Vauva-juttuja

Pysäytin Fordin Aliisan ja Jusun asunnon eteen. Olin vihdoin ja viimein laittanut ystävälleni viestiä, että lähtisimme vauvatavarashoppailuretkelle. Huomasin olevani aavistuksen hermostunut odottaessani, että Jusu ilmestyisi kotoaan pihalle.

Vilkaisin kelloa vielä kerran, olin ihan aikataulussa, missähän Jusu viipyi?

Olin tyhjentänyt Raptorin lavan, sillä tänään oli tarkoitus käydä ostamassa isoja kalusteita siinä, missä pieniäkin. Kauhistelin nyt jo valikoimaa pinnasängyissä ja rattaissa, joissa jokainen olisi vain toistaan tarpeellisempi ja monimutkaisempi.

"APUA-mitä-kello-on???" oli toiminut havahduttavana kiekaisuna sekä mulle että Rasmukselle, kun mä olin tajunnut kohottaa katseeni pääsykoemateriaaleista ja oivaltanut, että muukin maailma oli vielä olemassa. Siihen muuhun maailmaan kuului myös muita ihmisiä, ja yhdelle sellaiselle mä olin luvannut aikaani ja seuraani. Niin me oltiin rymisty ylös sängyltä, jolla mä olin opiskellut ja Rasmus silitellyt henkisenä tukena mun selkää minkä nyt oli torkkumiseltaan kerennyt.

Peräkanaa me pelmahdettiin alaovelle, ja mä näin jo Heidin auton, ja hirvittävän hätäisesti mä heippasin Rasmuksen ja huikkasin jo poispäin kävellen nähdäänmyöhemmin enkä tiennyt, erottiko Rasmus enää edes niitä sanoja, mutta olinpahan sanonut, ja NYT olin täysin Heidin käytettävissä.

"Hei!" henkäisin, yhä ylivirittyneenä. "Anteeksi, että mä olen myöhässä! Unohduin opiskelemaan. Toivottavasti et odottanut kauan! Mennään vain."

Jusu ilmestyi, kuin hurrikaani, lava-auton hyttiin. Kiireys oli tarttuvaa, mutta sen sijaan, että olisin kaasuttanut kiireesti liikkeelle, hengähdin hymyillen.
"Ei haittaa, ei meillä ole kiire. En mä kauaa odottanut", kerroin ja annoin auton nytkähtää rauhassa liikkeelle.

"Murronmaalle?" kysyin, ohjaten auton oikeaan suuntaan.
"Mites teidän Ruotsin reissu meni?" kysyin ja vilkaisin vieressäni istuvaa naista.

Hymyilin ensin vielä myöhästymistäni pahoittelevaan sävyyn, ja sitten myöntyvästi.
"Niin, siellä kai on enemmän valikoimaa", arvelin.

Sitten mun hymy levisi tahattomasti oikein leveäksi ja lämpimän onnelliseksi.

"Oli aika ihanaa", huoahdin vähän ujostellen, mutta reipastuin, kun jatkoin: "Granni teki kyllä hyviä ratoja, ja Trinakin välillä, vaikka oli sen kanssa kyllä aika takkuista. Joka tapauksessa yksi mies lähestyi mua siellä, ja no, nyt mulla on sitten sen hevonen Purtseilla ratsastettavana. Ja omatkin tulee pian takaisin."

Nojauduin selkänojaa vasten, enkä edes pahoitellut äkillistä puheenpulputustani, vaikka mulla ehkä oli tapana tehdä niin. Mä tiesin, että Heidiä yleensä oikeasti kiinnosti mun jutut. Vaikka mä olin melkein hukuttanut meidät molemmat - meidät kaikki - iik, miten hirveä olo tuli kun mä muistin sen.

"Hyvää valmistautumista Saksaan", yritin harhauttaa mieltäni, mutta vaikenin sitten sanoinkuvaamattoman surkeana ja kutistuin penkilläni.

