Neito ja sammakot hädässä

Taneli katseli mua söpösti heilutellen ihania isoja korviaan. Oli se vain ihana, vaikka mä olin aluksi epäillyt koko kuviota. Tänään oli mun vapaa päivä, ansaittu sellainen ja samalla myös Tanelipäivä. Huomenna kimo lähtisi Sasun kanssa Seppeleeseen valmennukseen, joten mä olin vain käynyt ruunan kanssa kävelemässä. Mä olin kävellyt viime aikoina sen kanssa aika paljon, kun miehet kävivät valmentautumassa ja kisailemassa. Mutta ihan hyvällä menestyksellä, joten saisivat jatkaa ihan rauhassa. Okei, Winter Fairissa menestys ei ollut niin huikeaa, mutta Tie tähtiin kisoissa miehet olivat napanneet kolmannen sijan.

Taneli pääsi takaisin tarhailemaan, koska valoisaa aikaa oli vielä hyvin jäljellä. Nuori puoliverinen heitteli peräänsä juoksennellessaan hetken, ennen kuin rauhoittui taas. Toivottavasti sen treenausinto ei kärsisi, kun tulossa oli melko lyhyen ajan sisään ainakin viisi valmennusta eri paikoissa ja parit kisatkin. Ruuna sai jäädä sinne, sillä oli kaikki hyvin ja se pärjäisi huomiseen. Mä kipaisin hakemaan tallista tavaroitani ja sitten autolle. Kossu odotti kotona ja pitäisi kaupassa käydä, viikonlopun ja alkuviikon eväät pitäisi ostaa.

Mä ajelin kotiinpäin tapani mukaan vähän huolimattomasti. Mä olin huolimaton kuski niin kauan kun en kuljettanut eläimiä. Jos Kossu oli kyydissä tai traileri hevosen kanssa perässä, mä ajelin aika fiksusti ja varovaisesti. Mun kannattaisi ehkä ajaa samalla tavalla muulloinkin, ainakin tällä kertaa. Plussien jälkeen tulleet pakkaset olivat taas liukastuttaneet tiet ja luntakin tuprutti hieman. Joten tällä kertaa mun huolimattomuus johti siihen, että löysin itseni ojasta. Ei mulle vaikuttanut käyneen mitään, mutta auto ei kyllä siitä ilman apua liikkuisi.
"Voi helvetin kuustoista ja pari muuta", kirosin ja heittelin muutamia sammakoita suustani vielä perään.

Mä olin just tulossa työhaastattelusta. Ihmettelin, kuka käy työhaastattelussa lauantaina iltapäivällä, mut Kallan autokorjaamon pomo halusi nähdä mut ehdottomasti tänään. No, ei mulla ollut muutakaan joten sama kai se on koska sitä haasteteltavana käy. Pomo tykkäsi musta kovasti, joten voi olla, että sieltä irtoaa työpaikka. Alkaa näyttää vakavasti siltä, että musta tulee Kallan kyläläinen.

Systeri vaan ei varmaan jaksa katsoa mun punkkaamista kovin kauaa, joten täytyisi ruveta etsimään itselle sopivaa kotopesää. Mihinkään murju kerrostaloon en muuta, mutta muuten oon avoin kaikelle.

Mun keskittyminen herpaantu, kun siinä kaikessa rauhassa systerin luo ajellessa huomasin auton perävalot ojassa. Auto oli vielä käynnissä, joten sen oli pitänyt luiskahtaa sinne ihan äskettäin. Pysäköin bemarin ojassa olevan auton lähettyville tien sivuun ja laitoin hätävilkut päälle, ettei kukaan muu enää rysäytä samaan syssyyn.

Kävelin hieman kauhuissani autolle, koska entä jos siellä oli ruumis? Miten siihen reagoisi? Pelko tosi osoittautui turhaksi, kun autossa näkyi liikettä. Koputin varovasti ikkunaan, etten säikäyttäisi kuskia. Ikkuna aukesi pikkuhiljaa.
"Päivää. Tarviitko apua, vai onks neidille jo pelastava ritari tulossa?" totesin olevinaan hyvin vitsikkäästi, jonka jälkeen tajusin kuskin olevan tuttu. Mikä sattuma.

