Päivänsäde ja Krapulainen

03.02.2019
Auburnissa, @Matilda T., suljettu

Jusun synttärijuhlat tuli ja meni. Olokin oli vähän sen mukainen, vaikken ees ollut kovin humalassa! Päätä jomotti (kiitos Adelinan luona juodun viinin) ja muutenkin oli vähän heikohko fiilis. Ei mutta, hyvä ilta oli. Köhköh.
Koska en ollut ihan varma, olinko täysin ajokuntoinen, yritin ensin saada Aliisaa kiinni josko olisin voinut oikaista raajani hetkeksi niiden sohvalle, mutta eipä se luopio vastannut puhelimeen.
Liekkö löytänyt sekin jonkun sutinan Krouvista sen jälkeen, kun mä olin lähtenyt Adelinan luo (hups) ja nyt otti kaiken ilon irti seuralaisestaan. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ajomatka Murronmaalle saakka ei oikein kiinnostanut, joten sain jonkun älynväläyksen lähteä Auburniin kahville, välittämättä siitä näyttäisinkö mä kuinka krapulaiselta.
Sitä paitsi, ihan niin kuin mä en olisi haistanut useampaan otteeseen itse tallimestarista leijailleen vanhan viinan katkun. Joten ehkä yks lievästi krapulainen Seljavaara loungessa ei olis niin paha?

Laahustin loungeen ajatuksena, ettei siellä varmaan tähän aikaan ketään olisi.
Mutta olihan siellä, Matilda, jonka arvelin/tiesin olleen syy Jonathanin puliukkomaiseen olemukseen tuossa ennen vuoden vaihtumista.
"Terve", mutisin vilkuillen kahvinkeittimen suuntaan. "Onko kahvia?"

Sunnuntaiaamuista tallilla oli tullut mulle jonkinlainen tapa. Jos mulla ei ollut aamuvuoroa, kuten tänään, eikä darraa, kuten tänään luojan kiitos ei, mä tulin tallille ajoissa ja nautin hiljaisuudesta. Tänäänkin olin ehtinyt ratsastaa Zeliaa ruhtinaalliset kolme varttia ja mulla oli silti vielä hyvin aikaa ennen iltavuoroa.

Palauttaessani Zeliaa tarhaan olin viettänyt hetken ulkona tarkkaillen Sipsiä, jonka sielunelämään mun täytyisi päästä sisälle ennen ensimmäisiä osakilpailuja. Punertava tamma oli seisoskellut tarhassa ruunien kanssa ja vilkuillut suuntaani varsin happamana. Miten mulle aina siunaantuikin niin erikoisia eläimiä?

Lopulta olin livahtanut loungeen sulattelemaan ulkona jähmettyneitä sormiani. Hiljaisuus ja kahvin autuas tuoksu rauhoittivat mieltä, mutta se rauha järkkyi hyvin nopeasti huoneen oven avautuessa. Sisään asteleva mies ei ollut varsinaisesti tuttu, mutta mä tiesin sen kyllä: se oli Anton. Mä olin noteerannut sen joskus maneesissa, kisojen lähtölistoilla ja viimeisimmän kerran Laurin valmennuksissa. Niinpä mä nyökkäsin sille tervehdyksen peittelemättä turhautumistani siitä, että se oli raahannut ei-niin-pirteän olemuksensa samaan tilaan kanssani.

"Näyttäis olevan", mumahdin kahvikuppini puoleen nyökäten. Seurasin miehen liikkumista sivusilmällä ja saatoin päätellä sen kärsivän jonkinasteisesta krapulasta. Mun suupieleen kohosi vahingoniloinen virne, jota edes yritin piilotella.

Matilda ei nyt suoranaisesti näyttänyt ilahtuvan siitä, että olin häirinnyt neidin rauhaa ihan vain tulemalla paikalle. Olinkohan mä nähnyt sitä ikinä hymyilevän? Tuskin.

