Viimeisen päälle

Mä laskin auton aurinkoläpän alas ja katsoin itseäni sen pienestä peilistä, auton sisävalon upeassa valaistuksessa. Mä olin tullut oikeastaan suoraan töistä, joten mulla oli täysi meikki naamalla, joten piti tarkistaa, ettei huulipuna ollut levinnyt tai muuta vastaavaa. Kotona mä olin käynyt sen verran, että työvaatteet vaihtui tallivaatteisiin ja Kossu hyppäsi matkaan. Koirasta olikin tullut mulle vähän pidemmäksi ajaksi seuraa, koska naapurin rouvasta ei ollut kuulunut mitään.

Mulla oli ajatuksena käydä vain kävelemässä selästä Tanelilla, joko kentällä tai maastossa. Koska ulkona oli kylmä ja mä saattaisin ryhtyä laiskaksi, voisin jättää satulan pois. Silloin turvallisin vaihtoehto olisi jäädä kentälle, koska mä en oikein ollut vakuuttunut puolikkaan ruunani käytöstavoista maastossa ilman satulaa tai ylipäätään missään ilman satulaa. Oli miten oli, mä nousin autosta ja päästin takkiin puetun koiran ulos myös, ennen kuin lähdin suoraan hakemaan hevosen puolikastani tarhasta.

Loimiin vuorattu Taneli tuli oikein iloisena pienenä poikana sisälle ja alkoi karsinassaan leikkiä ruokakupillaan. Sitten se yritti nyppiä mun pipoa ja hanskoja kun revin siltä loimia pois, mutta kimo luovutti nopeasti. Kossu halusi ehdottomasti makoilla ruunan karsinan oven edessä, joten mä annoin sen olla siinä. Kun mä lähdin hakemaan harjoja ja varusteita, mä meinasin saada kohtauksen.
"Hui herranjumala, mä en huomannut, että täällä olisi joku muukin", henkäisin naurahtaen pienestä, kiittäen onneani, etten tänään löpissyt hevoselle tai koiralle mitään outouksia.

Edellisviikko oli Grannille raskas, ja huomenna valmentauduttaisiin taas, tällä kertaa kotoisasti Isabellan komennossa. Se oli saanut sunnuntaisen sileäntreenin jälkeen lepopäivän, enkä ajatellut tänäänkään työskennellä sen kanssa hiki hatussa. Mieltä virkistävä ja kehoa vetristelevä maastoilu sopisi aivan hyvin päivän ohjelmaksi, vaikka pakkasta oli niin paljon, että kaikkein mieluiten olisin ryöminyt sängynpohjalle ja jäänyt sinne.

Päivä oli kuitenkin kaunis ja kokemus oli opettanut, että olisi mulle kymmenen kertaa mukavampaa mennä estevalmennukseen edellispäivänä liikkuneen Grannin kanssa kuin pelkästään tarhailleen tai karsinassaan seisseen. Ja piti ajatella Märtaa, joka ratsastaisi mun tammallani ensimmäistä kertaa perjantaina. En missään nimessä halunnut, että Granni keksisi kerätä sitä varten hirveästi ylimääräistä virtaa.

Grannin viikkosuunnitteluun uppoutuneena mä säikähdin, kun vieras naisääni puhui mun omat ajatukseni ääneen - mäkin olin kuvitellut olevani yksin Kaajapurojen tallissa, niin hiljaista täällä oli taas ollut. Vaan ei ollut enää.

"Oho", mä sanoin yhtä yllättyneen kuuloisena kuin... kuka? Räpyttelin silmiäni. Kai sen täytyi olla uuden kimon toinen omistaja. Toista olin ohimennen nähnyt jonkun tallireissun yhteydessä, mutta tämä edessäni seisova nainen oli mulle täysin vieras.

"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää!" pahoittelin kohteliaasti ja tunsin oloni hirvittävän ujoksi. Nainen oli kaunis ja huoliteltu, ja mä olin pukeutunut pilkkihaalariin, ja ainoa ehostus mun kasvoillani oli pakkashuurre ripsissä ja kylmän nostattama puna poskilla ja nenässä.