"Millainen hevonen se on? Kuulostaapa kivalta", sanoin aidon onnellisena Jusun puolesta. Naisella oli nyt laskujeni mukaan kolme ratsutettavaa.
"Ehtisitköhän sä ratsastaa Cariadia välillä? Jeramy ei ehdi tarpeeksi usein ja tamma kerää virtaa liian vähästä liikunnasta", selitin ja huomasin sivusilmällä Jusun olemuksen muuttuneen.

"Jännittääkö Saksaan lähtö?" kysyin hymyillen.

Välteltiinkö me molemmat sitä yhtä asiaa ja siitä puhumista?

Heidi halusi tietää hevosesta, Kertusta, ja mä pusersin ilmoille jonkinlaisen infopaketin, vaikka oikeastaan olin vähällä lukittautua pukahtamattomaksi pökkelöksi:
"Se on kuusivuotias tamma. Estehevonen, mutta unohdettu peltoon, ja, niin, se tarvitsee peruskuntoakin ja paljon itseluottamusta."

Nyökkäsin nopeasti, kun Heidi kysyi apua Cariadin kanssa.

"Tietenkin. Autan mielelläni", lupasin, vaikka olihan mun aika jo melko kortilla. Heidin vuoksi keksisin kyllä tavan sovittaa kaiken yhteen. Sen mä olin sille velkaa - aiemmasta avusta, ystävyydestä, hukutusyrityksestä. Ja Cariadhan oli hieno ja asui samalla tallilla mun kahden muun ratsastettavani kanssa, joten eihän tämä mitenkään mahdotonta olisi.

"Jännittää", mä myönsin lyhyesti, sillä en silloin osannut kuvailla tuntemuksiani sen kummemminkaan.

Sitten olin hiljaa.

"Heidi, anteeksi", pihahdin lopulta istuimellani kyyristellen.

Kerttu kuulosti mielenkiintoiselta tapaukselta, pitäisi katsoa tamman ulkonäkö seuraavalla tallireissulla.
"Yhdestäkin kerrasta on jo apua. Liikutat sitä, kun pystyt, ei tarvitse ottaa stressiä siitä", kerroin hymyillen.

"Niinhän sen kuuluukin. Mutta ihan varmasti siitä tulee hieno reissu, saat paljon uusia yhteyksiä hevosmaailmaan sieltä", vastasin.
Hymyni pieneni hiukan Jusun anteeksipyynnöstä, jonka asiayhteyttä ei tarvinnut kyseenalaistaa.

"Se oli vain onnettomuus, ei se ollut sun syy. Eikä käynyt kuinkaan, kaikki hyvin", lohdutin ja kosketin sormillani Jusun olkapäätä lohduttavasti.

Heidi vakuutti, ettei ollut mulle vihainen siitä, että olin vähällä heittää hänen veivinsä. Huoleni ei lievittynyt vielä täysin.

"Oletko varma - oletko varma ettei käynyt kuinkaan? Ettei siitä koitunut mitään haittaa vauvallekaan?" varmistelin hädissäni. "Musta olisi maailman kamalinta, jos mä jotenkin... niin."

Puristin käsiäni nyrkkiin sylissäni. Jos olin nähnyt painajaisia Karla Falkencreutzista ja Rasmuksen pomosta - meidän pomosta - niin olin minä pari kertaa herännyt keskellä yötä siihenkin, kun molskahdin unessani uima-altaaseen ja kiskaisin mukaani milloin kenetkin läheiseni.

Loin Heidiin mitä nöyrimmän katseeni, joka anoi anteeksiantoa ja vannoi vilpitöntä katumustani.

Pysäytin auton Murronmaan ostoskeskuksen parkkihalliin ennen, ennen kuin vastasin Jusulle.

"Olen varma. Kävin torstaina rakenneultrassa ja lääkäri sanoi lapsen olevan terve ja kehittyvän normaalisti. Kaikki on siis hyvin", kerroin hymyillen ja katsoin ystävääni.
"Se oli vahinko, et sä mua tahallasi sinne työntänyt", varmistin vielä ja huokaisin syvään.

