Brunssisalaisuuksia

Kello oli jo melko paljon, kun kömmin vasta ylös sängystä. Uuden vuoden viettäminen ja raskaus tekivät lakanoiden jättämisen hyvin vaikeaksi.
Lähetin Jusulle tekstiviestin kuulumista, pariskunta oli hävinnyt joskus ennen puolta yötä gaalasta.

Kaulkrastin sää oli viileä, mereltä puhaltava tuuli toi kylmänkosteuden pitkälle. Olin pukenut lämpimästi, mutta kasvot meinasi silti jäätyä. Olimme sopineet tapaavamme erään kuppilan edessä ja kävellessäni talvikoroissani paikan päälle, huomasin ehtineeni ensin. Annoin katseeni kiertää ihmisissä, joita oli melko vähän pyhän vuoksi ja rakennuksissa.

Hieroin käsiäni yhteen ja toivoin, että Jusulla ei kestäisi enää kauaa. Mahani kurni nälän merkiksi äänekkäästi.

”Ootsä ihan varma, ettet halua brunssille?” tiedustelin peittorullalta, joka vakuutti mutisten, ettei ollut toistaiseksi lainkaan vailla ruokaa. Mä olin. Mun nälkä kiljui, haittasi näköä ja pisti suoliston kiemurtelemaan kivuliaasti, ja vaikka meidän varaamaan majatalomajoitukseen kuului aamupala (köykäinen, mutta aamupala silti), mä olin missannut sen. Olisin mä ehtinyt, mutta Rasmus hukkasi mun ajantajun. Oli täysin sen syy, että sängyssä oli mukavampaa kuin syömässä.

Niinpä mä ehdotin Heidille kahvilabrunssia, jonne mä nyt sitten lähdin, kun en kerta kaikkiaan enää mitenkään voinut viivytellä samassa tilassa Rasmus Alsilan kanssa. Olisi käytöstavatonta antaa Heidin odottaa.

”Hei! Ethän odottanut kauan! Mennään ihmeessä sisään”, mä henkäisin Heidille ehtiessäni vihdoin tapaamispaikkaan hymyileväisenä mutta vähän nolostuneena, kun olin viimeisenä paikalla.

Sisällä odotti houkuttelevan näköinen vitriini ja lisäksi aika trendikäs brunssilista avokadotoasteineen ja smoothiekulhoineen. Yllätyin hieman, että sellaiset influencer-ruoat olivat rantautuneet näin perinteikkään oloiseen ympäristöön.

”Jukra, tässä onkin valinnanvaraa”, kauhistelin Heidille katse listalla liukuen. Valinnat. Vaikeita asioita.

Jusua ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, kun tämä jo posket punaisena pelmahti paikalle.
"Ihan hetken vasta", vastasin hymyillen ja kävelin naisen perässä kuppilaan. Annoin katseeni kiertää sisustuksessa ja mitä herkullisemman näköisiä herkkuja.
Mahassa oleva tyyppi halusi nähtävästi omenapiirasta, koska se ei ollut koskaan kuulunut lempiruokiini. Sillä hetkellä mulla ei ollut silmiä muille herkuille.

"Mä otan omenapiirakan", tokaisin Jusulle hymyillen.
"Tai siis vauva ottaa", lisäsin sitten mielivaltaisesti virnistäen, koska sain sanoa ääneen sellaisen lauseen. Se oli kamalan hykerryttävää.

Jono liikahti hieman eteenpäin, liikkeessä taisi olla puolet Saulkrastin väestöstä. Kaikki kymmenen siis.

Mä tunsin oloni aina jotenkin epämukavaksi, kun puhuttiin vauvoista. Pidin lapsista, ainakin niistä joistakin jotka eivät olleet niin rajuja että niitä tarvitsi pelätä, mutta vauva oli hirvittävä sana ja raskaudesta näin painajaisia.

Ja sitten kun tämän nimenomaisen vauvan mainitseminen nosti mieleen sen isää koskevan johtopäätöksen, jonka olin aivan taannoin tehnyt.

Mutta ei siitä voinut puhua.

"Hmm, se näyttää kyllä hyvältä, vaikken ole vauva, mutta taidan ottaa jotakin suolaista", pohdiskelin ja tilaamaan päästessäni päädyin ihanan näköiseen täytettyyn leipään, joka lämmitettiin uunissa ja tarjoiltiin pienen lisukesalaatin kera.

