Malttamista

Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Minun teki mieli kysyä Matildalta mitä tämä mietti, mutta päätin kuitenkin keskittyä ajamiseen nyt kun luntakin oli alkanut satamaan. Muita tiellä liikkujia ei ollut paljoa. Pari autoa oli tullut vastaan, mutta siinä se.

"No, kumpaan suuntaan?" kysyin kartturiltani, kun saavuimme katulamppujen valaisemaan T-risteykseen. Pysäytin auton risteykseen odottaen Matildan vastausta ja katsoin naista hymyillen.

Tieviitoissa lukevat paikkojen nimet eivät sanoneet minulle mitään, eikä minulla ollut muutenkaan hajuakaan, missä olimme.

Olin uppoutunut ajatuksiini, kun Jesse kysyi ajo-ohjeita. Silmäilin tienviittoja tajuten, että toinen välkytteli jotain muistikuvia.
"Oikealle", mumahdin. "Jos mä luulen oikein, sieltä pitäis päästä keskustaan päin."

Muistin tien mökkireissultamme. Jonathan oli ajanut sitä reipasta vauhtia, mutta alue oli silti jäänyt mieleen. Jos olin kartalla, muutaman kilometrin jälkeen täytyisi tulla uusi risteys, joka toivottavasti ohjaisi meidät takaisin kohti Kallan taajamaa.

En osannut päättää, oliko ajelu ollut hyvä vai huono idea. Olin kaivanut vahingossa Jessen menneisyyttä esiin, mutta toisaalta saanut miehestä irti uudenlaista tekstiä. Oli myös yllättävää, miten helppoa Jessen seurassa oli vajota ajatuksiinsa ilman, että se tuntui vaivaannuttavalta.

Radio alkoi soittaa suomalaista bilejumputuksen sijaan ja mä hymähdin itsekseni kuunnellessani sanoja.

Aivan sama mulle kenet haluut unohtaa
mulla on ollu vaikeuksia nukahtaa
Ja ketä haittaa jos kokeillaan
jos se auttais et tulisit mun mukaan

Mut ennen kuin mennään
otetaan vielä pari
Jos sä oot mulle tyyny
nii oon sulle laastari

Vilkaisin Jesseä henkisesti irvistäen: se liippasi aika läheltä.

Käännyin Matildan ohjeiden mukaisesti oikealle.
"No, katotaan mihin päädytään", totesin auton jatkaessa matkaa eteenpäin.

Puraisin hieman huultani, kun kuulin mikä biisi alkoi radiosta soimaan. Olin kuullut sen ennenkin...
Olin vaihtamassa kanavaa, mutta sen sijaan huomasin vääntäväni volyymia hieman kovemmalle.

Lyödään kättä päälle siitä
et kumpikaan ei rakastu
vaikka ennenkin mä oon lupauksii rikkonu

Vilkaisin Matildaa tämän huomaamatta.
Hymähdin hieman kääntäessäni katseeni takaisin menosuuntaan. Kuuntelin biisin sanoja ja mietin, miten ne melkein kuvaili tätä outoa kuviota minun ja Matildan välillä.

Teki mieli toistamiseen pysäköidä auto, mutta tällä kertaa en olisi karannut ulos vaan kumartunut suutelemaan vieressäni istuvaa naista.

Me oltiin hiljaa koko kappaleen ajan. Jesse oli jossain vaiheessa kääntänyt radiota kovemmalle ja seuraava, menevämpi biisi tuntui räjäyttävän auton kaiuttimet. Vilkaisin Jesseä kääntäessäni ääntä hieman pienemmälle.

Ei varmaan jäänyt epäselväksi, että se naislaulajan kappale oli kolahtanut.

"Kato nyt, mulla on aika hyvä suuntavaisto", virnistin Kalla 18 -kyltin kohdalla. Mä olin kuin olinkin ollut kartalla. Kohensin asentoani penkissä ja käänsin katseeni Jesseen risteyksessä, joka oli luminen ja autio.
"Haluatko sä jättää mut matkalla kotiin?" hymähdin viattomasti. Se voisi olla turvallisin vaihtoehto, mutta muuta hyvää mä en siinä nähnyt. Paitsi malttamisen.