Keskittyneesti kaadoin kahvia kuppiin hiukan tärisevillä käsilläni ja kirosin mielessäni sitä viiniä. Jatkossa pysyttelisin suosiolla kaljassa.

Syvään huokaisten iskin persaukseni vapaalle tuolille ja vilkaisin Matildaa. Olin kyllä luvannu itelleni, että tutustuisin paremmin muihin tallilaisiin, mutta en kyllä ollu ihan varma kannattiko tämän kanssa edes yrittää.

En mä kyllä tienny siitä muuta kuin sen, että sillä oli se Zelia ja oli Jonathanin ex. Ja oli jotenkin saanu houkuteltua sen Merikannon tänne.
Tai no, tiesin mä myös jotain, mitä Matilda ei tiennyt minun tietävän. Olin nimittäin Lauri-viikonloppuna hiippaillut tänne loungeen ja peruuttanut yhtä hiljaa takaisin ovesta ulos, kun olin huomannut Matildan pusuttelevan sen yhden kaajapurolaisen miehen kanssa. Jessekö se sen nimi oli?

Okei, se aihe tuskin kävisi keskustelun aloitukseksi. Varmaan vaan vääntäis multa niskat nurin silmiä räpäyttämättä.
"Tuleeko se Merikanto vielä joskus uudelleen tänne?" kysyä töksäytin kun en muutakaan keksinyt.

Antonin istuessa pöydän ääreen yritin tuijotella kahvikuppiani niin tiiviisti, ettei mies keksisi virittää mitään väkinäistä keskustelua. Mä en oikeastaan tiennyt mikä se oli miehiään - paitsi vähän kiusallinen, darrainen ponipoika.

Nostin katseeni blondiin sen väännettyä jutun juurta Merikannosta.
"Mmmh, mahdollisesti", vastasin pyöräyttäen katseeni Antonista loungen seiniin. En mä ollut sopinut Laurin kanssa seuraavaa ajankohtaa, mutta mitä miehen puheista olin ymmärtänyt, se tulisi mielellään uudestaan muidenkin kuin Zelian ratsutusten merkeissä.

Hörpin kahvia tiuhaan tahtiin tullen siihen tulokseen, että se maistui aivan liian hyvältä jätettäväksi yhteen kupilliseen. Sormien lämmitteleminen lämpimän kupin ympärillä tuntui hyvältä ja sen varjolla mä päätin sietää seuraani, nousten hitaasti santsaamaan lisää mustaa juomaa.

"Otatko lisää?" kysyin kääntymättä Antonin puoleen, tuijottaen kahvipannua, jossa oli jäljellä vielä reilu tilkka.

Nyökyttelin vaan Matildan vastaukselle ja ryystin kahviani. Rahapussini ainakin kiitti siitä tiedosta, että Merikanto mahdollisesti tulisi vielä uudelleenkin tänne.
En keksinyt sen enempää juteltavaa koko tyypistä, joten istuin vain hiljaa kahviani hörppien. Hienoa small talkia. Aliisa olis kyllä ylpeä...

Eipä se Matildakaan sen enempää sanaista arkkuaan avannut. Ei ennen kuin oli siirtynyt kahvipannun luo.
"Jooh", haukottelin makeasti ja hieroskelin vähän ohimoitani.
Pitäisköhän mun nousta hakemaan sitä itse vai saisinkohan minä santsikupillisen pöytään saakka tarjoiltuna?

Kaduin sitä ystävällistä tarjousta heti alkuunsa. Oli kuitenkin tuntunut turhalta jättää sellainen liru odottamaan ottajaansa, mutta samalla tavalla olisi tuntunut tyhmältä kaataa se alas viemäristä. Niinpä mä nipistin huulet yhteen ja käännyin pöydän luo kaatamaan loput kahvit pannusta Antonin kuppiin.