"Haluatko nähdä minkänäköiselle tyypille ollaan menossa tekemään ostoksia?" kysyin ja kaivelin taskustani yhden rakenneultrakuvista. Ojensin kuvan Jusulle hymyillen ja seurasin naisen reaktiota.

Jos lääkäri oli sanonut, että lapsi oli terve, mun oli kai turha murehtia tätä asiaa tämän enempää. Hymyilin helpottuneena, ja kiirehdin vahvistamaan:
"Ei, en tosiaankaan, en ikinä tekisi niin tahallani."

Sitten mä sain käsiini rakenneultran tuottamaa kuvamateriaalia. Se tuntui polttelevan mun sormia, mutta ei kipeästi, vaan lähinnä kutitellen. Tunsin oloni todella hupsuksi pidellessäni hyppysissäni sellaista kuvaa - kuvaa kummilapsestani, ihmisestä, joka ei ollut vielä syntynyt laisinkaan. Siinä se kuitenkin oli, enkä väitä, että osasin kuvan perusteella kuvitella, miltä se tyyppi oikein näyttäisi sitten kun hänet ensimmäistä kertaa tapaisin, mutta siinä siitä kuitenkin oli konkreettista todistusaineistoa. Mä tapaisin tämän lapsen.

Ehkä mä vähän liikutuin. Ja sitten taas mun mieleni perukoilla virisi huvittunut vire, kun mä mietin eilistä iltaa ja Rasmusta ja raskauksia ja tällaisia asioita: ultrakuvia, pieniä kehittyviä tyyppiä sormineen ja varpaineen ja no, vähän suurine päineen. Ha-haa. Huu. Mun suupielet nytkähtivät vähäsen.

"Onko se..." aloitin ja vilkaisin Heidiä, ja sitten katselin taas kuvaa. "Tai siis - tässä vaiheessa varmaan tietää melko varmasti jo sukupuolenkin."

Jusu näytti pohtivalta katsellessaan kuvaa käsissään. Mietin mitä naisen mielessä liikkui, oliko tunne kauhistunut vai innostunut.
Mietin miten en itse ollut ehkä vielä sisäistänyt sitä, miten Jusun käsissä ollut kuva oli minun oma lapseni.

"Saatiin me se tietää", vastasin viekas hymy kasvoillani. Se oli positiivinen salaisuus, jonka halusin kertoa tulevalle kummille.

"Me päätettiin, että ei kerrota muille, mutta jos sä haluat tietää, niin voin mä sulle kertoa. Tiedät sitten minkä värisiä tavaroita voit ostaa, jos haluat."

En edes tajunnut puhuvani me-muodossa.

"Voi", mä jotenkin hassusti inahdin ja pähkäilin kuumeisesti. "Oi ei, en mä osaa päättää haluanko mä tietää vai yllättyä!"

Mä jäin miettimään, kaivattiinko multa kummitätinä rahallista osallistumista vauvan arkeen. Ensimmäisen kummilapsen kohdalla mä tietenkin tutkailin hyvin herkkänä itseeni kohdistuvia odotuksia.

"Niin, sen kannalta kyllä", arvelin hitaasti, ja naurahdin sitten. "Vaikka eihän kai nykyään ole mitään tyttöjen ja poikien värejä. Tärkeintä, että miellyttää omaa silmää. Joko sulla on värimaailma mietittynä?"

Mun puhe hidastui hitusen loppua kohden, sillä mä olin pysähtynyt miettimään.

"Tai... teillä."

Hymyilin Jusun pähkäilyille. En halunnut ehdon tahdon rasittaa ystävääni uudella salaisuudella. Hän saisi itse päättää haluaisiko tietää vaiko ei.

"Ei oo kyllä mitään värimaailmaa mietittynä. Varmaan alkuun aika neutraaleja värejä. Mustaa, valkoista ja harmaata."
Meillä.
Muistin taas, että lapsen isän henkilöllisyys oli edelleen pimennossa. Olin kertonut sen vain Laurille.
"Eikä isälläkään sen enempää."

