Tovereiden kesken

5. huhtikuuta 2019. Murronmaan ABC. @Anton S. & Hurun muidu kaffittelee.

Olihan siinä nyt puolensa, kun oltiin taas Suomessa – me molemmat, toveri Seljavaara ja mä. Me oltiin päädytty varsin hyvään systeemiin ennen koko Routine Trophy -skaboja. Sitten systeemi oli joutunut katkolle. Oli ollut hevosenhoitoa, esteratsastusta, Jusujarassejajessejäalexandereita, ja läpsystä me oltiin Seljiksen kanssa vaihdettu maata. Sekin oli liioittelua. Ei me oltu edes läpsytelty välissä.

Niin että meidän tapaamiset olivat menneet menetetyn ajan kiinniottoon, mutta nyt meillä oli vihdoin aikaa ja, no, malttamista siihen ihan tavalliseen kamuhengailuun.

Astahdin ulos Antonin autosta, pamautin oven kiinni perässäni ja katsoin edessäni aukeavaa näkymää.

Naurahdin.

”Aa bee cee”, rallattelin ja tirskahdin: ”Romanttista!”

Juuri sopivaa. Lähdin kepein astelin keinahtelemaan kohti sisäänkäyntiä. Vilkaisin olkani ja aukinaisten hiusteni yli ja virnistin Antonille.

Murronmaan ABC. Juuri sellainen ohitustien laidalla oleva, melkein pystyyn lahonnut rakennus, jossa rekkapenat ja muut matkaajat käyvät kusella/paskalla ohikulkiessaan.

"Jep! Kuka tahansa vois vaihtaa viiden tähden ravintolat kynttilöineen tähän", naljailin takaisin löntystellessäni kohti aakkosbaarin ulko-ovea.. "Pohjaan palanutta kahvia ja kuivaa pullaa."

Ei me oltu oikein Aliisan kanssa ehditty kuulumisia vaihtamaan sen jälkeen, kun minäkin olin Ruotsista takasin tullut. Ohimennen jotain, mutta kun oli ollut parempaakin tekemistä niin ei siinä mitään elämäntarinoita jaeltu. Oltiin jaeltu toisillemme jotain ihan muuta... Khrmm... Mutta ei siitä sitten sen enempää.

”Harrastaako kukaan oikeasti sellaisia kynttiläillallisia?” mä epäilin ääneen. Mun oli vaikea kuvitella sellaista. Jos jengi teki sitä, ne teki niin siksi että ne oli hömppäleffoista saaneet kuvitelman ettei ilman sellaista voinut olla parisuhdetta, mä päätin.

Heti perään mä mietin, että Sokan siskokset kyllä varmaan edellytti kynttilöitä ja viittäkymmentä tähteä. Tuhahdin vähäsen.

ABC-kahvi kelpasi mulle ihan hyvin, pohjaanpalanutta tai ei. Valutin sitä kuppiini ja liu’uin linjastoa eteenpäin kassalle. Maksoin oman kahvini ja suuntasin parhaaseen pöytään - sellaiseen tilan kulmassa olevaan loossiin, joka oli mahdollisimman kaukana lasten leikkipaikasta. Siellä odottelin Antonia, ja taputin sille vinkiksi paikkaa mun vieressäni.

”Vaikka kai jotkut pitää kynttilöistä ja fancysta ruoasta”, mä jatkoin juttua suopean ymmärtäväiseen sävyyn. ”Mä vaan olen vähän mutkattomampien juttujen ystävä. Oon varmaan liian yksinkertainen tajutakseni sellaisia hienouksia.”

Hymyilin Antonille salaliittolaismaisesti. Kyllä se tiesi, millaisten juttujen päälle mä ymmärsin.

Kohauttelin vain olkiani. Meikäläisen kynttiläillalliset oli laskettavissa yhden käden sormilla. Tai no, oikeastaan sormella.
Aliisahan se oli ihan kynttilät sytyttänyt silloin ystävänpäivänä, kun olin pullia tullut syömään. Mutta se ei ollut mikään romanttinen illallinen vaan Hurun omia huruiluja.

Maksoin kahvikupposeni ja lähdin sitte Aliisan perään yrittäen olla läikyttämättä kahvia pitkin ABC:n lattiaa, koska olin ajatuksissani onnistunut täyttämään kupposeni piripintaan.