Huuhdoin tyhjän kahvipannun onnellisena siitä, etten ollut saanut läikytettyä kuumaa juomaa tämän miehen käsille. Jesse-parka oli saanut osansa tulikuumasta kahvista, vaikka Anton huokailuineen ja haukotuksineen olisi ansainnut sellaisen herätyksen paljon enemmän.

Istahdin takaisin pöytään ja kaivoin puhelimen taskustani: se oli täydellinen blokkaaja mun ja miehen välille. Selasin Facebookin syötettä tarttumatta oikeastaan mihinkään, koska olin selannut uutiset läpi hetkeä aiemmin.

"Kiitti", totesin, kun kuppiin ilmestyi lisää kahvia ilman, että minun täytyi itse sitä hakea.
Kuikuilin kahvikupin takaa, kun Matilda istui alas ja kaivoi puhelimen taskustaan. Ei ilmeisesti ollut juttelutuulella.

Itsekin kaivoin puhelimen esiin ja pläräilin kahvin lomassa facebookin etusivua. Todettuani, ettei siellä ollut mitään maata mullistavaa, laskin puhelimen pöydälle ja pälyilin ympärilleni tylsistyneenä.

"Mites toi Winter Fair? Meinaatko osallistua?" jatkoin epämääräistä tutustumisyritystäni. Tietenkin se osallistuisi... Tyhmäkö minä olin?

Hetkeksi Antonkin vajosi puhelimensa pariin ja mä olin taas kuvitellut päässeeni siitä ja sen kysymyksistä, mutta väärin meni. Miehen möngerrys winter fairista oli huvittavan kuuloista, mutta ei kirvoittanut edes pientä hymyä.

"Joo", vastasin koruttomasti. Se kuitenkin kuulosti turhan tylyltä jopa omaan korvaani, joten kiirehdin jatkamaan:
"Zelialla kouluun ja esteille. Sipsillä, Amandan uudella estehevosella myös pari starttia. Ja hyppään isoimmassa luokassa mun entisellä ylläpitohevosella, koska sen omistaja pyysi."

Haukan ajatteleminen hymyilytti, enkä ehtinyt estää sitä reaktiota. Aika oli todennäköisesti kullannut muistot, mutta olisi joka tapauksessa mielenkiintoista tehdä pikavisiitti orin satulaan edes yhden kisaradan ajaksi.
"Entäs sinä?" mumahdin takaisin muistamatta, olinko nähnyt Antonia viime kisoissa. Olikohan se edes esteratsastaja? Ei sitä ainakaan estevalmennuksissa ollut näkynyt.

Yritin jostain krapula-aivojeni syövereistä kaivella tietoa siitä, kuka tai mikä oli Sipsi. Hevonen, mutta kuka niistä?
Ja hetkinen, sanoko Matilda, että se oli Amandan estehevonen? Minä kun luulin, että blondi Sokka oli henkeen ja vereen kouluratsastaja ja suorastaan halveksui esteratsastusta.
Tai no, se nainen tuntui muutenkin halveksuvan kaikkea ja kaikkia.

"Joo, mennään me Vilan kanssa niin kouluun kuin esteillekin", vastasin ja estin epätoivoista irvistystä puskemasta naamalle.
Mun oli ollut tarkoitus osallistua vain esteluokkaan, mutta olin kuitenkin päättänyt vielä yhden kerran kokeilla, miten meillä koululuokka menis. Jos se menis taas päin persettä, niin voisin jatkossa suosiolla keskittyä vain ja ainoastaan esteille.

"Helppoihin luokkiin vaan. Ei olla oikein ehditty kunnolla treenaamaan", selitin vielä loppuun. Siihen nyt olisi vielä aikaa, että me Vilan kanssa isompiin luokkiin päästäis. Jos päästäis.

Nyökyttelin Antonin vastauksille ja muistinkin nähneeni miehen nimenomaan Isabellan tamman satulassa pariin otteeseen. Yhtälö alkoi tuntua tutulta, mutta mä mietin, teinkö mä sillä tiedolla oikeastaan mitään. Tähän asti olin tutustunut enimmäkseen Amandan hevosiin, niin erikoiselta kuin se kuulostikin.