"Hyvä, että edes toisella meistä on", virnistin. "Minulla ei nimittäin ole pienintäkään hajua, missä me ollaan."
Parit maastolenkit Kaajapurojen ja Auburnin välimaastossa olivat osoittaneet sen, ettei minun suuntavaistoon todellakaan ollut luottamista.

Käännyin risteyksestä ja vilkaisin Matildaa, kun tämä kysyi haluaisinko jättää hänet kotiin samalla kyydillä.
"En", mutisin purren alahuultani. Koska se oli totta. En olisi halunnut, mutta jos Matilda halusi jo kotiinsa, niin mikäs minä olin estelemään.

"Ajattelin jättää sinut kyydistä heti, kun ollaan Kallan rajojen sisäpuolella ja tiedän, miten päästä kotiin ilman sinun ohjeita", jatkoin virnistäen.

Mun suupieleni nykäisi Jessen vastauksesta. Oli vähän epäilyttävää, että mies aiheutti sellaisen reaktion niin pienellä kommentilla.
"Mähän sanoin, etten ehtinyt lenkille tänään", mumahdin lähtien mukaan Jessen virnuiluun.

Ilta oli jo pimentynyt, mutta mua ei olisi haitannut kävellä pois Jessen luota. Tai olla kävelemättä. Huomenna odottavan iltavuoron vuoksi mulla ei ollut mikään kiire mihinkään, mutta Jessellä olisi todennäköisesti aikainen aamu.

"Voin mä kävellä sunkin luota", totesin tajutessani, että sitä reittiä Jessen täytyisi koukata mutka viedäkseen mut - siis jos mies sitä halusi.

"No niin, tuleepa sitten lenkkeiltyäkin siinä samalla."

Asutus alkoi jälleen tiheentymään ja pian Kallan katuvalot sarastivat edessä päin. Minun teki mieli oikeasti kaartaa auto johonkin bussipysäkille ja jatkaa "kävele"-virnuilua, mutta oikeasti ajatukset siirtyivät siihen, minkä varjolla saisin vielä jatkettua iltaa Matildan kanssa.

"Käy sekin", totesin Matildalle hymyillen kun tämä tarjoutui kävelemään minun luota asunnolleen.

Tuntui, että olimme minun parkkipaikalla liiankin nopeasti.
Sammutin auton ja käännyin katsomaan Matildaa.
"Mitäs sitten? Haluatko tulla käymään vielä sisällä vai onko jo kiire kotiin?"

Jessen epäherrasmiesmäinen ratkaisu mietitytti: joko miehellä oli omat motiivinsa tai sitten se uskoi mun haluavan lenkille niin palavasti. Ilman Jessen seuraa mä todennäköisesti olisinkin juoksemassa tai salilla, mutta välipäivät olivat aina hyväksi. Ja vihreäsilmäisen seura mitä ilmeisimmin myös.

Jessen kysymyksen jälkeen mä olisin halunnut tarkentaa, mitä sisällä käymiseen lukeutui. Vastassa olisivat ainakin kissat ja jäähtynyt glögi.
"Hmm", hymähdin mietteliäänä. "Vaikea valinta."

Annoin katseeni vajota vihreisiin silmiin, joiden edessä oli ajoittain vaikea muistaa syytä itsensä hillitsemiselle sen sijaan, että olisi lähestynyt niitä. Avasin turvavyön ja nojasin olkapääni penkkiin kääntyen kokonaan Jesseen päin.
"Vieläkö sä tarvitset seuraa?" kysyin hiljaa ja hymyilin haastaen meidän molempien kärsivällisyyden.

Tummat silmät katsoivat minua ja en voinut  muuta kuin hymyillä.
Matilda avasi turvavyönsä ja kääntyi paremmin puoleeni, irroittamatta katsetta minusta. Jälleen kerran sain hillitä itseni, etten olisi nojatunut naisen puoleen, unohtaen malttamiset.