Mä toivuin säikähdyksestäni kiitettävän nopeasti, mutta toinen tuntui järkyttyneen vielä enemmän.
"Höpsis, eihän se nyt sun vika ollut, että mä luulin olevani yksin ja sain melkein sydänkohtauksen kun tajusin asian oikean laidan", totesin. Vilkaisin naisen vaatetusta ja sillä hetkellä mä haaveilin samanlaisesta.

"Me ei taideta ollakkaan tavattu, ainakaan kunnolla. Mä olen Rita, omistan puolikkaan tosta kimosta Tanelista", esittäydyin melko iloisesti. Toinen ei vaikuttanut siltä, että tarvitsisi käyttäytyä jäätävästi tai mitään muutakaan.

"Olitko menossa vai tulossa? Mä olen vasta menossa, ajattelin kokeilla onneani mitä tuo tykkää ilman satulaa menosta", rupesin puheliaaksi ja toivoin, ettei nainen säikähtäisi mua, kun olin harvinaisen iloisella ja reippaalla päällä. Vaikka ulkona meinasi mennä samantien syväjäähän ja tallissakaan ei lähennelty trooppisia lukemia.

"Se on hieno", kehuin ujona Tanelia. Oletukseni naisen henkilöllisyydestä vahvistui, ja hetken tunsin ohutta itsetyytyväisyyttä: minäpäs en ollutkaan mikään aivan täysi tolvana! Ihan aina, ainakaan. Siitä rohkaistuneena uskaltauduin vähän vitsailemaan: "Jusu, ja mulla on Granni. Se on se, joka tervehtii aina korvat luimussa. Älä ota henkilökohtaisesti."

Niinpä. Henkilökohtaista Grannin kiukuttelu ei tosiaankaan ollut. Se oli yleismaailmallista ja kaikkiin kohdistuvaa, kroonista täys...ketutusta.

"Ah, menossa vasta myöskin", nyökyttelin. "Meni vähän myöhäisemmäksi kuin ajattelin mutta onneksi päivät jo vähän pitenee, vielä näkee maastoilla."

Ilman satulaa meno ei kyllä houkutellut tippaakaan. Liukas pilkkihaalari ja halutessaan hyvinkin liukasliikkeinen hevonen... ei, kyllä mä halusin jalustimet, joihin tarvittaessa tukeutua.

"Ilman satulaa ei kyllä Grannin kanssa riitä uskallus", naurahdin kevyesti. "Vaikka toisaalta kyllä enimmäkseen vaan kävellään."

Uskaltaisinko kysyä, ratsastaisimmeko yhtä matkaa? Se olisi turvallisempaa tälle Ritallekin: jos hän ottaisi ja putoaisi, olisipa joku paikalla. Hevosista ei, etenkään pakkaskeleillä, ikinä tiennyt ihan varmaksi, mitä ne keksisivät.

Kiitin hymyillen hevoseni kehuista. Mutta miksi Jusu kuulosti nimenä niin tutulta, vaikka ei ollutkaan nyt mikään yleisin nimi? Vai olikohan se lempinimi?
"Ai, mä luulen tietäväni sen. Hienohan sekin on, jos unohdetaan se luimistelu", pienen pohdinnan jälkeen sain sanottua.

"Kävely mullakin oli suunnitelmissa, joten uskallan harkita sitä ilman satulaa menoa. Onneksi Taneli on iästään huolimatta ihan fiksu tapaus", hymähdin.

"Olitteko te maastoon lähdössä? Mä en uskaltaisi tuon kanssa yksin lähteä ilman satulaa, mutta jos joku on valmiina soittamaan ambulanssin tarvittaessa, niin saattaisin uskaltautua", naurahdin.

Sitten mä tulin ajatelleeksi Kossua ja sitä, ettei kaikki hevoset tulleet toimeen koirien kanssa.
"Paitsi mitä Granni sanoo koirista? Mä niin mielelläni ulkoiluttaisin tuon Kossun samalla, siis ton collien tuolla. Se kulkee ihan nätisti irti mukana", tajusin kysyä.

Rita ehdotti itse, että maastoilisimme yhdessä, ja mä väläytin iloista ilmettä koska ilahduin. Mä en ollut hyvä tuppautumaan muiden seuraan, mutta ei se tarkoittanut sitä, ettenkö iloitsisi siitä, kun joku osoitti haluavansa mun seuraa. Tämä Rita oli sitä paitsi ystävällisen ja pirteän oloinen, vähän niin kuin Aliisa muttei lainkaan yhtä päällekäyvä. Yhteismaastoilu voisi olla mukavaa.

