Sirkus saapui kaupunkiin

7. maaliskuuta 2019, Markaryd, Ruotsi. Suljettu. Mukaan @Rasmus A. & sekalainen kööri Huruja ja sensellaisia.
#routinetrophy

Mitä sitä valehtelemaan. Oli mukava nähdä tuttuja naamoja, vaikka oli siinä oma päänvaivansakin. Routine Trophy oli nimittäin houkutellut paikalle Jessi Kerolan ja se muikki oli vähän sellainen mukamas mutkaton mutta helkkarin monimutkainen kuvio.

Sitten oli Aliisa Huru, joka oli kaikin tapaa yksinkertainen kuvio PAITSI kun edellä mainittu henkilö oli samaan aikaan paikalla. Helvetin Jessi, joka ei tahtonut sitoutua (se oli hyvä) eikä edes pitänyt musta (siitä sitä ei voinut syyttää) MUTTA ei myöskään sietänyt mun muita naisiani (??? saakeli soikoon, nainen, huomaatko oman ristiriitasi). Olisi ollut mun etuni, jos se olisi ollut edes viimeisessä periaatteessaan ehdoton, mutta TIETENKIN se ryhtyi ylevästi sietämään Aliisa-Huiskinhaiskin-Hurua ja ne kaksi muodosti riivaavimman kombinaation jonka kanssa olin koskaan viettänyt aikaa. Ne saletisti yrittivät tehdä musta mielipuolen.

Mutta onneksi mulle oli tarjolla myös yksinkertaista seuraa. Mun pienen Fifi-pikkusiskoni poikaystävä-Alsila ei koetellut mun hermojani tai mielenterveyttäni, se sen kunniaksi oli sanottava. Me vietettiin (nyt onneksi kolmeen pekkaan ilman Huruja ja Jessejä) aikaa majatalon skandinaavistyylisessä aulabaarissa (aika suureellinen nimi tilalle, jota saattoi kuvailla korkeintaan vähän pientä suuremmaksi). Ajattelin, että kaljan äärellä Alsilankin kielenkannat vähän heltiäisivät, ja sellaiset mä olin meille ostanut.

"Näytä sitä sun puhelinta", mä vaadin mun vieressäni istuvalta Josefinalta, joka kilttinä tyttelinä tietenkin kaivoi uuden puhelimen taskustaan. Mä tarkastelin ostosta tyytymättömän huvittuneena; tämä oli niin jusumainen, ei lainkaan sellainen laatupeli kuin olisi sopinut. Josefina oli niitä henkilöitä, jotka ostivat jonkun keskihalvan puhelimen ja kärvistelivät sillä seitsemän vuotta. En voinut ymmärtää.

"Alsila, mikset sä kertonut sille, että markkinoilla on hyviäkin kapistuksia", tuhahdin ja hädin tuskin vilkaisin pöydän toisella puolella yksinään nököttävää loverboita.

Torstai oli välipäivä, joten me oltiin kevyesti liikutettu kaikki hevoset. Bran ja Ankka olivat saaneet hölkätä kevyesti, Cavaa mä olin pyörittänyt vähän pidempään – jospa se jo lauantaina malttaisi keskittyä. Vaikka hevosia ei sen enempää ollutkaan, mulla, Josefinalla ja Aliisalla oli niiden kanssa kyllä kädet ihan suhteellisen täynnä, ja jopa mä olin tullut siihen tulokseen että Hurun mukaan ottaminen oli ollut kohtuullisen hyvä idea.

Siitä mä en ollut varma, että oliko Alexander Rosengårdin kanssa kaljalle lähteminen mitenkään hyvä idea. Mä en tosiaankaan ollut varma, oli se enemmän lintu vai kala vai jotain ihan muuta. Toisaalta se vaikutti ihan mukavalta, siltä että me tultaisiin varmasti toimeen jos tutustuttaisiin, ja aika paljonhan meillä oli yhteistä. Toisaalta mä taas elin käsityksessä, että se kiusasi Josefinaa ja oli kiusannut sitä koko lapsuuden. Mä olin ainut lapsi, niin mä en tiennyt miten sisarussuhteet toimivat, mutta ei se nyt kovin kivaltakaan kuulostanut.

Siinä ne kuitenkin istuivat vierekkäin ja katselivat Josefinan uutta puhelinta. Mä katsoin niiden kasvoja vuoron perään mutta en osannut sanoa, oliko niissä nyt miten paljon yhteyttä. Kai jonkun verran.