"Oletko sä sitten enemmän este- vai kouluratsastaja?" kysyin kohteliaisuuttani. Olin harjoitellut sellaisia neutraaleja jatkokysymyksiä töissä, koska asiakaspalvelutöissä oli hyvä olla jonkinlainen kysymyspankki. Se oli helposti sovellettavissa ratsupiireihin, etenkin, kun Anton ei tuntunut vaativan kovin skarppia keskustelua.

"Kallaan on kyllä siunaantunut kiitettävästi miesratsastajia", totesin vähän huvittuneena. Mikähän siinäkin oli?

Kohautin vähän olkiani, kun Matilda uteli mun ns. suuntautumisesta.
"Kai mä enemmän esteratsastaja olen", vastasin hetken pohdinnan jälkeen.
"Ei ainakaan viime osakilpailuissa menny toi koulu oikein nappiin", irvistin vähän huvittuneena. Ei menny ei. Oltiin viimeisiä.
Mut yritin edelleen lohduttautua sillä, ettei me Vilan kanssa oltu edes ehditty treenaamaan niihin niin kuin muut. Vähän niin kuin kylmiltään oltiin menty kokeilemaan onnea ja vituiks män.

"Niinkö? En oo kyllä itse pahemmin pistänyt merkille", mietiskelin ääneen. En ainakaan keksinyt ketään miestä, joka olisi minun jälkeen tullut tänne Auburniin. Se joku Mikke mikälie joo, mut se taisi olla paluumuuttaja. Niin ja Penna.
"Tai no, Sasu ja Jesse Kaajapuroilla", totesin hetken pähkäilyn jälkeen ja viimeisen nimen kohdalla vähän kohautin kulmiani.

Anton oli siis enemmän esteratsastaja, mutten ollut nähnyt miestä esteosakilpailuissa. Vielä. Sen darramörinöiden jälkeen tosin salaa odotin näkeväni, koska mua alkoi kiinnostaa, mikä se oikeasti oli miehiään.

Kohotin kulmiani Antonin reaktiolle miesratsastajista: missä se sitten oli aiemmin talleillut? Musta tuntui, että mun hevospiireissäni oli ennen Kallaan muuttoa ollut yhdestä kahteen miesratsastajaa. Tietysti paikkakuntakin vaikutti, mutta silti.

Antonin kulmien kohottelu Jessen nimen jälkeen oli outoa ja vaivaannuttavaa. Miksi se teki niin? Oliko se itse noteerannut Jessen jotenkin erityisesti, vai vihjasiko se, että mun piti? No, mä olin saattanut noteerata Aron kerran jos toisenkin, mutta ei Antonin pitäisi olla tietoinen siitä - enhän mä ollut ennen tätä päivää jutellut miehelle kunnolla kertaakaan.

"No, mä olen", totesin päättäväisesti. "Keskimääräistä enemmän miehiä."
Se ei tuntunut haittaavan naisvaltaisessa talliporukassa, enkä mä oikeastaan voinut pestä käsiäni tästä päätelmästä seurusteltuani ensin tallimestarin kanssa ja nyt, no, säädettyäni Jessen kanssa enemmän ja vähemmän.

Ei Matildasta mitään silmiin pistävää reaktiota tullut, vaikka sen Jessen nimen olinkin maininnut, mut jotain pientä kuitenkin olin havaitsevani.
Piilotin huvittuneen ilmeeni kahvin juontiin ja nyökyttelin vain.

"Niin, no, eikö se oo ihan hyvä että on tuota miesvahvistustakin. Ei ole pelkkää kissatappelua kaikki päivät", pohdiskelin.
Olinhan minä jo yhtä kärhämää todistanut Gabriellan ja Adelinan välillä. Hitto, siitähän minä unohdin Adelta eilen kysyä, et mikä homma se oli.
Tosin eilen oli kyllä ihan muut jutut mielessä Adelinan kanssa.

