Kiusallisia kysymyksiä part II

07.03.2019
Lounge, Merikannon estevalmennuksen jälkeen, suljettu
mukana @Nita M.

Kello oli varmaan jo yli puol kymmenen (illalla), kun olin saanut Vilan hoidettua Merimieh... Merikannon valmennuksen jälkeen. Väsytti ihan prkeleesti, mut piti vielä jaksaa ajella kämpille Murronmaalle, joten laahustelin loungeen katsomaan, josko siellä jokunen tippa kahvia olis vielä jäljellä.

Nita touhusi parhaillaan keittimen ääressä, kun pääsin loungeen saakka. Brunette oli ollut mun kanssa samassa valmennuksessa jollain tuntemattomalla tammalla. Joku Rami, Ramada, Ramida tai jotain se tais olla... Ihan sama. Ei se ainakaan Auburnin hevosia ollut.
"Keitätkö mullekin asti?" huokaisin ja länttäsin ahterini tuolille.

Valmennus Ramidan kanssa oli mennyt ihan odotetusti, tammalla oli riittänyt vauhtia. Mä olin iloinen, kun Rita oli auttanut mua purkamaan tamman ja lähtenyt viemään sitä sitten kotitallilleen. Mua väsytti ihan kamalasti, mutta kotiin lähtemisen sijasta mä löysin itseni loungesta keittämästä kahvia.

Mä sain seuraakin, kun Anton ilmestyi loungeen.
"Toki", vastasin hieman haukotellen. Mä kaivoin siinä samalla pari kuppia kaapista, kun odottelin kahvin tippumista. Mä mietin uskaltaisinko kysyä Antonilta Adelinasta, mutta enhän mä miestä tuntenut mitenkään hyvin. Tuskin ollenkaan. Tosin, mun suusta voisi näin väsyneenä lipsahtaa ihan mitä tahansa.

Kun kahvi oli valmista, mä kaadoin sitä kahteen kuppiin ja vein pöytään.
"Jos haluut siihen jotain, niin saat kyllä ihan ite sen hoitaa", haukottelin jälleen ja kiskoin kahvia ihan mustana. Pitkä matka oli tultu siitä, etten mä meinannut sietää edes makukahveja.

Tuijotin kuppia ja mietin, jaksanko vaivautua sen verran, että hakisin vähän maitoa kahvin sekaan, mutta päätin jättää persaukseni tuoliin. Kyllä se kahvi hätätapauksessa mustanakin meni.
Toki tässä ollu kyse mistään hätätapauksesta. Lähinnä omasta laiskuudesta.
"Kiitoksia", mutisin ja hörppäsin lähes tulikuumaa kahvia. Piru ku oli kuumaa.

Vilkaisin Nitaa, joka näytti ihan yhtä pirteältä kuin meikäläinenkin. Pitikö tässä nyt jotain jutun juurta lähtä kehittelemään? Ei Nita nyt täysin uppo-outo tyyppi ollut, oltiinhan me oltu silloin Krouvissa Jusun synttäreitä juhlimassa.
"Olitko sä siellä cocktail-jatkoilla?" kysyin. Olin mä ehkä nähnyt Nitan vilahdukselta? Kai. Saaaatoin eeeehkä vähän olla humalassa siellä.

Olin laskenut puhelimen pöydän päälle ja se tärähti viestin merkiksi. Lukaisin viestin ja tyrskähdin ihan vahingossa. Aliisa siellä kertoili kuulumisia Ruottin maalta omalla  hurumaisella tavalla.

Mä olin jo vastaamassa, kun Anton nappasi puhelimen ja hörähteli siinä itsekseen. Mä kohotin hieman kulmaani, mutta en jaksanut sen enempää välittää.
"Joo olin. Taisit sinäkin olla siellä?" totesin, miettien edelleen sitä rikkoutunutta vaasiastiamikäliejuttua. Olikohan Amanda tai Isabella jo huomanneet sen?

"Tulitko sä sinne Adelinan kanssa? Sen mä ainakin näin siellä", pohdiskelin. Näin mä paljon muutakin, kuten alastoman miehen suutelemassa Isabellaa, mutta ei siitä sen enempää. Mä en kyllä ollut täysin satavarma, että olisin nähnyt Antonia. En mä kyllä ihan niin paljoa juonut, että mitään olisin unohtanut. Ainakaan omasta mielestäni.

Vastasin Huruakalle jotain ihan yhtä fiksua takaisin ja tungin sitten puhelimen taskuun, koska en halunnu ihan epäsosiaaliselta tönköltä vaikuttaa Nitan edessä.

