Kiusallista vai kiusallista?

03.02.2019 - Auburnissa
Ei avoin, mukaan @Jonathan R.

Iltatalli oli ollut vähintäänkin mielenkiintoinen. En osannut sanoa, oliko Jusu todella niin pitkävihainen, vai johtuiko jostain muusta, ettei  nainen montaa sanaa puhua pukahtanut iltatallin aikaan. Hevosten haku sisälle sujui hiljaisuuden vallitessa ja se oli vähintäänkin kiusallista. Tai no, todella kiusallista. Yritin jotain pientä small talkia naisen kanssa jutella, mutta ei väkisin sitten.

Melkein kaikki hevoset olivat tähän mennessä saaneet ruokansa, mutta viimeisimmät odottivat vielä omiaan. Eräskin vanha monsteri oli yrittänyt purra tyyliin käden irti.
"No jo nyt on jumalauta kun ei vanha herra osaa ruokiaan odottaa", älähdin valkoisen hammasrivistön lähestyessä uhkaavasti.  Ruokansa saatuaan Fellu kävi korvat luimussa tuimana syömään mössöjään. Tuhahtaen pujahdin orin karsinasta pois ja roudasin kaikki ämpärit rehuhuoneeseen aamuruokien tekoa varten. Siinäpä se ensimmäinen tallivuoro Saksan reissun jälkeen olisi taputeltu.

Aloin tehdä pikkuhiljaa lähtöä tallista, kun kuulin loungen oven suunnilta kolahduksen.
"Jonny. Mitä sie vielä täällä tähän aikaan?"

Olin jumittanut loungessa jo jonkin aikaa. Varmaan useamman tunnin. Netflix oli saanu mut jäämään aloilleni saatuani ilmotuksen uudesta sarjasta YOU. Ja tietenkin mun oli pakko kattoo ainakin eka jakso. Ja toka. Hups.

Kellon lähestyessä uhkaavasti liian suuria numeroita, mun oli pakko lähtee vähintään kartanolle. Sulkiessani loungen oven, tuttuakin tutumpi ääni kantautu mun korviin. Gabriellahan se siinä.
"Netflix", vastasin totuuden mukaisesti naurahtaen. "Sulla selkeesti iltatalli." Kävelin naisen luo ja mietin pääni puhki, mikä olis sovelias tervehdys. Niimpä päätin vain halata naista. Se ei ainakaan näyttäisi liian epäilyttävältä muille.

Tai siis... En tienny mitä me oikeestaan tehtiin ja saisko muut tietää... Joten ei ihme et olin hieman varovainen.

"Aika perus selitys", hymähdin huvittuneena. Netflixin ääreen jumiutuminen oli itsellekin hyvin tuttua puuhaa. Mikä lie oli sen verran hyvä sarja, että sai miehen jäämään loungeen katsomaan sitä.
"Joo, eka vuoro Saksasta palaamisen jälkeen", totesin miehelle. "- Ja olipa aika mielenkiintosta."

Jonnyn halaus tuntui omituiselle. Se oli täynnä sähköä. Ja perhosia vatsassa. Vaikka olimme edelleen kuin sisko ja veli. Vai olimmeko? Vastasin kuitenkin ihan soveliaasti takaisin halaukseen ja vedin keuhkot täyteen miehen tuoksua.

"Miten on päivä menny?" kysäisin ohimennen, hieman varovaisesti, koska en tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt.
Niin, käytiin mielenkiintoinen keskustelu yks aamu ja suudeltiin pariin otteeseen, mut nyt en tiedä miten olla siun seurassa Joo, niin ei vois sanoa.

Tavallinen arkinen kysymys oli odotettavissa. Tietenkin. Vaikka me oltiin monimutkastettu meijän suhdetta ihan helvetisti, jotkut asiat pysy samana.
"Ei sen kummemmin", vastasin ja katsahdin hieman levottomana Gabriellaan. Ja nyt oltiin menty sen pisteen yli, etten mä mitenkään vois poistua paikalta kohteliaasti. Ehen.