"Mennäänkö?" kysyin hymyillen.

Nyökkäilin Heidin puheille. Isän mainitseminen nosti monia ajatuksia päähän, mutten ehtinyt (ehkä onneksi) möläyttää yhtäkään ääneen, ennen kuin Heidi jo ehdotti kaupoille lähtemistä.

"Tietty! Sitä vartenhan me tultiin", sanoin reippaasti.

Autosta noustuani mä kuitenkin mietin ääneen - en kovin suureen, mutta kuitenkin:
"Ei kai sitä haittaa, että mä olen täällä eikä se?"

Mulle oli nimittäin juolahtanut mieleen, että ehkä Verneri olisi itse halunnut olla osallisena tällaisissa asioissa. Mä olin päätellyt, että se oli ainakin jokseenkin mukana kuviossa, kun näin ne silloin lanseerauksen jatkoilla juttelemassa ja muutenin - kun Heidi oli kertonut Vernerin tietävän ja puhunut meistä, tai siis heistä.

"Tai enhän mä tiedä, miten paljon se on osallisena - ja onko se jotenkin mutkikastakin, kun sillä on tyttöystävä ja kaikkea", ajattelin puoliääneen, kun hissi kuljetti meitä ylös parkkihallista.

"Ei tietenkään haittaa. Naisen näkemystä mä kaipaan tähän hätään", vastasin virnistäen ja kävelimme sisäänkäyntien hissejä kohti.

Jusun mainitessa tyttöystävän, kohotin kulmiani yllättyneenä. Tiesikö Jusu kuka lapsen isä oli? Olinko mä sittenkin kertonut sille, enkä vain muistanut kertoneeni?

"Matilda on kyllä suhtautunut ihan hyvin tähän kaikkeen. Tilanteen huomioon ottaen."

"Tiedä siitä näkemyksestä sitten", mä vähän jupisin, sillä en taatusti ollut omassa lähipiirissäni se henkilö, jolta ensimmäisenä kysyttiin näkemystä minkään asioiden ostamiseen. Mä olin uusavuton kartanonneiti, joka ei tiennyt monestakaan asiasta riittävästi voidakseen sanoa niistä mielipiteitä.

No, näistä jutuista sentään ulkokultaisesti jotakin, mietin, kun me lähestyttiin ensimmäistä kohdettamme ja mieleen tulvahti muistoja siltä ajalta kun Vilhelmina oli raahannut mua mukanaan samoilla asioilla.

Heidi puhui taas ja mä meinasin kompastua jalkoihini.

"Mitä - mutta - seurusteleeko Verneri Matildan kanssa", kakistelin, ja mietin että olipa todella erikoista, että tämä vikkelääkin vikkelämpi käänne oli mennyt multa ohi! Ja sitten taas: oliko kuitenkaan? Eikö multa mennyt usein kaikenlaisia asioita vähän ohi.

Olin jo melkein siinä ahdistavan ihanassa tunnelmassa, joka lapsitarvikeliike oli saanut sisälleni vellomaan. Katseeni oli jo hakenut, että oliko lähistöllä tuttuja vaiko ei. Jusun sanat ja kompurointi saivat mut pysähtymään.

"Vernerin?"
Aivoni prosessoivat tietoä hämmästyttävän hitaasti.
"Matilda, ei, tai siis Matildahan on..Jessen kanssa?" Tajusin kuulostavani vähän Jusulta ja meinasin hymyillä.

"Siis. Luulitko sä, että Verneri on lapsen isä? Että mä olisin..ollut sen kanssa, sängyssä?"

Tilanne kävi vähän absurdiksi. Ei, korjataan: äärimmäisen absurdiksi.

Ensinnäkin: tilanteen tyttöystävä oli Matilda, ei Inna.
Toisekseen: tilanteen ISÄ taisi olla Jesse, ei Verneri.
Kolmanneksi: Heidi kysyi, oletinko hänen olleen sängyssä Vernerin kanssa.