"Niin kaippa", mutisin istuessani Aliisan viereen. Ei mun rahapussilla ainakaan missään hienoissa ravinteleissa käyty lipittämässä viiniä ja syömässä hiirenpaskan kokoisia ruoka-annoksia, joiden hinta taas vastasi norsun jätösten kokoa.

"Sittenhän meitä on kaks yksinkertaista", virnistin hurulaiselle.

"Niin", mä sanoin Antonin puhuessa meidän kollektiivisesta yksinkertaisuudesta. "Juuri siksi mä kai susta tykkäänkin."

Kyllä vaan, Anton Seljavaara oli hyvää seuraa! Tietysti, enhän mä muuten olisi sen kanssa jaksanut tällä tavalla aikaani tuhlata. Tai olisin mä saattanut, mutta en ihan niin tiiviisti kuin mitä me nyt oltiin viime aikoina, öö, hengailtu.

Kohotin kahvikuppiani kohti huuliani ja nyhjäisin samalla Antonia vähän kyljestä. Mun kapasiteetillani se kahvinsiemaisu olisi tarvinnut kyllä täyttä keskittymistä, joten läikäytin vähän pöydälle. Tarkistin, etten sentään syliini - ja onneksi en.

"Hupsista", sanoin ja naurahdin. "Ei mua kyllä kukaan poikkeuksellisesta älystään ylpeä kyllä varmaan kauan jaksaisi katsella."

Pyyhkäisin pöytää servetillä. Vahinko oli sillä siivottu. Sitten join kahvia, nyt siihen keskittyen, ja hymähdin sitten Antonille sitä sivusilmällä tarkkaillen:
"Toivottavasti sä jaksat."

Jos mä jotakin olin elämässä oppinut, niin oikein hyvät ystävät ja ennen kaikkea hyvät panokaverit olivat hitsin harvinaisia löytöjä. Sellaisia ei kannattanut heittää hukkaan tai vääntää solmuun.

Onneksi Aliisa oli keskittynyt sotkunsa siivoamiseen ja kahvin juomiseen, ettei ehkä välttämättä nähny mun kevyesti punaisia poskia.

Tarkoittikohan se tykkäämisellä sellaista tykkäämistä? Niin ku muutenkin kuin pelkästään kaverillisesti ja/tai sängyssä?
Kyllähän minäkin Aliisasta tykkäsin. (Pano)kaverina ja muutenkin oikeastaan.
Jos totta puhutaan niin vieressä istuva Huruakka oli ollut kyllä yksi syy, miksen mä Sarahin kanssa mitään yrittänyt, siis latinon humalatilan ja seurustelutilanteen lisäksi.

Mutta mehä oltiin sovittu, että ollaan vaan kavereita, jotka nyt välillä helpottivat toistensa... Puutostiloja? Koska kumpikaan meistä ei ollut oikein sitoutuvaa sorttia.

"Jaksan jaksan. Hammasta purren ja kymmeneen laskemalla sata kertaa peräkkäin", vitsailin ja tuuppasin kevyesti Aliisaa kylkeen kyynärpäälläni ennen kuin nostin oman kahvikupposen huulilleni.

"Vakka ja kansi vai miten se sanonta meni", mutisin.

Nauroin iloisesti ja hyväksyvästi Antonin hampaidenpureskelulle. Kyllähän mä nyt herran pieksut sentään tiesin, että mussa oli kestämistä! Omasta mielestäni olin tietysti myös kaiken sen kestämisen arvoinen, koska mussa oli paljon kaikkea hyvää tasapainottamaan ajoittaista, noooo, hullua hurumaisuuttani.

"Totta, pata ja kattila ja kaikki muut sellaiset. On tässä puremista itse kullakin", virnuilin ja nojauduin näykkäisemään Antonia korvasta.

Puraisua seurasi suukko ja pari, ja se oli kauhean kivaa, mutta se veti puoleensa yllättävää huomiota.

"Kas!" kuului kolmannen osapuolen miehinen ääni.

Vähän viiveellä otin pientä hajurakoa Antoniin, mutta niin pientä, että kyllä siinä vähän pientä nojailua silti saatettiin mukavasti harjoittaa. Mä olin sentään läheisyydenkipeää sorttia.

Kaikista maailman ihmisistä Esko lähestyi meitä ja seisahtui pöydän päähän.

"Mitä vanhat silmät näkee, täälläkö sitä kiehnätään kuin vanha pariskunta?" äijä mörisi.

