Malttamista

En herättänyt Jessessä mitään riemureaktiota, mutta mitä muutakaan olisin voinut odottaa? Että mies ilmaisisi kiinnostuksensa viettää uuden vuoden seurassani avoimesti, vaikka sellaista ei edes välttämättä ollut? Pidin kasvoni peruslukemilla, enkä lähtenyt ylianalysoimaan - vaikka ainahan mä halutessani seuraa löytäisin. Kai.

Seurasin katseellani Jesseä. Mies nojautui tiskipöytään ja virnuili mulle pukukoodista.
"Ai jaa", mumahdin vastaten miehen virneeseen puolittaisella hymyllä. Nousin ylös seuratakseni Jessen esimerkkiä ja laskeakseni omankin kuppini tiskialtaaseen, kun mun katse jumittui vihreisiin silmiin vähän liian intensiivisesti. Se virne aiheutti mussa vääriä tuntemuksia.

"No, sähän tiedät kuinka helposti mun vaatteet vähenee", totesin huuliani mutristaen, kurkottautuen huuhtomaan mukista enimmät glögit pois. Mun käsivarsi painui Jesseä vasten, tahallisesti tai tarkotuksellisesti, mutta kuitenkin.

Matildakin nousi ylös ja tuli taas viereeni.
Naisen seuraava kommentti ei saanut virnettäni pyyhittyä pois kasvoiltani, päinvastoin. Nyt... Malta.
Ohimennen saatoin kuitenkin pohtia, kuinka helposti pikkuruiset napit naisen paidassa mahtoivat aueta. Jos siis olisin kokeillut...

"Mmhmm, joku muistikuva minulla saattaa asiasta olla", totesin toinen kulma koholla ja mieli teki pyytää naista verestämään muistojani, mutta maltoin mieleni.
Vaikka naisen käsivarsi painautuikin kiinni minuun tämän huuhdellessa mukiaan.

Olisi ollut ihan naurettavan helppoa kääntyä paremmin Jessen puoleen ja kohdata vihreät silmät. Purin huultani kuullessani miehen sanat, jotka se lausui sillä ärsyttävän pehmeällä äänellään.

Mä en ollut vielä hahmottanut, mikä Jessessä vetosi muhun niin paljon. Toisaalta en ollut halunnut antaa ajatuksille vielä liikaa valtaa, koska mua huolestutti edelleen, tulkitsinko mä tuntemukseni väärin ja hainko mä Jessestä vain tapaa unohtaa Jonathanin ja sen faktan, etten ilmeisesti ollut kykeneväinen vakavaan suhteeseen.

"Hyvä", mumahdin hanan suljettuani. Käännyin Jessen puoleen ja sipaisin ohimennen miehen kämmentä. Mä olisin halunnut jatkaa sormieni matkaa miehen käsivarrelta aina sen kasvoille saakka. Siitä olisi ollut helppo kurottautua lähemmäs ja..

Vau. Hyvin maltettu.

Matildan sormet hipaisivat kämmentäni ja minun teki mieli tarttua naisen käteen, jonka jälkeen olisin vetänyt naisen syleilyyni, mutta ei niin ei. Painoin huuleni yhteen ja tuijottelin hetken johonkin seinän ja katon rajaan.

"No, mitäs sitten tehtäisiin?" kysäisin, kun olin varma etten Matildaan päin katsoessani nostaisi tätä siihen tiskitasolle ilmoittaen, että nyt ei enää malttaisi. Toki sekin olisi ollut ihan kivaa tekemistä, mutta en halunnut olla se, joka "luovuttaisi" tämän meidän omituisen malttamis-leikkimme.

Kuvittelinko mä vaan, vai olinko onnistunut aiheuttamaan Jessessä reaktion? Miehen seinien tuijottelu oli aika keskittynyttä ja mun teki taas mieli.. Tehdä. Jotain.