Hetken aikaa oli hiljasta. Tuijoteltiin kengänkärkiä, katon rajaa ja vilkuiltiin toisiimme.
"Ei kai tää oo outoo, vai kuvittelenko vaa? Niiku me tällä hetkellä?" hymähdin ja yritin tuoda kysymyksen esiin ihan muina miehinä. Taisin epäonnistua pahasti.

Jonathan rikkoi hiljaisuuden kysymyksellä. Erittäin vaikealla sellaisella. Klunks.
Nielaisin hieman hermostuneesti koska tiesin, että minusta näkyi kilometrin päähän, jos nyt juksuttaisin.
"Kaikki tuntuu vähän oudolta tällä hetkellä", totesin mietteliäänä.

Kävin sisäistä kamppailua itseni kanssa. Olimme taas Jonathanin kanssa oudossa tilanteessa sillä poikkeuksella, ettei tämä johtunut tällä kertaa riidasta.
"Miltä siusta tuntuu?" heitin pallon takaisin miehelle vaivihkaa. Tilanne saattaisi mennä vielä oudommaksi, mutta johan tässä on jo suohon polkaistu, niin sama jatkaa syvemmälle.

Vaikeat kysymykset olivat selkeästi päivän teema. Kummallakaan ei tainnut olla aikomusta helpottaa tilannetta.
"Helvetin hyvä kysymys", naurahdin hermostuneena. "Hieman eksynyt, kai", lisäsin kääntäen katseen karsinoille sekä tallin käytäville.

Vaihtelin hermostuneena painoa jalalta toisella ja hain koko ajan uutta asentoa, jossa olisi edellistä parempi olla. Ei onnistunut. Mä olin aina pitänyt Gabista. Mut nyt mun piti selvittää itteni kanssa, oliks se tosiaan muitakin kuin sisarellista rakkautta ja välittämistä.

Ilmapiiri ei ainakaan muuttunut yhtään helpommaksi, päinvastoin. Molempien päät oli sekaisin, enkä keksinyt edes hyvää vertauskuvaa, että miten paljon. Rohkaistuin kuitenkin hieman ja astuin lähemmäksi Jonathania.
"Voin auttaa löytämään sen oikeen tien", sanoin lempeästi ja hitaasti kuljetin käteni kohti miehen kättä, hipaisten varovasti.

En tiennyt oliko se kovin hyvä ajatus. Kylmät väreet kulkivat koko kehon läpi ja purin huulta edelleen hermostuneena. Huuleni olisi varmaan kohta purtu rikki, mutta en edes tajunnut sitä, kun keskityin seuraamaan Jonathanin jokaista elettä ja ilmettä yrittäen tulkita edes jotain.
"Tai sit siun on etittävä se yksin", pihahdin hieman surumielisenä.

Gabriellan astuessa lähemmäs jokanen lihas mun kehossa jännitty. Hyvällä sekä huonolla tavalla.
"Gabi... Tää on meijä molempien työpaikka... Ei siis ehkä soveliain tila tällasee...", sanoin varovasti peläten loukkaavani toista.

Gabin sormenpäiden hipasu tuntu suoraan sanoen munissa asti. Pelottavaa. Pystyin helposti haistamaan shampoon tuoksun naisen hiuksista. Miksen aikasemmin oo kiinnittäny huomioo näihin asioihin?
Vaikka olin just kieltäytyny toisen tarjoamasta läheisyydestä mahdollisimman kohteliaasti, en siltikään ollu astunu syrjään. Pahuksen miehet.

"Gabi... Tää on meijä molempien työpaikka... Ei siis ehkä soveliain tila tällasee..."

Auts, mutta niin totta. Toki olin nähnyt Jusu poistuvan tallista, mutta siltikin astahdin askeleen tai kaksi miehestä kauemmas ja mittailin tätä katseellani.
"Oot ihan oikeessa", huokaisin.

