Uusia tuttavuuksia

Saavuin Auburniin jo puolenpäivän aikaan ja päätin tehdä eilettäin lykkäämäni varusteidenpuhdistuksen tänään. Eilen kävin ainoastaan taluttelemassa Lefaa kentällä ja ruuna käyttäytyi yllättävän mukavasti. Taluttelun lisäksi kävin toki tallin salilla kyykkäämässä, sillä mä olin päättänyt olla vielä joskus enemmänkin fit kuin (skinny)fat. Mä hinkkasin varusteita puhtaaksi lauleskellen when the party's overia ja mietin säilyisivätkö varusteet tuurilla edes osittainkaan näin kiiltävinä Merikannon valmennukseen saakka. Eivät ne varmaan säilyneet ja mä en todellakaan halunnut vastaanottaa Amandan syväjäädyttäviä mulkaisuja yhtään ylimääräisiä. Ehkäpä mä puhdistaisin ne kiltisti uudelleen ja saapuisin sunnuntaina valmennukseen universumin kiiltelevimmän Lefan kyydissä.

Varusteiden puhdistamisen jälkeen mä suuntasin Lefan karsinalle, jossa ruuna luimisteli rumasti minulle. Se näytti hampaita ja kalisutteli muka vaarallisena kaltereitaan.
"Moi möykkynen, onko peikkopäivä?" Kyselin ruunalta. "Tuolta mustakin tuntuu välillä, erityisesti viikonloppujen aamuvuorojen aikaan."
Avasin karsinan oven ja sain vastaani ruunan takapään. Lefaa kiukutti ja tuupinkin harjalla sitä siirtymään. Ruunan lopulta kääntyessä suhteellisenkaan  järkevästi, luikahdin karsinaan ja nappasin sen riimusta kiinni.
"Lopeta nyt", murahdin ruunikon yrittäessä vilautella hampaitaan.
Talutin kiukkupussin hoitopaikalle. Tänään mä harjaisin Lefaa ensin niin kauan, ettei edes Amanda löytäisi siitä valitettavaa ja sen jälkeen mä painelisin ratsastamaan. Tälläkertaa olin ehdottomasti päättänyt pysyä ruunan kyydissä edellisviikon episodista viisastuneena.

Ruunan harjattuani mä hain Lefan meksikolaissuitset, estesatulan ja oranssit suojat. Ruunan varustettua mä kuiskailin sille, että se näytti vähän kurpitsalta oransseissaan ja sain vastaukseksi erityisen kiukkuisen luimistuksen.
"Älä viitsi, et sä edes oo niin pyöreä kuin kurpitsa, seku kiusaan vaan", mumisin ruunalle. "Mitähän me tänään touhuiltais?"
Mä olin haaveillut maastoreissusta, siitä saakka kun olin tallille ensimmäistä kertaa saapunut. Tarvisin kuitenkin mukaani jonkun pidempään tallilla majailleen, jotta en eksyisi ja uskaltaisin ylipäätään lähteä. Yksin vieraassa paikassa maastoilu Lefan kaltaisella kikuttelevalla sirkusponilla olisi sulaa hulluutta.

Nakkasin enkkuviltin ruunalle niskaan ja lähdin taluttamaan sitä ulkokentälle. Kiikuin korokkeelta selkään ja ruunan lähtiessä askeltamaan päätään heitellen, huomasin tallipihalla kävelevän vaalean lyhyehkön naisen ja tämän vierellä astelevan kullanvaalean Valerien. Muistelin, että naisen nimi saattoi olla Julia, Juulia tai jotain vastaavaa. Heilautin kättäni parivaljakolle.
"Moi, mitäs te?" Tervehdin ystävällisesti ja olin jopa tuttavallinen, vaikken ollutkaan puhunut naiselle aiemmin. "Mitä teillä oli suunnitelmissa?"
Mä toivoin saavani Hurumaisella sosiaalisuudella maastoseuraa kadehdittavan kauniista naisesta ja tämän upeasta tammasta. Jännitin hieman, sillä blondi saataisi tietysti olla Gabriellan puolella koko sotkussa, olivathan he molemmat kenttävalmennuksissa ja sitämyöten varmaan vähintäänkin hyviä kavereita. Toisaalta eipä ystävällisyydellä mitään häviäisi ja Gabriellakin oli jossain tarpeeksi kaukana juuri nyt.