Se oli ihan naurettavaa: me oltiin molemmat sinkkuja ja meillä oli selvästi sama ajatus. Alkoholin vaikutuksen alaisena kontrolli oli jo pettänyt hetkeksi, mutta siitä huolimatta peiton alla oli vain nukuttu.
"Hyvä kysymys", tajusin mumahtaa vastaukseksi. "Sunnuntaiajelu?"

Kurtistin kulmiani ehdotuksen jälkeen: mistä sekin ajatus oli tullut? Ajatus tuntui turvalliselta, koska jos Jesse ajaisi, se ei ehtisi virnuilla mulle ja mä voisin yrittää pitää sormeni poissa miehen iholta. Ja selvittää, miksi se oli hillinnyt itsensä muutama yö takaperin: mun motiivini oli ollut pelko laastarisuhteesta, mutta oliko Jesselläkin?

"Sunnuntaiajelu?" toistin Matildan sanat. Milloinkohan viimeksi olin käynyt muuten vain ajelamassa... Olinhan minä kyllä harkinnut sitä pientä roadtrippiä  johonkin, jotta pääsisin hetkeksi irtaantumaan arjesta, mutta nyt ei olisi sen aika.
"No, miksipä ei", totesin lopulta olkiani kohauttaen. "Minne ajetaan vai mennäänkö ihan fiiliksen mukaan?"

Eipähän syntyisi liikaa kiusauksia, koska pitäisi keskittyä ajamiseen ja minut sekä Matildan erotti vaihdekeppi. Ainahan sen auton tietenkin sai parkkiin ja... Ei!
Nappasin keittiöntasolla lepäävät avaimet kouraani ja heiluttelin niitä Matildalle.
"No ni, mennään."

Jesse ei ensin vaikuttanut syttyvän ajatukselle, jonka syntyperää yritin itsekin edelleen jäljittää.
"Fiiliksen mukaan", hymähdin miehen suostuttua. Ennen Kallaan muuttoa mä olin viettänyt enemmänkin aikaa ratin takana, mutta viimeisen vuoden sisään tuntui, että olin ajanut vain kodin ja tallin väliä. Kallassa oli paljon syrjäisempiä alueita, joita en ollut koskaan nähnyt liikkuessani kioskin, Auburnin ja tutun lenkkireitin välillä ja jopa sellaisessa tuppukylässä voisi olla nähtävää - jos osaisi eksyä tarpeeksi syrjäisille teille.

Virnistin itsekseni Jessen napatessa auton avaimet. Vetäessäni takkia päälleni kuulin oudon mourahduksen, joka kuului siitä tuijottajakatista. Loin keltaisiin silmiin merkitsevän katseen: Matilda yksi, kissat nolla.

Ulkona tuuli ja mä kiskoin auki jäänyttä takkia kiinni matkalla autolle.
"Mä en osaa päättää ootko sä liian nuori vai vanha sunnuntaiajelulle", virnistin katse Jessessä.

Vedin takin niskaani ja napsautin valot kiinni asunnosta ennen kuin kävelimme ulos hyytävään tuuleen.
En ollut pahemmin jaksanut tutustua Kallan kylään tai sen lähitienoihin kuin sen verran, että tiesin mistä pääsisi nopeinta reittiä keskustaan, Orijoelle tai talleille. Niin, sekä Matildan tai Heidin luo.

"Minä en osaa päättää, käveletkö sinä auton perässä vai pääsetkö kyytiin", tuhahdin virnistäen Matildan sanoille.
Auton valot välähtivät lukkojen aukeamisen merkiksi, kun painoin avainten nappulaa peukalollani.
"Minä ajan, sinä annat suunnan", ilmoitin ennen kuin laskeuduin kuskin penkille.

Jessen paras piirre oli se, että se lähti mukaan piikittelyihin. Tähän vertailuun ei laskettu mitään fyysisiä ominaisuuksia tai mitään, mikä liittyi mun itsehillintäni tasaisen varmaan nakertamiseen. Puhtaan kaverillista luonneanalyysiä.