Mun teki mieli kirota lisää, kun mä huomasin jonkun pysäköivän siihen mun auton perään ja nousevan autosta. Hienoa, mähän kaipasin juuri jonkun todistamaan mun kirouksia. Toki, jonkun tarvitsisi auttaa mut sieltä ojasta, mutta mä en tarvinnut mitään laupiasta samarialaista auttamaan. Mä soittaisin, noh, jollekin.

Voi kuinka mukavaa, tämä laupias samarialainen olikin tuttu.
"No kappas, terve vaan. Pelastava ritari ei oo kyllä vielä saanut soittoa, kun en mä vielä tiennyt kuka sellainen edes on", tokaisin.

"Mutta tässä mulla olis auto-ongelma, vaikka ihan tälläistä ei tainnut kumpikaan silloin tarkoittaa", viittasin meidän keskusteluun Auburnissa. Toden totta, kun mä olin todennut olevani kädetön, mä en ajatellut että mut tarvitsisi ojasta pelastaa. Mä totesin että turhaan mä siellä autossa istuin ja nousin sieltä ylös. Koitin kovasti olla vielä lyömättä Leoa sillä ovella. Mä olin kyllä varmaan kamalan hehkeä ratsastuskamoissani ja juuri tallilta tulleena.

Mun teki mieli tyrskähtää bruneten ritari-kommentille, mutta maltoin mieleni. Se ei ehkä katsoisi kovin hyvällä tällä hetkellä.
"No, tässä sellanen nyt sit on", päädyin toteamaan ja osoitin käsillä kehoani. Se ei ehkä ollut paras mahdollinen repliikki, mutta minkäs niille sammakoille mahdoit. Niitä sattui joskus pääsemään suusta ihan tahattomasti.

"Auto-ongelma, kun auto-ongelma. Saadaan me tääkin selvitettyä", väläytin hymyn naiselle ja toivoin sen hieman rauhoittavan tätä. Meinasin kylläkin kiitokseksi saada auton ovesta päin näköä, vain juuri ja juuri ehdin väistää päin pläsiä tulevan auton osan. Se kyllä ei tainnut olla tahallista, uskoisin.

"Mun bemarilla kyllä tätä pikkuriikkistä vahinkoa ei korjata, mut systeri asuu tässä lähellä, ni voin käydä pöllimäs.. tai siis lainaamassa sen maasturia. Sillä irtoo varmasti. Eikä toi onneks edes oo kovin syvällä", mittailin katseellani auton koordinaatteja lumihangesta ja toivoin puhuvani totta. Se tästä vielä puuttuisi, että tarjoutuu ritarillisesti avuksi, eikä saa ongelmaa ratkaistua, vaan täytyy pyytää hinausauto.

"Hmm, no toivottavasti. Kossu odottaa kotona niin joskus pitäis päästä kotiin", huokaisin. "Ja toi kuullostaa suunnitelmalta." Mä katselin autoa mietteliäänä ja liikahdin vähän, jotta näkisin paremmin. Onneksi tilanne ei nyt näyttänyt ihan mahdottomalta.

"Toivottavasti mitään ei menny rikki. Mä oon ihan avuton ilman autoa", pohdin. Mulla oli Tanelin luokse kolmisen kymmentä kilometriä ja mä ajoin aika paljon muutenkin. Ja mä olin aika tykästynyt mun punaiseen Toyotaani, enkä mä haluaisi sitä ainakaan vielä hetkeen korvata toisella autolla.

"Mutta kiitos, että autat. Mä olin niin vihainen, että mulla olis mennyt kauan, että tajuisin edes etsiä jonkun paikan mihin soittaa", katsoin hymyillen Leoa. Ehkä kaikki hoituisikin helposti. Mäkin aloin jo vähän rauhoittua, enkä meinannut enää lausua jokatoiseksi sanaksi kirosanaa. Ainakin mulla oli ihan kiva pelastava ritari.