Tietysti sitten asiassa oli myös kaksi muttaa: Granni ei a) pitänyt lajitovereistaan ja b) ollut nähnyt koiraa lähietäisyydeltä sitten varsa-aikojensa.

"Kokeillaan ihmeessä, mitä siitä tulee, jos koira vaan tietää pysyä poissa jaloista", sanoin varovaisena, ja sitten naurahdin vähän kiusaantuneena siitä, miten pahatapainen hevonen mulla oli. "Ja no, Tanelinkin ehkä kannattaa olla kunnioittavan välimatkan päässä. Granni on vähän... sellainen... no, siinä on vähän ämmän vikaa."

Vääntelehdin pikkusen nolona. Olisipa mulla joku kiva, iloinen ja aina mallikkaasti käyttäytyvä hevonen. Ja sitten taas toisaalta - Granni oli omalla tavallaan aika ihana.

"Jos ei suju, niin Kossu voi jäädä talliin. Mutta kyllä se osaa varoa, Tanelin kanssa ne tulee toimeen, mutta mun toinen hevonen rakastaa Kossua", naurahdin.
"Kaikkihan me ollaan vähän ämmiä, kun sille päälle satutaan."

Me kadottiin laittamaan hevoset valmiiksi. Mä lätkäisin Tanelille fleeceloimen niskaan ja sitten päälle vielä viltin, joka olisi myös mun lämmikkeeksi. Satula sai jäädä talliin lämmittelemään. Me selviydyttiin ulos ja mun teki mieli palata takaisin talliin.

"Nää kaks osaa yleensä käyttäytyä, mutta tietysti Tanelillakin on välillä käytöstavat hukassa ja Kossu on mun naapurin koira, joten siitäkään mene  aina takuuseen", selitin Jusulle. Sitten mä rupesin miettimään, miten ihmeessä selviytyisin yli kymmenen senttiä korkeemman ruunan selkään.

Mä huomasin jonkun jakkaran, jonka päältä mä pääsin pomppaamaan mahalleen ruunani selkään. Kuin ihmeen kaupalla mä sain hilattua itseni siitä istumaan.
"Mä olen ihan hukassa täällä maastoissa ja kerran yks eksyttikin mut, joten toivottavasti sä olisit parempi opas", nauroin.

Kaikkihan me ollaan vähän ämmiä, kun sille päälle satutaan.

???? mahdoinkohan mäkin olla ??????

En varmaan ollut vielä sattunut sille päälle. Sattuisinko joskus? Vai entä jos en vain ollut huomannut sellaista sattumaa? Pitäisi kysyä vaikka Hannalta, olinko mä edes joskus ollut vähän ämmä.

Siinä pohdiskellessa Granni tuli satuloitua ihan huomaamatta, ja pian me oltiin pihalla. Tyylilleen uskollisena tamma mulkoili komeaa Tanelia vähän niin kuin aika moni Pennaa, ja kun Rita urheili itseään hevosensa selkään, Granni sävähti järkyttyneenä. Silitin sen kaulaa, vaikka tuskin se siitä ilahtui.

"Me ollaan maastoiltu enemmän kuin laki sallii", mä sanoin ja toivoin sen vakuuttavan Ritan mun suuntavaistosta ja maastontuntemuksesta. "Granni on tehnyt varmaan enemmän töitä maastossa kuin missään muualla. Osittain, koska olethan sä nähnyt tuon kentän... mutta se on pitänyt sen myös myönteisenä."

Multa karkasi naurahdus, kun mä tajusin käyttäneeni sanaa "myönteinen" Grannia kuvaillakseni.

"Siis... no. Niin. Eteenpäinpyrkivänä ainakin", paikkailin vähän tilannetta, ja maalailin mielessäni kauhukuvia siitä, millainen Granni olisi, jos se jumputtaisi kentällä seitsemänä päivänä viikosta.

"Onko sulla toiveita, millaisiin maastoihin mennään?" tiedustelin ja hymyilin vähän. "Tietysti nyt pitää miettiä, kuinka pitkään me tarjetaan täällä. Mutta vaihtoehtoja riittää!"