Treeni puudutti. Vaikka me oltiin ehditty ryhdistäytyä sen tiimoilta vasta muutama hassu viikko, kaipasin rentoja maastohumputteluja. Tiukkaan aikatauluun ei kuitenkaan mahtunut enää kolmatta maastopäivää.
Seilasin silti tallipihalla tehden epämääräisiä kavionjälkiä pitkin maneesin, kentän ja maastoon vievän tien välillä.

Valerie pysähtyi viidennen epämääräisen kierroksen päätteeksi niille sijoilleen. Käännähdin tuijottamaan sen höröön nousevia korvia. Tallista kaarsi minulle miltei tuntematon ratsukko. Oliko Ellenistä tullut vuokraaja?

Ei suinkaan. Tämä blondi oli sittenkin aivan eri kaliiperia, vaikka merkkivaatteet hukuttivat tämän massaan. Se sentään tervehti. En vaan meinannut pysyä perässä, ketkä Lefaa oikein treenasivat, tai mistä lähtien siitä oli tullut ylipäätään suosittu hevonen.

"Hei vaan", ystävällisyyttäni sanahdin ennenkuin riensin laskemaan satulasta jalustimia. Olinkin juuri nousemassa selkään, mhmm.
"Nimenomaan oli", naurahdin kepeästi. Sisimmässäni päätös oli kuitenkin ilmiselvä. Ja mahdollinen seurakin vielä tarjolla.
"Tuo tie vetää meitä eniten puoleensa", hymyilin kavutessani tamman selkään, sillä suuntanani ei ollut tänään maneesi, eikä edes kenttä.

"Haluatko liittyä seuraan?"

Blondi kysyi minua mukaansa maastoon ja hymyili. Mä olin suoraansanottuna erittäin yllättynyt, sillä aikaisemmin olin nähnyt naisen astelevan tallikäytävällä resting bitch face kasvoillaan. Auburnissa yksityisen pitäminen mahtoi olla melkoisen kallista lystiä, joten kai tietynlainen ylimielisyys olisi ihan oikeutettua tai jopa tarpeellistakin.

Mä palasin ajatuksistani nykyhetkeen Lefan viskoessaan päätään. Vaaleaverikkö nousi kullanvaalean tammansa selkään äärettömän helpon näköisesti ja mä tunsin kateuden piston sydämessäni, jälleen. Voikko tamma suurin valkoisin merkein oli uskomattoman kaunis ja muistelin sen suorittaneen leikiten maastokokeen loppuhuipennuksen aikana.

"Oi, mielellään me lähdetään!" Vastasin innokkaasti blondille Lefan yrmyillessä edelleen.
Ruuna luimisteli ja viuhtoi hännällään, mä en voinut kuin toivoa, että ruuna osaisi käyttäytyä. Miksi ihmeessä se ei olisi voinut kiukutella eilen ja käyttäytyä tänään.
"Lefa, älä viitsi murjottaa, lähdetään käymään maastossa", jutustelin ruunalle ja käänsin sitten katseeni takaisin Juliaan. "Me ei olla taidettu esittäytyä vielä, mä näin sut kyllä ratsastamassa silloin Kalla cupissa joulukuussa. Mä oon Adelina, vuokraan Lefaa."

Sipaisin vaaleita hiuksiani ja siirtelin niitä tumman takin päälle paremmin. Oli ihanaa saada ratsastaa Lefalla, eikä talvi kaikessa kauneudessaan ehkä ollutkaan niin kammottava asia.
"Mä oon aika uus täällä, aloitin Lefan hoitajana marraskuussa. Me ei olla käyty vielä kertaakaan maastoileen. Menkää vaan te edellä", sanoin naiselle.

Blondi liittyi seuraamme mielellään. Mahtavaa. Jos joku kysyi, hän oli nimenomaan pyytänyt minua johdattamaan tämän syvälle Kallan lehtometsään.