"Äkkiä me sun auto tuolta pois saadaan", hymyilin naiselle rohkaisevasti. Ymmärrettävää, että vähän v*tuttaa, kun olisi jonnekkin meno ja tulee este. Kaivoin puhelimen taskusta ja valitsin systerin numeron.

"Haloo? Joko ajoit ojaan?" kuului langan toisesta päästä heti parin tuuttauksen jälkeen.
"No tota ei, ku ootko kotona?", totesin.
"Oon. Mitenniin?"
"Tuun hakee auton lainaan. Heippa!" huikkasin ja nakkasin punaista luuria.

Käännyin naiseen päin.
"Lähen hakee sen auton, haluutko tulla mukaan vai ootella täällä tienposkessa?" kysäisin ohimennen Ritalta, jolta näytti vieläkin savu nousevan korvista, muttei enää niin pahasti kun aiemmin.

Mä odottelin, kun Leo soitti puhelun, ilmeisesti siskolleen. Se puhelu ei tosin kauaa kestänyt, kun mies vain jo ilmoitti hakevansa auton. Kun mies kääntyi mua kohti ja kysyi lähdenkö mukaan, mä punnitsin hetken vaihtoehtojani.

"Mä voisin hypätä mukaan, tylsä se on täällä yksin kökkiä", tokaisin ja niin me hypättiin Leon autoon. Mies lähti ajelemaan ja mä sain todeta, että ainakin nyt mies ajeli paljon fiksummin kuin minä. Ja mä kirosin taas omaa tyhmyyttäni ja ajamistani.

"Joko sun siskos on leiponut susta heppapojan?" kysyin naurahtaen. Jep, mä olin tehnyt oikean valinnan lähtiessäni mukaan. Siellä tienposkessa mä olisin vain kiehunut yksikseni. Nyt kun penkassa oleva auto oli poissa silmistä, mä pystyisin ainakin pieneksi hetkeksi unohtamaan sen. Ehkä.

Ajellessamme systerin pihaan, tunnelma autossa oli jo hieman rauhallisempi.
"Ei. Kyllä se välillä pyytää mukaan hoitamaan sitä sen lehmäheppaa, mut ei musta ihan niin helposti heppapoikaa tehäkään", hymähdin naisen kysymykselle. Olihan ne hepat ihan kivoja, mutta en kehdannut kenellekään myöntää, että mä niitä vielä vähän kammosin. Ja kun edelleenkään se Reiska ei oikein tykänny musta - enkä mä siitä.

Punaisen mökin pihalla pyysin Ritaa odottamaan hetken, kun kävin auton avaimet sisältä. Systeri taas tapansa mukaan katsoi meikäpoikaa hieman alta kulmain, mutta kun lupasin koiranpentukatseella korvata tän sille jotenkin, niin se sitten heltyi.

Hyppelehdin mökin portaat alas, enkä ihmeekseni liukastunut.
"Toivottavasti systerin auto ei oo hirveen sotkunen. Sit hävettää", naurahdin naksauttaessani auton ovet auki ja käänsin auton käyntiin. Tottakai juuri sinä päivänä oli satanut lunta, niin sai tehdä kunnon lumityöt, ennenkuin auto alkoi edes muistuttaa etäisesti autoa, eikä epämääräistä lumimöykkyä.

Autoa harjatessani onnistuin heittämään lunta hieman myös Ritan päälle.
"UPS!!" ulvahdin, koska nainen sattuneista syistä oli hieman räjähdysherkällä tuulella.

Leo pysäköi ihanan, suloisen punaisen mökin pihaan. Voi että se oli söpö. Pian mies loikkikin jo ulos melko vaarallisen näköisesti, mutta selvisi ehjin nahoin. Mä olin meinannut tallilla kaatua monet kerrat jo ihan siinä pihassa ja noh, mä ajoin myös liukkauden takia tänään ojaan.

