Ponipoikien treenit

Olin taas eksynyt käyttämään maneesivuoroa Auburniin. Daimille tämä alkoi olla jo tuttu kuvio. Se hengaili hoitopaikalla, kun mä varustin sitä. Ruuna tuntui viihtyvän ihan hyvin siinä, se ei ollut turhautunut vielä kertaakaan odotteluun ja sen saattoi jättää hetkeksi yksinkin siihen. Tämä meni jo tietyllä rutiinilla ja me saatiin nykyään tämä vaihe hoidettua nopeasti.

Maneesi oli tyhjillään, joten me saataisiin ainakin jonkin aikaa se ihan omaa käyttöömme. Muilla taisi olla perjantai-iltana muutakin tekemistä, kuin olla tallilla. Itse tallikin oli ollut aika hiljainen, jokunen ihminen siellä pyöri, mutta mä en välittänyt niistä sen kummemmin. Mulle kelpasi toisinaan oma rauha ja päästäisiin sitten joskus takaisinkin, kun mun tekemisiä ei hidastanut kukaan.

Kimolla tuntui olevan tänään hyvä päivä. Se ei harjoittanut loikkiaan juuri nyt ja oli hyvin kuulolla. Eihän me mitään kummallisuuksia tehtäisi vielä aikoihin. Ensin olisi tärkeää saada perusasiat kuntoon. Kun me oltiin ravaamassa päädyn ohi, Daim säpsähti hieman jotain kolahdusta. Ilmeisesti joku olisi tulossa meidän seuraksi maneesiin.

Minun piti ajaa Auburniin heti, kun olin töiden jälkeen piipahtanut kämpillä, mut sohva oli liian houkutteleva.
"Ihan hetkeksi pötkähdän ja sit lähen."
Se pötkähtäminen veny tietenkin kahdeksi tunniksi...

Tallilla oli hiljaista. Muutama tyyppi haahuili pitkin käytäviä.
Vilan haettua sisälle ja varustetua sen, arvoin hetken päänupissani menisinkö kentälle vai maneesiin. Jälkimmäisessä taisi olla Kaajapurojen maneesivuoro parhaillaan menossa, mut kuulema sinne sai siitä huolimatta ängetä sekaan, mikäli mieli teki.

Tuskin siellä nyt tähän kellonaikaan kuitenkaan hirveästi sakkia olisi? Ei se naapuritalli mikään iso ollu ja kai niillä ihmisillä oli parempaaki tekemistä kuin roikkua iltamyöhään jossain maneesissa hevosen selässä? Pikkujoulukausiki oli vielä menossa...?

Siispä avasin maneesin oven ja kurkistin sisään.
Tietty. Olihan siellä joku. Ei kukaan auburnilainen kuitenkaan.
"Saapiko tulla?" kysyin.
Tunnistin ratsukon samaisesta koululuokasta, mihin Vilan kanssa olin osallistunut. Nimeä en kyllä saanu päähäni, mutta väliäkö tuolla. Niiden nimet oli kuitenkin ennen meidän nimeä. Kaikkien nimet oli tuloslistassa meitä ennen...

Odotin maneesin ovista putkahtavan joku nätti tyttö hevosensa kanssa, mutta sieltä tulikin joku mies. Joka näytti muuten etäisesti tutulta, ehkä kisoista. En tiedä olinko enemmän helpottunut vai pettynyt.
"Tulkaa vaan, ei me tätä koko maneesia voida valloittaa", totesin. Maneesi ei ollut yksinoikeudella meille varattu, vaikka kuinka olisi ollut kiva olla siellä yksin.

Daimin keskittyminen herpaantui hetkeksi, kun nuori jäi ihmettelemään maneesiin saapuvaa parivaljakkoa. Nopeasti se kuitenkin palasi kuuntelemaan mua. Mä tein muutamia siirtymisiä ja sain todeta, että kimo oli taas tekemässä töitä.

"Nätti tamma", sanoin rikkoen maneesissa olleen hiljaisuuden, kun annoin Daimin hengähtää hetken pitkin ohjin. En mä tiedä miksi menin avaamaan suuni, en todellakaan. Toivottavasti mä en joutuis katumaan sitä.

Tyyppi ruunan selässä ei nyt riemusta kiljuen meitä vastaanottanut, mutten antanut sen häiritä.
Saapastelin Vilan kanssa peremmälle maneesiin ja tamma katteli ratsukkoa uteliaana.

Kiristin satulavyötä vielä muutamalla reiällä ennen kuin nousin Vilan selkään.
Hiljaisuus laskeutui maneesiin. Vain hevosten askeleet ja pärskähdykset kaikuivat seinissä.

