä täällä haeskellaan”, tuumiskelen ääneen ja nostan kahvikupin huulilleni. Vain huomatakseni sen tyhjyyden. Katson mukin sisälle pettyneenä, samalla kun ajatukseni karkaavat pohdiskelemaan kämppiselämän plussia ja miinuksia.
”En mä kyllä viherkasveista tiedä mitään”, tuhahdan ääneen kahvinkeittimelle luettuani lapun loppuun. Laite porisee iloisesti vastaukseksi mietinnöilleni. Kiinnitän ilmoituksen takaisin paikalleen ja käännän selin ilmoitustauluun. Painan kuitenkin mieleeni lapun tekijän. Ihan vain huvin vuoksi.

Seisoskelen onnellisesti ajatuksissani jotain kaukaista pistettä lattiassa tuijottaen, kun loungen ovi pamahtaa auki. Säpsähdän hereille mietteistäni kahvimukin lipsahtaessa sormieni välistä kohti lattiaa. Onko kyseessä nopeat refleksit vai onnekas sattuma, siihen en osaa vasta, mutta nappaan ilmasta kiinni uhkaavasti tuhoaan kohti matkaavan mukin vain sekuntia ennen törmäystä lattian kanssa. Suoristaudun ja nostan kapineen ilmaan jonkinlaiseen tervehdyksen tapaiseen.
”Hallo”, vastaan kovaääniselle tulijalle ja luon pitkän silmäyksen tähän. Nuori nainen näyttää röllimetsästä Auburniin repäistyltä ja hieman liian… Levottomalta sopiakseen tähän talliympäristöön, mutta kaipa hänellä on syynsä olla täällä. Hymyilen hieman huvittuneena itsekseni, kun ajatukseni karkaavat hetkeksi pohtimaan röllimetsän syvintä olemusta ennen.

”Kyllä sä vähän, mutta sitä sattunee parhaillekin meistä aina toisinaan. Että ei mitään”, sanon ääneen tunkeilijan häirittyä ajatusketjuani jo toistamiseen. Hymyilen tälle ja vilkaisen kahvinkeittimen suuntaan. Masiina kuulostaa hiljenneen lupaavasti.
”Kahvia?” tarjoan röllipeikolle ja viittaan kahvimukilla keittimen suuntaan.
”Olis tuoretta. Siinä oli jotkut jämät mutta ne maistu aika kamalilta ja oli kylmää, enkä kyllä tiiä että oliko se välttämättä edes kahvia. Laitoin uutta”, jatkan mietiskellen samalla pitäisikö mun tietää naisen nimi. Hänen seuraava kysymyksensä vapauttaa minut näistä pohdinnoista.
”Mullakaan ei oo mitään hajua siitä kuka sä olet joten tää on joko yhtä noloa molemmille tai me ei olla koskaan esittäydytty”, naurahdan vastaukseksi. Kävelen kahvinkeittimelle ja kaadan itselleni kupillisen tulikuumaa, mustaa nestettä.

”Mä olen Ginevra, mut kutsu nimellä Gee, en tykkää mun etunimestä. Toimin Rillan nimikko-orjana, en siis oo mikään satunnainen ohikulkumatkalla oleva kahvivaras. Vaikka tylsyyksissäni saattaisin kyllä harrastaa kahvivarkauksia. Kuinkahan helppoa Auburnista olis täysin ulkopuolisen tulla ja viedä kahvit, mitä luulet?” kerron sitten, samalla annostellen puoli pussillista sokeria kahvikuppiini. Nostan piripintaan täynnä olevan mukin varovasti käsiini ja hiivin hiljaa loungen pöydän ääreen istumaan. Kahvikupin sisällöstä osa läikkyy yli sen osuessa pöytäpintaan. En kuitenkaan ehdi huomata tätä seikkaa sillä olen taas kiinnittänyt täyden huomioni – no, niin täyden kuin kykenen antamaan – takaisin röllipeikkoon.

