Valkoista ja mustaa

Ankalla ratsastaminen tuntui mahanpohjassa vieläkin. Sen varustaminen tuntui etuoikeudelta ja kuljin ylpeänä tammatallin käytävillä ratsastussaappaissani, jotka sopivat siihen luxukseen täydellisesti.

Harjauksen jälkeen kävin tarkistamassa peilistä, että kiharretut hiukset olivat pysyneet kurissa matalalla ponnarillaan. Sipaisin ripsiäni parempaan järjestykseen ja hymyilin peilikuvalleni. Tummanvihreä pitkähihainen ja vaalean beiget ratsastushousut sointuisivat hyvin Ankan väreihin. Lisäksi housut saivat takapuoleni näyttämään erityisen hyvältä.

Kävelin satulahuoneeseen ja nostin Ankan koulusatulan käsivarrelleni. Nypin siitä juuri pari irtokarvaa rakennekynsilläni, kun satulahuoneen ovi kävi ja käännyin katsomaan tulijaa.

Siellä se oli lukenut. Valmennusryhmät-listassa meikäläisen nimi ennen Vilan nimeä. Myös Adelina ja Minka oli mun kanssa samassa yleisryhmässä. Blondin minä tunsinkin ja Minkan muistelin olevan se sinihiuksinen ponityttö. Tai siis nainen.
Huomenna sitte olisi ihan ensimmäinen virallinen valmennus mulla ja Vilalla... Siksipä minä tänään ajattelin Vilan liikuttaa kevyesti, jotta musta tamma ei olis ihan energiaa täynnä seuraavana päivänä.

Lompsin varustehuoneeseen hakiakseni Vilan harjat. Siellähä oli tietty joku muukin. Se joku kaajapurolainen, jonka nimeä en kyllä päähäni saanu. Ankkaa kai tuo kävi liikuttamassa välillä?
Joku sinipää se tämäkin oli. Liekkö joku trendi nykyään tuon väriset hiukset? Minkalla oli siniset hiukset ja sitte sillä yhdellä uudella hoitajalla oli myös. Joku olis ehkä voinu huomauttaa, että niiden hiusten värien sävyt oli erilaiset, mutta sinisiä kaikki jos multa kysytään.

Tervehdin huoneessa olijaa ja työnnyin sitten tämän ohi kohti Vilan harjoja.

Mulla kesti hetken muistella niitä kasvoja. Sitten tajusin nähneeni ne Vilan, sen kauniin mustan tamman selässä. Miehen nimestä mulla ei ollut hajuakaan, mutta Vilan mä tiesin, olihan se Isabellan hevonen.

Blondin tervehdys oli lyhyt ja se hädintuskin katsoi mua kävellessään ohitseni.
Ehkä Ankan satula peitti parhaat osat musta?

"Olitko sä sen Vilan vuokraaja?"
Loihdin kasvoilleni hymyn, se ei ylettynyt ihan silmiin asti. Eihän se koskaan tainnutkaan.

Se kaajapurolainen puhutteli mua. Useimmat tallilaisista oli pahantuulisia tuppisuita, jotka ei pahemmin lörpötelleet niitä näitä, joten en ollu edes odottanut tyypin avaavan suutaan.

"Joo, niin mä kai nykyään oon", vastasin kääntyessäni puhujan puoleen. Ihan nätti likka kai tuo oli. Nuori. Liekkö ees täysi-ikäinen vielä muutamaan vuoteen?
Ainaki se vähä näytti sellaistelta.. Noh, teiniltä.

Tajusin, et mun kai olis pitänyt esittäytyäkin: "Niin siis, oon Anton."

Satula alkoi painaa hiukan käsivarrella, vaikka olinkin käyttänyt Jannan kanssa tuhottomasti aikaa lihaskunnon harjoitteluun. Keinautin satulan kaaripuolen lantiolleni ja otin takakaaresta kiinni kädelläni.

"Ava, ratsastelen Ankkaa pari kertaa viikossa", vastasin hivenen välinpitämätön vivahde äänessäni. Oikeasti se ei ollut pisaraakaan pikku juttu, että sain ratsastaa tammalla, se oli valtava asia.

"Ootko menossa ratsastamaan?" kysyin sitten ja katsahdin Vilan harjoja blondin käsissä.