Purtsilainen avasi kuitenkin lopulta suunsa.
"Kiitti?" mutisin ja taputin Vilaa ohimennen kaulalle. "Ei tää mun oma oo. Isabellan hevonen. Siis Sokan."
Pyöräytin silmiäni turhautuneena. Eiköhän tuo jätkä tiennyt sanomattakin, kuka Isabella. Kai. Mistäs minä tiesin.

Kiusallinen hiljaisuus laskeutui jälleen maneesiin.
"Ootteko kauankin ollu Kaajapuroilla?" utelin, kun en muutakaan keksinyt parin laukannoston jälkeen.
Olisin mieluummin keskittynyt kaikessa rauhassa ratsastamiseen, mutta kai se piti jotain yrittää keskustella...?

Milloin keskustelemisesta toisen ihmisen kanssa oli tullut näin vaikeaa? Sen jälkeen kun mä muutin Helsingistä pois, jos tarkkoja oltiin. Mä en keksinyt mitään, mitä vastata miehelle, joten nyökyttelin vain. Kyllähän mä Sokat tiesin.

Daim keinahti laukkaan ja se lähti rullaamaan aika kivasti. Kyllä se joku päivä tekisi nätit laukanvaihdot, laukkapiruetit ja lisätyt laukat. Toivottavasti ainakin, jos kaikki menisi hyvin. Me ratsastettiin sulassa sovussa maneesissa ja pysyttiin pois toistemme tieltä, mutta hiljaisuus oli silti outoa.

"Reilu kuukauden. Itekki vasta vähän aika sitten muuttanu tänne Helsingistä", aloin saada pientä rupatteluvaihdetta päälle.
"Kauas sä oot sen kans treenannu?" kysyin nyökäten tammaa kohti, vaikkei mulla ollut hajuakaan, näkikö mies mun nyökkäystä.

Ahaa, eli joku hesaäijä.
Hidastin Vilan ravin kautta käyntiin.
"En kovin kauan. Aloitin, öö, elokuun lopussa tän hoitamisen", kerroin. "Sitä ennen olikin kymmenen vuoden tauko näistä hevostouhuista."

"Jaa niin, oon muuten Anton ja tää on Vila", selitin tajuttuani, etten ollut tajunnu edes esittäytyä. Saati kertoa mustan hevosen nimeä.
Eipä tuo maneesiseuran nimikään ollu esille tullut, vaikka olinkin yrittänyt sitä jostain päänupistani kaivella.

Daim yritti kokeilla onneaan loikkaamalla, mutta mä sain juuri ajoissa estettyä sen. Saisi lopettaa kyllä loikkailunsa, ennen kuin tapahtuisi jotain ikävää sen takia.
"Teillä onki sitten enemmän yhteistä matkaa takana kun meillä", hymähdin.

"Mä oon Sasu, hevonen on Daim", esittäydyin myös ja varoin visusti sanomasta hevosta Taneliksi. Joko se oli jäämässä munkin käyttöön? Ei varmasti, jos musta olisi kiinni.
"Te taisitte olla niissä Auburnin kisoissa kanssa?" esitin kysymyksen. Kun oikein mietin, niin olin melkein varma, että nämä olivat olleet meidän kanssa samassa luokassa.

Kohotin hieman kulmiani yllättyneenä ja turhautuneena, kun ratsastaja sanoi mulla ja Vilalla olevan enemmän yhteistä matkaa takana.
Olis voinut luulla toisinpäin. Mut kai tuo tyyppi oli vain parempi ratsastaja kuin minä.

Sasuksi esittäytynyt ratsastaja uteli, oltiinko me oltu Vilan kanssa kisoissa mukana.
"Joo. Taidettiin olla samassa luokassa", tuhahdin kohauttaen olkapäitä.
"Olin se, joka starttas ensimmäisenä ja oli tuloslistassa viimeisenä", naurahdin hieman vapautuneemmin. Vaikka edelleen kyrpi päin hanuria menneet kisat, osasin jo iiihan pikkusen nauraakin asialle.
"No, ensimmäiset kisat meillä, niin en mä mitään mitallisijaa ajatellutkaan."

Toisen ihmisen kanssa keskustelu ei ollutkaan lopulta niin paha. Vaikka olisin mä silti mielummin treenannut yksin. Mutta mä en oikein tuntenut Kallasta vielä ihmisiä. Mä tein töitä kotona ja kävin melko pienellä tallilla sellaisiin aikoihin, ettei siellä paljoa muita näkynyt. Siinä ei paljoa ihmisiin tutustuttu.