Granni ei tainnut ihan arvostaa Tanelia tai mua, ainakaan sen jälkeen kun olin pomppinut ruunan selkään.
"Maastoilu on tehokasta ja kivempi tohon kenttään verrattuna", myöntelin.

"Päätä sä vaan mihin mennään. Mulla oli vain tarkotus lähtee kävelee tän kanssa, jos oisin yksin niin olisin jääny pyörimään tohon kentälle", selostin ja me lähdettiin liikkeelle. Mä vahdin, että Taneli piti sopivan turvavälin ja Kossu pysytteli myös turvallisen etäisyyden päässä.

"Onhan täällä todella nättiä, mut sais olla vähän lämpimämpi", huokaisin. Taneli puhahti myöntymisen merkiksi, vaikka sitä ei ihan niin paljoa häirinnyt kylmyys. Onneksi se ei muuttunut sähköjänikseksi pakkasilla. Vaikka mä meinasin jäätyä sinne, mulla oli kuitenkin ihan mukavaa. Jusu vaikutti siltä, että sen kanssa voisi tulla juttuun. Toisinkuin sen jonkun pikkulikan kanssa.

Apua, mä inhosin päätösten tekemistä, mutta toisaalta itsepä olin esittäytynyt jonakin maastoreittien erityisasiantuntijana. Ylläri, että Rita sitten halusi mun esittelevän suurta viisauttani, ja olinhan mä vähän niin kun jo tarjoutunutkin päättämään. Olin vain toivonut, että Rita jotenkin maagisesti ilmoittaisi tietävänsä tarkalleen, millaisiin maastoihin se halusi ja lähtevän johdattamaan joukkoa.

No, mä sitten vein meitä eteenpäin, ensin hiekkatietä pitkin aivan kappaleenmatkaa, ennen kuin irroitin meidät siitä leveälle polulle. Polkua ympäröivä tiheä puusto oli suojannut sitä pahimmalta lumisateelta ja sen käyttöaste oli melko suuri (ehkä kiitos minun ja Grannin), joten tuskin joutuisimme kahlaamaan hevosten vatsoja myöten umpihangessa missään vaiheessa.

"Joo-o, mä pidän kyllä talvesta hirveästi mutta olisi kyllä tallireissujen osalta miellyttävämpää, jos olisi vaikka vaan kymmenen asteen pakkaset", sanoin, ja sitten jostakin aivan käsittämättömästä syystä koin hyväksi ideaksi pulauttaa suustani: "Etenkin tällä tallilla, missä vessaakaan ei ole lämmitetty lainkaan. Johan siihen pönttöön jäätyy kiinni."

Taivaan ja maan ja kaiken elollisen ja elottoman kiitos, että mä istuin Grannin selässä Tanelin ja Ritan edellä. Ehkä mun kasvojen puna helotti niin voimakkaasti, että sen näki silti.

Jusu kierrätti meitä, tota noin, jossain. Mä yritin parhaani mukaan painaa mieleeni reitin, jotta voisin yksinkin lähteä samaiselle reitille.

Mä nauroin naisen kommentille vessasta, hyväntahtoisesti kuitenkin.
"Se on näyttänyt niin epäilyttävältä, etten ole uskaltanut edes kokeilla", myönsin edelleen nauraen. "Mä en kyllä olisi välttämättä Tanelia tänne tuonut, vaan vienyt samalle tallille mun toisen hevosen kanssa. Siellä olis päässyt paremmin treenaamaan, mutta Sasu halusi tänne."

Musta tuntui, että mun oppaani nolostui jostain. Toisissa tilanteissa mä olisin saattanut käyttää sitä hyväksi, mutta tässä tapauksessa mä en nähnyt sille tarvetta. Jusu vaikutti ihan oikeasti mukavalta.

"Jos ei lasketa näitä paukkupakkaskelejä, niin ootteko te muuten viihtyneet täällä?" kysäisin. Mun oli jotenkin vaikea tottua maneesittomaan elämään, kun Ruskassa oli sellainen käytössä. Treenaaminen näillä keleillä oli lähes mahdotonta, ellei lähtenyt Auburnin maneesivuoroille tai samaan paikkaan vierailevan valmentajan valmennuksiin.