Eihän sitä tiennyt vaikka jompikumpi Sokan siskoksista olisi ollut vielä huudeilla. Amanda kuitenkin toisinaan harrasti myöhäisillan ratsastuksia ja olisi voinut vetää vaikka mitä johtopäätöksiä.

Hengitykseni muuttui tosi raskaaksi ja sen kuuli varmasti jokainen muutaman metrin säteellä oleva. Toivottavasti vaan Jonny. Jäädyin sijoilleni ja ainut, mitä pystyin tekemään, oli tuijottaa edessäni oleviin ruskeisiin silmiin.

Gabriella vaikutti entistä hermostuneelta. Vilaus epävarmuutta välähti naisen silmissä, tämän tapittaessa mua herkeemättä. Mua teki pahaa kattoo, miten mun sanat oli vaikuttanu toiseen. Millasta mielipahaa ne sanat oli saanu aikaa.
"Sorry...", kuiskasin ja otin askeleen lähemmäs toista.

Kuten siinä ei olisi mitään outoa, vedin naisen kiinni rintakehääni kieton käsivarteni Gabriellan ympäri. Ehkä tää nostais edes vähän toisen mielialaa. Enkä tiiä miks, mut mua jännitti edelleen ihan perkeleesti. Vaikka kaikki oli tuttua ja turvallista, silti samat asiat oli vieraita ja uusia. Hieman pelottavia.

"Ei siun tarvi pyydellä anteeks asiaa, joka on karu fakta", mumisin miehen syleilyssä.

Jotenkin siinä hetkessä en miettinyt ollenkaan mahdollisia näkeviä silmäpareja, koska olimme kuitenkin paljon halailleet Jonathanin kanssa ennenkin. Tosin todella tarkka silmäpari saattaisi huomata halauksen sävyn muuttuneen aiemmasta.

"Oispa elämä liian helppoo, jos kaikki vastaukset tulis tarjottimella vastaan", jatkoin mutisemista pohtivaan sävyyn ja toivoin miehen saavan selvää. Tällä kun ei harmillisesti ollut korvia rintakehässä.

Irtauduin miehestä ja nielaisin. Toisinaan niin suorasanaisesta ihmisestä oli nyt todella vaikea saada mitään irti.
"Mietin tässä vaan, että.. Tai siis.. Äh. Siis kun.. No voi perkele!" parkaisin. "- Ihmiset saattaa ruveta ihmettelemään, enkä oikein itekään tiiä miten päin tässä olis. Ja sitten vielä kun kaikki on niin sekasin....", annoin puheen tulvia ulos, mutta järkevän lauseen muodostaminen tuntui todella työläältä.

Sain tasan kolmesta sanasta selvää 100%; liian, kaikki ja tarjottimella. Kaikki loput ja muut sanat? Muminaa. Jotain epämääräistä, jota en edes yrittänyt arvailla. Tiedä miten pieleen olis menny.

Voimasana sai mun huulille pienen, varovaisen hymyn. Katsoin naiseen huvittuneena.
"Kaikki on sekasin aina joskus. Sure, mut mikään ei oo liian iso sotku, ettei se selkenis siitä hiljalleen jopa itekseen." Huokasin syvään. "Kuulostipa se paskalta", tuhahdin ja pudotin kasvoni lattiaa kohti.

Jonnyn suupielet kääntyivät yhtä nopeasti alaspäin, kuin ne olivat kivunneet ylöspäin kirotessani ihmismielen vaikeutta.
"Ollaan me kyllä aika toivottomia", hymähdin vuorostani.

Olin huomaavinani jään pikkuhiljaa sulavan, eikä tunnelma ollut enää niin surullinen ja hermostunut. Vaikka minun ja Jonathanin pituusero oli aika huima, en silti nähnyt miehen silmiä tämän murjottaessa lattiaa kohti. Vein varovasti käden toisen leuan alle ja nostin sitä ylöspäin, että sain katseesta kiinni.
"Eikä kuulostanu", totesin lempeästi. "- Sekin oli ihan karu fakta, joka piti vaan muistuttaa ääneen."