"No, ei aina voi mennä putkeen", virnistin ja muistelin Gabriellallekin kertomaani tarinaa, kuinka mä sain varman hevosen hyppäämään kouluaitojen yli. Juu, aina ei mennyt ihan putkeen.
"Meilläkin ne oli ekat kisat, lähinnä kokeilumielessä, että mistä lähdetään tän kanssa. Mutta kyllä se toinen sija kelpas ihan hyvin", naurahdin. Toivottavasti toinen ei ollut herkkää sorttia ja ottaisi nokkiinsa, kun meillä oli mennyt paremmin. Ihmisistä ei ikinä tiennyt.

Pistin Daimin tekemään pätkän pohkeenväistöä ja lopetin väistön siirtymällä raviin. Ruunalla todellakin oli tänään hyvä päivä, toivottavasti se jatkaisi tätä jatkossakin.
"Onks teillä millaset suunnitelmat seuraavalle kisakaudelle?" kysyin ja nyt ihan mielenkiinnosta. Mun pitäisi hioa meidän omaa suunnitelmaakin vielä.

Muljautin tahtomattani silmiä, kun kuulin Sasun tulleen toiseksi ensimmäisissä kisoissa Daimin kanssa.
Päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja lopettaa turhan mököttämisen.

"Jaa, ens kaudelle? Ei kai meillä kummempaa", mietin ääneen taivutellessani Vilaa kiemurauralla. Meni se nyt paljon paremmin kuin itse kisoissa...
En mä nyt ollu edes miettinyt, mitä ens kaudella. Ties vaikka Isabella ilmottaisi, ettei minulla ollu enää mitään asiaa Vilan kanssa kisoihin, koska eka koitos oli mennyt niin päin persettä?

"Jos vaikka voitettais teidät edes kerran?" piruilin hetken tuumaustauon jälkeen. Toivottavasti hesaäijä ei kyseisestä kommentista herneitä nenäänsä nykäisis. "Se taitaa tietää treenia ihan pirusti..."

Tämä Anton vaikutti ihan ok tyypiltä. Tai ainakin sellaiselta, jota ei tarvitsisi juosta karkuun, jos uudemman kerran törmättäisiin. Kaikkiin ihmisiin ei vain halunnut törmätä uudestaan.
"Me toivottavasti päästään helppo A radoille", hymähdin kertoen omat suunnitelmani.

"Noi tavoitteet yleensä motivoi eniten", virnistin. Mulla oli oikeastaan aina ollut joku kilpakumppani, jonka kanssa oli vielä keskinäinen kisa. Paitsi nyt.
"Paitsi meidän voittaminen ei nyt välttämättä kamalan vaikeeta ole. Täähän voi vetää vaikka hirveen perseilyvaihteen seuraavissa kisoissa", naurahdin hyväntuulisesti.

Ihan varmasti me tultaisiin olemaan viimeisiä kisoissa. Tietysti toivoisin ennemmin niitä sijoituksia ja jopa voittoja. Mutta vielä ei voinut sanoa, millainen kisaratsu Daimista tulisi.

Kohautin olkiani Sasun sanoille. Vila kyllä osasi hommansa, mikäli selässä istuisi vähemmän hermoheikko ratsastaja kisatilanteessa.

"Tehdäänkö diili, et jos satutaan samaan luokkaan toistamiseen, niin häviäjä tarjoaa toiselle kaljan?" ehdotin.
En kyllä tiennyt, joiko Sasu edes kaljaa. Ensivaikutelma oli ollut vähän sellainen, et mies lipittäisi sivistyneesti viiniä puhuen politiikasta, mutta kai tuo ihan mukava tyyppi loppujen lopuksi oli.

Hidastin Vilan käyntiin.
"Se kyllä tarkottais sitä, että oon sulle jo yhden kaljan auki."

"Kuulostaa ihan hyvältä diililtä, ilmainen kalja kelpaa aina", virnistin muka varmana, että me oltaisiin aina Daimin kanssa parempia kuin Anton ja tämän ratsu. Meillä oli saattanut olla tuuria näin ekalla kerralla.

"Jos mä olisin reilu, sanoisin, että diili alkais vasta seuraavista kisoista. Mutta mä en välttämättä ole niin reilu", pohdiskelin. Daim sai kävellä pitkin ohjin, tämä treeni riittäisi tälle päivälle. Seuraavan viikon ruunan liikutus olisikin Ritan vastuulla.

Vilpitön naurun pyrskähdys pääsi suustani ku kuulin Sasun sanat.
"Sovitaan sitten niin. Taitaa tosin tulla halvemmaksi, et käyn ostamassa kaupasta kaljat valmiiksi ja nakkaan sulle tölkin käteen aina kisojen jälkeen", mietiskelin, kun pysäytin Vilan maneesin keskelle.

"Me ollaan tän kanssa valmiita. Tuu nykäseen hihasta joskus ku haluat sen ekan kaljan lunastaa. Tänään ei käy, mut myöhemmin", höpötin taputtaessani Vilaa kaulalle.