Grannin käynti oli aika rentoa, mikä oli mukava yllätys. Mä olin pelännyt sen keräävän kierroksia seurastaan, mutta koiraa se ei vilkaissut kahdesti ja lajitoverilleen se irvisteli vain, jos hajurakoa ei noudatettu riittävän orjallisesti. Rita ymmärsi pitää hevosensa turvallisen etäisyyden päässä. Niinpä mun ei tarvinnut keskittyä Grannin pahansisuisuuden takia hermoilemiseen, vaan mä saatoin kuunnella seurani rupattelua.

"Ai sulla on toinen hevonen? Millainen?" kiinnostuin. "Olisi varmaan kätevää, jos ne olisivat samassa tallissa, mutta onneksi teitä on kaksi. Voi jakaa vastuuta ja varmasti aina jompikumpi kerkeää hevosen hoitamaan."

Sitten mä tajusin, että olihan mulla itselläkin kaksi hevosta kontollani, eivätkä nekään olleet samassa tallissa. En kuitenkaan ruvennut kertomaan Trinasta hirveästi. Kunhan mainitsin ohimennen:
"Mä ratsastan yhtä hevosta, joka osuu Orijoella. On vähän edestakaisin ajelua sitten, mutta jotenkin ne aikataulut aina järjestyy."

Rita kysyi, olinko mä viihtynyt täällä - Kallassa, Kaajapuroilla. Mun oli helppo hymyillä ja vastata täydestä sydämestäni:
"Ollaan, me ollaan viihdytty hyvin, vaikka ei Granni kyllä vahingossakaan näytä liian tyytyväiseltä. Se on kuitenkin edennyt treeneissä ja kisoissa hyvin ja musta tuntuu, että sen on hyvä Purtseilla. Ja mä pidän Kallasta."

Vilkaisin olkani yli.
"Toivottavasti tekin viihdytte."

"Se on nuori musta puoliveritamma, enempi estepainotteinen. Oot saattanu nähä Ramidan Auburnissa estekisoissa, mun serkku on startannu sillä siellä", selitin mun toisesta silmäterästäni. "Oisinhan se kätevämpää, mutta tää on lähempänä Sasua, joka hoitaa esimerkiksi kisaamiset ja valmentautumiset."

"Aikataulut on kyllä hankalia, mutta kaikki on mahdollista. Onhan tääkin ollu aika tasapainoilua kun töiden lisäksi olisi kaksi hevosta ja koira hoidettavana", naurahdin. Onneksi oli ihmisiä, joiden kanssa jakaa. Sasu hoiti Tanelin puoliksi ja Nitakin melkein puolet Ramidasta. Joten mulle jäi kokonaan vain Kossu ja se oli aika helppo tapaus.

"Taneli on vaikuttanut viihtyvän aika hyvin, Sasukin kai. Mulla lähinnä on ollu ongelmia, mä olen tottunut vähän erilaisiin paikkoihin", selitin. Keski-Euroopan tallit joissa mä olin viettänyt aikoinani aikaa, olivat ihan eri luokkaa Purtseihin verrattuna. Jopa Ramidan kotitalli oli aivan eri maailmasta.

"Mutta tärkeintä, että hevonen viihtyy. Ja toisaalta ihan hyvä, ettei pääse treenaamaan liikaa vaan vedetään vähän rennommin ja maastoillaan paljon", totesin sitten kohauttaen olkiani, tajuten samalla, ettei edelläni ratsastava Jusu millään nähnyt mun elettä.

”Ai Ramida! Oi, tiedän mä sen. Nitalla oli se mukanaan — leirillä”, nielaisin vanhempiini liittyvät sanavalinnat ja olin valintaani tyytyväinen. Ei mun tarvinnut aina olla Arne ja Susanne Rosengårdin tytär. Se oli aika vapauttava oivallus.

Mun oli helppo kuvitella, että Rita oli tottunut toisenlaisiin talleihin kuin Purtsila. Se näytti huomattavasti enemmän hevostarvikekuvaston sivuilta tai, no, Auburnin käytäviltä napatulta kuin Kaajapuroilla vallitsevassa omassa ilmastossa karaistulta mörrimöykyltä. Mä olin ja alkanut muuttua sellaiseksi kahden talven kokemuksella: mä vannon, että mun pilkkihaalari alkoi kasvaa kiinni mun vartalooni. Se voisi olla ongelma, jos saataisiin uusi hellekesä.