Se oli täydellisen tahatonta ja tilaamatonta. Mun kerkevät ajatukset lipesivät sänkyyn ja Verneriin ja Matildaan ja Innaan ja Jesseen ja Heidiin ja mä en tiennyt kuka oli samassa sängyssä ja kenen kanssa, mutta sen mä tiesin, etten mä HALUNNUT KUVITELLA ketään heistä SÄNGYSSÄ kenenkään kanssa.

Olin seisahtunut tuijottamaan Heidiä. Räpytin epätietoisena ripsiäni ja hidas puna hiipi mun poskille.

"Mä olin ihan varma", änkytin, ja sitten, jostain käsittämättömästä syystä, kirahdin: "Märta sanoi Rasmukselle että mä olen raskaana!"

Mä en tiedä, mitä se oli. Pakenemisyritys nolosta tilanteesta? Jos se oli sitä, niin nyt kyllä pakoautosta puuttui rengas tai pari.

Jos omat aivoni raksuttivat hitaasti, Jusun ajatustyö näkyi naisen kasvoilta hyvin selkeästi. Kun naisen kasvot rupesivat punehtumaan, ystäväni möläytti miten Märta oli sanonut Rasmukselle, että Jusu olisi raskaana.

Mä halasin mun ystävääni, ensin aika varovasti, mutta lopulta aika tiukasti.
Tajusin vasta sitten miten mulla oli ollut ikävä ystävääni.

"Jesse on mun lapsen isä, se tapahtui ennen, kun ne rupesi seurustelemaan Matildan kanssa. Miksi Märta kertoisi Rasmukselle, että sä olet raskaana? Oletko sä?"

Irrottauduin halauksesta, mutta pidin Jusun olkapäistä edelleen kiinni, lempeä katse naisen silmissä.

Halaus jotenkin pysäytti polveilevan ajatus- ja puhetulvan. Jotenkin mä huomasin miettivänä, että voisiko joku painattaa sellaisen oppaan, jossa käsiteltäisiin hätääntyneiden Josefinojen rauhoittaminen. Voisin hankkia sellaisen esim. Rasmukselle lahjaksi, sillä sillä olisi sille kai eniten käyttöä. Siinä oppaassa sanottaisiin ainakin:
Rutista se hiljaiseksi.

"Ai Jesse", mä hyväksyin asian, kun se mulle suoraan sanottiin. "Ahaa! Mä jotenkin ajattelin - kaikesta päätellen - tai, niin, no, monesta syystä. Vai niin. Ja se - se tietää ja on mukana ja kaikkea."

Ja sitten oli se hyvä kysymys: miksi Märta oli sanonut Rasmukselle, että mäkin saattaisin olla raskaana? (Totta puhuen mä kyllä mietin kuumeisemmin, miksi mä olin sanonut Heidille, että Märta oli sanonut Rasmukselle, että... niin.)

"En. Taaskaan. Vieläkään. Jos koskaan. Ja mä en tosiaankaan tiedä. Ne jotenkin tuntee, niin kai ne joskus juttelee", sanoin ja kohautin huoletonta tyyliä tavoitellen olkiani. "Ilmeisesti se tulkitsi niin kun puhuttiin, ja - tai ei sen kyllä ole väliä. Mikä on eka asia meidän listalla? Onko meillä lista?"

Liu'utin katseeni ja koko tilanteen fokuksen vauvantarvikkeisiin.

Jusun selityksestä oli melko haastavaa saada selkoa, mutta onneksi olin saanut jo lukuisia kertoja harjoitella. Musta oli tullut aika hyvä. Olisin halunnut tarttua Märtan ja Rasmuksen tuntemiseen ja siihen, että miksi ne kaksi olivat keskustelleet Jusun olemattomasta raskaudesta. Tiesin kuitenkin, että Jusu olisi kertonut, jos tietäisi.
"Kunhan sitten kerrot mulle itse suoraan, jos ja kun sä tulet raskaaksi. Siihen asti elän siinä uskossa, että kaikki raskaushuhut ovat juurikin niitä, huhuja", yritin lohduttaa ystävääni lämpimällä hymyllä.