"En ehtinyt vielä lenkille", kuittasin takaisin tietäväisesti hymyilen, tarttuen kuitenkin auton ovenkahvaan. Mä voisin ehkä antaa suunnan, mutta en mä välttämättä tietäisi, minne ohjaisin. Mulle tärkeintä oli, että auto lähtisi liikkeelle ja mä saisin jotain muutakin ajateltavaa kuin Jessen huulet.

"Käänny tosta seuraavasta vasemmalle", mumahdin kuin mulla olisi ollut jotain tietoa, minne se vei. Ei ainakaan keskustaan päin. Nojasin kyynärpääni oveen ja säädin vapaalla kädellä ilmastointia lämpimämmälle, sillä mua kylmäsi edelleen.
"Ootko sä liikkunut täällä päin Kallaa?" kysyin, kun Jesse oli antanut auton rullata neuvomaani suuntaan. "Mä nimittäin en ole."

Naurahdin hiljaa: kuulostipa vakuuttavalta.

Matildan kömmittyä autoon, käänsin avainta virtalukossa ja auto hurahti käyntiin.
Radio näytti ruudullaan, että olin kuunnellut viimeksi Iskelmää ja nopeasti painoin kanavan YleX:lle. Hups. Ehkä minä oikeasti olin jo tulossa vanhaksi?

Lähdimme liikkeelle ja Matildan ohjeiden mukaisesti käännyin seuraavasta risteyksestä vasemmalle.
"En ole", vastasin hymyillen ja vilkaisin huvittuneena Matildaa, kun tämä totesi ettei hänkään ollut.
"No, kertahan se on ensimmäinenkin", naurahdin.

"Saat valita mitä kuunnellaan", mutisin nyökäten radion suuntaan. Auto liikkui eteenpäin ja minä yritin tavailla ohi vilahtavia tieviittoja sen mitä ehdin.

"Tämä on hyvä", tyrskähdin vastaukseksi. "Vai olisitko sä kuitenkin kuunnellut humppaa mieluummin?"
Harvinaista kyllä, mua nauratti - oikeasti. Hillitsin itseni vaivoin ja tuijotin maisemaa, joka oli avautunut pelloksi ja joka näytti vievän meitä juuri sellaiseen suuntaan Kallaa, jossa asutus oli harvassa ja maisema vaihtuisi kohta pelkäksi metsäksi.

Kuuntelin radiossa pauhaavaa biisiä ja tunsin puhelimen värähtävän taskussani. Kurtistin kulmiani nähdessäni Kristiinan nimen puhelimeni näytöllä: ilmoitteliko se Haukan kuulumisia, vai mitä tällä kertaa? Avasin viestin silmäilläkseni sen läpi.
..seuran pikkujouluihin mun kanssa?

Minkä seuran?? Kristiinan seuranko? Mitä mä siellä tekisin? Mä en ehtinyt lukea viestiä kokonaan, kun puhelimen näyttö lävähti pimeäksi.
"Hei", ähkäisin hämmentyneenä. Okei, akku oli ollut aika vähissä kotoa lähtiessäni, mutta olin kuvitellut sen kestävän.
"Mun puhelin pimahti", mutisin Jesseä vilkaisten. "Onko sulla matkalaturia?"

"Heko heko", tyrskähdin naisen humppakommentille. Totta kai tämä oli huomannut minun iskelmän kuuntelemiset.

Hiljaisuus laskeutui autoon ellei lasketa radiosta kuuluvaa biisiä ja minä keskityin ajamiseen. Maisemat vilisivät ohitsemme ja taloja näkyi yhä vähenevissä määrin.

Matilda tuskaili puhelimensa kanssa.
"Siellä pitäisi olla hanskalokerossa joku laturi. En tiedä, käykö se sinun puhelimeen, mut kokeile", vastasin kun kyytiläinen kyseli laturin perään.

Vilkaisin ohimennen, kuinka Matilda kurottautui tutkimaan hanskalokeroa laturin toivossa.