Mä pärskähdin.

"Esko-hyvä, kuinka monen vanhan pariskunnan sä olet nähnyt kiehnäävän kuin vastapihkaantuneiden teinien?" esitin hyvän huomion muistaen, miten paljon äijä itse rutisi oman suhteensa kuivuudesta - ja tietäen itsekin, että parisuhteissa erotiikka nyt vain tapasi väljähtää. Ei välttämättä lopullisesti, mutta pahan kerran kuitenkin aina välillä, ja muun muassa siksi sellaiset jutut eivät vaan olleet mua varten.

No, mutta... Se viaton kaverillinen kahvitteluhetki vähän romuttui. Ei sillä että se mua olisi haitannut yhtään. Oli vain vähän hassua silleen pussailla kaiken kansan nähden, koska oltiin kuitenkin hillitty itsemme muiden seurassa tähän mennessä.
Ellei nyt lasketa mukaan sitä cocktailpartyjen vessaan livahtamista, jota tuskin kukaan edes huomasi? Kai? Mistäs mä tiesin.

Ja totta kai Eskon piti sitten pamahtaa paikalle. Aliisaa ei minun työkaverin saapuminen hetkauttanut ollenkaan, mikäpä sitä olis hetkauttanut? Mä vain mietin, et kuinka paljon saisin kuulla kuittailua tästä töissä.

"Vai että vastapihkaantuneet teinit?" Esko nauroi ja iski sitten persauksensa pöydän toiselle puolelle penkille. "Ei oo Anton kertonut mitään, että sillä olis joku emäntä."

Muljauttelin vain silmiäni Eskolle ja toivoin, että se olisi hiljaa.
"Minä jo epäilin, että se olis joku eunukki tai jotain", Esko kuitenkin jatkoi nauraen räkäisesti. Onni on mukavat työkaverit....
"Sinunko takia toi myöhästyi silloin ystävänpäivän jälkeen töistä?"

Esko virnisti minulle leveästi.
"Kyllähän mä tiesin, että jonkun eukon luona se on ollut, mutta mitään ei myöntänyt", mies jatkoi Aliisalle puhumista.

Emäntä. Eukko. Tuhahdus. Sarjasta puuttui mielestäni vain emakko. Ellei Esko olisi ollut vanha setämies, jolle tuollaiset nimitykset olivat varmaan ihan peruskauraa, olisin antanut sen kuulla kunniansa rumista nimityksistä - ja sitten taas toisaalta... en mä kuitenkaan olisi jaksanut ottaa sillä tavalla riittävästi itseeni.

"En mä ota vastuuta sen myöhästymisistä", livautin somasti hymyillen. "Ihan itse se pommiin nukkui."

Siihen mä en ottanut kantaa, missä se pomiinnukkuminen tapahtui. En mä valehtelemaan ryhtynyt, mutten myöskään lietsonut Eskon kuvitelmia.

Toisaaaaaaaalta... miksi ei? Sehän se voisi olla lystiä. Jos ei muuten, niin ainakin olisi hupaisaa katsella Antonin kiusaantunutta kiemurtelua ja tietää, että se saisi jatkossa kuulla asiasta myös töissä.

Siispä mä loin Antoniin oikein siirappisen katsahduksen ja sipaisin vähän sen poskea.

"Eihän tässä nyt mitkään hääkellot kilise", mä laskettelin huolettomasti suustani, "mutta jos mä jotakin olen tähän vaatimattomaan ikääni mennessä oppinut, niin eihän nyt kelpo rakastajia päästetä lipeämään näpeistään."

Hah-haa. Mun mielestäni se oli aika hupaisaa. Juku, että mulla olikin huikea huumorintaju.

"Nii", mutisin. Ihan ite olin pommiin nukkunu. En kyllä välttämättä olis jos olisin muistanu ottaa sen puhelimen takin taskusta, mutta oli kyllä ihan muut jutut kuin puhelimet mielessä siinä vaiheessa, kun oltiin siitä eteisestä peremmälle asuntoon päästy...

Sitte Aliisa alkoi höpöttämään hääkelloista ja kelpo rakastajista. Esko nauraa röhötti ja mun teki mieli vajota pöydän alle häpeämään, vaikka vähän otettu olinkin.