"Kun omistaa nelijalkaisia eläimiä niin auto ei millään pysy siistinä. Vaikka mulla kaks niistä ei tule autoon edes sisälle", nauroin. Mun auto oli täynnä kaikkien kolmen eläinten karvoja, ylimääräisiä heppakamoja ja nykyään sinne oli eksynyt myös Kossun tavaroita.

Mä säikähdin enemmän Leon kiljaisua, kuin sitä, että mun päälle lensi lunta. Vilkaisin ensin mun nyt hieman lumisia vaatteita, sitten miestä ja siristin silmiäni. Mä olisin voinut suuttua, luoja tiesi, että mä voisin. Mutta mä päädyin pienesti virnistäen viskaisemaan lunta miehen päälle kostoksi. Leo saisi samalla mitalla takaisin, vaikka ei tuo tainnut tahallaan lunta mun päälle heitellä.

Syljin lunta suustani, jota sinne oli juuri heitetty. Vilkaisin leikkisästi Ritaan päin ja pyyhkäisin uudestaan lunta naisen naamalle ikäänkuin kostoksi, piiloutuen itse samalla auton taakse. Nyt Leo Kajaste kävelee todella heikoilla jäillä. Oli ehkä viimeinen hetki, kun kannattaa kiukkuista naista haastaa lumisotaan. Toki aina pitää olla vähän lapsenmielisyyttä mukana.

Vastaiskua ei alkanut kuulua, joten päätin luovuttaa. Ehkä nyt ei tosiaan ollut hyvä hetki ja tähän oli hyvä lopettaa tämä leikki.
"Okei okei, antaudun", ulahdin ja nousin kädet pystyssä auton takaa ylös valmiina vastaanottamaan kaiken, mitä tuleman pitää.

Mutta sitten..

Mua nauratti kun mies pärski lunta suustaan, mutta ei mitenkään kamalan kauaa. Mä tein hetken päästä sitä samaa, mutta väittäisin, että paljon tyylikkäämmin. Mies saisi kiittää onneaan, että mä en vapaapäivän kunniaksi ollut pistänyt pakkeleita naamaan.

Jaa vai että sellasta peliä, Leo piiloutui auton taakse. Nössö. Mä jäin odottamaan, napaten käteeni läjän lunta. Onneksi mulla oli sellaiset hanskat, joilla tämmöinen oli mahdollista. Sitten mä hiivin vääähän lähemmäs.

Kun Leo ilmoitti luovuttavansa ja nousi esiin, mä ponkaisin viskaisemaan lumet toisen päälle. Ihan hyvinhän se meni siihen asti, että mä liukastuin tai horjahdin, sama asia sinänsä.
"Voi prkl..." mä kerkesin kirota ja yrittää napata jostain tukea, etten kaatuisi. En mä oikein tiedä mihin mä osuin siinä huitoessani ja tasapainoa etsiessäni. Taisin mä jotenkin onnistua Leoakin mätkäisemään. Hups.

Se ei ollutkaan virheliike - paitsi siihen asti, kun mulla oli taas lumet naamalla ja Rita melkein lensi perse edellä lumihankeen. Ja sain turpaan, mutta ilmeisesti vain vahingossa.
"Ootko kunnossa?" älähdin.

Tämähän meni oikein hienosti, mutta oli meillä vähän hauskaakin.
"Pitäsköhän meidän nyt vaan pakkautua tuohon autoon, ettei tuu enempää vahinkoa?" kysyin hieroen niskaani. Mulla alko olla semmonen olo, että Ritalla oli epäonnenpäivä ja kohta sattuisi vielä jotain, jos nyt ei turvallisesti istuta itseään auton penkkiin.

"Älä ota tätä pahalla, mut jos voisit olla koskematta mihinkään, ettei mitään hajoo", yritin vähän leikkisästi vitsailla. En tuntenut Ritaa vielä kunnolla, mutta pitihän se kokeilla, missä kulkee huumorin raja. Toivottavasti ei tulisi uudestaan turpaan.

"Olen, ehkä", murahdin noustessani ylös. Mä hieroin lumen kastelemaa ratsastushousujen takamusta, koska se oli ottanut vähän osumaa. "Kyllä mä taidan henliin jäädä."