Alexander keskeytti mun tutkailun. Jostain tyhmästä syystä se kutsui mua sukunimellä. Mä kohautin hartioitani sen kysymykselle. ”Eipä sitä kannata turhaan tuhlata”, kommentoin uskaliaasti. ”Jos putoaakin lattialle ja menee näyttö halki, niin ei ole niin iso menetys. Onhan siinä jo suojakalvo?”

Mä tyydyin nyökkäämään Alsilan kommentille. Josefina mun vieressäni oli sanomaisillaan jotakin, kun pöydän ääreen marssivat peräkanaa Aliisa ja Jessi. Mun katse hakeutui Jessiin, joka näytti välinpitämättömältä ja viileältä niin kuin aina.

Aliisa kömpi Alsilan viereen. Jessi ei näyttänyt siltä, että se aikoi jäädä; se pyöritteli huoneensa avainkorttia kädessään.
”Jessi, jää säkin meidän kanssa”, ehdotin sille, vaikka olin aiemmin kironnut saamarin Aliisa-Jessi-yhdistelmää, ja tein (Jusua syrjempään tyrkäten) tilaa meidän penkinpäähän.
”Enpä taida”, se ilmoitti. Aha. ”Menen suihkuun.”
”Tule sen jälkeen”, Aliisa yritti liukkaasti ja viskasi muhun pahankurisen katseen.

Jessi kohautti olkiaan ja marssi pois. Mä en jäänyt katselemaan perään vaan kiinnitin huomioni pikkusiskooni.
”Fifi, sä olit sanomassa jotakin.” Se oli suora käsky kakistaa ulos.
”Öh. Niin, no siis, sitä vaan että puhelin hajosi perjantain juhlissa ja sitten lauantaina me jo lähdettiin, joten ei siinä hirveän kattavaa puhelinpohdintaa tehty”, Josefina selitteli vähän hermostuksissaan. ”Kunhan on -”
”Jestas, Fifi, niin roisia juhlintaa, että puhelimetkin hajoaa”, mä tokaisin ja virnistin silkoisesti Rasmukselle. ”Sulla on sitten villiinnyttävä vaikutus mun pikkusiskoon.”

No, tietysti Josefina saattoi saada vaikutteita myös nykyiseltä kämppikseltään. Se vaan, ettei Aliisan syyttäminen Jusun uudesta villistä elämäntyylistä olisi ollut lainkaan yhtä hauskaa kuin Rasmus Alsilan.

”Mitä siellä oikein tapahtui?” kysyin laiskasti, vaikka oikeastaan aika uteliaana – mä olin sentään kuullut, että kyseessä olivat Sokkien juhlat. Luotin siihen, että Huru täydentäisi kertomusta, jos pikku-Fifin pikku poikkis jättäisi jotakin mehevää kertomatta.

Olin n. puolikkaan kaljan verran ehtinyt iloita siitä, ettei Hurua ja Jessiä vieläkään näkynyt, mutta sieltähän se sitten saapuivat. Jessi oli kyllä mukava, asiallinen, ja kuten sanottua mä olin alkanut arvostaa Aliisaa eri tavalla kuin ennen, mutta oli niissä oma kestämisensä. Alexanderin ja Josefinan kanssa hiljaakin istuskelu oli ihan ok, mutta kun Jessi ja Huru pamahtivat paikalle, aulan rauha oli tiessään sillä siunaamalla.

Jessi ei kuitenkaan jäänyt. Aliisa jäi, tietenkin.

Puhe kääntyi perjantain juhliin. Mun mielestä oli edelleen niin suuri ihme, että en ollut lauantaina kärsinyt MINKÄÄNLAISESTA krapulasta, että olin aktiivisesti unohtanut muut juhliin liittyvät seikat, esim. oman humalatilani. Olisin mielelläni jatkanut valitsemallani unohduksen tiellä, mutta Alexander ei tietenkään antanut sen tapahtua.

”Mitä nyt voi olettaa perijättärien juhlilta”, mä kohautin olkiani toistamiseen ja yritin kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä. ”Cocktaileja ja cocktailpaloja. Josefina vaan… liukastui?”

Mä vilkaisin Josefinaa. Se voisi vapaasti täydentää halutessaan. Sitten mä vilkaisin Hurua ja toivoin, että se ei täydentäisi vapaasti.

Ai että mulla oli mukavaa. Olin saanut uuden ystävän (Jessin) ja mukavan majatalomajoituksen (Isben piikkiin).