Tuhahdin huvittuneesti Antonin kommentille - mistä hemmetistä se nyt puhui.
"Kissatappelua?" toistin aidon kiinnostuneena mistä mies puhui. Tämä Anton sai yhä erikoisempia piirteitä, mutten ollut varma, johtuivatko ne miehen oletetusta krapulasta vai oliko se aina sellainen.

Hörpin kahviani kaikessa rauhassa, koska mua ei enää palellut eikä seurakaan enää vituttanut niin paljoa.
"Miehille riittää kyllä tarjontaa", tokaisin testaavasti, kohottaen vuorostani omia kulmiani. Vähän, viattomasti, mutta silti niin, ettei sitä voinut olla tajuamatta. Kyllä minä saisin selville, mikä tämä Anton oli miehiään.

"Niin, eikö teillä naisilla ole tapana saada kauheaa draamaa aikaiseksi joka asiasta?" kysyin, tai no, lähinnä totesin.
"Vitsi, vitsi", ehdin kuitenkin lisäämään. Mistäs sitä tietää, vaikka Matilda sellaisesta letkautuksesta herneet vetäis nenäänsä.

Jahas. Nyt oli sitten vissiin Matildan vuoro kuittailla.
Tiesiköhän se jo jotain? Juliasta ehkä? Koska Adelinasta nyt oli alle vuorokausi aikaa, niin ei kai se juttu heti kaikkien korviin ole kantautunut?
Mut Juliankin kanssa oltiin sovittu, ettei siitä puhuttais. Ikinä. Kenellekään. Koska hävetti edelleen. Miten voi ihmiset olla niin kännissä, ettei tunnista toisiaan ennen kuin vasta seuraavana aamuna?
Adelinan kanssa sovittiin myös, ettei asiasta tarvitse hirveästi muille huudella... Ne tietää, jotka tietää. Eli Aliisa, Nita ja me.

"Niiin kai", mutisin vähän nolostuneena. Jos kasvot eivät olisi punoittaneet jo valmiiksi krapulan takia, niin keskustelukumppani olis huomannut minun punastuvan.

Tuhahdin taas, tällä kertaa Antonin kommentille naisten draamailusta. Olinhan mä itsekin keskellä draamaa, jossa oli peräti kaksi naista ja mies, mutta mä en ollut se, joka oli päävastuussa siitä. Itse asiassa mä olin jopa lähempänä uhrin roolia, vaikkei uhriutuminen varsinaisesti kuulunut tyyliini.

Anton meni vaikeaksi, joten mä olin ollut oikeassa.
"Ei se ole mikään häpeä", totesin pirullisesti, sillä ilmeisesti Anton oli ehtinyt edes jollain asteella tutustumaan tallin naistarjontaan. Jos ei muuten, varmasti ratsastushousujen kokopaikkojen osalta.

Ja tämähän oli siis vain spekulointia.

Naurahdin vähän Matildan kommentille.
"Eipä kai", lausahdin ja katselin hetken seiniä. Ainahan sitä sinkkuihmiset saivat hauskaa pitää keskenään. Morkkiksen laatu riippui sitten vähän tilanteesta.

Keskustelinko mä oikeasti Jonathanin exän kanssa jostain Auburnin naistarjonnasta?
Tai no, Matildahan tässä enemmän asiasta tivasi ja naljaili, meikäläinen vain kiemurteli henkisesti siinä tuolilla.
Heeetkonen, yrittikö se iskeä? Ei kai? Vastahan minä näin sen suutelevan sen Jessen kanssa täällä loungessa.
Kiusallista.
Ei sillä, nätti likkahan tuo oli.