Me käytiin istumaan kahvilan nurkkaan, jossa oli hieman rauhallisempaa kuin aivan oven tuntumassa.

"Miltä se on oikein tuntunut?" tiedustelin ja näytin ehkä vähän huolestuneelta. "Odotus. Millainen vointi sulla on ollut?"

Jusun sanojen päätteeksi tilasin itselleni piirakan lisäksi vielä täytetyn croissantin, kaakaon kermavaahdolla ja vesilasillisen.
Jusua vastapäätä istuessani aloitin voisarvesta ja nostin katseeni naiseen tämän kysymysten myötä.

"Oudolta", vastasin aivan ensimmäiseksi.
"Tai siis, sehän on vielä niin varhaisessa vaiheessa, että mitään fyysistä ei ole nähtävissä tai tunnettavissa. Eniten sekaavaa on ne hormoonit, jotka raskaus on tuonut. Miten voi kaiken tuntea ihan uudella tavalla."

Sitä oli vaikea selittää, enkä itsekään edes täysin tiennyt mitä tarkoitin.
"Mutta vointi on ollut ihan hyvä, väsynyt, mutta muuten hyvä."

Niin, kai se raskaus saattoi Heidistä tuntua oudolta, kun musta jo pelkkä ajatus tuntui niin kummalta. Kallistin mietteliäänä päätään.

"Aika jännittävää", tuumasin. "Mutta onneksi ei ole ollut mitään hirveää pahoinvointia ainakaan."

Eihän mulla sellaisesta omakohtaista kokemusta ollut, mutta Vilhelminan ekan raskauden jäljiltä tiesin kyllä, millainen riesa huonovointisuus saattoi olla.

Annoin kahvin koskettaa huuliani, mutta päätin nopeasti, että kielelle sitä ei kannattanut päästää, niin kuumaa se vielä oli. Mulla oli orastava päänsärky, ja koska mä en ollut koskaan ennen kärsinyt krapulasta, arvelin sen nytkin johtuvan lähinnä kofeiininpuutteesta ja kenties väsymyksestä. Purin huultani laskeskellessani menneen yön nukuttuja tunteja. Hmh.

"Menikö eilen myöhään?" tiedustelin Heidiltä, ja sitten toivoin, etten olisi tehnyt niin. En välttämättä ollut valmis punastelematta myöntämään, että mulla ei ollut mennyt hirveän myöhään, ja sitten kysyin kepeään sävyyn (koska kuvittelin sen parantavan tilannetta): "Ja näkyikö hienoja ilotulituksia vuoden vaihtuessa?"

Niin. Mitään sellaisiahan mä en ollut tullut katselleeksi. Puraisin leipää.

"Ihan vähän siinä ekoilla viikoilla oli, mutta ei enää. Ellei löydy joku tosi voimakas haju, niistä tulee vieläkin."
Mä en ollut saanut puhua niistä asioista kenellekään, tuntui vieraalta keskustella niistä niin arkisesti Jusun kanssa.

Naisen seuraava kysymys sai virneen nousevan huulilleni.
"Ei kovin, lähdin jo hiukan ennen yhtä nukkumaan", vastasin hymy kareillen yhä kasvoillani.
"Näkyi, Zenissä selkeästi oli laitettu paljon rahaa ruutiin", lisäsin.
"Mitenkäs teidän ilta?" kysyin sitten mainitsematta sitä, etten ollut nähnyt pariskuntaa keskiyön aikana enää lainkaan.

Nyökyttelin; totta kai Zenin ilotulitus oli yhtä näyttävä kuin koko juhla itsessään.

Sitten mun suu nipistyi kiinni ja mä mietin kuumeisesti ja aika vaivaantuneena, mitä vastata paluupallona viskattuun kysymykseen.

"Siis olihan meillä ihan... mukavaa!" vähän niin kuin vinkaisin. Juku. Ihan mukavaa. Siinäpä vasta ylistyssanastoa. Kiirehdin korjaamaan (ihan kuin mun korjaukset nyt ikinä siistisi tilannetta lainkaan): "Tai siis, ei mitään valittamista."