Juhlista puhuttaessa mulle muistui mieleen Se Yksi Asia, josta mun oli pitänyt puhua Rasmuksen kanssa kahden kesken. En ollut muistanut. Nyt, kun poitsu vilkaisi mua ilmiselvästi kehoittaen jatkamaan puhetta juhlista, päätin voivani tehdä sen tässä Rosengårdin puikulalapsien seurassakin.

”Jusun uinti oli kyllä yllättävä, mutta tapahtuihan siellä muutakin!” aloitin ja päätin kierrellä vähän, jotten nyt ihan suoraan aiheuttaisi Rasmus-paralle shokkitilaa. ”Kuulemma jengi paneskeli kesken juhlien ja viiniä varastettiin, ja eräs sankari puhui huonekasvin kanssa henkeviä. Niin joo, ja sitten joku (olin vähällä painottaa sitä; tajusin kuitenkin, että se olisi ollut liian huomiotaherättävää) oksensi jonkun toisen käsilaukkuun ja siitähän olikin sitten videota snäpissä, että... niin.”

Se oli mun ystävällinen varoitukseni Rasmus Alsilalle. Kaikki snäppäilevät tallilaiset tietäisivät, kuka Joku juhlissa tötöili. Sisarusten uteliaisiin katseisiin mä vastasin jättämällä vastaamatta. Vaihdoin aihetta (mielestäni) ihanampaan.

Nyt, Alexanderin läsnäollessa ja takuulla avittaessa mua tarvittaessa, oli juuri sopiva hetki valottaa kahden suloisen kummallisen nuoren kummallisen suloista rakkaustarinaa.

”Hei! Jusulta mä olen kysynytkin mutta se on hirveän kaino tarinankertoja. Miten te kaksi oikein tutustuitte ja miten teistä tuli pari?” Liimasin katseeni Rasmukseen ja niin teki Alexanderkin, rennosti penkkinsä selkänojaan nojaillen. Vähän se hymähti, ja Jusu veljensä vieressä näytti saaliseläimeltä. Miten ne olikin niin erilaisia, toinen rento joka tilanteessa ja toinen... ei koskaan?

Mulla meinasi mennä kaljat väärään kurkkuun, kun Aliisa avasi sanaisen arkkunsa. Mä jouduin tekemään sellaisen nopean hätänielaisun ja köhimään vähän, ennen kuin henki kulki taas, ja sitten mä vilkaisin Hurua silmät epäilemättä kauhusta laajenneina.

Mä tiesin, mikä oli snäppi, mutta sitä mä en tiennyt, että siitä hetkestä, KUN MÄ OKSENSIN JONKUN KASSIIN AUBURNIN KARTANOSSA, oli olemassa sellainen myös. Mutta ilmeisesti oli, koska miten muutenkaan Aliisa olisi tiennyt episodista, jonka mä luulin säilyneen hyvinkin salassa?

Mun ensimmäinen ajatus oli, että Amanda ja Isabella aivan taatusti heittäisivät mut ulos Auburnista, ja ehdin jo surra sitä useamman sekunnin, samalla kuin sain sanottua "Ai jaa" tavalla, joka taisi kyllä implikoida ettei Aliisan kertoma tullut mulle yllätyksenä.

Sitten Aliisa vaihtoi aihetta, joten ilmeisesti se ei halunnutkaan hiillostaa mua siitä laattailusta, eikä asia ehkä koskaan kulkeutuisi perijättärien korviin. Ehkä. Enhän mä edes tiennyt, kenen laukku se oli ollut. Toki, jos ne olisivat Snapchatissa, niin mä olin yhtä kuin kuollut.

Koska hiillostaminen nyt kuitenkin oli Aliisan juttu, se alkoi udella mun ja Josefinan ensitapaamisesta. Hissivälikohtaus palautui elävästi mun mieleen, mutta siitä mä en sanoisi Alexanderille ja Hurulle yhtään mitään. Yritin kasata vielä ajatuksia Aliisan paljastuksen jäljiltä ja sain vain mumistua jotain löysää: ”Josefina ratsasti Laraa, kun mä olin työmatkalla… Ja sittenhän me lähdettiin sinne Kanadaan kisoihin, ja niin.”

Mä hain Josefinan katsetta, olisin voinut kaivata sen kontribuutiota, mutta se näytti vieläkin järkyttyneemmältä kuin miltä musta tuntui.