"Joo", mutisin vastaukseni hymyillen.
Malta.
"Kyllä sinun seura aina kissojen seuran voittaa", huokaisin syvään.

"Vau", tyrskähdin kulmat koholla. "Aikamoinen kohteliaisuus."
Kiitoksena siitä mä nojasin pykälän lähemmäs saadakseni käteni sujuvasti ovenkahvalle selkäni takana ja vetäydyin kerralla ulos asti, jättäen Jessen hetkeksi yksin autoon.

Loin katseen syvänsiniseen taivaaseen, joka oli täynnä tähtiä. Mä tuijotin niitä mietteliäänä, tajuten Jessen nousseen autosta vasta, kun ovi pamahti kiinni ja keskuslukitus räpsäytti auton ovet lukkoon naksahduksen saattelemana.

"Mennäänkö?" tiedustelin kasvot peruslukemilla. Nyökkäsin miehen ovea kohti, sillä vaikka pakkasessa seisoskelu olikin ihan virkistävää, en olettanut Jessen kutsuneen mua takaisin pihalleen.

Hetken jo luulin Matildan nojautuvan lähemmäksi suudellakseen, mutta ei. Uloshan se livahti.
Pirun nainen.

Virnistelin hetken siinä kuskin penkillä ennen kuin nousin itsekin ulos autosta.
Matilda katseli taivaalle ja itsekin vilkaisin ylös tähtitaivaalle ennen kuin suljin auton oven ja napsautin ovet lukkoon.

"Mennään", hymyilin ja lähdin kohti ulko-ovea etsien avainnipusta kotiavainta. Sen löydyttyä avasin oven ja viittoilin naista astumaan sisään ensin.

Jesse viittoi mua sisälle, mutta en kiirehtinyt. Viipyilin askelissani, hymyilin itsekseni ja lopulta miestä ohittaessani loin siihen ovelan katseen. Sitten mä marssin sisälle jo toisen kerran tämän päivän aikana ja totesin hiljaa mielessäni, ettei siinä kissa ja hiiri -leikissä ollut mitään järkeä.

Niinpä mä jätin ulkovaatteeni eteiseen, lähdin kävelemään kohti keittiötä ja olin astua ensimmäisen kissan päälle.
"Hei", ähkäisin sen pöhelön jäädessä pakenemisen sijaan kiehnäytymään jalkaani vasten. "Tää sekosi."
Vilkaisin Jesseä, jonka kissoilla oli outoja taipumuksia ja kaikkea muuta kuin vieraskoreita tempauksia.

Huomasin kyllä Matildan katseen ja kohoitin hieman kulmiani. Nainen käveli peremmälle ja minä suljin oven perässäni huulia yhteen painaen etten olisi virnuillut typerästi. Minä en olisi se, joka tämän malttamisen lopettaisi, vaikka mieli tekikin.

Potkiskelin kengät pois jaloistani ja ripustin takkia naulakkoon, kun Matildan ääni sai minut kääntämään katseeni naiseen.
En voinut olla nauramatta nähdessäni Perskatin pyörivän Matildan jaloissa ja puskien niitä. Sillä oli kyllä joku pakkomielle naiseen.

"No niin, jätäppä se Matilda jo rauhaan", tyrskähtelin nostaen kissan syliini.
"Se taitaa olla oikeasti vähän ihastunut sinuun", hymähdin huvittuneena ja kannoin elukan nojatuoliin muiden luo.
Eikä se taida olla ainoa.

Itse parkkeerasin takapuoleni sohvalle.
"Olisitko sinä halunnu jotain?" tajusin kysyä vieraaltani.

Jesse pelasti mut kissaltaan nakaten sen lajitovereidensa seuraan nojatuolille, jota ei selvästikään oltu tarkoitettu yhdellekään kaksijalkaiselle. Kohottelin kulmiani miehen ihastumiskommentille, mutta jätin sen omaan arvoonsa seuratessani Jesseä tutulle sohvalle.

"En mä tarvii", mumahdin päätäni pudistellen. Mä olin helppo vieras, koska työvuoron jälkeen olin ehtinyt käydä suihkussa ja syödä. Ruuasta en ollut varma, mutta suihkuun Jesse olisi ehkä suostunut. Siis jos mä olisin ehdottanut jotain sellaista.