Miksi mä painotin sitä, että ei ollut MITÄÄN valittamista?

Vaikenin taas ja pähkäilin uutta puheenaihetta minkä kerkesin, mutta sellainen ei nyt sattunut pompsahtamaan kielen päälle. Siispä kaadoin sille sitä kahvia, joka oli edelleen kuumaa, ja irvistin. Nolosti.

Voi Jusua, se oli niin herttainen, kun se kiemurteli sillä tavalla hyvämielisesti. Taisi pariskunnalla olla hyvät jatkot.
"Mukava kuulla", sanoin ja peittelin virnettäni kaakaomukin taakse.

Keskityin hetken vain siihen, että sain ruokani tuhottua ja ikkunan ohi kulkeviin ihmisiin.

"Ihanan rauhallista täällä", huokaisin lopulta.
"Mitenkäs sun joulu muuten meni?"
Tunsin itseni maailman parhaaksi ystäväksi, kun en ollut edes ehtinyt toisen kuulumisia kunnolla kysellä.

Heidiin saattoi luottaa. Se tiesi, millainen mä olin, eikä ruvennut kaivamaan mun kuoppaa yhtään syvemmäksi. Se vaihtoi sulavasti puheenaihetta.

"Aika tavallisesti", kuvailin mun joulua. "Olin kotikotona. Meillä on aika vakiintuneet perinteet siellä."

Vaikenin hetkeksi, mutta koska arvelin, että Heidi saattoi haluta tietää tällaisista asioista vähän niin kuin ystävyyden nimissä, kerroin vielä koruttomasti:
"No, nyt jouduttiin laittamaan pari vanhaa hevosta pois. Herolla ähky ja Keelalla... no, kaikenlaista pientä, meni siinä samalla sitten."

Olihan se vähän surullista, ja mua kadutti yhtäkkiä, että olin kertonut. Ei sellainen aihe oikein sopinut kepeään kahvipöytäkeskusteluun.

"Mutta semmoista hevosten kanssa joskus... mites sulla? Joulu?" kiirehdin kysymään.

Jusu kertoi joulustaan, ilmeisesti kaikki ei ollut mennyt ihan kovin hyvin. Kahden hevosen lopettaminen jouluna ei todella kuulostanut rauhaisalta pyhältä.
"Harmi, että jouduitte tekemään sellaisia päätöksiä ja vielä jouluna. Toivottavasti muuten oli kivaa", vastasin hymyillen hiukan surumielisesti.

"Kävin ratsastamassa ja söin hyvin, taisin jonkun leffankin katsoa", vastasin.

Olin hetken hädissäni. Entä jos Heidi rupeaisi hormonihuuruissaan itkemään? Mutta ei, ei se ruvennut. Se pysyi rauhallisena itsenään.

”Ei kuulosta hullummalta”, kommentoin hänen joulunviettoaan ja iloitsin siitä, että pian mäkin jo ratsastaisin.

Se johdatti ajatukset eteenpäin.

”Miten sä saat järjestettyä hevoset sitten kun, no, et itse voi ratsastaa?” tiedustelin kulmat vähän mietteliäässä kurtussa. ”Jos mä voin jotenkin auttaa niin tietysti...”

Ja sitten, pienen tauon jälkeen, mä lisäsin varovasti:

”Vaikka Vernerikin varmasti auttaa.”

Kai sen kuuluisi. Lapsi oli kuitenkin sen, vaikka se olikin vähän kinkkinen juttu, koska...

”... vaikka mitenhän Inna reagoi siihen?” mietiskelin hyvin varovaisesti. Asiahan saattoi olla aika arka. Tiesiköhän Inna edes vielä?

"Mä en vielä tiedä", vastasin totuudenmukaisesti. Olinhan miettinyt asiaa useastikkin, mutta mitään yksittäistä ratkaisua en ollut keksinyt.
"Kiitos tarjouksesta, katsotaan mitä keksitään", lisäsin hymyillen. Jusuun saattoi onneksi aina luottaa.

Naisen seuraavat lauseet saivat mut nielaisemaan vähän hassusti vesilasista ottamani kulauksen ja jouduin yskimään hetken aikaa. Miten Verneri ja vielä sitä vähemmän Inna liittyivät asiaan. Vaikkakin Verneri varmasti auttaisi..