"Joo, olinhan mä", vastasin. Melkoiset bileet nekin olivat olleet...

Sitten Nita mainitsi Adelinan ja kurtistin kulmakarvojani vähä hämmentyneenä.
"Adelinan? En. Yksin mä tulin", vastasin. "Miten nii?"
Miksi mä olisin Adelinan kanssa sinne tullu? Olinhan mä blondin siellä nähny. Se oli sen jonkun Thiiodöören kanssa siellä...
Mikähän sitäki vaivasi? Siis Adelinaa. Ei sitä Theomitälietä. Jatkoilla Ade oli lähinnä nakellut vain niskojaan ja katsellu mua nenän vartta pitkin.
Mä kun luulin, että meidän välit olis olleet ihan samanlaiset kuin ne oli ollut ennen Krouvi-iltaa ja sen jälkeisiä kahden keskisiä jatkoja. Niin me ainakin sovittiin.

"Ai. Eikun mä vaan aattelin, kun te", suljin suuni ennen kun lipsauttaisin mitään. Ei kait sitten Adelina ja Anton sen kummemmin mitään jatkaneet. Mä en kyllä mikään kamalan hyvä ihmisten lukija ollut, kun olin silloin Jusun synttäreillä luullut Antonilla ja Aliisalla olevan jotain, mutta Anton olikin lähtenyt Adelinan kanssa.

Hörppäsin kahviani mietteliäänä. Mä en kyllä kohta uskaltaisi sanoa sanaakaan, ties mitä hölmöyksiä sanoisin kun aivot olivat ihan mössöä väsymyksestä.
"Auburnin jatkot on kyllä aina ihan omaa luokkaansa", totesin hiljaisuuden estämiseksi. En mä tiedä tarkoitinko (juoma)tarjoiluiden osalta vai tapahtumien. Ehkä kummankin ja nytkin multa meni kyllä varmasti paaaaljon ohi kaikkea kummallakin puolella.

Jaaa, niin. Nita taisi tarkoittaa tosiaan sitä Jusun synttäri-iltaa, kun oli ollut todistamassa mun ja Adelinan poistumista yhdessä.
"Se oli vain... Semmonen... Yksi ilta", mutisin hörppiessäni kahvia, joka oli vähän jo jäähtynyt.

"Niin tuntuu olevan", naureskelin. Olinhan mä silloin joskus syksyllä osallistunut niihin puutarhajuhliin, mut silloin olin lähinnä pyöriskellyt siellä pyhässä yksinäisyydessäni, koska en ollut tuntenut sieltä oikein ketään. Jusun ja Rasmuksen kanssa kai mä olin siellä jurnottanut tuppisuuna suurimman osan ajasta. Kunnes parivaljakko oli viinipullon varastettuaan lähteneet pois paikalta.
Hah! Siitäpä en ollut muuten Aliisalle ees kertonut. Ihan jo siksi, etten ollut muistanut koko juttua.

Uhkaavasti alkoi hiljaisuus laskeutumaan loungeen, joten koska Nita oli maininnut viimeisimmät jatkot, päätin jatkaa samalla linjalla.
"Noh, löytyikös sieltä jatkoilta sutinaa sullekin?" kysyin ja samantein teki mieli lyödä pää pöytään. Ja lujaa. Mikä hiton kysymys se tuo oli?

Mä meinasin tukehtua kahviini, kun Anton kyseli mun sutinoista. Mä jouduin yskäisemään, että sain äänen taas kulkemaan.
"No ei kyllä löytynyt, ei siellä kyllä liiemmin ollut ketään kenen kanssa mitään sutinoita olisi voinu tulla", totesin ja taisin todeta vähän liikaa. Ei mun kyllä nyt noin paljoa pitänyt sanoa.

"Säkö sitten löysit?" päätin heittää takaisin, koska mä tajusin Antonin käyttämät sanamuodot. Kun kysyttiin että mullekin, niin ilmeisesti sanoja itse oli löytänyt jotain. Nyt kun mä muistelin, mä olinkin tainnut nähdä Adelinan jonkun muun miehen käsipuolessa. Ei kyllä hajuakaan kenen. Tämä olikin yllättävän mielenkiintoista. Tosin ei se mun väsymykseen auttanut, sillä mä haukottelin taas makeasti ja siemaisin kahvia perään.

Onneks Nita ei tuntunut vetelevän herneitä nenäänsä mun typerän kysymyksen takia. Huh.

"Ei kai sitä sellaisia", mutisin yrittäen pitää naamavärkin pokerilla ja vähemmän punaisena. Mitä nyt käytiin Aliisan kanssa vessassa... Korjaamassa meikkiä....
"Ihan kiltisti menin Aliisan sohvalle nukkumaan."