Siinä Jessen silmiä tuijotellessani mä tulin siihen johtopäätökseen, ettei mun kannattanut kiirehtiä miehen suhteen. Tuntui virkistävältä vaihtelulta vain olla jonkun kanssa sen sijaan, että olisi kaatanut sen sänkyyn vain siksi, että se oli mahdollista. Ei sillä, etten mä olisi halunnut Jesseä sillä tavalla - mä halusin kyllä, sen tiesin jo. Mä kuitenkin halusin myös tietää, että tilanteesta ei sen jälkeen tulisi outo.

"Sä voisit kyllä viedä mut joskus syömään", lipsautin nojaten sohvan käsinojaan niin, että sain nostettua jalkani väliimme. Olisihan se vaihtelua ainaiselle kahvittelulle.

Matilda istui viereeni sohvalle, nojaten käsinojaan ja itsekin yritin oikoa ruhoani samantapaiseen asentoon samalla, kun Matilda puhui jotain syömään viemisestä. Lopulta toinen jalka sai jäädä lattialle ja toisen koukistin sohvalle.

Laskin käteni selkänojalle ja katsoin naista hymyillen.
"Minne haluaisit mennä? Minä en tiedä täältä muuta kuin Monacon," totesin.

Tarkoittikohan nainen ihan treffinkaltaisia vai sellaista syömässä käyntiä, mitä ihan vain kaverit harrastivat.
En kyllä kehdannut kysyä.

"Yllätä mut", puuskahdin suoraan Jesseä lainaten. "Mulla ei ole kovin montaa iltavuoroa ensi viikolla."
Sitten mä vain hymyilin ideaani tyytyväisenä. Jos ulkona syöminen ei olisi malttamista, niin ei sitten mikään.

"Mä voin sitten viedä sut vuorostani salille", virkoin pirullisesti virnistäen. Kyllä mä keksisin virikkeitä, joilla me voitaisiin viettää aikaa yhdessä johonkin muuhun keskittyen. Jessellähän oli ollut salilla viimeksikin ratkiriemukasta.

Se olikin ollut reissu: mä olin ollut nyrkkeilemässä tuoreeltaan aikalisän alkamisen jälkeen ja Jesse oli pölähtänyt salille. Silloin oli ollut silkka ihme, etten ollut saanut ajettua miestä pois kaikkea muuta kuin pirteällä olemuksellani. Jälkikäteen ajateltuna se oli onni, koska ilman Jesseä mä olisin raahautunut kotiin nitkahtaneen nilkkani kanssa piinaavan hitaasti.

Mietiskelin, mihin Matildan veisin syömään. Täytyisi tutkailla Kallan ruokapaikkamahdollisuuksia. Ellei lähdettäisi esimerkiksi Murronmaalle.
Osasinhan  minä itsekin ruokaa tehdä,  mutta ehkä oli parempi mennä ihan ulos syömään. Olisi vähemmän kiusauksiakin, kun ei oltaisi kahdestaan jommankumman asunnossa.

"Miten olis vaikka tiistaina?" ehdotin. "Tai keskiviikkona. Ihan miten sinulla itselläs menee työvuorot."

Pyöräytin silmiäni huvittuneena Matildan sali-kommentille. Olin minä yrittänyt sielläkin käydä, mutta aika lailla yritykseksi se sekin oli jäänyt.
"Sopii. Jos olet valmis antamaan tekohengitystä, kun teen hidasta kuolemaa yrittäessäni tehdä siellä jotain", virnistin.

Nyökkäilin mietteliäänä Jessen päiväehdotuksille. Toinen päivistä oli hataran muistikuvan mukaan vapaa, mutta kiitos simahtaneen puhelimen, en voinut tarkistaa työvuorolistojani.
"Mä tsekkaan listat kotona", hymähdin. "Ilmoittelen sitten."