"Ei se tiedä vielä, että mä olen raskaana. Kyllä se varmasti auttaa, jos tarve on", vastasin lopulta, kasvot hieman punehtuneina aikaisemmasta yskimisestä.
"Ja Innan mielipiteistä mä en ihan kamalasti välitä tällä hetkellä", lisäsin vielä. Itse se oli flirttaillut Jusun veljelle, joten miksei Verneri saisi ystäväänsä auttaa?

Mä hymyilin vakuuttavasti Heidille. Kyllähän mä tarvittaessa tekisin tallityöt ja ratsastaisin, ja olisihan Heidillä varmasti muutakin tukijoukkoa.

Vaan ei ilmeisesti Verneriä.

Mä olin vähän järkyttynyt, mutta kätkin sen niin hyvin kuin taisin. Katsoin Heidiä suurin, toivoakseni lohdullisn silmin.

”Oletko sä a—?” aloitin, mutta sitten Heidi jatkoi tiukkan sävyyn Innasta. Se saattoi mut hämilleni. Saattoiko sitä olla piittaamatta henkilöstä, jonka puolison kanssa saisi salaa lapsen? Olihan siinä tehty väärin sille puolisollekin.

Oliko Verneri tarinan pahis?? Vai Heidi? Vai Inna? Vai eikö kukaan vaiko kaikki?? Mun päänsärky yltyi samaa tahtia hätäännyksen kanssa.

Mutta mä halusin olla lojaali ja hyvä ystävä ja pitää tilanteen rauhallisena. Niinpä mä taputin Heidin kättä ja sanoin empaattisimmalla sävylläni:
”Oletko sä kuitenkin ajatellut kertoa sille? Et olisi niin yksin. Tai onhan sulla mut, mutta aina on hyvä olla... muitakin.”

Viimeistelin omenapiirakan lautaseltani, vaniljakastike oli selvästi itse tehtyä ja taivaallisen hyvää. Oli hankala sanoa oliko se oma mielipiteeni vai ei, mutta tässä asiassa se ei ehkä ollut niin tarkkaa. Syömisen vuoksi multa jäis myös Jusun järkytyksen vaiheet täysin näkemättä. Nostin katseeni vasta naisen sanojen jälkeen.

Toki Verneri varmasti olisi jollain lailla tukenani, mutta ei mies ollut kuitenkaan ihan niin läheinen kanssani. Epäilin myös, että raskauden miellyttävistä puolista olisi melko outoa keskustella toisen kanssa.
"Kyllä.." lause hiipui alkuunsa. Niin, kyllä lapsen isä oli tiennyt ja ollut tukena - ainakin joissain määrin, mutta ei tiennyt enää. Pitäisi senkin suhteen hoitaa asia kuntoon.

"Kyllä mä sille kerron, kunhan aika on oikea", päätin lopulta vastata diplomaattisesti. Kertoisin myös Jesselle toki toivottavasti ennen sitä.

Mun oli vaikea muodostaa mielipiteitä, siis noin yleisestikin, mutta nyt mun moraalikompassi pyöri villinä väkkäränä niin kuin se olisi viskattu rautajauhepussiin. Pihkura, tässä oli nyt hirveän monta huomioonotettavaa näkökulmaa.

”Eikö”, mä aloitin hyvin empiväisenä, ”eikö olisi kuitenkin parempi jutella — ennemmin kuin myöhemmin?”

Purin varovaisena huultani ja pelkäsin Heidin hermostuvan muhun. Oliko mulla muka oikeutta esittää mielipiteitä, vaikka miten varovaisia, tai etenkään ohjeentapaisia?

Join kahvikupilliseni loppuun. Santsikuppi taisi olla 50:n sentin arvoinen, mutta ehkä jättäisin väliin. Tiskin kautta poikkeaisin kuitenkin vielä lähtiessä; peittorulla saattaisi nyt jo arvostaa huoneeseen tarjoiltua aamiaista ja isoa take away -kahvimukillista.

Sen ajatteleminen rauhoitti ja katsoinkin Heidiä nyt vakaammin kuin vielä hetki sitten.