"Mä kun aattelin saavani Antonista seuraa naismetsälle, mutta totta kai se on menny jo pariutumaan", Esko tyrski ja mun teki mieli huomauttaa jälleen kerran sen vaimosta.
Enkä mä nyt Aliisan kanssa ollut pariutunut. Tietääkseni. Vaikka aika paljon aikaa yhdessä vietettiinki. Ne pariutumiset oli ollu jotain ihan muuta kuin mitä Esko tarkoitti.

"Niistä hääkelloista ja lapsista se alamäki sitte alkaaki, et nauttikaa tosta alkuhuumasta vielä kun voitte ", Esko murahti rapsutellen kaljamahaansa.
Vilkaisin Aliisaa ja pyöräytin silmiäni huvittuneena. Ei kyllä meille lapsia saati häitä tulisi!

Kohensin tomerasti ryhtiäni, kun Esko alkoi lörpötellä naismetsällä käymisistä. Öhöm, eksjyysmii, oli (ehkä vain) yksi asia jossa mun moraalikompassi oli sillä tavalla kohtalaisen korkealle taajuudelle viritetty. Jos oli mennyt sitoutumaan johonkuhun, niin sitten ei sähläilty muuta, ellei niin sovittu. Harvat sopivat, ainakaan aidosti ja molemminpuoleisesti.

Siksi mä en sitoutunut sillä tavalla. Tilaisuus teki musta hirveän herkästi hornyn, ja olisi kuitenkin lipsahtanut.

"Niinhän ne tuppaa sanomaan, häistä ja lapsista. Etkös se sinä kuitenkin oo se kokemusasiantuntija", muistutin Eskoa tyynesti. "Niin että mihinkä metsälle sä Antonia oikeastaan tarvitset?"

Mulla ei käynyt mielessäkään, että saatoin kuulostaa siltä kuin mua haittaisi ajatus Antonista naismetsällä.

Hymyilin suloisesti.

"Jospa jokainen sellaisen napannut ansastaa ihan omaa saalistaan vain", ehdotin, ja mua melkein nauratti kuunnella itseäni. Puhe oli mun suustani niin paksua, että mun reidetkin jäi kakkosiksi. No, ainakin mä kuulostin kovin sitoutumiseen kannustavalta, niin kuin kai tässä ajassa ja yhteiskunnassa yhä kuului.

Pffffft. Ehkäpä Eskon vaimo minua siitä samusirkkailusta kiittäisi.

Mä kyllä arvelin, et jos Esko olisi saanut tilaisuuden maistella vähän vierasta piparia, niin se olis kuitenkin jänistänyt ja luikkinu kiltisti vaimonsa viereen.

Siinä kahvia hörpiessäni Aliisa hoiti vaimosta ja lapsista muistuttamisen ja Esko nosti lapiomaiset kätensä ylös luovuttamisen merkiksi.

Hymähtelin kahvikuppiini ja mietin, mahtaisikohan Aliisaa häiritä JOS me oltais Eskon kanssa naisjahtiin lähdetty. En mä kyllä olis lähtenyt, mutta jos...

"Niin olen", Esko tuhahti. "Kokemuksen syvä rintaääni ja sitä rataa."
"Eiköhän tuo Anton oo metsästyslupansa jo suhun käyttänyt, joten älä huoli, en oo viemässä sitä mihinkään", Esko naureskeli nojautuen penkkiinsä ja katsoi mua tietäväinen virne naamallaan.
"Että saalistakaa vaan toisianne."

Rapsuttelin ohimoani kummastuneena. Aliisan puheista saattoi kyllä saada sellaisen käsityksen, että me oltais ihan oikeasti pari. Oltiinko me? Kaikki ne puheet omista saalistamisista ja vastapihkaantuneista teineistä..

"Mutta mä tulin vain käymään täällä kusella ja hakemassa kahvin mukaan, joten taidankin tästä lähteä", Esko ilmoitti könytessään ylös tuolista. Ihme, oliko sen rakko muka kestänyt näinkin "pitkän" keskustelutuokion?

"Melkoisen säpäkkä tapaus tää sun tyttökaveris", Esko naureskeli kävellessään mun ohi  kohti vessoja ja taputti veljellisesti mua olkapäälle.

"Tyttökaveri", tyrskähdin katsoessani Hurua sen jälkeen, kun Esko oli mennyt menojaan.
Eihän se välttämättä nyt ihan hullu ajatus olisi? Tai no, kaikki mikä liittyi Aliisaan taisi olla vähän hullua. Mutta hyvällä tavalla.