”Purtseilla kyllä hoidetaan hevoset viimeisen päälle hyvin”, hymähdin. ”Joten varmasti Taneli viihtyy.”

Mä huomasin ainakin toivovani niin. Rita ei ollut kovin pelottava, vaikka aiheuttikin vähån alemmuuskompleksia näyttävällä kauneudellaan, ja mä tarvitsin elämääni ihmisiä joita en pelännyt. Hirvittävän rohkeana mä sanoin:
”Kiva, että ootte meidän tallikavereita.”

Me ylitettiin pieni silta, joka johdatti meidät viimeiselle polunpätkälle ennen hiekkatiellepaluuta. Toistaiseksi matka oli sujunut ilman hidastavia kelirikkoja.

”Onko sulla jotain tiettyjä tavoitteita hevosten kanssa?” mä kysyin uteliaana kuulemaan, millainen hevosharrastaja Rita oikein oli.

"Ai, sä selkeästi tiedät sekä mun hevosen, että mun serkun", naurahdin. Olikohan Nita maininnut Jususta ikinä? Saattoi ollakin, enhän mä tuollaisia enää muistanut.

"Kiva että kelvataan ja kuin myös. Mä en oo oikein tutustunut kehenkään täältä. Törmättiin kerran, melkeinpä kirjaimellisesti, siihen sinihiuksiseen nulikkaan. Ei ollut ihan positiivinen kokemus", tuhahdin silmiäni pyöritellen.

"Mä lähinnä tykkään treenata. Tanelista on tarkotus tehä hieno kouluratsu, Sasu kyllä sitten valmentautuu ja kisaa. Ramidan kanssa mä sit teen vähän yleispainotteisemmin. Tanelin kanssa ois kiva päästä vähän ylläpitämään niitä kouluratsastustaitoja, jotka mulla on päässy pahasti ruostumaan", pohdin.
"Te taidatte olla enemmän esteratsukko?"

Vaikka mulla oli lämpimästi vaatetta päällä, kyllä mua vähän alkoi hytisyttää hevosen selässä istuminen. Siksi mä valitsin lyhyemmän tien kotiin, kun saavuttiin risteykseen, jossa mun täytyi se päätös tehdä. Oli mukavaa, että siihen ratkaisuun ajoi kylmä eikä kiusaantuneisuus - Ritan kanssa juttu tuntui soljuvan huomattavasti paremmin kuin mulla keskimäärin uusien ihmisten kanssa.

Eikä se varmaan ollut ihme, sillä meillä oli yhteinen vihollinen, ajattelin ilkikurisena Ritan kertoessa kohtaamisestaan sinihiuksen kanssa. Mä tiesin useammankin sinihiuksen, mutta Purtseilla se ei voinut olla kukaan muu kuin Ava.

"Joo no", mä aloitin vähän harmittelevaan sävyyn, kun puhe siirtyi ratsastuslajeihin. "Mä en ole oikeastaan koskaan kokeillut mitään muuta kuin esteratsastusta."

Se oli ihan totta. Tietenkin sileäntyöskentely oli aina kuulunut meidän päiväohjelmiin siinä missä hyppääminenkin, sillä ei esteratsastuksesta tullut mitään ilman perusratsastustaitoa. Mä en kuitenkaan muistanut koskaan kilpailleeni kouluratsastuksessa, sillä kouluohjelmien opettelu ja läpihuristelu ei ollut mun vanhempieni mielestä olennaista esteratsastajan taitoja mitattaessa.

"Mä en myöskään ole ihan varma, suostuisiko Granni montaakaan kertaa tekemään temppuja valkoisten aitojen sisällä", naurahdin. Se varmaan päättäisi ensimmäisen kahden kerran jälkeen, että oli jo nähnyt ja kokenut kaiken mitä valkoisessa suorakulmiossa nyt ylipäänsä voi, ja sitten se heittäytyisi dramaattisen tylsistyneeksi aina kun mä edes harkitsisin ratsastavani sellaiseen.