Lefa näytti nyrpeää naamaa omalle ratsulleni. Kumma kaakki. Sen pikkusieluisempaa hevosta sai etsiä. Viimeksi maastoreissu Lefan ja sen aikaisen vuokraajan Jemiinan kanssa oli eskaloitunut äkkiä kahden vahvan kilpailijasielun kaksintaisteluksi. Tällä kertaa en vähätellyt sopivaa välimatkaa irvistelevään ruunikkoon.

Adelina. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, tai sitten vain niin ylelliseltä, että se loi valhemuistikuvia päähäni. Eikun, nythän minä muistankin! Zenin gaalassa tämä vaaleaverikkö oli nähty Tildan käsipuolessa. Olinkohan hivenen kateellinen, kun olin joutunut kieltäytymään kutsusta töiden takia?

"Aivan, mukava tutustua. Se olikin meidän paras rata", myönsin tyytyväisenä. Tuskin Adelina sen kummempaa esittelyä kaipasi, kyllähän hän muisti nimeni. Toivottavasti.
"Tän parempaa seuraa sä et voi kyl sit saada", vakuuttelin taakseni vilkaisten. Epäilin syvästi muiden yksityistenomistajien suuntavaistoja ja maastontuntemusta.

"Lefa onkin niin... mielenkiintoinen persoona, suoraan sanottuna", sain sanottua. Valerie otti pitkiä askelia ruunan edellä häntä viuhuen. Tänään se ei jäisi sille kakkoseksi.

Blondi kertoi, että oli mukava tutustua, muttei kuitenkaan esitellyt itseään. Ehkä hän arveli minun tietävän nimensä jokatapauksessa. Harmittelin surkeaa nimimuistiani ihmisten osalta, toinen toistaan kauniimmat kasvot sekottuivat toisiinsa aivan liian helposti. Muistin ihmiset lähinnä hevosten avulla.

Vaalea nainen totesi, etten voisi löytää häntä parempaa seuraa. Hymyilytti. Terve itsevarmuus oli loistava piirre lähes kaikissa Auburnilaisissa. Osaisinpa itsekin olla yhtä varma itsestäni ja jättää alituisen pohdiskelun muiden mielipiteistä vähemmälle. Toisaalta, fake it till you make it, ehkä omakaan jännittämiseni ei näkynyt ulospäin.

Luminen lehtometsä ympärilläni oli kaunis, vaikka vaikeaapa Auburnin kaltaista paikkaa olikaan kuvitella huonosti hoidetun ja synkän kuusimetsän keskelle. Aurinko kurkisteli puiden lomasta ja sai edessäni ratsastavan blondin hiukset kiiltelemään.

"Lefa onkin niin... mielenkiintoinen persoona, suoraan sanottuna", nainen sanoi Valerien selästä.
Naurahdin, sillä niin se tosiaan oli. Mieleni teki avautua ruunan kohelluksista ja tulkinnastani siitä, kuinka perijättäret ottivat toinen toistaan ihmeellisempiä hevosia. Toki Lefankin outouden ja pöllöilyn sai kanavoitua upeisiin liikkeisiin ja näyttävään hevoseen, mutta silti sen kanssa eläminen oli välillä melko mielenkiintoista.

"Onhan se kieltämättä", vastasin. "Onko sulla ollut Valerie kauan? Oon ihaillu sitä aina välillä."

Aina välillä oli vale. Ihailin hauskanväristä tammaa aina tilaisuuden tullen. Mielestäni se oli kauniin värityksensä kanssa aivan erityisen upea. Kuinka kauniita kuvia siitä saisikaan..

Lefa oli lopettanut suurimmat pelleilynsä, mitä nyt nyppi ohjia vähän väliä ja luimuili eteenpäin. Se ei kuitenkaan yrittänyt syödä edessä kulkevaa ratsukkoa tai tiputtaa minua kyydistään. Kaikki hyvin siis, ainakin juuri nyt.

Keräsin ohjaa napakammaksi kääntyessämme leveämmälle tielle. Ei koskaan voinut tietää, mitä Lefa keksisi meidän päänmenoksemme.
"Ihan varsasta pitäen", vastasin Adelinan ihasteluun. Lämmitti mieltä aina hieman, kun joku muukin piti kirjavaa puoliveristä kauniina. Kieltämättä sen erikoinen ulkonäkö piristi maanläheistä hevoskatrasta. Muiden kirjavien joukossa, siis.