Siinä mä istuin ja mietiskelin (taas kerran) mahtaisiko Eskon vaimo oikeastaan edes olla pahoillaan, jos äijä unohtuisi välillä vieraan riesoiksi. Mistä sitä tiesi! Ne oli olleet ties kuinka kauan hynttyineen samassa sopessa. Mun oli helppo kuvitella, että vastaavassa tilanteessa mä itse heittelehtisin kyllästymisenpuistatuksien kourissa. Tuskinpa kukaan koskaan riittäisi täyttämään mun elämyshakuisuuttani ja, niin, mahtaisiko kukaan jaksaa katsella mun touhujani vuosikausien ajan. Jälleen: tuskinpa.

Sellaisia asioita pohdiskellen multa meni ihan ohi Eskon rauhoittelut siitä, ettei se saattelisi Antonia hämärille poluille. Mä en ollut kuunnellut, joten mä reagoin niin kuin olin oppinut että on parasta tehdä, jos ei tiedä mistä on puhuttu: hymyilin neutraalia kiva-juttu-hymyä.

Siihen mä havahduin, että mua kutsuttiin SÄPÄKÄKSI. HAAAHAHA. Mun mielikuvissani "säpäkkä" yhdistyi pieniin, silakanmallisiin hevosiin, jotka säpsähtelivät jokaista pientä tuulenpuuskaa. Mä en ollut pieni enkä silakanmallinen enkä ainakaan säikky, jos kohta en hevonenkaan. Siksi mä virnistin Eskolle, ja se virne pysyi yllä, kun Anton naureskeli tyttökaveriuden järjettömyydelle. Mikä ÄLYTÖN ajatus, tosiaan! Hihitin.

"Kutsukoon ennemmin tyttökaveriksi kuin emännäksi", mä kuitenkin linjasin, koska kaikista kolmesta käytetystä viittausnimestä tyttökaveri oli kaikkein vähiten paha.

Siinä me virnuiltiin toisillemme, tietenkin siksi, että koko ajatus meistä minkään sortin parisuhteessa oli niin hulvattoman toivoton. Musta ei ollut sellaisiin juttuihin. Mä olin merkannut viimeisen parisuhteeni ristiksi taikka rastiksi ihooni neljänneksi alimman kylkiluuni kohdalle. Tatuointi oli ja pysyi, ja niin pysyi päätöskin.

"Mä aion muuten metsästää jonkun tallilaisen kämppiksekseni kesäksi, jos se vaan onnistuu!" palasin yhtäkkiä kuulumistenjakamiseen, kun Esko nyt oli häipynyt häiritsemästä.

Mun puolesta hupsut parisuhdepuheet oli käsitelty. Ryhdyin siis pulputtamaan ihan kaikkea muuta:

"Lupasin Jusulle, että etsin jonkun, niin sen ei tarvitse maksaa vuokraa, tai se lupasi ensin että se hoitaa etsinnän mutta mä haluan kyllä valita kämppikseni ihan itse. Luuletko sä, että joku innostuisi asumaan mun kanssa? Tietysti innostuu, mähän olen ihana. Oikeastaan kysymys kuuluu, tarvitseeko kukaan kesän ajaksi asuntoa..."

Aliisa oli sitä mieltä, että mieluummin tyttökaveri kuin emäntä. Ja hymyili. Ja minä hymyilin takaisin.

Kai me sitten oltiin... Pariskunta? En kyllä nyt ihan tienny, missä vaiheessa me siihen pisteeseen päädyttiin, mutta en mä kyllä oikein ollut pysynyt tässä meidän kuviossa muutenkaan perässä. Eka oltiin ihan vain kavereita, ykskaks panokavereita ja nyt sitte...?
En mä muista, miten näistä asioista yleensä sovittiin. Meikäläisen suhteet oli olleet lyhyitä ja jotenki niistä säädöistä oli sitte tullut tyttöystäviä.

Seljavaara olisi siis poissa sinkkumarkkinoilta? Pitääkin poistaa Tinder, vaikken sitä ollut selaillutkaan herran aikoihin...

Aliisa alkoi höpöttämään kesäkämppisjuttuja ja mä mietin, kukakohan tallilaisista olisi niin sekaisin että majottuisi Pitkän miehen kujalle.
Paitsi että eihän se Jusukaan (kovin) sekaisin ollut, mutta siellä se asui silti.