Vaikka mä kuinka yritin, ei Antonista ottanut selvää. Ensin se oli väen vängällä vääntänyt keskusteluntynkää kaikesta ja nyt, kun mä vastavuoroisesti osallistuin keskusteluun, se hiljeni hiljenemistään. Siitä seinien tuijottelusta saattoi päätellä, ettei tallin naistarjonta tosiaan ollut ihan vieras käsite.

Tyhjensin kahvikuppini ja nousin ylös. Huuhdoin kupin vesihanan alla ja hörppäsin sen jälkeen vettä miettien, menisinkö jatkamaan Sipsin tarkkailua vielä hetken vai lähtisinkö kotiin, että ehtisin syödä kunnolla ennen töihin lähtöä. Käännyin hitaasti ympäri ja tuijotin ajatuksiini vaipuneena Antonia, joka oli jumiutunut loungeen kanssani erikoisen pitkäksi aikaa.

Violettihiuksinen keskustelukumppani nousi ylös ja vei kuppinsa pois. Sitten se kääntyi ja jäi tuijottamaan minua.
Okei... Missä oli Aliisa kun sen "fiksuja" neuvoja tarvittaisiin?

Hymyilin vähän ja huomasin omankin kupin tyhjentyneen, mutten kyllä uskaltaisi sitä ihan vielä viedä pois. Jäin siis vaan pyörittelemään sitä käsieni välissä ja mietin, miksi Matilda tuijotti.
Odottiko se jotain aloitetta? En kai mä nyt suoraan toisesta sängystä hyppää seuraavaan? Loungessa tosin sänkyä ollut, mutta eihän sitä sellaisia edes aina tarvittu.

"Niin te erositte Jonathanin kanssa?" kysyä möläytin.

Ei Sipsin tuijottamisessa olisi mitään järkeä. Jos mä haluaisin oppia tammasta jotain oikeasti hyödyllistä, mun täytyisi hakea se vähintään sisälle. Ehkä mä ehtisin pyhittää jonkun tulevista tallireissuista punaiselle tammalle ja jopa nousta sen selkään uudestaan.

Tajusin hieman liian myöhään tuijottaneeni Antonia liian tiiviisti ja aivan liian pitkään. Pudotin katseeni miehen edessä komeilevaan kahvikuppiin, mutta se ponnahti nopeasti ylös Antonin kysymyksen ansiosta.

Jonathan. Anton siis tiesi mun seurustelleen Jonathanin kanssa? En ollut koskaan ajatellut, kuinka sellaiset asiat näyttäytyivät rivitallilaisille, joiden kanssa en ollut tekemisissä.
"Niin", töksäytin vähän turhautuneena siitä, että Anton oli kysynyt aiheesta. Toisaalta, eipähän senkään tarvitsisi vaivata päätään asialla enää tämän jälkeen.

Miksihän minä sitäkin olin kysynyt?
"Jooh", mutisin vähän nolona. Ehkä mun pitäis vaan lähteä sinne kotia kohti krapulaani parantelemaan eikä roikkua täällä nolaamassa itseäni.

"Niin mä vähän ajattelinkin, kun näin sut ja Jessen täällä loungessa sillon ku oli se Merikanto kylässä", mietiskelin taas ääneen.
EI! Miksi minä senkin menin möläyttämään. Nyt, Seljavaara, turpa kiinni.
Jos Matilda nyt jotain flirtin tapaista oli yrittänyt heittää, niin miksi vitussa mä alan höpöttämään sen miehistä tai sen tapaisista. Huruliisa vetelisi kyllä pitkin korvia tästä hyvästä.
Hieeenosti meni.

Olin jo aikeissa liikahtaa kohti loungen ovea ja kotimatkaa, kun Anton vaihtoi puheenaiheen Jonathanista Jesseen. Siis Jesseen, josta kenenkään ei pitänyt tietää.