Kroppani oli jännittynyt. Ei siis jännittynyt jännittynyt, vaan jännittynyt. Pidättelin itseäni kovin, mutta oikeastaan vain Jonathanin takia, koska en halunnut pilata mitään. Mies oli vähän aikaa sitten eronnut ja varmasti yhtä solmussa ajatustensa kanssa, kuin minäkin. Sekös tästä kaikesta tekikin niin hankalaa.

Gabriellan silmät oli kirkkaat. Selkeet. Miksei tää meijän välinen tilanne voinu olla? Se, että mulla oli ollu ero lähes just äsken, ei riittäny. Tilanteessa oli vielä yksi muuttuja lisää, Patrick. Mä en tiennyt yhtään mitä mä olin tekemässä, tai mihin mikään johtais kenenkään kanssa. Suurin todennäkösyys mulla tais olla yksin jääminen kaiken sähläyksen ja muun jälkeen.

"Gabriella." Nielasin vähän liiankin selkeesti ja kurotin ottamaan tämän kädestä kiinni. "Mä haluun et sä tiiät... Et... Ööh... Mä pidän siitä miehestä, josta puhuin. Se aussi..."

Märkä rätti päin pläsiä, sieltä se lopulta tuli. Tiesin tässä olevan liian monta liikkuvaa osaa, mutta en suostunut myöntämään sitä ja sitten tulee yllätyksiä. Sitten sattuu. Ja kovasti sattuukin.

"Ei ne tunteet oo niin yksoikosia tai häviä yhdessä yössä", viittasin miehen sanoihin. Äänessäni oli hieman loukkaantunut sävy, vaikka minulla ei ollut mitään syytä loukkaantua. Ehkä itselle, mitäs olin tällainen tunari.

Mieleni teki paeta paikalta, hypätä CR-V:n puikkoihin ja kaahata kotiin. Siinä vaiheessa tosin olisimme Jonathanin kanssa ristitulessa. Elämä on niin perseestä, teit niin tai näin niin aina väärinpäin.
"Ehkä meidän on nyt vaan selvitettävä nää jutut omilla tahoillamme ja yrittää olla ulkopuolisten silmään normaaleja", pohdin.

Mä en todellakaan nauttinut niiden sanojen ääneen sanomisesta. Ehen. Mulle tuli vaa entistä pahempi mieli huomatessani, miten ne Gabiin oli vaikuttanu. Mut naisen omat sanat, viimesimmät tähä mennes, jätti kysymyksiä.
Omilla tahoillamme? Ulkopuolisille normaaleja? Mikä oli sallittua, ja mikä ei? Pienet viattomat halit varmasti menis, mutta yhtään pidemmät ja läheisemmät... Tuskin.

"Mmh... Niin varmaan juu...", mutisin, päästin irti Gabriellan kädestä ja otin askeleen taaksepäin. "Sori... Mä vaan ajattelin et sun olis reiluu tietää...", mutisin.

Huokasin syvään, ennenkuin jatkoin.
"Jonathan-rakas, jos et oo jo oppinu, ni miulta ei tarvi pyytää anteeks rehellisyyttä", totesin jo hieman normaalimpaan äänensävyyn, jopa hieman arvostaen. Kaikesta huolimatta ei ole varmasti helppoa sanoa tässä tilanteessa ääneen moisia asioita.

Huokasin taas.
"Kun eihän tämä tässä toisaalta märehtimällä parane, mutta satutetaan toisiamme vaan kilpaa, kun ei tiedetä mitä halutaan", tokaisin niin topakasti, kun vain pystyin. "- Ja Jonny mie välitän siusta ihan tosissaan."

Pakitin nojaamaan loungen oveen, koska alkoi tuntua siltä, että tarvitsin jotain tukevaa, mistä ottaa kiinni. Ihmisten tunteet olivat monimutkainen asia, sen olin todennut aivan liian monta kertaa.