”Mä luulen että hiusharja vois auttaa tota sun tilannetta vähän enemmän kun kylmä kahvi”, möläytän ja puraisen sitten kieltäni. Kiroan mielessäni ja toivon että en nyt verisesti loukannut kahvittelutoveriani. Röllipeikko ei kyllä vaikuta kovin herkästi loukkaantuvalta yksilöltä mutta ei sitä koskaan tiedä.
”Koska sä oot kyllä kauheen kaunis, toi sun tukkas on vaan vähän… kurittoman olonen”, jatkan sitten sanojani korjaten ja hymyilen varovaisesti.

”Rilla on ihan älyttömän kiva ja sulonen, semmonen oikein sopiva takaisin harrastuksen pariin -hoitohevonen. Siitä on niin kauan kun viimeks oon ollu tekemisissä hevosten kanssa, että tää on ihan mahtava diili mulle. Etenkin kun täällä on aina tarjolla kahvia”, naurahdan iloisesti ja jään hetkeksi ajattelemaan ruunikkotammaa.
”Sä taidat vissiin olla toi kämppis-Aliisa, kiva saada kasvot käsialalle”, totean sitten enemmän kuin kysyn  röllipeikon nimen kuullessani ja nyökkään ilmoituksen suuntaan.
”Oliko Cavan oikea nimi joku konsonanttihirviö Kalabalaklanjotain?” jatkan sitten samaan hengenvetoon yrittäessäni yhdistää nimeä hevoseen. Mun huono nimimuisti pätee sekä ihmisiin että elikoihin, joten en nyt saa täydellistä kuvaa hevosesta mieleeni. Tai sen oikeasta nimestä sen paremmin. Hörppään hieman kahviani seuratessani Aliisaa katseellani. Nainen vaikuttaa oikein kivalta tyypiltä näin muutaman minuutin jutustelun jälkeen.

”Auburnin kohdalla en kyllä yllättyis vaikka täällä oliskin sellanen, salainen tai epäsalainen. Tää on talliksi jotenkin… Liian hieno ja kiillotettu. Ei kai tämmöstä kukaan jätä valvomatta”, tuumailen ja annan katseeni kiertää katonrajassa.
”Mä luulen että noihin kristallikruunuihin vois saada kameran aika helposti piiloon. Ja tohon rehuun”, sanon pienen analyysin jälkeen hieman hiljaisemmalla äänellä osoitellen huomioimiani paikkoja.
”Mut mä voisin kyllä ihan mielelläni seurata mitä Auburnissa tapahtuu. Tiiätkö vaikka semmosesta Norppalive-tyylisestä nettikamerasta? Unettomien öiden viettäminen sen parissa kuulostaa aika paljon hauskemmalta kun kotityöt tai kouluprojektit. Toki vois olla outoa jos vaan yhtäkkiä tietäisin kaikista yksityisasioita vaikka kukaan ei tuntis mua”, jatkan taas normaalilla äänenvoimakkuudella.
”Toisaalta vaikka varsakameroidenkin seuraaminen vois olla ihan riittävä. Pitäsköhän tästä tehdä joku ehdotus, että saatais varsakamerat johonkin näkyville?”

Nauran helpottuneena Aliisan toteamukselle. En ajanutkaan täysillä päin seinää ja tappanut tätä tuttavuutta heti alkuunsa.
”Hyvä tietää että mulla on vahva alku. Se on yleensä harvinaista mun ja ihmisten välillä”, sanon ääneen. Kilistelen lusikalla kahvikupin reunoja kun sekoittelen sen sisältämää nestettä huolimattomasti, läikyttäen vähän lisää kahvia pöydälle.

”Jos mulla olis tarvetta kesäasunnolle niin ottaisin kyllä yhteyttä. Mulla on kuitenkin oikein hyvä diili jossa pyykit peseytyy itsekseen ja ruoka tulee nenän alle kellon tarkasti, en oo valmis siitä luopumaan. Plus että mun kanssa on kyllä kamala asua”, kerron ja virnistän. Nostan kahvimukin ilmaan.
”Millanen tää sun ulkomaille poikkiksen kanssa karkaava kämppis on? Ja ootko kauan hoitanu Cavaa?” kyselen ihan uteliaisuuttani ja siemaisen sitten kahviani. Se alkaa hiljalleen jäähtyä juotavaksi.