Rasmus reagoi oksennuslaukkuun yskähtelemällä, ja mä katsoin sitä hirvittävän huolestuneena – entäs jos se nyt tukehtuisi ja kuolisi pois? Sitten mä en kyllä varmastikaan pitäisi Aliisasta kovin paljon, ja olisi vähän vaikea asua yhdessä, jos se olisi tuottanut mun ainoan poikaystäväni kuoleman. :(

Sitten liu’uttiinkin siihen, miten siitä oli tullut sellainen. Se oli musta yhä aika kummallista ja käsittämätöntä, ja niin kai Aliisastakin kun se niin kamalasti asiasta aina kyseli! Alexanderia mä en uskaltanut edes vilkaista.

”Aa joo! Kyllä mä noista tiesinkin”, Aliisa heläytti. ”Nita puhuikin jostain kukkakaupasta ja sitten että Kanadassa te olittekin ehkä jo jotakin.”
Joka tapauksessa mua alkoi hymyilyttää aiheen käsittely. Olihan se nyt jotakin, että saattoi muistella parisuhteen alkua! Apua, olihan siitä jo aikaakin – me oltiin kai aika hyviä seurustelemaan vaikka muuten oltiinkin vähän kummallisia vipeltäjiä.
”Niin joo”, mä naurahdin ja rohkenin hymyillä Rasmukselle lämpimästi pöydän yli. ”Se kukkakauppa! Muistatko. Kun olit ostamassa sun äidille kukkia.”

Musta se oli yhä yksi ihaninmista asioista Rasmus Alsilassa. Että se osti kukkia. Ei se kyllä mulle ostellut, mutta äidithän olivatkin erityisen tärkeitä! (Rasmus ei varsinaisesti ollut kertonut niiden olleen manipulaatiokukkia.)

Aliisaankin se teki vaikutuksen. Mun kämppiksen huulilta pakeni jonkinlainen aaww-äännähdys ja se pukkasi Rasmusta kevyesti kylkeen ja sanoi:
”Voi Raa-Raa. Mä sitten pidän susta päivä pävältä enemmän.”

Alexander oli tyrskähtänyr tuoppiinsa. Nyt se puki ajatuksensa sanoiksi vähän venyttelevään sävyyn eikä lainkaan ruotsinuottiaan hilliten:
”Me mietittiinkin, millainen häiskä innostuisi meidän Fifistä – eftersom du är så omärkbar - mutta tietenkin poika joka ostaa kukkia äidilleen.”
Alexanderin suu liukui sellaiseen hymyyn, joka sai mut ajattelemaan omaa äitiäni, vaikken olisi halunnut. Levottomuus heräsi, ellei se kukkunut jo valmiiksi valveilla, ja mä loin Rasmukseen anteeksipyytelevän katseen, kun mun kaikella hyvyydellä tarkoitetut sanat nyt yhtäkkiä kuulostivatkin niin huonosti valituilta.

”Musta se oli aika ihanaa”, huokaisin lannistuneena, ja Aliisa otti siitä kopin.
”Niin! Kokeilisit säkin Aksu joskus niin ei tarvitsisi aina muuttaa eri maahan omaasi pakoon”, se ehdotti, ja virnisti sitten toverillisesti Rasmukselle. ”Osta sinä vaan jatkossakin kukkia ja pidä elämäsi naiset tyytyväisinä.”

Mä hätäännyin vähän – eihän tässä nyt tietenkään ollut tarkoitus kerjätä Rasmukselta säännöllisiä kukkalähetyksiä!! Ryhtyisikö se nyt sellaiseen?? Mä varmaan rupeaisin tästä keskustelusta traumatisoituneena!  Mun pitäisi ehdottomasti kieltää sitä tekemästä sellaista (paitsi mitäs jos se halusi???) kun oltaisin kahden kesken eikä kukaan vääristelisi mun sanoja ja tarkoituksia. Pöydän alla mä tuuppasin Rasmuksen jalkaa omallani pahoittelevaan sävytn, jos sellaisessa eleessä nyt saattoi sävyjä olla.

Aivan, kukkakauppaepisodi. Mä olin jo vähän ehtinyt unohtaa sen olemassaolon. Mähän olin siis vienyt äidilleni kukkia, jotta se olisi suopealla tuulella kun mä ehdotin sille hevosen hankkimista. Se oli ollutkin ihan suopealla tuulella, mutta kieltäytynyt silti kimppahevosesta jonka se maksaisi, joten ei niistä kukista mitään hyötyä varsinaisesti ollut.

Paitsi se, että nyt paitsi Josefina, myös Huru ja Alexander ilmeisesti kuvittelivat mun olevan salaisesti suurikin romantikko ja mammanpoika. Voi jehna, sehän meni taas hienosti.