Pakitin Gabin viereen ja huokasin itsekin vähintään yhtä syvään.
"Ja mä välitän susta, paljon. Sen kaiken lisäks, piän myös kaikesta mitä oot ja mitä edustat. Aidosti." Painotin viimestä sanaa niin paljon kuin pystyin. En halunnu menettää sitä ystävyyssuhdetta, joka oltiin hiellä ja työllä rakennettu ja pidetty hengissä. Ja vaikka mä, me, kuinka yritettiin olla varovaisia, tuntu, kuin oltais hiljaa kuljettu kaiken romahtamista kohtaan.

"Haluutko sä ottaa riskin, vaik kaikki voi mennä vituiks?" Käänsin katseeni Gabriellaan ja kulmat koholla odotin vastausta.

Huokasin ja tunsin jälleen kyyneleiden kohoavan silmäkulmiin. Välitin tuosta ihmisestä niin paljon, että se sattui. Nostin katseen kohti kattoa ja yritin räpsyttää kosteuden silmistä pois.

"Me ollaan selvitty aika monesta takaiskusta ja toisaalta tuntus aika typerältä jättää riski ottamatta, kun muutenki on ollu niin paljon pelissä", totesin haparoivasti ja käänsin katseen Jonathaniin.

"Mutta jos sen riskin ottaa, kummankin on oltava täysillä mukana"

Jos mä lähen tähän mukaan täysillä, sata ja kymmenen prosenttisesti, Patrick jää sivuun. Toisaalta se olis mun mielenterveydelle turvallisempi. Patrick oli Australiassa. Kaukana. Helvetin kaukana. Ja Gabriellä oli täällä. Tässä. Mun vieressä. Kirjaimellisesti. Fyysisesti.

Jos me ruetaan tähän, uskallanko mä antaa itestäni taas yhdelle ihmiselle enemmän kuin tarpeeksi? Markus petti mut, pahasti. Matilda tuntu viimeseen asti hannaavan vastaan, lopulta päätyen toisen miehen syliin. Enkä käytä mitään kuvainnollista puhetta. Oikeasti. Jessen, nimittäin.

Jos tää kaikki toteutuu, uskallanko puhaltaa pelin poikki, jos asiat ei mee niiku haluis, toivois? Jos meillä ei olis mitään puhuttavaa. Jos toisen seura alkais puuduttaa tietyn pisteen jälkeen. Jos... No se olis latteeta ja huutais intohimon puuttumista. Osattaisko me lopettaa se? Ajoissa? Ystävinä?

"I'm in."

Sekunnit tuntuivat puuduttavan hitailta, enkä uskaltanut katsoakaan Jonathaniin päin. Olin melko varma, että mies vastaisi kieltävästi epäsuoraan kysymykseen, jonka heitin ilmoille.

"I'm In."

Wait what? Jouduin hetken keräilemään itseäni, ennenkuin uskalsin laskea pienen hymyn kasvoille. Molemmat ottaa tässä ison riskin, koska mies ei ole ainoa, jolla on ollut epäonnea ihmissuhderintamalla. Luotin Jonnyyn kuitenkin 150%:sit ja halusin tämän olevan sen riskin arvoinen.

Käännyin miestä kohti ja kapsahdin tämän kaulaan.

Varmana vastauksestani otin Gabriellan halauksen vastaan ja vedin tämän kiinni itseeni. Paskat vaikka joku näkis. Saisipahan jotain puhuttavaa. Tiedä sitten miten tyytyväisiä työnantajat tilanteeseen ovat, olemmehan molemmat brunen kanssa näiden palkkalistoilla.

Vetäydyin hieman kauemmas Gabista, vain voidakseni painaa huuleni kiinni tämän huuliin. Edelleen suudelma naisen kanssa tuntui hieman oudolta, ottaen huomioon historiamme läheisinä ystävinä, mutta samalla hyvältä ja oikealta. Varmasti yllätyksiä tulisi eteen, mutta kaksi kovapäistä kaveria varmasti saisi ne edes jotenkin selvitettyä.