"Mm, pinnasänky ja hoitopöytä ovat ainakin tarpeellisia. Ja kaikki muu, mulla ei ole muuta, kuin se sun antama pehmolelu", vastasi ja lähdimme jatkamaan kävelyämme vauvantarvikeliikkeeseen.

"Mä olen tosi onnellinen, että olet mukana. Tää on ihan hiton hämmentävää."

Jos ja kun. Mä vilkaisin Heidiä mietteliäs ilme kasvoillani ja muistelin edellisen illan keskustelua. Me molemmat - Rasmus ja minä - haluttiin elämiimme ehkä joskus perhe. Miten hirvittävä määrä mutkia mahtuisi matkaan, ennen kuin mistään KUN-tilanteesta olisi puhettakaan. Mä en sanonut mitään ääneen, mutta laskin kuitenkin enemmän painoa jos-vaihtoehdolle.

”Musta on mukava olla mukana”, hymyilin ja heivasin hermostukseni romukoppaan. ”Ja olla kummitäti.”

Sitten mä mietin Heidin luettelemaa listaa.

”Se autolasten...koppa”, mä sanoin vain ja haparoin vähän, sillä mä en ollut varma miksi sitä kutsuttiin suomeksi. ”Sitä sä tarvitset melkein ensimmäiseksi. Siis se asia, jossa kuljetat hänet kotiin. Ja sen pitää olla hyvä ja turvallinen ja siihen kannattaa satsata.”

Ajatella! Heidi viemässä vauvaansa kotiin. Niin tulisi käymään, eikä siihen kuluisi vuosia vaan viikkoja - joitakin kuukausia.

Jusun sanat saivat mut hymyilemään.

"Turva..kaukalo?" muistelin virnistäen.
"Mennään etsimään sellaista sitten ensimmäiseksi", lisäsin ja silmäilin liikettä etsien jotain viittauksia kaukaloista.
"Tuolla?" osoitin ja lähdimme kävelemään siihen suuntaan.

"Mun olisi ehkä pitänyt opiskella vähän enemmän tätä..raskausasiaa. Että mitä tarvitaan ja mihin kannattaa varautua. Tai kyllähän mä nyt tajuan, jos joku on vialla, mutta siihen se sitten jääkin. Vuosisadan mutsi."
Naurahdin itselleni ääneen.

”Niin, se se varmaan on”, mä nyökyttelin, vaikkei mulla ollut hajuakaan, oliko turva...kaukalo oikea sana. Kau-ka-lo. Kuulosti ihan kummalta.

Sitten mä rypistin ankarasti kulmiani.

”Tietenkin sä ole paras... mutsi. Sille omalle lapsellesi”, mä sanoin päättäväisesti. ”Huolehdithan sä siitä nyt jo hyvin.”

Näytin aika tuimalta. En pitänyt siitä, että Heidi aliarvioi itseään. (Hah-haa. Padat ja kattilat ja muut keittiövälineet.)

”Mä en tiedä onko näissä jotain turva... sellaista skaalausta tai sellaista”, mietiskelin. ”Luokitusta.”

Rupesin katselemaan erilaisia turvakau-ka-loi-ta. Vähän huolissani mä vilkaisin sitten ympärilleni.

”Pitäisikö meidän kysyä myyjältä apua? Mikä on testattu turvallisimmaksi?”

"Kiitos", sanoin Jusulle, kun tämä sanoi, että olisin huolehtivainen äiti. Tulisin olemaan.

"Taitaa niissä olla. Ehkä kannattaa kysyä. Google ei taida tarjota parasta mahdollista apua tässä tapauksessa", kommentoin virnistäen. Kaukalot näyttivät omaan silmääni kaikki samalta, vähän eri muotoilulla vain.

"Hei, voinko olla avuksi?" iloinen asiakaspalvelija-Aino saapui luoksemme, kuin tilauksesta. Huokaisin helpottuneena, Aino tuntui mukavalta.
"Me tarvitaan paljon apua", vastasin virnistäen.