No, oli siinä vähän tottakin mukana. Pitkän miehen kujalle mentiin jatkoille, mutta en mä missään sohvalla nukkunut... Martta siinä nukku. Kai. Koko naista ei näkyny ku herättiin.
Rehellisesti mulla ei ollut mitään muistikuvia jatkojen jatkoista, mut Aliisan vierestä mä taas heräsin.
Toivoa sopii etten oo nolannu itseäni sen Märtamartan edessä kovin pahasti...?

Mä katsoin hieman epäillen kiemurtelevaa Antonia. En mä sitten kuitenkaa viitsinyt toista kiusata sen enempää, vaikka mä epäilin sitä Aliisan sohvaa. Mutta edelleen, enhän mä mistään mitään tiennyt.
"Olikos mukava sohva?" mä lipsautin sitten kuitenkin. Väsyneet muussiaivot eivät olleet ihan parhaat käymään keskustelua puolitutun kanssa.

"Mutta en kyllä minäkään ihan omasta sängystä herännyt", tokaisin sitten vielä. Hämmennys oli ollut suuri, kun olin herännyt kartanolta vierashuoneessa. Hetken mietittyäni mä kyllä muistin jääneeni saunomaan Isabellan ja Ellenin kanssa, siinäpä outo tapahtuma. Sitten me oltiin jääty Ellenin kanssa vierashuoneeseen yöksi.

Myhäilin hiljaa mielessäni, koska Nita oli uskonut mun selityksen sohvasta.

"On sitä mukavampiakin nukkumapaikkoja ollu", vastasin ja tarkoitin tällä kertaa ihan oikeasti sitä Aliisan ja Jusun sohvaa.

Hörppäsin kahvia ja uteliaana nostin kulmakarvoja, kun Nita mainitsi ettei ollut omasta sängystä herännyt.
"Jaa, mistäs sitten?" kysyin. Tuskin meidän kolmen hengen (todennäköisesti) omituiset jatkojen jatkot oli olleet ainoat.

"Ei kait ne sohvat yleensä kamalan mukavia ole nukkua", pohdiskelin. Luulikohan Anton mun uskoneen tätä vai puhuikoha se puppua sohvasta. Tiedä vaikka mies ei olisi koko sohvalla edes ikinä nukkunut.

"Öh, kartanon vierashuoneesta. Ei päässyt silloin enää kiltisti omaan sänkyyn nukkumaan. Tosin Isabella sitä ehdotti", irvistin. Mä en ainakaan uskaltanut sanoa oikeastaan mihinkään vastaan, vaikka Isabella oli mukavampi perijättäristä. En edes pienessä huppelissa, tai siitä pienestäkään tiedä.

"Mä en oo kyllä yhtään perillä enää mistää. Suhdestatukset muuttuu niin kamalaa kyytiä, ettei kyllä perässä pysy", puhahdin. Enkä mä tiedä, miksi mä rupesin sitä selittämään juuri Antonille. Adelinalle tai Sarahille esimerkiksi mä voisinkin puhua näistä, mutta että melkein tuntemattomalle miehelle.

"Ahaa", mutisin ja mietiskelin, mimmonen kartanon vierashuone mahtoi olla. Tuskin nyt mikään pikkuinen hämähäkin seittien peittämä ja homeinen läävä natisevine hetekoineen.

"No, ite koskaan perillä mistään oo ollutkaan, joten hankala tippua kärryiltä", totesin.
Eikä mua silleen muiden suhdestatukset sun muut ees hirveästi kiinnostaneet.

Huikkasin viimeiset kahvitipat kupin pohjalta kurkusta alas.
"Jaahas, pitäis varmaan lähteä kämpille päin", haukottelin makeasti.

"No en kieltämättä mäkään, mutta nykyään kyllä vielä vähemmän kuin.. joskus", pohdin. Kyllähän mä joskus olin jotain tiennyt. Nyt, vaikka mä melkein asuinkin tallilla, mä en tiennyt mistään mitään.

"Kuulostaa hyvältä idealta, pitäisi varmaan suunnata itekin", haukotus oli tarttuva. Mä kiskoin viimeiset sumpit kupin pohjalta ja nousin huuhtelemaan kupin. Sitten mä taisin sanoa heipat ja lähdin parkkipaikalle etsimään mun pientä purkkia, kun kaikki oli jo tehty. Siellä se pieni vihreä rumilus mua odotti kovin yksinäisenä, koska parkkipaikka oli aika tehokkaasti tyhjentynyt.