Vai että tekohengitystä. Tuhahdin Jessen virnuiluille, pukaten miehen jalkaa varpaillani.
"Siinä vaiheessa otetaan vielä viimeinen spurtti", tokaisin itsekseni hymyillen. Mä rakastin sitä tunnetta, kun sain puserrettua itsestäni irti vielä viimeiset askeleet tai lyönnit nyrkkeilysäkkiin. Mitä urheiluun tuli, en mä yleensä tehnyt mitään puoliteholla.

"Mun elvytystaidot on aika olemattomat", irvistin vielä. Joku olisi voinut jatkaa samoilla linjoilla pyytäen tarkempaa perehdytystä, mutta niin luokattomat heitot eivät sopineet mulle - ne olivat enemmän Jessen alaa. Mun suupielet nykäisivät ajatuksesta ja yritin peittää virnettäni hiuksiani haromalla.

Matildan tuupatessa jalkaani varpaillaan, minun teki mieli napata kiinni tämän nilkasta, ihan vain siksi että olisin jonkun tekosyyn varjolla saanut koskettaa naista edes hetken.

"Siinä vaiheessa se todellakin jäisi viimeiseksi spurtiksi ja hengenvedoksi", tuhahdin hymyillen.
"Eli minä vien sinut syömään ja sinä tapat minut salille, koska et osaa elvyttää. Kuulostaa ihan reilulta", huokaisin silmiäni pyöritellen ja yritin pitää kasvoni jälleen kerran peruslukemilla. Huomasin kyllä Matildan piilottelevan virnettään.

Olisinhan minä voinut tarjoutua opastamaan, miten sitä tekohengitystä annettiin, mutta ei. Kissa-hiiri-leikki saisi jatkua.

"Älä ole noin dramaattinen", mumahdin silmiäni pyöräyttäen. "Sitä paitsi.. Kenttäratsastajienhan pitäisi olla kestäviä."
Hymyilin viattomasti sanojeni perään: tämä oli puhtaan kaverillinen keskustelu.

En tiennyt paljon kello oli, mutta molempien nukkumaanmenoaika todennäköisesti lähestyi jo.
"Mun pitää varmaan kohta lähteä", mumahdin peittäen haukotusta hihaani. Aamuvuoron alkamisesta tuntui olevan ikuisuus ja hukattu unirytmi yhdistettynä levottomiin öihin ei ollut kovin toimiva yhdistelmä.

"Mä en nykyään juuri nuku öisin", huoahdin uuden haukotuksen tehdessä tuloaan. Viimeksi mä olin nukkunut kunnolla Jessen vieressä, mutta sitä ei ollut sopivaa myöntää ääneen.

"Kyllähän me sitten tositilanteessa ollaan", hymyilin Matildan sanoille ja maltoin mieleni, jotta äänensävy ei olisi vähänkään antanut ilmi kaksimielisiä ajatuksia, jotka Matildan sanat olivat päähäni tuoneet.

Matildan haukottelu tarttui minuunkin. Huomenna olisi jälleen työpäivä, joten pakko kai se oli alkaa yöpuulle hiljalleen. Vaikka se tarkoittikin sitä, että Matildan pitäisi lähteä.

"Niin no, jos nukkumiseksi ei lasketa sitä, että pyörit levottomana sängyssä torkahdellen hyvällä lykyllä tunniksi, niin en kyllä minäkään", mutisin.
Matildan vieressä oli ollut hyvä nukkua, liiankin hyvä ottaen huomion meidän kaverisuhteen.

Siirsin katseeni naisesta johonkin seinille ja mietin, kehtaisinko edes pyytää naista jäämään yöksi. Siis ihan kaverillisesti.

Onnistuin tartuttamaan haukotuksen Jesseen, jonka nukkuminen oli miehen kertoman mukaan yhtä menestyksekästä. Mä en ollut varma, minkä kaiken kanssa mies loppujen lopuksi kamppaili, mutta musta tuntui, että mulle oli jaettu jonkun muunkin stressitasot. Kun hämmentävät ihmissuhdekuviot eivät riittäneet, murehdin mä aina joutessani Zelian kehittymistä ja tulevaa kautta.