"Tarpeeksi kun helle pehmittää ihmisten päät niin varmasti joku suostuu", vitsailin ja hörppäsin jo jäähtyneen kahvilirut mukin pohjalta pois.
"Mutta sen tiiän, että sen kämppiksen edessä mä EN viuhahtele", ilmoitin päättäväisesti ja hymyilin sitten Aliisalle leveästi. Yhden Jusu-paran järkyttäminen riitti.

Join kahvini loppuun ja nautiskelin siitä, etten joutunut sentään kököttämään yksin kotona. Jos jotakin inhosin, niin sitä - siksi mä hankin aina seuraa, ja oli hyvä, että Anton suostui sellaiseksi hyvin helposti. Se oli tainnut oivaltaa, että mun kanssa oli hauskempaa kuin, no, esimerkiksi Eskon.

Mun kulmat kohosi, kun Anton uhosi, ettei nakuilisi enää mun seuraavani kämppikseni iloksi/kauhistukseksi. Tyrskähdin vähäsen.

"Niin, voi olla että mun pehmeäpäinen kämppikseni arvostaa tuota linjausta. Tai mistä sitä tietää", naurahdin ja mietin, että se se vasta olisikin keissi, kun mun kämppikseksi sattuisikin joku johon Anton ihastuisi ihan tulenpalavasti. Olisiko vähän nastya liukua samassa kämpässä vaan sängystä toiseen?

Katselin Antonia.

Kyllä mä sen sille soisin, jos se nyt sattuisi löytämään jonkun, joka saisi sen kuvittelemaan että sitoutuminen oli hyvä idea. Aina mä uuden seuralaisen jostakin löytäisin.

"Mulle voit kyllä viuhahdella", tuumasin ihan viattomana. "Ellei helle pehmitä sitä päätä liikaa."

Olisi musta kuitenkin ihan suotavaa saada viettää kuuma kesä ensin, jatkoin ajatuksiani ja taittelin höttöistä servettiä. Nyt kun mä vihdoin olin löytänyt tällaisen toimivan, mutkattoman jutun, olisi ollut hirvittävä sääli, jos se olisi heti karannut johonkin parisuhteeseen.

Minä ainakin arvostaisin jos en enää tahtomattani sukukalleuksia muille esittelisi! Varsinkaan jos kyseessä olis joku tuttu tallilta. Tai edes joku etäisesti tuttu. Enkä kyllä tuntemattomillekaan.

"No, sulle saatan vaikka viuhahtaakin", virnistin. "Vahingossa ja tahallaan."

Olinhan mä sen tehnytkin jo "muutamaan" otteeseen. Mutta se nyt oli ihan eri juttu.

"Pitäiskö lähteä viuhahtelemaan nyt kun tää romanttinen kynttiläillallinen on hoidettu?" ehdotin muka-viattomasti. Johan tässä oli kahvit juotu, selvitty Eskosta ja selvitetty epämääräisesti meidän tilanne.
Erittäin epämääräisesti, mutta taidettiin molemmat olla aika epämääräisiä tallaajia muutenkin.

Mun ilmeet elivät ihan omaa elämäänsä. Onneksi Anton oli jo varmasti nähnyt hölmömpiäkin ilmeitä, eikä se ehkä säikähtänyt sitä vinoutunutta virnettä, jota mä nyt esittelin. Mua ilahdutti se, miten helposti tämäkin sujui. Oltiin saatu kahvia, oltiin vähän rupateltu, ja sitten voitiin ihan suoraan liukua itse asiaan.

Juuri tällaisesta helppoudesta mä pidin.

"Viuhutaan ihmeessä menemään. Sullahan ei ole kämppiksiäkään, joiden mieltä järkyttää", totesin maireasti.

Matkalla autolle mun mieli vaelteli omille teilleen.

"Olipa kuule hyvä, kun löydettiin toisemme!" virnistin menneitä muistellen ja vitsailin: "Taidat olla vakka mun kanteen ja pata kattilaan."

Se vaan, että kun kumisuttelee patoja, kattiloita ja kansia, niin kyllähän siitä saattaa aika metakan saada aikaiseksi. Mä olin vaan vielä ihan onnellisen tietämätön siitä, millaiseen kakofoniaan tässä oli ainekset kasailtu.