Nyökkäsin mun sormien jo tavoitellessa hansikaslokeron kahvaa. Jos Jessen laturi kävisi puhelimeeni, mulle selviäisi mihin kissanristiäisiin Kristiina oli mut kutsunut. Oli vähän absurdia, että hevosenomistaja piti yhteyttä hevosensa entinseen ylläpitäjään, vaikka mun täytyikin myöntää, että Kristiina kannatti pitää tuttavapiirissä ihan laajan suhdeverkoston vuoksi.

"Täällä se on", mutisin bongatessani johdon. Nykäisin sitä kokeilevasti, sillä boksissa oli muutakin tavaraa. Kuulin erikoisen helähdyksen, kun johto irtosi ja mä sain sen käsiini.
"Oho", ynähdin tajutessani tuijottavani sormusta, joka oli pudonnut jalkoihini. Kurottauduin nostamaan sen ja matkalla mun katse osui toiseen sormukseen, joka oli jäänyt hansikaslokeroon.

Tuijotin sormieni välissä sormusta huomaten kaiverruksen, jossa luki Mila. Käänsin katseeni hitaasti Jesseen. Kuka säilöi entisiä kihlasormuksiaan autonsa hansikaslokerossa?

Matilda löysi etsimänsä ja vilkaisin uudelleen tämän suuntaan, kun tämä pudotti jotain jalkoihinsa. Tajusin sillä samalla sekunnilla, mikä sieltä tipahti.

Voi... Paska.
"Jaa niin, se oli siellä vielä", mutisin kääntäen nopeasti katseeni takaisin tielle, jotta olisin ylipäänsä pysynyt tiellä ja senkin takia, ettei minun olisi tarvinnut kohdata Matildan katsetta, kun tämä piteli sormusta sormiensa välissä.

Rehellisesti en edes muistanut, että se sormus oli siellä lokerossa vieläkin. Tammikuussa olin sen sinne viskannut sen jälkeen, kun Mila oli sen kouraani iskenyt lentokentän parkkipaikalla. Ja sinne se oli myös jäänyt.

Huokaisin syvään. Voisiko minun ja Matildan tapaamiset mennä edes kerran ihan normaalisti? Ilman mitään kiusallisia tilanteita...
Ei näyttävästi.

Nielaisin tahtomattani, vaikka eihän tilanteessa ollut mitään niin kamalaa - mitäs nyt olin vahingossa löytänyt fyysisen todisteen Jessen entisestä suhteesta. Entisestä kihlatusta.

"Jaa niin, se oli siellä vielä."
Jesse kommentoi asiaa vähän kuin olisin löytänyt sormusten sijaan avatun karkkipussin täynnä lähmäisiä makeisia tai työmatkalla hansikaslokeroon sujautetun kolmioleipäpaketin, joka oli homehtunut kaikista säilöntäaineista huolimatta. Mutta ei, ne olivat kihlasormukset, jotka olivat siellä vielä.

"Joo", mumahdin laskien sormuksen hitaasti hansikaslokeroon. Tajusin myös vilkaista kaivamaani piuhaa, jonka pää ei sopinut puhelimeeni. Niinpä mä survoin laturin takaisin boksiin ja suljin sen toivoen, ettei mun olisi tarvinnut kaivella Jessen luurankoja kaapista.

Vilkaisin miestä, joka tuijotti tietä kasvot vakavina. Mun sisällä muljahti: jos se oli ollut outo tilanne mulle, sen oli täytynyt olla aika paha myös Jesselle. Mulla ei kuitenkaan ollut oikeita sanoja, joten hipaisin miehen vaihdekepillä lepäävää kättä toivoen, että se sanoisi jotain.

Matilda tunki löydöksensä takaisin lokeroon ja itse keskityin pitämään katseeni tiessä.

"Ehkä meidän olisi parempi pitää taukoa tämän mun reissun ajan. Mietitään rauhassa, mitä tulevaisuudelta halutaan."
Milan sanat kaikuivat jälleen päässäni ja puraisin alahuultani turhautuneena. Muistui mieleen liiankin elävästi, millaisen fiiliksen ne sanat olivat saaneet aikaiseksi.