Tai... mistä sitä tiesi. Jospa Granni olisikin loistava kouluhevonen. Ei sen liikkeillä Pyhää Yrjöä kisattaisi, mutta jos vaikka helppoa A:ta, tai alkajaisiksi edes B:tä... Uppouduin hetkeksi ajatuksiini.

"Esteet on kivoja, niin kauan kun hevonen pysyy hanskassa ja esteet maltillisen kokosina", virnistin. Ramida oli ehkä vienyt mua esteiden maailmaan, vaikka se ei kyllä läheskään aina pysynyt hanskassa. Nykyään toki jo paremmin, mutta vielä olisi matkaa tasapainoisiin ja rentoihin ratoihin.

"Mm, no se tietty. Ramida on mennyt kerran koulukisoissa, jäi viimeiseksi ja mä pelkäsin koko radan ajan, että se keksii hypätä Nitan kanssa kouluaidoista yli", selitin nauraen. Se koulustartti oli ollut aika katastrofaalinen ja sen jälkeen me tehtiinkin päätös, että Ramidan kanssa panostettaisiin kisoissa esteillä.

Mä olin aika kiitollinen, kun mä huomasin meidän olevan ilmeisesti jo aika lähellä tallia. Seurassa ei ollut mitään vikaa, mutta mulla alkoi olla yks sun toinen paikka jo umpijäässä. Kohta olisin syväjäässä kokonaan ja en pääsisi Tanelin selästä alas tai jos pääsisin, rikkoutuisin palasiksi osuessani maahan.

"Sun pitää nyt sit ehdottomasti kokeilla, mitä Granni sanoo totisemmasta kouluratsastuksesta", heitin Jusulle. Olisi hauska nähdä, mitä tuollainen estehevonen sanoisi kouluratsastuksesta ja mahdollisesti valkoisista matalista aidoista.

"Niin, en mä kyllä meidän kohdalla ihan mene vannomaan että hevonen pysyy hanskassa", hymähdin, "mutta hauskaa meillä on kyllä aina ollut. Siis silloin, kun en ole joutunut olemaan ihan kauhusta kankeana."

Talli alkoi lähestyä ja Rita leikitteli ajatuksella Grannista koulukilpailuissa. Mua hymyilytti. Todennäköisesti en ikinä kehtaisi ilmoittautua Grannin kanssa edes mihinkään täysperiferiassa sijaitsevan pienen ladon pihassa järjestettäviin kisaharjoituksiin, mutta olihan se ajatuksen tasolla hupaisa mahdollisuus.

"Ehkä me joskus vanhoilla päivillä kokeillaan", tuumasin kuitenkin kepeästi.

Täysin kouluratsua mä en kyllä Granni-parasta ikinä tekisi. Se inhosi ja/tai halveksui suunnilleen kaikkea elämässään, mutta ei esteitä. Kun se sai hypätä, se oli innoissaan, ja se oli kuitenkin aika mukava juttu.

"Huh", hengähdin, kun saavuimme tallin pihaan. "Kyllä kerkesi tulla vilu, vaikka miten luulin varustautuneeni riittävän hyvin näihin pakkasiin! Onko sulla vielä kaikki sormet ja varpaat tallella? Nenä ei ainkaan ole vielä jäätynyt irti."

Naurahdin vanhoille päiville, ehkä tosiaan Grannilla voisi olla helpompi kokeilla kouluratoja silloin. Mitenköhän Ramida, rauhoittuisikohan se ikinä? Ehkä sen kanssa pitäisi odottaa, ettei se varmasti jaksaisi enää hypätä kouluaitojen yli.

"On ne vielä, ainakin luulisin. Saatat kyllä joutua kerämään palaset talteen, kun tömähdän tohon maahan", nauroin. Mutta mä pääsin kuin pääsinkin maahan ilman minkään hajottamista ja eläimien säikyttämistä, kun siitä ei kuulunut ihan kamalaa tumahdusta. Mä olin kyllä ylpeä meidän eläimistä, kaikki olivat käyttäytyneet oikein hienosti.
"Kiitos seurasta ja oppaana olemisesta. Mulla oli kivaa", hymyilin Jusulle.

"Ja jos päätätte kokeilla sitä dressagea, niin ilmota mulle. En tiiä osaisinko auttaa, mutta mä haluan ainakin nähdä", virnistin hieman ilkikurisesti.