En ehtinyt estää jalkojani ottamasta aikomiani askeleita, mutta sen sijaan, että olisin jatkanut ovelle saakka, jäin seisomaan pöydän viereen naulaten katseeni Antoniin.
"Näit mitä?" kysyin silmiäni siristäen, koska mua alkoi toden teolla kiinnostaa, mitä Anton oli nähnyt - tai kuvitellut nähneensä. Jesse ei todennäköisesti riemastuisi yhtään enempää kuin minäkään, jos meidän kahdenkeskiselle hetkelle oli todistaja. Sen hetkiseen tilanteeseen ei mahtunut yhtään enempää ongelmia, kuten tallilla kulovalkean lailla leviävät juorut.

Olisipa hauskaa löytää itsensä sellaisesta, jossa ihmiset tiesivät Heidin ja Jessen yhteisestä, tulevasta lapsesta ja mun ja Jessen tapailuntapaisesta.

Ilmeisesti se oli asia, josta muut ei tiennyt mitään. Olisin hykerellyt tyytyväisenä, ellei Matildan katse olis saanut minua melkein kupsahtamaan kuolleena lattialle.

"No, istuitte tässä pöydän ääressä enkä usko, että sillä hetkellä harjoittelitte mitään tekohengityksen antamista. En kyllä jäänyt katsomaan vaan lähdin pois, ku ajattelin että haluatte olla rauhassa", hymähdin ja vääntäydyin ylös tuolista viedäkseni käyttämäni kupposen pois.
Ja jotta pääsisin vähän kauemmaksi tuosta naisesta... Ihan varmuuden vuoksi.

"Mut älä huoli, ei mulla oo tapana juoruta toisten asioita muille", sanoin vähän niin kuin lepytelläkseni Matildaa. "Eikä teidän juttu mulle kuulu edes, joten... Antaa olla."

No niinpä tietysti. Tunsin leukapielieni jännittyvän Antonin kommentin myötä, koska sillä sekunnilla tajusin olevani lähempänä sitä hetkeä, kun koko talli tiesi mun ja Jessen jutusta. Eikä me oltu vielä edes virallisesti sovittu mitä se oli, vaikka etenkin nyt, kun olosuhteet olivat muuttuneet, mä aloin kaivata ratkaisua avonaiselle tilanteelle.

Anton nousi ja mä nojasin pöytään kireänä kuin viulunkieli. Mua vitutti, etten ollut hillinnyt itseäni sen vertaa, että olisin voinut vastustaa Jesseä tallilla, jossa kaikenmaailman Antonit pääsivät kyttäämään ilman, että meistä kumpikaan edes tajusi.

"Antaa olla."
Mä olin yllättynyt, mutta samaan aikaan äärimmäisen helpottunut. Palautin katseeni Antoniin ja nyökkäsin hitaasti yrittäen lukea miehen kasvoilta, olihan se varmasti tosissaan.
"Kiitos", mumahdin. "Se on vielä.. Salassa. Tilanne on aika, no, sekava."

Se ei ollut millään muotoa tarpeellinen asia sanottavaksi, mutta musta tuntui, että olin jo nyt jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Antonille, halusinpa tai en.

Valutin vähän vettä käyttämääni kuppiin ja hörppäsin sen pois nyökäten Matildalle.
"Ainahan ne vähän sekavia taitaa olla", totesin laskiessani kupin pois kädestäni.
Hymyilin vähän niin kuin lupaukseksi, että mun suu pysyisi kiinni asian suhteen.

"Mut nyt mä taidan lähteä kotiin parantamaan tätä kohmeloa. Meni vähän Jusun synttärit pitkäksi", naureskelin ja iskin vähän silmääkin Matildalle. Eiköhän se ymmärtäisi miksi.
Kunhan nyt ei luulis, että Jusun takia olisi venähtänyt ilta. Synttärisankarilla ei kyllä ilta venähtänyt. Ainakaan Krouvissa, mistäs minä tiesin miten myöhään niillä oli Rasmuksen kanssa menny... Enkä kyllä halunnu edes ajatella asiaa sen pidemmälle.