Aliisa tönäisi mua kylkeen niin, että mä olin saman tien kellahtaa kumoon. Vastustin painovoimaa ja pidin olemattomilla vatsalihaksillani mun ruumiini pystyasennossa samalla, kun taisin lehahtaa punaiseksi. Ainakin mun poskia kuumotti epäilyttävästi.

Mä en osannut sanoa mitään, mutta tunsin kuinka Josefina tuuppasi kevyesti mun jalkaa pöydän alla, enkä ollut ihan varma mitä se meinasi, joten mä sitten avasin suuni.

”Joo, kukat on aina hyvä idea”, mä sain sanottua.

???? Keskustelu oli lähtenyt ihan täysin väärille raiteille jo alusta asti, ja nyt se vasta olikin ihan poissa raiteilta. Mä päätin työntää sen sinne takaisin vaihtamalla totaalisesti aihetta. Tavallaan olisi tehnyt mieli kysyä, missä Aliisa ja Alexander olivat tavanneet, kun silloin kerran olivat samaan sänkyyn päätyneet, mutta toisaalta mua ei kiinnostanut se tarina kyllä yhtään.

Ja koska sulava aiheenvaihto ei vain ollut mun heiniä, mä päätin hörpätä olutta ja töksäyttää sitten: ”Mitäs te huomenna meinasitte?”

Kukkia äidille ja elämän naisille, niin kuin Aliisa Huru asian ilmaisi. Mä katselin hetken teräväreunaisia ajatuksia pyöritellen Rasmus Alsilaa ja sitten vilkaisin vieressäni istuvaa pikkusiskoa, joka oli ihan samanoloinen seinäruusu kuin aina ennenkin. Sillä välin, kun Aliisa rupesi pallottelemaan ääneen vaihtoehtoja huomisen suunnitelmiksi, mä kohautin henkisesti olkia ja tuumasin että makunsa kullakin, tällaisilla Rasmuksillakin. Ehkä Josefina oli sille sopivan henkevää seuraa.

"Pitäisikö vaan vetää tänään lärvit ja huomenna toipua krapulasta, niin sitten on kisapäivänä iskussa", kuului Huru juuri päättävän pohdintansa. Se katsoi odottavaisesti mua ja lisäsi: "Jos Jessikin vaikka..."

Aliisan ääni hiipui. Mä katsoin ilmekään värähtämättä takaisin ja tuhahdin vähäsen. Annoin katseeni kiertää seurueessa.

"Voittehan te turistit rellestää", sanoin, "mutta mä ratsastan huomenna. Ei oo mun vapaapäivä."
"Niin kuin se olisi sua ennenkään estänyt", pisti pikku-Fifi yllättäen väliin, ja mä naurahdin - olipas se nyt rohkeana!
"No, nyt estää", kuittasin. "Karla on... niin no. Tämä Falkencreutzin duuni on sen taskussa, ja se on... omaa luokkaansa."

Hetken mietin, miten kuvailla työnantajaani Karla Falkencreutzia. En kuitenkaan oikein osannut, en sen paremmin kuin olin jo kerran Hurulle kirosanojen ja karujen haukkumanimien ja kuitenkin pohjimmiltaan ihaillen tehnyt. En sitten lähtenyt sille tielle ollenkaan, vaan käänsin taas keskustelun suuntaan.

"Isä sanoo, että tekin lähdette ulkomaille ratsastamaan. Sun pomon luokse, ilmeisesti", aloitin neutraalisti katse aluksi Rasmuksessa, ja sitten ihmettelin (kenties hieman pahansuovasti) ääneen: "Fifikin. Miten? Tarkoitan siis, mistä tämä sun rohkeutesi nyt oikein kumpuaa."
Hetken vaikutti siltä, ettei Josefina saisi suustaan halaistua sanaa, mutta sitten se ilmoitti:
"No mä nyt vaan halusin mennä. Pääseehän sieltä pois jos en pärjääkään."
"Ah", hykertelin vähäsen. "Rakkauden rohkaiseva voima."

Aliisa Huru huokaisi vähäsen, mutta sen silmät tuikkivat. Se ei ollut vieläkään osannut päättää, huvittuako vai kieltääkö mua silloin, kun mä piinasin herkkää sisartani. Mä jätin hiljaisuuden roikkumaan pöydän ylle ja tyhjensin vain olutlasiani.