Kuuntelen mielenkiinnolla Aliisan syväluotaavaa analyysia Auburnin draamallisesta arvosta. Itse en ole kovin paljoa juoruja seuraillut, ei vain ole sattunut eteeni tilaisuutta sellaiseen, mutta röllipeikko vaikuttaa olevan perillä siitä mitä tapahtuu.
”Sä saat Auburnin kuulostamaan joltain Love Islandilta. Draamaa ja repiviä ihmissuhteita, myis muuten varmasti vaikka telkkariinkin asti”, nauran.
”Toisaalta musta tuntuu että auburnilaisilla vois olla sanansa sanottavana tähän asiaan kanssa, eikä se välttämättä olis puoltava lausunto ja kysymys että koska alotetaan”, jatkan sitten asian pyörittelyä.
”Varsakamerasta ei sais irti juoruja, mutta ei siitä myöskään vois kukaan suuttua, se olis semmonen turvallinen vaihtoehto. Ja varsat on sulosia. Oi että, nyt haluan ostaa hevoslapsen. Ja toisaalta kyllähän varsoistakin voi saada draamaa ja juoruja irti kun miettii. Netissä ainakin tykätään ruotia kaikki aina korvakarvojen asennoista sukutauluihin asti”, jatkan höpöttelemistä. Jään pohdiskelemaan varsankasvatuksen saloja ja makustelemaan ajatusta omasta hevosesta. Ihan vain hetkiseksi.

Aliisan kysymys palauttaa minut takaisin kahvipöytään varsahaaveistani. Kohotan kulmia sen suorasukaisuudelle, ilmeisesti en ole ainoa jolta puuttuu jonkin verran jarruja.
”Valitettavan hiljasta mulla on sillä saralla. Niin tallilla, kun sen ulkopuolellakin”, vastaan sitten ja kohautan harteitani. Siemaisen taas kahviani.
”Omaa syytä toki, ehkä asiaa auttas jos vaikka kävis ulkona. Muutenkin kun harrastuksissa, yliopistolla ja tallilla, vaikka kuulostaakin siltä että täällä olis ihan hyvät mahdollisuudet vipinöille”, naurahdan ja naputtelen posliinikupin pintaa kynsilläni.
”Potentiaalinen vipinä ei valitettavasti taida kävellä ite mun sänkyyn, se pitäs hakea jostain, mutta sitten taas yksin ei vaan tuu lähdettyä klubeille tai baariin missä niitä vois tavata”, harmittelen ääneen. Kotisohvaan on vähän turhan helppo upota lauantai-iltana baariin menon sijaan, enkä toistaiseksi ole jaksanut vastustella sen vetovoimaa.
”Mitenkäs sun vipinät?” kysäisen sitten vastavuoroisesti, ullataalasmainen uteliaisuus äänestäni läpi kuultaen. Aliisalle on helppo jutella. Ehkä se on sen pirtsakka persoona mikä vetoaa ja edistää asiaa.

”Oisin kyllä utelias näkemään vähän enemmän Sokkien yksityiselämästä, ne on jotenkin kauheen etäisiä, sen puoleen sellanen livestriimaus ois aika mielenkiintonen. Törmäsin muuten tossa joku aika sitten Isabellaan Hepanholman yökerholla, että ainakin toinen niistä vaikuttaa harrastavan myös irtiottoja arjesta”, jatkan vielä hetken aiheen pohdiskelua. Potkaisen kengät jalastani ja nostan jalkani tuolille.

Aliisan kysymys saa mut hyvälle tuulelle. Tykkään jutella opiskeluistani, vaikka sitten vain muutaman sanan verran.
”Tietojenkäsittelytiedettä. Saan nörtteillä ihan luvan kanssa”, vastaan kahvia hörppien. Muki alkaa uhkaavasti tyhjetä.
”Mä itseasiassa harkitsin matkailu-alaa peruskoulun jälkeen, mutta en sitten kokenut sitä riittävän houkuttelevaksi. Matkustelu on kivaa, mutta ei se ehkä mulle sopis työnä. Ruudun ääressä kyyhöttäminen taas… No, se on kyllä mun juttu. Mikään ei oo hauskempaa kun taikoa asioita tyhjästä”, jatkan elämänvalinnoistani jutustelua.
”Ei mulle ainakaan vielä oo tullu vastaan sellasia potentiaalisia siellä. Toisaalta mä en oo kyllä niin tarkasti katellukaan. Kaikkee ei vaan voi ehtiä kun mielessä pyörii puolenkymmentä asiaa yhtä aikaa”, totean sitten seuraavaan kysymykseen, käyden mielessäni samalla läpi koulusta tuntemiani ihmisiä yksitellen. Pudistan päätäni pääsytyäni loppuun.
”Joo ei, ei kyllä yhtään sellasta. On siellä pari ihan kivannäköstä, mutta ne käyttäytyy vähän turhan… Ylimielisesti mun makuuni. Sääli sinänsä, koska muut avut niillä olis ihan kohdillaan.”