"Kyllä sä pärjäät täällä ilman minuakin. -- Kyllä mä takas tuun. Joskus."
Havahduin takaisin nykyhetkeen tuntiessani Matildan kosketuksen kädelläni.
"Semmosta sitten tällä kertaa", mutisin ja huomasin edessämme P-paikan, jolle kurvasin. Auton pysähdyttyä katsoin Matildaa ja yritin hymyillä hieman. Yritykseksi jäi.

Napsautin turvavyön auki ja nousin ulos autosta.
Pakko oli päästä hetkeksi haukkaamaan raitista ilmaa. Nojasin auton kylkeä vasten ja huomasin miettiväni, että nyt maistuisi tupakka. Siis jos olisin polttanut.

Mä olin koskettanut Jesseä ja vastareaktiona mies kurvasi pysähdyspaikalle ja pakeni ulos. Aivan helvetin hienoa. Kokosin ajatuksiani hetken yrittäen päättää, oliko nyt se hetki, kun mun täytyi antaa Jesselle omaa tilaa. Jos mä olisin ollut itse vastaavassa tilanteessa, olisin tarvinnut sellaista. Jesse oli kuitenkin perusluonteeltaan erilainen - sosiaalisempi, avoimempi ja kaikin mahdollisin tavoin helpompi.

Tein kompromissin ja nousin autosta vasta, kun Jesse oli saanut vetää rauhassa henkeä sen aikaa, kun mä olin arponut ratkaisuani. Ensimmäisenä mä näin miehen takaraivon auton katon yli, mutta parin askeleen jälkeen mun katse tavoitti Jessen sivuprofiilin.

Mun katse kävi auton konepellillä, mutta pakotin sen takaisin Jesseen vaikka kaikki muistot vyöryivätkin uhkaavina mieleen. Kävelin lähemmäs ja nojauduin autoa vasten kuten Jessekin, kääntäen katseeni mua päätä pidempään mieheen.
"Miltä tuntuu?" kysyin, kun turvalliset vaihtoehdot onko kaikki ookoosta sä voit puhua mulle -settiin tuntuivat sopimattomilta tilanteeseen. Kyllä mä näin, ettei kaikki ollut ihan okei ja mä toivoin, että Jesse puhuisi mulle.

Katselin jonnekin kaukaisuuteen, sillä pimeys oli ehtinyt laskeutumaan meidän ajomatkan aikana. Kai siellä jotain metsää oli...

Kuulin Matildan nousevan autosta ja odotin, että tämä pääsisi luokseni. Ellei sitten vain päättäisi kävellä pois paikalta sanomatta sanaakaan.
Nainen kuitenkin tuli viereeni poistumisen sijaan ja esitti kysymyksensä.

"Ei kovin hyvältä", myönsin hetken empimisen jälkeen.  Huokaisin jälleen kerran syvään, jatkaen pimeyteen tuijottelua ennen kuin käänsin katseeni Matildaan.
"En edes muistanut, että ne pirun sormukset on siellä", naurahdin tuskaisesti. "Sinne ne jäi, kun Mila lähti... Ensimmäisen kerran."

Käännyin hieman paremmin Matildan puoleen ja kosketin kevyesti tämän kättä.
"Sori, ei ollut tarkoitus järkyttää tai mitään. Ei minulla ole tapana säilytellä mitään kihlasormuksia autossani", hymähdin ja pieni hymykin sieltä jo karkasi huulille.
"Tai mistäs minä tiedän, ensimmäiset sormuksethan nuo oli, mitä olen ikinä ostanut", jatkoin olkiani kohauttaen.

Miehen tuskainen naurahdus ei ollut mitenkään mukavaa kuunneltavaa, mutta ainakin Jesse oli rehellinen - ja mä osasin kuin osasinkin lukea sitä edes jossain määrin. Mä katsoin miestä silmiin auton tarjoamassa valossa ja mietin kuinka väärin olisi koskettaa Jesseä sellaisessa tilanteessa.