Aliisan ehdotus oli huono, niin kuin siltä saattoi odottaakin, mutta Alexander vaihtoi järkevään rooliinsa ja totesi olevansa töissä. Mä nyökkäsin ajatuksissani itsekseni – se oli kyllä hyvä syy, ja Alexander jos kuka taatusti oli piinkova ammattilainen mitä hevosiin tuli. Josefina vähän tahrasi sitä kuvaa mun mielessä nopealla kommentillaan, mutta yhtä kaikki. Jos mä olisin ollut töissä Karla Falkencreutzilla, suhtautuisin mäkin siihen varmaan vakavammin kuin mihinkään muuhun elämässä.

”Tää on kyllä varmaan hieno paikka ratsastaa”, mä nyökäytin päätäni toistamiseen. Mä olisin halunnut kysellä Alexanderilta lisää sen duunista ja hevosista, mutta en sitten jotenkin kehdannut, ja hetken hiljaisuuden jälkeen se heitti meidän kankean keskustelun pallon takaisin mulle ja Josefinalle.

Alexander piikitteli siskoaan jälleen, mutta Josefina vastasi sille suhteellisen tiukkaan tapaan takaisin, ja mä tunsin siitä outoa ylpeyttä – vaikka Alexander Rosengårdin hykertely olikin ärsyttävää.

”Joo, alkukesästä”, mä sanoin neutraaliin sävyyn hetken päästä, kun Josefina ei enää jatkanut eikä Aliisakaan päättänyt tuikata väliin mitään. ”Siellä on varmaan yli parikymmentä hevosta kesällä kisattavana, nuoria tietysti enimmäkseen. Mutta siellä on kiva porukka. Ja ne nimenomaan toivoivat että Josefina tulisi myös.”

Mä en tiennyt oliko sitä turha tähdentää, mutta meni jo. ”Kisaatteko te kesällä Keski-Euroopassa?” mä tiedustelin, nojasin toisen kyynärpään pöytään ja siemaisin olutta. Hevoset oli hyvä keskustelunaihe, se ei aiheuttanut sisäistä levottomuutta niin kuin eräistä Snapchat-videoista puhuminen.

”Siitä tulee kiva kesä”, Josefina mun vierelläni hymysi poikkikselleen ja hymyili tälle lämpimästi pöydän yli.

”Pitääköhän mun etsiä kesäkämppis”, havahtui Aliisa pohdiskelemaan puoliääneen, ja mä tyrskähdin vähän. Aliisa Hurun kanssa en asuisi, vaikka maksettaisiin... tai ehkä asuisinkin. Joka tapauksessa kesän kisasuunnitelmat kiehtoivat mua aiheena enemmän. Siispä mä sivuutin oivan tilaisuuden vääntää Aliisasta vitsiä ja käännyin Rasmus Alsilan puoleen.

Mä kyllä ihan pidin tästä jannusta, jonka kanssa pikku-Fifi oli päättänyt itsensä yksiin tällätä. Ei sillä, ettäkö mulla olisi ollut varsinaisesti minkään valtakunnan mielenkiintoa sitä kohtaan, kenen kanssa mun sisareni heilasteli tai ei heilastellut – yhdentekevää se minulle oli – mutta jos sen kanssa piti tällä tavalla viettää aikaa ehkä jatkossakin, oli hyvä ettei se ollut ihan täysi dille.

”Kyllä varmaan. Ihan valmista huippuhevosta mulla ei ole, mutta noi Grosvenor ja Copperfrost nyt ainakin tarvii muutakin kuin lähiseutumatkailua”, arvioin. ”Ehkä me sitten nähdään siellä.”

Katsahdin pääsisäänkäynnin suuntaan. Sieltä asteli neljän tutun porukka – ratsastajia ja groomi – ja mä heilautin niille laiskasti kättäni.

”Ainakin seuraan tuloslistoja, jos en kerkeä livenä näkemään miten teillä pyyhkii”, päätin, ja soin Jusulle sellaisen virnistyksen, josta mä arvelin sen tulevan oikein levottomaksi. Huomaan kaikki sun mokailut, vaikken olisi paikallakaan. Oli hyvä pitää Fifi vähän varpaillaan, niin se ratsastaisi niin hyvin kuin osasi.

”Välittävä isoveli parhaimmillaan”, tyrskähti Aliisa.
Kohautin vain kulmiani vähäsen. Jusu mun vieressäni näytti siltä, että yritti kovasti hallita ilmeitään.
”Joka tapauksessa - otatte siis omat myös mukaan? Mikä sun hevostilanne nyt olikaan, eikö se tamma ole paksu kuin mikä?” tiedustelin Rasmukselta - Jusun tilanteen jo tunsinkin.

Alexander sivuutti Aliisan kämppispohdiskelut, ja niin tein mäkin. Hurua se ei tuntunut haittaavan, joten en tuntenut huonoa omatuntoa.

