Vauva-juttuja

Me päädyttiin pyytämään apua, tai siis Heidi pyysi. Mä vetäydyin ujona vähän syrjempään kuuntelemaan myyjän asiantuntevankuuloista puhetta.

Mua rehdisti sanottuna sekä huvitti että ahdisti löytää itseni sellaisesta tilanteesta. Vilhelminan kanssa se oli ollut jotenkin luontevan pakollista. Nyt mä olin mukana, koska mä halusin - koska Heidi oli mun ystävä ja koska se oli halunnut mut lapsensa kummitädiksi. Olin siitä hirveän otettu, ja silti musta tuntui tällaisessa ympäristössä, että tämä oli liian AIKUISTA mulle. Mä olin vasta hädin tuskin parikymppinen tytönhupakko, joka oli täysin pississä ekaan ja ainoaan poikaystäväänsä ja murehti pääsisikö ikinä opiskelemaan ja saisiko sellaisen työn, jolla elättäisi aidosti edes itsensä, ja täällä mä valikoin vauvantarvikkeita.

Tein niin kuitenkin tarkkaavaisesti, vaikka vähän sivusta seurailinkin. Imin Aino-myyjän sanat itseeni, ja kun hän antoi meille hienotunteisesti tilaa pähkäillä keskenämme, annoin Heidille mielipiteeni varovaisin sanankääntein:
”No, tää on tietenkin sun valinta, mutta mä sanoisin että vaihtoehdot joista ite harkitsisin on tämä tai tää.”

Aino ohjeisti mut melkein pyörryksiin iloisella asenteellaan erinäisistä tutkimuksista ja mielipiteistä. Kallein ei ole aina paras, mutta ne toki näyttää hyvältä ja niin edelleen. Lopulta valitsin melko kalliin ja omaa silmääni miellyttäneen mallin, joka oli testattu myös hyväksi. Myös Jusu oli suositellut valitsemaani mallia. Aino lupasi järjestellä tiskin takaa meille oman kasan, johon valmistautumaton äiti saisi pinota tarvittavat tarvikkeet. Ehkä olisi pitänyt ottaa tallilta nokkakärry mukaan?

"Ensimmäinen ostos varattu, mä olen nyt jo ihan pyörryksissä", naurahdin Jusulle, kun siirryimme seuraavaa isoa hankintaa pohtimaan. Pinnasänkyjä oli jokaiseen väriin, malliin ja materiaaliin.
Eniten niistä kiehtoi tumman harmaaseen taittuvat puiset sängyt.
"Täytyykö näitäkin olla näin montaa eri mallia?" ähkäisin virnistäen.

Mä en tiedä, tekikö mulle hirveän hyvää olla mukana tällaisessa toiminnassa. Mä nimittäin havaitsin puntaroivani ja pohtivani ostosvalintoja kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä. Luoja mua auttakoon jos ikinä joutuisin tekemään valintoja omaan tarpeeseen! Saattaisin pyörtyä.

Mä siis ymmärsin aivan hyvin, kun Heidi vähän niin kuin mun ajatukset lukien totesi olevansa pyörryksissä. Naurahdin.
”Ei ihmei”, sanoin ja virnistin pienesti. ”Tähän neuvonantoon mä juuri ja juuri kykenen. Ja tietenkin niitä on, jokaiselle jotakin.”

Liu’utin sormiani pitkin erään sängyn sileää laitaa.

”Mutta näissä ei kai sikäli ole merkittävää muu kuin ulkonäkö ja hinta”, arvelin. ”Tuskin näistä mikään on merkitsevästi turvallisempi kuin toinen – kunhan ne on oikein koottu.” Tirskahdin. ”Siinä en pyytäisi ainakaan Rasmusta apuun.”

Olin muuton yhteydessä pyytänyt Rasmukselta apua yhden hyllykön kokoamiseen. Oli pieni ihme, että se hyllykkö nyt seisoi tukevasti mun huoneessani – ja siitä oli kiittäminen mun tiivistä ohjeidenlukemistani.

"Onneksi. Ehkä mun täytyy myös pyytää jotain näppärää kokoamaan näitä mun kanssani, ettei ne romahda jo ennen vauvan tuloa", vastasin naurahtaen.

Lopulta kahden tunnin shoppailun jälkeen me päästiin poistumaan siitä ensimmäisestä liikkeestä. Kaupan omistaja lupasi tuoda ostokseni autolle asti, ehkä tuhansien tuhlaaminen yksittäiseen ostokertaan oli ylittänyt erityisen palvelun rajan.
Kauhistelin hieman tarvittavan tavaran määrää, mutta onneksi Raptorin lava oli suuri ja imaisi hyvin nopeasti shoppailutarpeet sisälleen.

"Mennäänkö syömään, mulla on ihan kiljuva nälkä?" kysyin väsyneeltä avustajaltani hymyillen. Ehkä Jusukaan ei ollut varautunut ihan niin laajaan ostosretkeen kummitädin roolissa?

"Ei romahda", vakuutin vuorenvarmana.

Mun ajantajuni kyllä romahti, ja kaikki ujoimmatkin vuosien päähän sijoitetut kuvitelmat itsestäni äitinä. Jestas sentään, mietin vähän vaivaantuneena, kun kuulin sivusta Heidin ostosten loppusumman. Kuuna päivänä ei mulla olisi sellaiseen vanhemmuuteen varaa, ellen sitten myisi joitakin hyviä hevosia - ja sittenkin ne pitäisi ensin omistaa.

Vaitonaisena mä mietin, että kyllä olikin hyvä, ettei tällainen ollut mulle itselleni ajankohtaista.

Hätkähdin ajatuksistani, kun Heidi ehdotti syömäänmenoa.
"Hmm?" äännähdin ja pudistelin pääni tähän hetkeen. En ollut vielä tunnistanut näläntunnetta itsessäni, mutta kai se olisi vain ajan kysymys. "Toki, jos sulla on nälkä."

Hymyilin pienesti, ja vilkaisin sitten kelloa.

"Kannatan jotakin kohtalaisen nopeaa", rohkenin sanoa. "Mua odottelee vielä Kerttu ja pääsykoejutut."

"Käydään sitten vaikka subwayllä, mä tarjoan. Susta on ollut valtavan iso apu, niin kiitoksena siitä", kerroin hymyillen ja suunnistimme jälleen kerran ostoskeskuksen syövereihin.

Onneksi voileipäravintolaketju löytyi heti sisäänkäynnin vierestä, eikä tilauksessa mennyt kauaa. Söin oman puolikkaan subin nopeaati, jonka jälkeen lähdimmekin kotia kohti.

"Täytyy ehkä pitää parin päivän tauko ennen, kun yritän edes koota noita kalusteita", totesin virnistäen kotimatkalla.

Shoppailut olivat siltä erää ohi. Mietiskelin itsekseni, puuttuiko vielä jotakin kovinkin olennaista.

”Hurjaa”, huoahdin syömisen yhteydessä. ”Miten sitä tietääkin tarkalleen mitä tarvitsee hevosesta huolehtiakseen, mutta toisesta ihmisestä...”

Päätin sanani naurahduksella.

Heidin arvellessa, että parin päivän tauko olisi paikallaan, hymyilin.

”Hyvinhän sulla on aikaa”, muistutin. ”Ja kaikki järjestyy kyllä.”

Aina jotenkin, rauhoittelin vielä itseänikin. Hah, minä, uskottavuuden huippu tällaisissa rauhoittelujutuissa.