”Tietysti sä päätät itse, kenelle kerrot ja kenelle et”, myönsin, ja toivoin, että olisin ollut riittävän rohkea kysyäkseni, kuinka kauan mun tarvitsisi pitää asia salassa kaikilta. Lähinnä se tarkoitti Rasmusta, jonka kanssa olin läheisimmin tekemisissä ja joka ei ollut niin hölösuu kuin Aliisa. Hah, lähellekään.

Yllätyin ehkä hieman Jusun painostamisesta - sekä sen aiheesta, että siitä tosiasiasta, että Jusu todella painosti minua. Aihe mietitytti, sillä Jusuhan oli oikeassa, Vernerille olisi hyvä kertoa, jotta he vanhempiensa kanssa tietäisivät Cariadin tulevaisuudesta. Josta en ollut itsekään vielä varma.
"Niin, mun pitää vaan selvittää vähän asioita ennen sitä", vastasin lopulta mietteliäänä edelleenkin.
Koska mun pitäisi alkaa kertoa ihmisille?

Mun oli vaikea karistaa sitä ajatusta itsestäni ihan jo senkin takia, etten ollut vieläkään saanut kerrottua Jesselle. Asiasta oli ajan myötä paisunut niin suuri, tavoittamaton kupla, etten tiennyt enää mistä suunnasta lähtisin purkamaan sitä. Helpointa olisi vain möläyttää asia, tai lähettää edes viesti toiselle, mutten lukuisista yrityksistä huolimatta ollut pystynyt siihen.
Sitten ajatukseni karkasivat siihen päivään, kun olimme käyneet lääkärissä. Miten Jesse oli jättänyt mut yksin tutkimushuoneeseen, sekaavan näköisenä, kun mies oli nähnyt ultraäänikuvan.

"Mennäänkö?" kysyin lopulta, kun olin vatvonut asioita liikaa päässäni. Tuntui, että ulkoilma tekisi ihan hyvää sillä hetkellä.

Jätin asian sikseen. Pahoin pelkäsin ylittäneeni rajani, eikä sellainen ollut mukavaa silloinkaan, kun tarkoitus oli hyvä. Mulla oli rauhaton olo, koska tunsin olleeni Heidiä kohtaan epämukava, mutta en mä osannut sitä pahoitellakaan. Se olisi tuntunut mun tungettelevan käytökseni alleviivaamiselta.

Mutta olisiko kuitenkin pitänyt pyytää anteeksi?

Ei, en kertakaikkiaan osannut.

Niinpä me oltiin vain hiljaa, kunnes Heidi ehdotti poistumista. Hymyilin arasti.

"Joo. Mä nappaan vaan mukaan jotakin syötävää unikeollekin", sanoin, ja puraisin kieltäni kuullessani, miten imelästi mä tulin viitanneeksi Rasmukseen.

Onneksi jonoa ei nyt ollut nimeksikään. Kohta mulla oli kannossa kahvilan paperipussi ja take away -muki. Astuimme ulos kirkkaaseen alkuvuoden päivään. Meidät vastaanotti navakka tuulenpuuska.

"Aika vilpoisa alku vuodelle", sanoin, sillä tuuli hurahti suoraan luihin ja ytimiin. "Mä ainakin ryömin lämpimien peittojen alle, kun pääsen täältä sisään."

Tunsin uudenlaisen piston sisälläni, kun Jusu sanoi ottavansa ruokaa Rasmukselle. Tunnistin heti sen kateudeksi, vaikka tiesin, ettei muiden onni ollut multa pois. Mä olin onnellinen vauvasta ja siitä, etten ollut lopulta tehnyt aborttia. Silti mä kaipasin sitä puuttuvaa asiaa, ihmistä, jonka kanssa puhua ja olla vain. Jotakuta, joka Jusun lailla olisi ottanut kahvilasta syömistä minullekin, jos ilta oli venynyt pitkälle.
Olin ollut niin pitkään yksin, että tunne oli hautautunut hyvin syvälle sisälleni. Ilmeisesti raskaushormonit saivat senkin kaivettua esille.

"Niin on", vastasin kylmyydestä puhuvalle Jusulle. Kiedoin toppatakkia tiukemmin ympärilleni, vaikkei se auttanutkaan mitään.
"Tulee vähän ikävä saunaa", hymähdin.
Voihan elämä ja sen monimutkaisuus.