Mä totesin Leon ehdottaman autoon siirtymisen ihan hyväksi ideaksi ja me kivuttiinkin autoon. Mä siristelin silmiäni miehen kommentille.
"Hei! Enhän mä mitään ole rikkonu", älähdin ja mätkäisin, tällä kertaa tarkoituksella, miestä olkaan nyrkillä. Ihan kevyesti vain.

"Ajappas sinä vaan, niin päästään kaivaa se auto sieltä ennen kun joku ajaa sen perään", naurahdin ja me lähdettiinkin matkaan. Ei sinne taas kauaa ajanu ja pian me oltiinkin takaisik mun auton luona.

"Mitäs sitten? Mun ei oo tarvinnu ennen onkia autoja ojasta."

Ja turpaan turpaan tuli. Tai oikeastaan nyrkistä olkaan, mikä oli odotettavissa. Olikohan Rita aina noin.. ärhäkkä. Tai ei, temperamenttinen. Pidin siitä, sillon on yleensä omat mielipiteet.

"Nainen, oot ollu tänään niin epäonninen", hymähdin. Olin varmaan tosi kamala kun olin vahingoniloinen, mutten mahtanut sille mitään.

Mä lähdin ajamaan takaisin kohti Ritan autoa ja siellähän se nökötti edelleen eikä kovin montaa uteliasta silmäparia ollut todistamassa tätä näkyä.
"Sun pitäs mennä autoon ja ohjata, lähinnä et renkaat on suorassa. Mä laitan hinausköyden kiinni ja kun oot valmis, vedän teidät sieltä pois. Okei?" ohjeiston naista, joka selvästi oli vähän hukassa.

"Okei, joo", mä nyökkäsin ja lähdin hipsimään kohti omaa autoani. Mä meinasin taas kaatua, koska juuri siinä auton vieressä oli yllättävä liukas kohta.
"En kaatunu!" huusin samantien, kun sain pidettyä tasapainoni ja mun takapuoleni ei tarvinnut kärsiä lisää.

Istahdin turvallisesti, kai, autooni ja odottelin Leon tekevän taikansa. Kyllähän mä nyt saisin pidettyä renkaat suorassa. Kai, todennäköisesti. Hitto mä olin pulassa auton kanssa. Osasinhan mä trailerin laittaa perään, tarvittaessa vaihtaa renkaan (vaikka mä kyllä aina vaihdatin renkaat liikkeessä) ja sellaista, mutta jos se kosahti, mä olin avuton.

Auto lähtikin sitten helposti ja kohta mä pääsin kömpimään rakkaasta autostani ulos.
"Sormet ristiin, että pieni punainen ei menny rikki", totesin ja lähdin auton keulaa katsomaan. Mä tosin vain osaisin sanoa, jos se olisi mennyt ulkoisesti rikki. Mua ei huvittaisi kyllä ajella edes ulkoisesti risalla autolla.

"Voihan paska, rikoin mä sittenkin jotai tänää", kyykistyin katsomaan auton puskuria lähempää.

Ritalle oli tälle päivää annettu epäonnenkortti selvästi, koska nainen meinasi olla koko ajan nurin jossain kohtaa. Tai sitten Kallan hiekoituspalvelut ei toimineet riittävän hyvin. Veikkaisin kyllä jälkimmäistä, koska kuka nyt millään tavalla taikauskoinen olisi.

CR-V vetäisi bruneten auton melko kevyesti penkasta pois ja riensin katsomaan vahingot naisen seurana. Tutkimme ilmeisesti vähän liian läheltä puskurin vahinkoa, koska onnistuin kopsauttamaan pääni Ritan päähän.
"No voi perkele!" murahdin ja nauroin heti perään. Tänään kyllä tosissaan koeteltiin.