”Ehkä nähdään”, mä toistin. Tavallaan voisi olla hauskaakin kisata joskus Alexanderin kanssa samoissa skaboissa kesällä. Mä en ollut niitä ihmisiä, jotka kisoissa innosta hihkuen törmäilivät vanhoihin tuttuihin jaba-alueella, mutta ehkä me voitaisiin joskus toistekin käydä kaljalla. Alexander olisi varmasti hyödyllinen kontakti tulevaisuuttakin ajatellen, ja niin, oli se myös Josefinan veli. Varmasti siihen oli parasta pitää hyvät välit. Pomolle mä en sitä kyllä esittelisi, ettei se kaappaisi sitä Karlan tallista itselleen ja heittäisi mua rekasta kokonaan.

”Se Copperfrost on kyllä hieno”, mä muistin vielä sanoa.

Alexander uhkasi pitää meidän kisatuloksia silmällä, mutta mä päättelin sen katseesta, että lähinnä se tarkoitti Josefinaa. Niillä oli oudot välit, mä mietin jälleen, mutta mähän en sisarusasioista mitään tiennyt. Josefina näytti vähän kireältä eikä paljoa puhunut, mutta eihän se paljoa puhunut muutenkaan, joten mä en vielä alkanut tehdä kohteliaasti mutta pikaisesti lähtöä.

”Hmm, joo”, mä vastasin viisaasti Alexanderin kysymykseen. ”Mulla on nyt Bran, se tulee varmaan mukaan, mutta ei me olla vielä puhuttu miten kauan se mulla on. Lara varsonee kuukauden päästä. Sitten mulla on se nelivuotias oma kasvatti, mutta se on vielä aika raaka… Että nuoria hevosia nyt pääasiassa, täälläkin päässä. Paitsi nämä Isabellan. En tiedä onko se lähettämässä niitä Eurooppaan kesällä, ei olla vielä puhuttu.”

Toden totta – mä en muistanut, olinko edes maininnut Isabellalle kesän reissusta, kun vastahan se oli muutama päivä sitten päätetty. Mutta mikäpä ettei joku tai jotkut sen hevosista voisi tulla kisaamaan myös, kun me nyt pelipaikoilla kuitenkin oltaisiin. Menisiväthän ne siinä sivussa.

Mä en oikein vieläkään tiennyt, olinko mä Saksaan lähdön vuoksi enemmän paniikissa vai kauhuissani. Molempia. Oli siinä pieni ripaus intoakin, ja joskus parhaimpina hetkinäni rahtunen luottamusta siihen, että hyvä siitä reissusta tulisi.

Sitä luottamusta mä tunsin kumma kyllä nytkin, kun me istuttiin ruotsalaisen majatalon aulabaarissa pienellä porukallamme. Mä katselin hevostilannettaan ruotivaa Rasmusta hymynhaituva huulille unohtuneena.

Hymy romahti alas kasvoilta, kun Aliisa yhtäkkiä innostui:
"Uu! Jos Isbe lähettää Cavan ja Ankan teidän matkaan, niin voisikohan se harkita palkkaavansa mut sinne täysipäiväiseksi hoitajaksi!"

Jähmetyin. Tuijotin ensin pitkään Rasmusta ja sitten, jahka pahimmasta paskahalvauksesta toivuin, Aliisaa itseään. Kaikella ystävyydellä - mä pidin kämppiksestäni kovasti! Musta oli ihana asua sen kanssa (vaikka se puhui paljon ja oli seurankipeä ja esitteli mulle alastomia miesvartaloita) ja se oli hirveän hyvä tyyppi, mutta tämä oli meidän reissu. Meidän Saksa.

Pelastus tuli yllättävältä taholta.

"Mä vähän arvelen, että siellä on hevosenhoitajat jo omasta takaa", Alexander virkkoi ja sen toisessa suupielessä viipyili laiska hymy. "Ton tasoisilla talleilla tapaa olla."

Mä katsoin toiveikkaana Rasmusta. Ehkä se vahvistaisi asian ja sen, että me ihan totta lähdettäisiin ihan kahdestaan - hevosinemme, tietenkin.

Josefina hymyili, mikä oli hyvä merkki. Vaikutti siltä että se oli oikeasti lähdössä Saksaan ihan mielellään eikä ollut suostunut vain mun mieliksi tai vanhempiaan järkyttääkseen. Hyvä niin – en mä sitä väkipakolla olisi mukaan raahannut, vaikka itse halusinkin kovasti mennä enkä malttanut odottaa toukokuuta. Mä olin varma, että reissusta tulisi hyvä. Työntäyteinen, mutta hyvä.