Okei, tunsin itteni vähä vanhaksi pervoksi - Eskoksi - vilkaistessani Avaksi esittäytyneen tytön vartaloa, kun tämä vaihtoi satulan asentoa sylissään. Naisel... Tytöllä varmasti oli jonoksi asti finninaamaisia teinipoikia oven takana odottamassa.
Mutta ei siitä sen enempää.

"Oon, kunhan maneesi vapautuu", vastasin. Päivän viimeinen valmennusryhmä oli tietääkseni juuri lopettamassa treenejään, jonka jälkeen maneesi olis vapaa.

"Ilmeisesti oot menossa myös?" mutisin. No ei kai? Muuten vain seisoskeli siinä Ankan satula käsissään.

Se katse oli saanut mut aina onnelliseksi, tai ainakin niin kauan, kun olin omistanut tissit. Se katse oli muka niin huolimaton, huomaamaton, vain lyhyt vilkaisu. Niiden vuoksi mä elin, hengitin.

Ilahduin siis kuullessani Antonin suuntaavan maneesiin samaan aikaan kanssani.
"Kyllä", vastasin ja puraisin huolimattomasti alahuultani kevyesti. Kevyt virne kävi kasvoillani ja käännyin ympäri.

Poikien katseet eivät todellakaan olleet sama asia, kuin miesten katseet, totesin kävellessäni satulahuoneesta Ankan karsinaa kohden.

"Joo-o", mutisin epämääräisesti Avan vastattua myöntävästi mun sherlockmaiseen päättelykykyyni.
Teini poistui satulahuoneesta ja hetken viivyttelyn jälkeen kävelin tallin puolelle. Ava oli vissiin huomannut harhailevan katseeni ja sekös hävetti.
Yhhh, oon ällöttävä.

Musta tamma löytyi sieltä minne olin sen jättänytkin, eli hoitopaikalta. Hoitopaikalta, joka oli Ankan karsinaa vastapäätä.
Jotta pääsisin joskus takaisin kotiin ja nukkumaan, ryhdyin harjaamaan Vilaa ripeästi.

Sääli, että olin jo harjannut Ankan, sillä Anton oli kävelyttänyt mustan Vilan hoitopaikalle. Olisin mielelläni konsultoinut parasta harjaa käytettäväksi kimon karvaan.

Nostin koulusatulan korkean tamman selkään, vaikka se vaatikin hiukan ponnistuksia. Asettelin huovan suoraksi ja kiinnitin vyön. Tarkistin vielä, että Ankka oli sidottu narulla kiinni ja lähdin hakemaan suitsia sekä omaa kypärääni. Suojat olin laittanut jo harjauksen yhteydessä.

Onneksi Vilaa ei haitannut, vaikka sen harjaamiseen ei käyttänyt tuhottoman paljoa aikaa vaan pyyhkäisin enimmät irtokarvat sekä likatahrat pois.

Avan taiteillessa Ankalle suitsia päähän, kävin itse hakemassa Vilan ratsastusvarusteet hoitopaikalle.
Siinä varusteita laittaessa mietiskelin huomista valmennusta. Toisaalta en malttanut odottaa, mutta kyllä mua vähän jännittikin. Mutta treeniä me tarvittiin. Tai no, ainakin minä. Olin myös ottanut itseäni sen verran niskasta kiinni, että olin raapustanut meidän nimet jonkun Merikannon kouluvalmennuksen osallistujalistaan.

"Valmista", totesin Vilalle ja painoin kypärän omaan päänuppiini.

Viivyttelyssä mä olin hyvä, sen vuoksi kai avasin sattumalta Ankan karsinan oven samaan aikaan, kun Anton totesi tammalleen olevansa valmis. Mietin oliko se sittenkin sanonut sen mulle, ihan vain, että tietäisin koska ne olivat lähdössä siitä.

"Oho, kestipä mulla pitkään, jos säkin oot jo valmis", totesin huolimattomalla äänellä.
"Voidaankin sitten mennä yhtä matkaa. Haluutko sä kävellä edeltä?"

Taivutin hiukan päätäni sivulle ja hymyilin, niinkuin Avat nyt hymyilivät.

Paska. Ei kai Ava ajatellu, että mä sille ilmoitin olevani valmis? Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut edes huomannu Avan vielä hengailevan Ankan karsinassa. Luulin, että ne meni jo.