Hieroin päätäni ja kumarruin uudelleen - tällä kertaa vähän varovaisemmin tutkimaan vahinkoja.
"Sumuvalo on paskana ja tossa on vekki, mutta tällaseen on helppo saada uutta osaa. Toki se pitäs käyttää pajalla, jos mielii kattoo onko sisältä jotain rikki", pohdin ääneen. "- Sain itseasiassa just töitä tosta Kallan autokorjaamolta ja voisin varmaan saada sulle jonkun tuttava-alen jos käytät tän siellä", virnistin vielä perään.

"Tää alkaa olla jo koomista", nauroin, kun meidän päät kopsahti Leon kanssa yhteen. Mitähän kohta tapahtuisi? Auto valuisi takaisin ojaan tai mä kaatuisin ihan kunnolla? Jotain sen suuntaista varmaan, mutta toivottavasti siltä vältyttäisiin. Mä haluisin selvitä ehjänä.

"Vai että tuttava-ale", hymähdin. "Ei sillä niin väliä, kunhan ois toimiva auto." Mä en kyllä kohta uskaltaisi ajaa autoa tänään yhtään mihinkään suuntaan, kun hyvä alkupäivä oli muuttunut lähinnä epäonniseks.
"Ai, ja onnea työpaikasta", hymyilin vielä.

Ihan noin niinkuin varmuuden vuoksi mä otin Leosta tukea, kun nousin auton edestä kyykistelemästä.
"Mä en kyllä uskalla kohta liikkua saatika ajaa yhtään mihinkään. Tällä tuurilla löydän itteni uudestaan ojasta, kävellen tai auton kanssa", nauroin ajatukseni vielä ääneen. Mä annoin varmaan kivan kömpelön vaikutelman, vaikken mä oikeesti ihan niin paha ollut.

Rita oli perusnainen, sille kelpasi vain toimiva auto. Olisipahan mulle töitä ja saisikohan työntekijä bonuksen asiakkaiden hankkimisesta. Ei mulla toki taka-ajatuksia ollut, ehei.
"Kiitos. Mä voin tosiaan kattoa sitä sun autoa. Käyntiääni on kuitenkin ihan normaali, etten jaksa uskoa, että siitä ois enemmänkin jotain rikki. Tarkistuttaisin sen kyllä silti", totesin asiantuntevasti.

Naisen huono tuuri sai hymyn nousemaan huulille, se oli jotenkin tahattomasti yleensä hyvin huvittavaa.
"Äläs nyt. Pitääkö mun saattaa sut vielä kotiin", naurahdin, enkä ollenkaan tajunnut kuulostavani joltain muulta, kuin oli tarkoitus. Tarkoitusperäni oli auttaa naista hädässä, mutta toivottavasti toinen ei ajatellut muuta. Herranjestas olimmehan nähneet vasta pari kertaa.

".. Mut ens kerralla kannattaa sitä kaasujalkaa vähän hillitä."

"Kaipa se olisi kohta pitänyt käyttää muutenkin huollossa, joten menee siinä samalla", mua meinasi naurattaa kun toinen oli niin asiantuntevaa. Tosiasiassa Leo olisi voinut puhua vaikka hevonpaskaa, niin mä en olisi ymmärtänyt mitään. Ja mistä mä edes tiesin, että se nytkään käytti mitään oikeita termejä.

Mä vilkaisin Leoa arvioivasti. Mä en tiennyt toisen lausahduksen tarkoitusperiä. Mä en kyllä ollut tarkoittanut omaani niin. Ehkä.
"Ehkä mä selviän yksinkin, just ja just. Ja kehtaatkin", mä mulkaisin toista leikilläni tämän kommentoidessa mun kaasujalkaa.

"En mä edes kaahaillut kovaa. Ainakaan kamalan", tyrskähdin. Mä kiittelin avusta ja sanoin tuovani autoni tarkistettavaksi. Joskus, kunhan mulla olisi tarvittaessa varaa olla ilman autoa. Eli niin ajateltuna en koskaan. Mutta auto kuitenkin lähti liikkeelle ja mä pääsin lähtemään kotiin. Mua meinasi hymyilyttää, kun huomasin Leon jääneen tarkistamaan, että mä pääsisin matkaan.