Seuraan Aliisan esimerkkiä ja teen pikaisen vipinäanalyysin.
”Sellaset kevyet vipinät olis kyllä kivat. En itekään oo oikein kovin sitoutuvaa sorttia. Kyllästyn herkästi ja tartten vaihtelua. Seurustelusuhteessa sellanen ei oikein toimi”, kertoilen. ”Mä kyllä ihastun herkästi, silleen nopeasti ja palavasti, mutta se kanssa loppuu yhtä nopeasti. Mulle unelmatilanne ois varmaan sellanen että olis säpinää parin kanssa yhtä aikaa, vois vaihdella kun siltä tuntuu.” Mietin hetken kuulostavatko sanani jotenkin karuilta tai sopimattomilta. Annan ajatuksen lipua nopeasti unholaan, tässä seurassa ei taideta kauheasti sopimattomuuksia miettiä. Tai siis...

”Oi, tää kuulostaa aika loistavalta tarjoukselta. Koska mennään?” vastaan innostuneella äänellä Aliisan tarjoukseen ja hörppään kahvikuppini tyhjäksi. Vilkaisen sen sisälle varmistuakseni sen tyhjyydestä.
”Pitäsköhän tässä ottaa vielä vähän lisää kahvia”, mietiskelen puoliääneen ja katselen haikeana kahvipannun suuntaan. Mieleni perukoilla häämöttää kasa Rillan varusteita odottamassa puhdistamista. Nousen ja haen toisen kupillisen, luottaen siihen, että likaiset satulat eivät ota jalkoja alleen. Nappaan mukaani myös tiskirätin, jotta voin pyyhkiä kahvitahrat pois pöytäpinnoilta.

”Kuulostaa ihan sellaselta mitä voisin ite lähteä kokeilemaan. Hetken mielijohteesta ilman sen suurempaa suunnittelua. Menolipulla ja käsimatkatavaroilla”, tuumiskelen ääneen. Ulkomaanoppaan homma kuulostaa mukavan liikkuvaiselta korvaani.
”Miten vanha sä muuten oot? Ei, oota, anna mä veikkaan”, kysäisen sitten, tutkaillen Aliisaa mietteliäänä. Kallistan päätäni hieman ja heiluttelen jalkaani vauhdittaakseni ajatustyötäni.
”Faktat huomioiden sanoisin, että oot vähintään kakskolme. Ehkä kahdenkolmen ja kahdenviiden väliltä. Tarkkana numerona sanottakoon vaikka että kaksviis”, päädyn hetken ajatusprosessin jälkeen ilmoittamaan arvioni. Numeroiden pyörittely on vahvuuksiani, enkä usko olevani kovin metsässä veikkauksineni.

Aliisalla on pointti sen sanoissa. Jään mutustelemaan niitä hetkeksi.
”En oo kyllä oikeestaan ajatellu asiaa tolta kantilta”, sanon ääneen ja kohotan kahvikuppia huulilleni. Ehkä mun ei vielä tarvi nakata niitä ylimielisiä romukoppaan. Ehkä. Pitäs varmaan koeajaa ennen lopullista päätöstä.

”Mun puolesta voidaan mennä vaikka heti. No ei ihan heti, mun pitää putsata Rillan kamat, heitellä sen huopia pyykkiin ja muuta sellasta talliorjan työnkuvaan kuuluvaa, mutta siis illalla. Että jos sulta vaan irtoo aikaa”, ehdotan ääneen, ”ja jos ei nyt, niin huomenna, vaikka en kyllä yhtään tiedä miten sunnuntai-iltasin on porukkaa liikenteessä. Oon viikonloppusin pääsääntösesti hyvin vapaa, oon luvannu itelleni ettei mun tarvi miettiä koulujuttuja sillon.”