Aliisa puuttui keskusteluun ilmoittamalla kiinnostuksestaan lähteä mukaan kovaan ääneen. Mä vähän jäädyin, ja koska mun katse sattui jäätymään Josefinaan, huomasin miten sekään ei innostunut ajatuksesta. Mun oli vähän vaikea kuvitella suurpiirteistä Aliisaa pomon tallille, vaikka en hetkeäkään epäillyt etteikö se olisi pärjännyt hevosten kanssa. Pärjäisi, mutta pärjättäisiinkö me muut Aliisan kanssa?

Mä en tiennyt mitä olisin vastannut, mutta onneksi Alexander toimi järjen äänenä. Tokihan siellä oli hevosenhoitajat valmiina, ja varmasti me pärjättäisiin muutaman ylimääräisen hevosen kanssa ilman lisäkäsiä. Siinä ne menisivät sivussa.

”Joo, kyllä siellä on”, mä komppasin Alexanderia. ”Ja kun meitä on useampi ratsastaja, niin pystytään hoitamaan niitä itsekin reissussa.”

”Sitä paitsi Isabella varmasti tarvitsee sua Kallassa”, mä lisäsin diplomaattisesti.

Mua nauratti ajatus Aliisa Hurusta mun surkuhupaisuuteen asti ujon pikkusiskoni ja sen, anteeksi vaan, mun nähdäkseni aika tosikon poikaystävän kolmantena pyöränä. Se ei kyllä mitenkään asettuisi sellaiseksi, vaan ryhtyisi tässä porukassa pikemminkin ohjauspyöräksi.

"Niin, tietenkin Isabella tarvitsee mua harjaamaan Cavaa ja pesettämään sen satulahuopia", Aliisa naurahti ja paljasti vitsailleensa: "Kunhan kiusasin teitä. Mulla on kuitenkin töitä ja viritelmiä, niin mihin mä lähtisin."

Viritelmiä. Tuhahdin. Vai niin. Voisinkin tenttailla niistä, mutta en sentään pikkusiskoni seurassa.

"Tulee varmaan hyvä reissu", lausuin. "Meidän vanhemmiltakin varmasti liikenisi tommoiseen hevosia... vaikka sä et kyllä nyt taida olla Susannen suosiossa."

Samalla näin Aliisan olan yli, kuinka mulle vilkuteltiin pöydästä, johon aiemmin saapuneet tutut olivat asettuneet. Siksi mä en tullut tarkastelleeksi Alsilan reaktiota niihin sanoihin enkä myöskään huomannut, että Josefina mun vieressäni sulki hetkeksi vähän tuskastuneena silmänsä.

"Mä voisin kyllä siirtyä tästä toiseen seuraan, jos ette pistä pahaksenne. Pari tuttua, joita harvemmin näen", selitin kohteliaasti ja nousin, ja mun kummastukseksi niin teki myös Huru.
"Mä tulen sun mukaan", se ilmoitti, ja mä kohautin olkiani myöntymyksen merkiksi. Mikäs siinä. Hurun kanssa oli aina hulvatonta.

Vaikka sä et kyllä taida olla Susannen suosiossa.

Luojan lykky mulla ei ollut kaljaa silloin suussa, sillä olisin varmasti taas vetänyt ne väärään kurkkuun. Enkö mä ollu Susannen suosiossa?? Tokihan mä olin huomannut, että äiti Rosengård oli ollut viikonloppuna hitusen kylmäkiskoinen, mutta eikö se ollut aina – niin mä olin Josefinan puheista ymmärtänyt. Ehkä se oli syksyisellä leirillä vaikuttanut hivenen avoimemmalta, mutta en mä ollut osannut arvata, etten mä OLLUT SEN SUOSIOSSA.

Alexanderilta mä en kuitenkaan aikonut asiaa tentata, vaan Josefinalta myöhemmin, ja mä vilkaisin sitä vähän hämmentyneenä. Se näytti vähän synkältä.

Sitten Alexander päätti juuri sopivasti vaihtaa pöytää ja otti Aliisan mukaansa, tai siis Aliisa lähti oma-aloitteisesti. Mä heilautin niille nopeasti kättäni.

”Palataan”, mä sanoin laimeasti ja käännyin Josefinan puoleen, kun kaksikko oli poistunut. Se varmasti osaisi kertoa, miten sen äidin päässä liikkui ja mitä mä voisin tehdä korjatakseni tilanteen – jos mitään.