"Niin", huoahdin. "Täytyisi keksiä jotain. Rentouttavaa."
Sen ei ollut tarkoitus kuulostaa niin vihjailevalta. Hivuttauduin nopeasti ylös ja irvistin vähän pahoittelevasti.
"Ehkä mä lähden", mumahdin katse seinän ja Jessen välillä juosten. Vaikka yö miehen sängyssä houkutteli ajatuksen tasolla jo ihan nukkumisen kannalta, se olisi voinut olla riskialtista ja esimerkiksi hampaiden pesu kiehtoi ajatuksena melkein yhtä paljon.

"Ilmoittelen.. Niistä.. Työvuoroista", takeltelin peruuttaen hitaasti kohti eteistä. Mä en tiennyt mikä mut oli lyönyt niin pahasti lukkoon, mutta se turhautti ja antoi musta todennäköisesti aika surkuhupaisan kuvan. Hanki itsellesi (kaverillinen) treffikutsu ja poistu epämääräisesti mutisten takavasemmalle.

Rentouttavaa.
Niin, kyllä minä keksin heti erään tavan rentoutua, mutta se nyt ei olisi ollut lainkaan kaverillista.

Ilmeisesti Matildakaan ei ihan sellaista rentoutumista miettinyt, sillä nousi ylös sohvalta puhuen lähtemisestä.
Nousin itsekin ylös saattaakseni naisen ulos, kun tämä peruutti kohti eteistä takellen työvuoroista jokseenkin hätääntyneen näköisenä.
Mikäs sille iski?

"Joo", huokaisin tutkaillen Matildan kasvoja. En todellakaan halunnut naisen lähtevän, mutta siinä tämä teki lähtöä hiiitaasti.
"Minä voin kyllä käydä viemässä sinut", mutisin pelatakseni aikaa. Vaikka minua haukotuttikin, tiesin että heti sänkyyn päästyäni tuijottelisin vain pimeyteen ajatusten laukatessa pääkopassa tuhatta ja sataa.
Kohautin harteitani ja ennen kuin ehdin estämään itseäni, suustani lipsahti lause: "Vaikka aamulla."

Hups.

Pääsin peruuttaen eteiseen asti ilman, että jyräsin matkalla yhtäkään kalustetta tai kissaa. Jesse seurasi perässä ja mä yritin vältellä vihreiden silmien katsetta keksiäkseni, mikä oli saanut mut niin solmuun. Oliko se ajatus siitä, että Jessen vieressä nukkuminen kiehtoi yksin nukkumista enemmän vai idea illallisdeiteistä? Missä välissä mä olin alkanut pyöritellä sellaisia ajatuksia päässäni?

Jessen tarjoutuessa viemään mut olin edelleen sitä mieltä, että pieni iltakävely tekisi hyvää. Hapuilin takkia naulakosta, mutta mun käteni pysähtyivät sen liepeille Jessen sanojen myötä.
"Vaikka aamulla."

"Mulla ei oo hammasharjaa", pihahdin edelleen täysin jännittyneenä. Mitä helvettiä Matilda? Hammasharjaa?
"Ellei sulla sitten ole.. Ylimääräistä", mumahtelin hitaasti. Vau. Olisipa hienoa lähteä kotimatkalle sen jälkeen, kun Jesse olisi kiusaantuneena todennut, ettei sillä ollut hammasharjoja jemmattuna. Kihlasormuksia kyllä löytyi.

"Hammasharjaa?" toistin kulmiani kohottaen.
No, oli kai tuokin jonkinlainen tekosyy, miksei tarvitsisi jäädä minun luo. Hammasharja.

"Ei minulla kyllä ole", huokaisin syvään takaraivoani hieroskellen. "Juusolla kyllä jäi hammasharja tänne, mutta en usko, että haluat sitä lainata. Minä en ainakaan haluaisi."

Ei kai siinä sitten, Matilda lähtisi hammasharjansa luo ja minä voisin mennä hakkaamaan päätä tyynyyn tai seinään, koska olin edes ehdottanut minun luo jäämistä.
Tungin käteni hupparin taskuihin ja nojasin seinään yrittäen pitää katseeni Matildassa.