Jesse kuitenkin ehti ensin. Tunsin miehen käden koskettavan omaani ja mun oli vähän vaikea sisäistää sen sanoja.
"En mä järkyttynyt", huoahdin kulmat kurtussa. Miksi mä olisin järkyttynyt? Siksikö, että Jesse oli ollut kihloissa? Vai siksikö, että sen vanhat kihlasormukset olivat jääneet auton hansikaslokeroon? Mä olin seurustellut Jonathanin kanssa on-offina arviolta puoli vuotta, mutta en mäkään ollut osannut heittää miehen antamaa korua pois sen jälkeen, kun Jonathan ei ollut itse suostunut ottamaan sitä takaisin.

Mun teki mieli sanoa Jesselle, että ne eivät varmasti olleet viimeiset sormukset, jotka mies ostaisi. Mä en tiennyt mikä meidän tilanne oli, mutta mä kyllä tiesin, että sellainen ihminen löytäisi viereensä jonkun.

"Helpottaako?" kysyin mieheltä kääntyen sen eteen niin, että mun oli helpompi lukea ilmeitä sen kasvoilta. Mun vasemman käden sormet ujuttautuivat Jessen kädelle, kun mä yritin epätoivoisesti viestiä, että vaikka Mila oli lähtenyt, mä olin siinä. Minä, Matilda Tammilehto, sitoutumiskammoinen sirpaleprinsessa. Mutta kuitenkin.

Matilda ei järkyttynyt. Hyvä. Ei se sanavalinta ehkä ollut kaikkein osuvin, mutta silti.
Nainen siirtyi eteeni ja kosketti kämmentäni. Kiersin kättäni niin, että saisin otettua pikkuruisen käden omaani.
"Joo, eiköhän", huokaisin syvään ja katsoin naista silmiin.
Onneksi Matilda oli siinä.

"Jatketaanko matkaa vai haluatko jo kotiin?" kysyin. Tunnelma oli kyllä niiiiin pilalla, etten ihmettelisi vaikka nainen haluaisi kotiinsa. Olihan tämän puhelimestakin akku loppunut. Tosin Matilda ei ollut niitä, jotka istuivat nenä kiinni älypuhelimensa ruudussa 24/7.
"Kai tuossa tiessä vielä pituutta riittää", hymyilin nyökäten auton keulan suuntaan.

Jesse sulki mun käteni omansa sisään ja mä olin taas yllättynyt siitä, kuinka hyvin olin osannut lukea tilannetta. Mä en ollut mikään vuoden lohduttaja, mutta ilmeisesti mä kykenin empatiaan, jos sen kohde ei ollut kiusaannuttava.
"Hyvä", nyökkäsin pienesti hymyillen.

"Ei mulla ole mikään kiire", vastasin Jessen kysymykseen. "Ja mä olen ihan hyvä matkustaja."
Loin Jesseen haastavan katseen. Mun teki mieli auttaa miestä pyyhkimään menneisyyden mielestään, mutta tilannearviointikykyni ei riittänyt ratkaisemaan sitä, olisiko kurkottelu hyväksi a) tilanteelle, b) malttamiselle ja c) tilanteelle, jota oli jo muutenkin hankala määrittää.

Matilda ei siis halunnut vielä kotiinsa, hyvä niin. En minäkään.

"No jaa, on sitä paskempiakin kyytiläisiä ollut", virnistin leveästi enkä oikein tiennyt, miten Matildan haastavaan katseeseen olisi pitänyt suhtautua.
Mieli teki suudella, mutta en oikein tiennyt, olisiko se ollut sopivaa. Jos tällä kertaa sivuutti meidän malttamis-leikin, niin yllätyslöydön tuoma tunnelma saattoi vaikuttaa asiaan. En halunnut mitään säälipusuja.
Viipyillen irrotin otteeni naisen kädestä.