Kuuntelen Aliisan kämppismainostusta hymyillen.
”Nörttikämppis on myös tervetullut miesmetsälle jos se vaan haluaa. Ja jos ei halua niin kai sen voi kidnapata. Mua ei erityisemmin haittaa vähän laajentaa sosiaalista piiriäni, vaikka ei meille kaksistaankaan varmasti tylsää tuu”, nauran. Ajatus illasta ulkona tuntuu tällä hetkellä maailman parhaimmalta idealta.
”Ehkä meidän pitäs poiketa shoppailemassa ennen, voidaan juoda jääkahvia ja mennä hajottamaan jonkun kampaaja-paran hiusharjat niin saadaan karistettua tallipölyt jaloistamme”, mietin ääneen jakaen myös Aliisalle mielessäni kovaa vauhtia muodostuvan sotasuunnitelman.

”Just tasan kakskyt, muutaman kuukauden päästä kaksyks. Syyskuussa, jos ihan tarkkoja halutaan olla”, nyökyttelen vahvistaen Aliisan arvion oikeaksi.
”Musta vähän tuntuu ettei sun tartte murehtia rupsahtaneisuutta vielä hetkeen. Vaikka toisaalta mä kyllä ymmärrän. Mieti kun 2000-luvun alkupuolella syntyneetkin alkaa jo täysi-ikäistyä, tulee siinä väkisinkin vähän itellekin ikäkriisin poikasta ja ruptahtanut olo”, naurahdan huvittuneena ja nostan kahvikupin huulilleni. Musta neste maistuu hieman kitkerältä ja tajuan unohtaneeni sokerin. Vilkaisen keittiön suuntaan tietäen sokeripussin asustelevan siellä, mutta olen liian laiska noutaakseni tuota valkoista ihmeainetta kahviani makeuttamaan.

Hymyilen Aliisan riemastuneisuudelle ja koen itsekin samanlaista oloa. Kummallista miten sitä törmääkin aivan varoittamatta samankaltaisiin ihmisiin kun sitä vähiten odottaa mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Kaikkea sitä.
”Mä yleensä meen, teen ja kadun sit vähän myöhemmin. Mikään idea ei oo liian typerä toteutettavaksi”, totean virnistäen. ”Suunnittelu ei missään tapauksessa ole mun vahvuuksiani.”

Kuuntelen Aliisan suunnitelmaa sen kämppiksen – Jusun – kaappaamisesta mukaan miestenmetästysretkelle nyökytellen hyväksyvästi ja keskittyen samalla kahvimukin tyhjentämiseen. Röllipeikon mietteet täydentävät omia ajatuksiani varsin kivasti.
”Kyllä, meillä on ehdottomasti diili”, hihkaisen riemastuneena Aliisan lopetettua ja taputan kahvimukia innostuneena.
”Kidnappaus onkin mulla bucket listiltä vielä ruksimatta”, jatkan laskien tyhjentyneen kupin käsistäni ja korvaan sen puhelimellani.

”Mä laitan sulle wapissa viestiä niin saat mun numeron, voidaan sit viestitellä tai soitella kun saat niihin vuoroihin selvyyden niin päätetään että millon mennään”, sanon kirjoittaessani Aliisan numeroa puhelimeeni. Numerot tarttuu mulla helposti päähän ja voin melkein nähdä naisen ilmoitukseen laittaman numeron silmieni edessä.

”Noin”, sanon ääneen laitettuani Aliisalle viestin ja tungen puhelimen takaisin taskuun. Nousen paikaltani ja nappaan kahvikupin mukaani.
”Siinä tais olla ihan riittävästi kahvia, nyt tarvii mennä hinkuttamaan ne kamat puhtaiksi”, totean ääneen ja huuhtaisen mukin ennen kuin tungen sen tiskikoneeseen. Sen tehtyäni kävelen loungen ovelle ja pysähdyn katsomaan Aliisaa käsi ovenkahvalla.
”Kiitos kahviseurasta. Jos on tylsää niin varusteidenpuhdistuskerhossa on tilaa sullekin.”