"Oman työn tulosta ihailee kyllä mielellään", myhäilin katsahtaen taakseni. Lefa nakkeli niskojaan kun pahinkin uhmaikäinen, mutta näytti huomattavasti siedettävämmältä seuralta heti, kun sai enemmän ilmaa itsensä ja Valerien väliin.

Kaviot tekivät nelitahtisen askellajin mukaan reitin lumisen tien viertä pitkin. Hiljaa leijailevat lumihiutaleet eivät haitanneet, mutta ajoittaiset tuulenpuuskat saattoivat pistää posket hetkessä punoittamaan.
"Suthan on otettu nopeesti vuokraajaksi, mahdat olla ahkera", jatkoin vuokraaja-aiheesta, sillä leukani olisivat muuten varmaan jäätyneet niille sijoilleen.

"Näin Lefalla montakin eri kuskia Cupissa. Tildaa ainakin, kyllähän sinä hänet tiedät, ja kukas se olikaan...", keskeytin tarkoituksella, koska en voinut uteliaisuudelleni mitään. Toivon mukaan Adelina täydensi sanojani - tai mikä parempaa, saattoi avata sanaista arkkuaan Tildasta.

Tietystihän Valerie oli ollut naisella aina, kuinkas muutenkaan. Olisikohan minulla koskaan mahdollisuutta saada hoitaa omaa varsaa alusta saakka ja kouluttaa siitä järkevä ja luotettava ratsu. Osaisinkohan edes? Arvostukseni blondia kohtaan otti harppauksen ylöspäin.

Lefa yritti purra kuolaimeen kiinni ja seilata laidasta laitaan tiellä. Laitoin ruunan vaihtelemaan avo- ja sulkutaivutuksen välillä ja sain näin hölmöilyä karsittua hieman.
"En mä nyt tiedä olenko mä niin ahkera", vastasin. "Mulla ei oo vaan ihan hirveästi muuta elämää nyt. Lefa ja työt."
Voi kuinka mä olisinkaan kaivannut Saksaan ystävien ympäröimäksi..

"Olihan niitä kuskeja useampi joo. Matilda ainakin ja sitten Sarah ja niin toki myös Tilda. Tiedänhän mä Tildan! Me oltiin Tildan kanssa siellä Zenin gaalaillassa. Otettiin sviitti, aloiteltiin siellä ja silleen, vitsit ne oli kyllä mukavat pippalot!" Kerroin nauraen. "Mä en tainnu nähdä sua siellä?"

Mun sormet oli kohmeessa, miksi ihmeessä täällä pitikin olla aina näin kylmä?

Okei se tiesi Tildan, aivan kuin olin olettanutkin. Se oli ollut sen kanssa Latviassa. Tottakai se tunsi sen. Mutta että avec, mukavat pippalot ja sviitti, joo aivan. Say no more.

Mun pikaisen analyysin mukaan niillä oli jotain, ihan taatusti. Tuskin ne muuten sviittiä olisivat hankkineet. Samoin kuin 'silleen'- sanan käyttö tarkoitti jotain muuta kuin se oli tarkoitettu. Hiprakassahan sitä saattoi ryhtyä vaikka mihin. Tai ylipäätään, olivat toistensa seuralaisia.

Ehkä mun ei tarvinnut tietää enempää. Vaikka paloin halusta kysyä, en tohtinut näyttää blondille, kuinka uteliaisuudesta vihreänä (huomio, ei kateudesta tietystikään) kuvainnollisesti kiemurtelin hevoseni selässä.
"Joo, siksi varmaan et nähnyt", huomasin sanovani enemmän itselleni. Oho!
"Tai siis, mulla oli töitä enkä päässy lähtemään", jatkoin sujuvasti, ettei taempana maastopolkua tamppaava nainen jatkaisi samasta aiheesta.

"Mut hei, ravataan! Tuli yhtäkkiä tosi kylmä olo", huokaisin puristaessani ohjaa kädessäni. Valerie vastasi napakkaan pohjeapuuni välittömästi, ottaen Lefasta pientä etumatkaa matkaavoittavin raviaskelin. Kylmä, jos mikä, oli tätä maastoreissua kuvaavin adjektiivi.

// loppu