"Varmasti", tuhahdin silmiäni siristäen. Suupielen nykiminen ei sopinut tavoittelemaani tunnelmaan, jossa mä tiedostin oman arvoni - myös kyytiläisen roolissa - ja suhteutin käytökseni silti tilanteeseen.

Jessen otteen irtoaminen oli mulle merkki kiertää takaisin pelkääjän puolelle ja istua autoon. Lämpötilanvaihdos aiheutti puistatuksen, jonka jälkeen mä veivasin taas lämmitystä kovemmalle. Vilkaisin sivusilmällä Jesseä, joka oli toivottavasti toipunut tilanteesta.

"Olisitko sä valmis uuteen suhteeseen?" kysyin yllättäen itsenikin. Se ajatus oli pyörinyt mun päässäni jo useamman minuutin, mutta ei mun ollut missään vaiheessa ollut tarkoitus esittää sitä Jesselle niin suoraan. Mä halusin ymmärtää, miten kauan ihmisillä normaalisti meni entisen suhteen kuoppaamiseen. Siitä puolesta mä en ollut nimittäin koskaan välittänyt - Miska oli löytynyt aikoinaan hyvin kriittisellä hetkellä ja Jonathanin sänkyyn olin päätynyt noin vuorokausi sen jälkeen, kun mies oli päättänyt entisen suhteensa.

"Tai siis.. Niin", mutisin hakien sanoja, joilla tarkentaa ajatustani sen sijaan, että olisin kuulostanut siltä kuin olisin ehdottanut suhdetta itseni kanssa. "Mihin asti ne on vaan laastareita?"
Mun äänestä saattoi kuultaa läpi ne kaikki ajatukset, joita olin aihealueen ympärillä pyöritellyt.

Kohotin kulmiani hämmästyneenä kuultuani Matildan kysymyksen.
En oikein tiennyt mitä vastata. Tai minkälaista suhdetta nainen tarkoitti.
Olin kysymässä, tarkoittiko nainen ihan pysyvää suhdetta, epätoivoista "kunhan nyt vain olisi joku" vai epämääräistä seksisuhdetta.
Vain jälkimmäisestä minulla oli kokemusta. Vientareessa oli ollut Silja ja täällä Heidi. Tosin näistä vain toisen olin pannut paksuksi.

"Mihin asti ne on vaan laastareita?"
Kohautin harteitani: "Kai siihen saakka, kunnes oikeasti löytää jonkun, jonka kanssa haluaa olla muutenkin kuin vain sen takia, että olisi joku siinä vieressä sen edellisen korvikkeena. Tiedä sitten onko se heti ensimmäinen vastaantulija vai joku, jonka löytää myöhemmin."

Hetken olin luullut, että Jesse oli tulkinnut kysymykseni väärin tai vain kiusaantunut siitä. Jatkokysymykseen mä sain kuitenkin vastauksen, jollaisia tarvitsisin elämässäni enemmänkin. Kun oli elänyt kuin minä, vaihtaen ihmistä ja asuinpaikkaa aina, kun edellinen romutti sun mahdollisuudet jatkaa elämääsi silloisessa paikassa, oli huojentavaa kuulla jotain sellaista. Että siitä huolimatta, että elämä oli jakanut mulle toinen toistaan paskemmat kortit, mä olin ollut kykeneväinen tekemään oikean ratkaisun silloin, kun mun olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla kykenemätön siihen.

Mä halusin malttaa, koska en halunnut Jessen olevan mikään laastari. Mä olin harkitsevainen koskettaessani Jesseä, koska se ei saanut olla mulle mikään korvike. Ei Jesse ollut ensimmäinen vastaantulija tai myöhäinen löytö, koska se oli ollut mun edessäni silloinkin, kun mä olin arponut aikalisän kanssa.

Oli alkanut sataa lunta. Lumihiutaleet iskeytyivät tuulilasiin ja poukkoilivat auton valokeilassa hiljaisella tiellä.
"Niin", mumahdin hiljaa. "Kuulostaa oikealta."