"Joo, vaikka", hymähdin ja irrotin Vilan ennen kuin nostin suitset sen pään yli.
Vilkaisin Avaa ja yritin taikoa jonkun hymyn kaltaisen kasvoilleni. Olin kyllä luvannut itselleni uuden vuoden kunniaksi olla vähän sosiaalisempi, mutta en kyllä ollu ajatellu aloittavani tätä sosiaali-Antonin uraa minkään teinitytön kanssa.

Lähdin taluttamaan Vilaa kohti maneesia toinen ratsukko perässämme.

Mä ihailin maisemia kävellessäni mustan tamman ja blondin miehen perässä maneesille. Anton oli lihaksikas, sillä tavalla, kuin kunnon töissä miehet olivat, ei sillä tavalla salilihaksikas.

Maneesin ovesta saapui päivän viimeisen tunnin ratsukoita ja kävelimme sisään heti niiden poistuttua. Vilkuilin ympärilleni, mutta Isabellaa ei näkynyt enää, kai sillä oli kiireitä.
Vaivuin hetkeksi ajattelemaan Isabellaa ja lopulta Ankka tönäisi mut haavemaailmasta irti.

"Joo joo", kuiskaisin sille ja kiristin satulavyön ja vedin jalustimet alas.
Talutin Ankan jakkaran luokse ja nousin korkeuksiin kevyen näköisesti, vaikka mua edelleen vähän hirvitti olla niin korkealla.
Mä olin poniratsastaja ja sellaiseksi jäisin ainakin pituuteni puolesta.

Maneesi oli tyhjentynyt kun me sinne asti päästiin.
Kiristin satulavyötä, laskin jalustimet ja nousin Vilan selkään. Voisinkin sanoa, että ketterästi, mutta noh, nousinpa kuitenkin.
Vila oli ihan vilamainen alkuverryttelyissä. Ei sitä kiinnostanut maneesissa oleva Ankka, vaikka joskus tamma saattoikin olla vähän änkyrä muita hevosia kohtaan.

Koska en aikonut mitään hirveää hikitreeniä sen kanssa vetää, en pitänyt kiirettä verryttelynkään kanssa. Kunhan vaa humputeltiin.
Isabella varmaan olis siinä vaiheessa sanonut painavan mielipiteensä sellaiseen "sunnuntairatsasteluun", mutta eipä ollut näkemässä. Haha.

Anton näytti keskittyvän haaveiluun ratsastuksen sijaan ja mietin miten se malttoi olla ratsastamatta, kun se oli Vilan selässä. Mä laitoin Ankan heti töihin, niinkuin Isabella oli opettanut.

Mä nostin ravin ja ajattelin näyttää Antonille miten sen kannattaisi ryhtyä keskittymään itsekin. Ratsastin niin läheltä kävelevää ratsukkoa, kuin uskalsin ilman potkuvaaraa ja virnistin muka-pahoittelevasti.
"Sori", sanoin ja tein väistön uralle Antonin edessä. Ankka kulki niska ylhäällä juuri sellaisessa muodossa, josta Isabella piti. Ehkä mies saisi ihastella meidän menoa hetken aikaa.

Vilan korvat käväisi niskassa, kun Ava ratsasti meidän ohitse. Teki mieli mainita jotain kiilaamisesta, mut pidin pääni kiinni.

Olishan maneesissa tietty ollu tilaa muuallakin, mutta Ava ilmeisesti ihan välttämättä halus ängetä siihen meidän eteen.
Hetken mietin, pitäiskö tehdä sama temppu, mutta ehkä mä en rupeais semmoseen leikkiin.

Jäin siis kiltisti ravailemaan hetkeksi pääty-ympyrälle ennen kuin jatkettiin uraa pitkin.

Mun pikku temppu oli ainakin hiukan toiminut. Anton ravasi jo, mutta se ei silti lähtenyt kunnolla treeniin mukaan. Mies vaatisi ehkä vähän lisää suostuttelua, ajattelin virnistäen mielessäni.

Annoin kaksikolle ihan vähän tilaa, keskityin saamaan Ankan taipumaan hiukan paremmin, ihan kuin Isabella oli näyttänyt. Tamma kulki kamalan helposti niin kuin halusin, ihan toista, kuin Seppo, jolla olisin saanut jo alkaa ratsastamaan kunnolla. Ruuna seisoi vieläkin pihatossa pelkällä kävelykuurilla, koska multa puuttui motivaatio ja mulla oli kerrankin vaihtoehto.
Mä rakastin sitä ponia, mutta Ankka oli niin paljon parempi.

"Oletko sä kauankin ratsastanut?" kysyin Antonilta, kun se ravasi vieläkin vähän löysän näköisesti. Virne pysyi huulillani, ravasin mustan tamman askeleessa parin hevosenmitan päässä uran sisäpuolella, pidättäen Ankkaa kootumpaan raviin aina, kun Vila meinasi jäädä hiukan jälkeen.

"Viitisen vuotta ennen kymmenen vuoden taukoa", vastasin teinin kysymykseen.
Olisinkohan ilman taukoa ratsastanut kauemmin kuin Ava oli edes maan päällä elänyt?

"Sinä?" utelin ja vilkaisin toista ratsukkoa, joka oli taas lähellä vaikka tilaa edelleen olisi ollut vaikka muille jakaa.
Kehotin Vilaa vähän reippaampaan raviin. Ei mua olis kiinnostanut rupatella ratsastuksen lomassa niitä näitä, mutta en kuitenkaan ihan törppö tuppisuu halunnut olla.

Hillitsin tyrskähdyksen vain vaivoin, kun mietin miten Antonin mainitsemat vuodet olivat vain vuotta lyhyempi aika, kuin mitä mun ikäni oli.
"Kymmenen vuotta", vastasin vain hiukan pyöristäen. Olinhan mä jo 6-vuotiaana talutusratsastuksessa käynyt ja tietenkin Jannan synttäreillä ratsastanut.

Anton näytti silti kamalan hyvältä Vilan selässä, nyt varsinkin, kun se oli vähän ryhdistäytynyt. Isabella olisi musta varmaan ylpeä, että olin saanut sen valmennettavan ratsastamaan eikä mies enää löysäillyt tamman selässä.

Mä käänsin Ankan voltille ja katsoin, että se pysyi täydellisen pyöreänä.
Mun piti harjoitella tulevaa valmennusta varten.

Kyllähän se olis pitäny jo arvatakkin, ettei Ava aivan kokematon ratsastaja ollut. Kymmenen vuotta oli jo pitkä aika. Tosi pitkä.

Ja osasihan Ava ratsastaa, ihan jo tällee omin silmin nähtynä. Ankka kulki hienosti eikä teinikään istunu siellä selässä löysänä makkarana.
Hymyilin ohimennessä. Pakko vissii vähän skarpata. Ihan jo sen takia, etten anna itsestäni mitään sunnuntaiköpöttelijän kuvaa.

"ootko osallistumassa sen Laurin valmennuksiin?“ kysäisin.

Mä unohduin hetkeksi ratsastamaan, kuvittelin, että Isabella tuijotti meitä katsomosta. Se oli pettämätön motivaattori, koska en halunnut tuottaa pettymystä idolini silmissä.

Antonin kysymys hätkähdytti niin, että Ankan raviväistöön tuli tahtirikko ja pysäytin tamman nopeasti. Se oli vain huono siirtyminen, vakuutin itselleni ja hymyilin leveästi.
Tiesin jo Antonin kuuluvan samaan ryhmään kanssani.
"Joo, perjantaina kolmen tunnille", vastaisin ja jäin odottamaan Antonin reaktiota.

Ava oli siis tulossa samaan valmennukseen kuin minäkin. Olinhan minä niitä osallistumislistoja katellut, mut ei silloin Avan nimi ollu mitään sanonu.

"No, viimeistään sitten nähdään seuraavan kerran", mutisin ohjatessani Vilan pääty-ympyrälle laukkailemaan.
Toivottavasti se ei nyt ajatellu et haluaisin nähdä ennen sitä. Perkule.

Antonin vastaus sai mut vähän häkeltymään, kun se vain muina miehinä jatkoi ratsastamistaan. Seurasin miehen ja tamman menoa mietteliäänä, Anton ratsasti kyllä hyvin ja näytti pirun hyvältä sitä tehdessään.

Mahtoikohan sillä Seljavaaran miehellä olla tyttöystävää?